Paljon aikaa ei kulunut, kunnes kenraali sai oikean virka-kirjan, jonka
päällekirjoitus oli ollut hänen emännöitsiällensä. Maijastiina oli
saanut kunnian jauhosilla käsillänsä avata tuon tärkeän kirjan ja lukea
sulhasensa nöyrän pyynnön vallesmannin virasta Pudasjärvellä.
Tällaisesta hyvästä uutisesta iloisena, juoksi hän kolme kertaa
kyökkipöydän ympäri, mutta hänen täytyi vielä toimitella yhtä toista
ennen kun tuli mieleensä huutaa palvelijata viemään kirjaa kansseliin,
sillä hän heti oivalsi erhetyksen päällekirjoituksessa.
Palvelija pian tavattiin ja sen käski Maijastiina leimauksena juosta
kansseliin. Vastaan otettuansa paperin, luki hän sen ulkopuolla sanat:
"parhaimpaa suklaata." Hämmästyksestä päästi Maijastiina niin kimeän
äänen, että palvelija pudotti koko suklaan mäkeen. Erhetyksestä oli näet
kirjan siasta tullut suklaa-kääry käsiinsä. Nytpä juosten sitä hakemaan,
mutta suureksi ihmeeksensä ei onnetonta pakettia missään löytynyt.
Maijastiina huusi, haki, kiroili ja siunasi vuorottain, niin että koko
palkkaväki kokoontui yhteen. Hän sanoi etsivänsä kuninkaallista
raporttia, jonka hän oli saanut, joka muka olisi tärkein koko sodan
aikana. Padat ja pannut viskeltiin sinne tänne, pihdit lensivät piisistä
pöydälle, vasikan paisti viskattiin pois tieltä ja vihdoin rupesi hän
kauhalla kalastamaan paperia soppapadasta. Pahempaa sekasotkua
säännöllisessä kyökissä tuskin voi nähdä.
Palkkaväki näki kaiken tämän suurin silmin ja suu auki, luullen tytön
tulleen hulluksi, sillä se yhä huusi kuninkaallista raporttia, joka ihan
nenänsä edestä ja omista käsistänsä oli hukkunut ja jonka arveli itse
pirun vieneen.
"Minä onneton", vaikeroi hän avaten ryytikaapin, ja kas sielläpä olikin
hakemansa paperi suklaa-paperien seurassa veljellisessä ystävyydessä.
Maijastiina juhlallisesti vakuutti sitä ei sinne panneensa, ja kuka sen
teki, sitä miettiköön jälkimaailma tai Maijastiinan perilliset, jos
tahtovat; mutta päällekirjotusten erhetys ja sen seuraus on tullut
meidän tiedoksi.
Saatuaan odotetun oikian kirjan, oli maaherra niin tyytyväinen, että hän
nauroi koko erhetykselle ja antoi hakijalle, jonka kunnon ja
rehellisyyden tunsi, pyydetyn vallesmannin paikan, vaikka muuten oli
aikonut sen ihan toiselle.
Tämä onnellinen erhetys oli syntynyt siitä että kirjotusmies, joka nämät
lähetti, oli istunut avoimen ikkunan luona ja oli äänin lausunut,
käydessään lakkaa ja kynttilää hakemaan: oikean puolinen on kenraalille,
vasemman puolinen morsiamelleni. Eräs koiran-silmä hänen kumppaneistansa
muutti kirjain paikan, josta syntyi kerrottu erehdys, mutta myöskin
perusti nuoren miehen onnen, sellaisen, jota parempaa ei ollut
toivonutkaan.
18.
Kosto.
Omituinen on se kosto-oikeus, mikä monessa kohden maailmassa tavataan.
Sen jäljet varsinkin huomataan perhe-elämässä.
Kivi-Taneli oli arvossa pidetty ja varakas kauppias. Tämän liika-nimen
oli saanut siitä, että aina voimallisesti ja nerollisesti johdatti
raskaimpia töitä, niinkuin pellon raivaamista ja kiven murtamista, joita
tarvitsi monen pytinkinsä perusteeksi.
Vaikka ei niin sivistynyt ja sievä kuin veljensä hovineuvos, sai hän
vaikk'ei itse enää ollut nuori, erään rikkaan, ihanan ja nuoren tytön
vaimoksensa. Se oli rikas, ei vaan rahoista, sillä hänen paras
tavaransa, jota sivistyneempi mies, kuin Kivi-Taneli oli, olisi pitänyt
arvossa, oli hänen rikas sielunsa ja tunnollinen sydämmensä. Mutta
Kivi-Taneli ei ymmärtänyt kumpaakaan. Hän kohteli häntä kovuudella,
kielsi häneltä kaikki huvitukset ja vielä päälliseksi tahtoi riistää
rakkauden siteet hänen vanhempainsa ja sisartensa välillä. Hänen puhdas
mielensä tahtoi nähdä ympäristönsäkin puhtaana, mutta miehensä tahtoi
päinvastoin. Opettaaksensa häntä oleman kuuliaisen ja alamaisen oli hän
kieltänyt kaiken maalaamisen ja pesemisen huoneessansa. Mutta kerran
kuin oli koko päivän maalla, antoi rouva siivoa kaikki huoneet ja pestä
oman kamarinsa. Kotio tultuaan huomasi mies heti tehdyksi vastoin hänen
tahtoansa, jonka vuoksi meni ulos, toi suuren tervapytyn ja maalasi
tervalla rouvan valkiaksi pestyn kamarin lattian. Tälläinen käytös
runteli rouvan muutenkin heikon terveyden. Pitkällisestä murheesta ja
mielipahasta oli jo ennenkin keuhko-tautinen. Sydämensä särkyi ja neljä
pientä lastansa jäivät äidittömiksi ja kovan isän kasvatettaviksi.
Ei kauan hänen ensimäisen rouvansa kuoleman jälkeen kuultiin kaikkein
ihmeeksi, että rikas Kivi-Taneli kuulutettiin yhden oman piikansa
kanssa. Yleisesti säälittiin pieniä lapsia, jotka nyt saivat äitipuolen,
jolta ei mitään hyvää ollut odotettavana.
Kivi-Tanelin toinen rouva oli kaunis vaalean verevä, väkevä nainen.
Ensin oli se ollut tarha-, sitten sisä-piikana ja oli siisti sekä
järjestystä rakastava. Emännäksi päästyään rupesi hän hellästi hoitamaan
lapsia ja kovuudella ojentamaan miestänsä. Hän, joka ennen oli rääkännyt
entistä hellää vaimoansa, sai nyt tanssia toisen rouvansa nuottien
mukaan. Mutta ennenkuin sai vanhan jäykän miehen taivutetuksi, täytyi
hänen monta kertaa sitä ennen sille näyttää käsivoimansa. Jos kiivaat ja
vakavat sanat eivät auttaneet, niin oli hänellä lonkassa valmiina tukeva
keppi, jota käytti niin voimakkaasti ja viisaasti, että ukko pian kävi
nöyräksi kuin lammas. Tästä, joka pidettiin oikeana kostona, käytettiin
sanantapaa: "tuli karttu koiran viereen."
Palkkaväeltänsä vaati Kivi-Tanelin rouva enemmän kuin moni muu. Entistä
säätyänsä ei häveten, sanoi tuo ymmärtävä emäntä: "minä olen itse ollut
palkollinen; tiedän siis tarkoin, mitä saatan väeltäni vaatia ja mitä
piika saa toimeen, kuin vaan tahtoo." Paitsi sitä palkitsi hän heitä
ansionsa mukaan, niin että kunnolliset palkolliset palvelivat häntä
kauan ja mieluisasti otettiin Kivi-Tanelilla palvelleita, sillä ne
olivat aina hyviä.
Kivi-Tanelin kuoltua otti hänen leskensä erään nuoren arvostetun
kauppiaan, jonka kanssa eli kauan onnellisessa naimisessa, koko
kaupungilta arvossa pidettynä ja kunnioitettuna. Seuraelämässäkin oli
hänen huoneensa etevimpiä, ja hän kuoli rakastettuna ja kaivattuna
mieheltänsä ja pojiltansa.
19.
Kivi-Taneli Lesken pelto.
Jäännöksenä entisistä varakkaammista ajoista oli pieni pelto erään
lesken ainoa tavara. Siitä sai hän ja kolme tytärtänsä leipänsä, niin
että kuin lisäksi tuli kättensä ahkera työ, niin eivät tarvinneet tulla
toisten ihmisten rasitukseksi. Kynnönaika oli tullut ja leski oli
huolessa, miten saisi peltonsa kynnetyksi. Parhaampana työaikana oli
kaikki maanviljelijät juhtinensa omissa töissään niin että runsastakin
päivä-palkkaa vastaan oli vaikea saada niitä; köyhän lesken vielä
sitäkin vaikeampi.
Leskellä tuskin oli yönlepoa murheesta, miten ajallansa saisi peltonsa
kynnetyksi, sillä aika kului eikä vielä neuvoa tietänyt. Joka päivä kävi
leski raskasmielisenä puolen peninkulman matkan syvässä hiekassa
pellollensa. Nöyrästi kysyi hän kaikilta työmiehiltä, jotka tunsi eli
joita tapasi, eivätkö joutaisi hänen työhönsä, mutta sai ihan kieltäviä
vastauksia.
Eräänä aamuna kohta auringon nouseman jälkeen kävi leski taas rakkaalle
pellollensa, josta hänellä nyt oli niin paljon huolta. Koko luonto
iloitsi rauhassa aamuauringon säteitä vastaan. Lintuparvet ylistivät
luojaansa ja kesän alkua, joka oli niin ihana. Ympärillänsä kaikki
iloitsi, mutta lesken sydän oli murheellinen. Raskaaksi tuntui hänestä
ei saada syksyllä mitään leikata. Hän arveli ehkä ensikerran eläissänsä
joutuvansa leivän puutteesen. Tätä ajatellessaan vuoti katkeria
kyyneleitä hänen valjuja poskiansa myöten. Ne, jotka samanlaisia
tunteita eivät ole koettaneet, voivat tuskin käsittää, mitä vaivoja asui
hänen ahdistetussa rinnassansa.
Lähimäisellä pellolla näki samassa miehen kyntävän. Hän kävi sen luokse
ja kysyi tervehdettyänsä, eikö mies maksusta kyntäisi likimäistäkin
peltoa.
"Mieluisasti tekisin sen mummo-kulta, jos eivät usiammat Kivi-Tanelin
pellot vielä olisi kyntämättä, vaikka aika jo kiirehtii."
"Kyllä minä odotan", sanoi leski iloisena, "kuin vaan autatte minun
hädästäni. Rikas Kivi-Taneli itse kyllä maksaa teidän vaivanne, mutta
köyhän lesken puolesta Jumala lisää siunausta."
"Saadaanpa nähdä mitä voin tehdä", sanoi mies, nyökäyttäen päätänsä ja
ajoi taas uuden vaon.
Iloisena palasi leski kotiinsa, hartaudella laulaen aamuvirttä Jumalalle
ylistykseksi.
Ensi kerran moneen viikkoon nukkui leski yönsä rauhallisesti.
Niin tottunut oli leski käymään tuon pitkän matkan pellollensa, ettei
hän sitä ensinkään lukenut väsyttäväksi. Jo parin päivän kuluttua kävi
hän taas sinne. Mutta suuri oli ihmettelemisensä nähdessään pellon
olevan kynnetyn sekä valmiiksi kylvetynkin.
Kiitollisena ja ihmetellen kävi hän kotiinsa useamman päivän odottaen
työmiehen tulevan palkkaansa noutaman. Vähä suutuksissaan oli siitä,
että pelto ilman hänen luvatta oli kylvetty. Mutta kuin turhaan oli
odottanut miestä eikä sen nimeäkään tietänyt, rupesi hän kyselemään
kaikilta ihmisiltä, joita peltomatkoillansa tapasi, eikö kukaan ollut
nähnyt, kuka hänen peltonsa valmisti.
Vihdoin sai eräältä naapuri-akalta kuulla, että rikas Kivi-Taneli itse
oli pellon sekä kyntänyt että kylvänyt.
Hengästyneenä tuli leski kotio, pukeentui parhaamman asuunsa ja niin
Kivi-Tanelin luokse kiittelemään ja kumartelemaan. Hän aikoi myöskin
pitää korean puheen ja niin tavoin anteeksi pyytää erhetystänsä.
Mutta kuultuaan, mitä asia koski, keskeytti hänen Kivi-Taneli lausuen:
"sepä ihan pilaa" ja jätti lesken, kolmannen kumarruksen vielä ollessa
ihan keskieräisen.
20.
Uusi lenninki.
"Katsoppa, Timbom, miten uusi lenninkini passaa", sanoi pormestarinna.
Hän jo kyllä kymmenen kertaa oli sitä sovitellut suuren peilin edessä
koreassa kamarissaan. "Onko se kasvoani ja vartaloani mukaan, Timbom?"
Ukko hyvissä mielin hänelle osotetusta luottamuksesta ja siitä, että
hänen mieltänsä kysyttiin, tahtoi eukostansa vähä pilaa tehdä. Makeasti
nauraen vastasi hän: "jopa luulen kultaseni, että olet vähän
viista-selkäinen."
Kiukkuisella silmäniskulla lausui rouva: "Nosta nyt se juoru!" Sitte
käydä tapsutti koreasta kamaristaan, lyöden paukauksella oven kiini.
Nytpä hyvin viisaan ei ollut hyvä olla, eikä ollut aikaa odotella
pilansa seurausta. Sukkelaan sai hän hatun ja kepin sekä lähti pikasesti
ulos välttääksensä myrskyä kotona. Mutta onnettomuuden lisäksi tapasi
portissa leski-pormestarinna Degermannin, joka kumarrellen tervehteli
ukkoa, niin että tämä oli kuin kuumilla kivillä, peljäten puolisonsa
äänen häntä takaisin kutsuvan, ennenkuin joutuisi pois. Tuskassansa
rohkeni pormestari keskeyttää kaikki koreat puheet lauseella: "antakaa
anteeksi, mulla on pieni asia toimitettavana, mutta tulen heti
takaisin." Ja niin menikin pois.
Nenä tavallista pitempänä, astui pormestarinna virka-sisarensa luokse,
joka juuri sattui olemaan sillä tuulella, ettei vieraasta olisi
huolinut. Ikkunasta kurkistaen Timbomin perään, näki vieraan tulevan,
jonka vuoksi kävi istumaan saliin suureen topattuun sohvaan.
Tulia kumarteli syvään ja sievästi virka-sisarellensa, joka kaupan
tekijäisiksi sai nekin kumarrukset, joita portissa ei joutunut
pormestarille antamaan, vaikka ne olivat hänelle aijotut.
Soreimmilla sanoilla ilmotti ilonsa siitä, että näki sisaren jo ylhäällä
viimeisen pahoin jaksamisen jälkeen.
Mutta tämä vielä suuttunut miehensä loukkaavasta lauseesta, vastasi
äkäisesti: "no eikö muka saisi istua omassa tuolissaan."
Tällaisesta kohtelemisesta epätietoisena, mitenkä olisi tehtävä, arveli
jo lähteä pois, mutta päätti vielä tehdä yhden kokeen, saadakseen
ystävänsä pahan mielen karkotetuksi. "Kas, mitenkä kaunis ja nätti
lenninki sulla on; onhan se ihan kuin valettu sinulle, joka olet suora
ja hyvästi kasvanut."
Samoin kuin kahvi selkiää poron laskettua, niin selkeni pormestarinnan
mieli, kuin rouva Degerman tietämättänsä todisti Timbomin olleen
väärässä. "Älä nyt mene pois", sanoi hän, "juo ensin kahvea meillä;
vaikka mulla ei ole kermaa muuta kuin pisara ja sekin hapannutta, niin
tiedän ett'et sitä paheksi." Ja niin pieni kirkas kahvipannu pöydälle.
Vieraan kauhistukseksi pani emäntä lemmityn kissansa vadin vieraan eteen
syytellen sitä, että kupit olivat vinnillä ja että kissa oli niin
puhdas-luontoinen että se aina nuoli vatinsa yhtä puhtaaksi kuin olisi
se pesty.
Urhollisesti päätti leskirouva tytyä kissan vatiin, kiitteli vieläkin
uutta lenninkia ja joi sitte kaksi kuppia, vaikka kummallakin kertaa sai
muistutuksen säästäen ottaa kermaa, että Timbomillekin jäisi, jolle
myöskin aikoi antaa pisaran. Sitte keskustelivat eukot naapuri-rouvainsa
tuhlaamisesta ja huonosta taloudesta, nykyaikaisen nuorison
tunnottomuudesta ja siitä ylellisyydestä ja turhuudesta, joka kaikin
kohdin rupesi näkymään.
Vihdoin pyysi pormestarinna vierasta kauniilla äänellänsä laulamaan
kauniin laulun. Muutaman kerran yskittyänsä rupesi vieras laulamaan
laulua, joka oli rouvasta niin suloista ja ihanaa, että pudotti runsaita
kyyneliä ja teki hänet niin hellämieliseksi että, kuin miehensä samassa
tuli sisään, lankesi hän hänen kaulaansa pyytäen anteeksi sitä että
suuttui hänen leikistänsä.
"Soma ääni on sisarella", sanoi iloinen aviomies laulajalle. "Kenellä
senlainen kieli on ja sitä oikein käyttää, se saisi kivetkin
tanssimaan."
21.
Tiina-täti.
Eräs vanha arvossa pidetty lasten opettajatar Oulussa oli saanut tämän
nimen ensin lapsilta ja sitten koko kaupungilta. Yli seitsemän kymmenen
vuoden vanha, oli akka etunojoinen ja köyrä, mutta oli nuoruudessansa
ollut hoikka ja pitkä, pulskavartaloinen ja käytöksiltänsä soma. Hänen
suuret siniset silmänsä eivät milloinkaan olleet löytäneet miestä, jonka
eduksi olisi vapautensa menettänyt, sillä Tiina-täti oli kaupungin
viidestä kymmenestä vanhasta piiasta yksi. Tämä valittu joukko oli aina
sotinut Naimaikeen rasitusta vastaan, johon heitä aivan vähän lienee
kehotettukaan.
Tiina-täti oli nerokas ja kovin säännöllinen nainen myöskin
puhetavassansa. Hän aina lausui sanat samoin kuin ne kirjoitetaankin
eikä lyhennettynä ja katkastuna, joka juuri tekee vieraan-kielen
oppimisen niin vaikeaksi. Tiina-tädin lausetapa oli ihan säännöllinen ja
suurin murheensa oli, ettei oppilaihinsa saanut samanlaisiksi, vaikka
kyllä sai heidät hyvin lukemaan ja soreasti kirjoittamaan. Myöskin oli
hän, miten itse sanoi, heidän kalloonsa saanut aapisen, pitkän kirjan,
raamatun historian, Europan pääkaupungit Djurbergin mukaan, sekä
muutamia Gellertin satuja. Jos lapset erhettyivät tai vastasivat väärin,
niin tuli eukko oikein huimaksi ja jos silloin ei auttanut viivaimella
pöytään lyöminen, niin hän itkevän lapsen kanssa kyllä kymmenen kertaa
juoksi samassa talossa asuvan sisarensa, erään nöyrämielisen
kirkkoherran lesken luokse, jossa luku oli kerrottava ja jota kehotti
lasta torumaan. Lempeämielinen sisar siihen tavallisesti sanoi: "tee se
itse sisareni; sen sinä osaat niin hyvin." Tästä aivan vähän kehotettuna
kääntyi Tiina-täti kotiinsa, vast'uudesta koettelemaan keinojansa. Mutta
jo viiden minuutin kuluttua oli hän lapsen kanssa siellä takaisin, siksi
että joko luku oli mielessä tai kouluhetki loppui.
Tiina-täti oli monta vuotta toimittanut isänsä postimestarin viran,
sillä se oli sairaudelta siitä estetty. Tämän toimen piti helpompana
kuin pitsimyssyjen rakentamisen. Näitä tehdessään hän monasti
vihamielissä jupisi miehen ja vaimon kohtalon jakamisen vääryyttä.
"Vaimolta, joka on heikompi, vaaditaan monta vertaa enempi kuin
pahalaisilta miehiltä", pakisi hän. "Niinpä niinkin", arveli hän
tuimasti käyden edestakaisin, "monta vertaa enemmän kuin miehiltä,
joitten ei ole paljon tekemistä ennenkuin palkkioksi saavat ylistystä,
rikkautta, arvonimiä ja virkoja. Mutta mitä kehoitusta saa nainen,
olisiko vaikka täydellisinkin! Ei mitään, huusi hän julmasti vihaisena.
Mutta kuitenkin pitää hänen olla sekä räätärin, leipojan ja keittäjän,
sahdin panijan ja lahtarin, makiaisten leipojan, kahvin keittäjän,
värjärin, sukan kutojan, kynttiläin kastajan, puutarhurin, voudin,
yövahdin ja pikkukaupungeissa puotipalvelijan. Sitä paitsi pitää hänen
olla äiti ja emäntä, lasten hoitaja ja opettaja, kyökkipiika, sairasten
hoitaja ja miehensä palvelija. Hänen pitää vastaan ottaa ja yksin kantaa
kaikki talon harmit ja olla iloinen, vaikka mieluisammin tahtoisi itkeä.
Hänen pitää aamulla olla ensimäisen nousemassa ja illalla viimeisen
maata menemässä ja mieheltänsä rukoilla rahaa suuren taloutensa
tarpeeksi; ken tiesi itkeäkin ennenkuin hirviää niitä pyytää, ja
tarhasta huolta pitää paremmin kuin itse tarhapiian. Mutta kaikkein
pahin kaikista on, että hänen on tekeminen hävyttömäin palkollisten ja
pahantapaisten lasten kanssa, joita yksinään ei joudu kasvattamaan."
"Mutta mitä tekee mies?" Eukon into lisääntyi oikeen peljättäväksi, eikä
nyt olisi ollut miehen hyvä häntä lähestyä. "Hän kirjottelee hetken ajan
kirjoihinsa, käyskentelee ja tupakoitsee siksi että saa tulla
valmistettuun pöytään, jossa tekee kaikenlaisia muistutuksia. Sitte juo
hän kahvia, käy päivällislevollensa ja sitte käyskentelemään siksi että
toti lasi muistuttaa illan tulleeksi. Sitten tulee iltaruoka, jonka
aikana moittii naisia ja etsii heidän virheitänsä itsellensä
kehotukseksi ja sitten ansioinsa palkkioksi levolle."
Näin sadatteli eukko miehiä, kuin samassa eräs vanha merikatteini
Possenius, kasvinkumppalinsa ja nuoruutensa ystävä, tuli eukkoa
tervehtimään. Kukostuksensa päivinä oli hän moniaassa tanssissa samalta
ukolta suvainnut likistyksen tapaisen.
Yskästen kysäsi ukko, miten sisar oli jaksanut hänen meriä
purjehtiessaan. Hymyellen näytti ukko katselevan nuoruutensa
tanssikumppalia.
Punastuen melkein kuin viistoista vuotinen tyttö, pyysi hän ystäväänsä
istumaan, kumartaen niin sievästi että meidän aikaiset tytöt tuskin niin
osaisivatkaan.
Nuoruuden ystävät istuivat keskustelemaan kuluneista ajoista ja sen
aikaisesta nuorisosta, sekä mitenkä silloin oli nykyistä parempi.
Siirtyneinä nuoruutensa aikoihin eivät vanhukset huomanneet ajan kulua,
ennenkuin ilta-rummun räminä muistutti Posseniusta huoaten kääntymään
tyhjään kotiinsa.
Kumarrellen seurasi Tiina-täti häntä porttiin asti, jonka sitte sulki,
käyden suojaansa takaisin. Iloisena ja tytyväisenä siitä, että Possenius
ei ollut häntä unhottanut, ylisti hän nuoruutensa aikuisia miehiä,
jolloin olivat mitenkä vieläkin, arveli eukko, oikein hyvät. Siihen
aikaan olivat vaimot vielä onnellisia, tuumaili vanha piika itsekseen.
Eräänä päivänä odottivat koululapset suurta huvia, sillä he tiesivät
Tiina-tädin aina pitävän lupauksensa, varsinkin milloin oli uhannut
heitä rangaista. Eräs pieni paroni Silfverhjelm oli monta päivää ollut
laiska, ja niin tavoin koetellut eukon kärsivällisyyttä, niin että se,
antaessaan hälle kotiläksyn sanoi: "Kuulkaapa lapset! Jos Aatolvi
huomenna virheettömästi osaa lukunsa, niin lupaan ensin hypätä
tervatynnyriin ja sitte höyhentynnyriin, niin varma olen siitä, ettei se
tule osaaman."
Iloisina erisivät lapset, saatuansa Aatolvin lupauksen, että hyvin
oppisi luettavansa.
Kotio tultua kummasteli äitinsä, että poika heti ja ahkeraan puuttui
lukemaan. Aamulla varhain oli hän jo noussut lukemaan ja iloisena meni
hän kouluun kerrottuansa vanhemmillensa odotetun ilon.
Kumppanit kuulustelivat porttisolassa hänen lukunsa ja riemuksensa
havaitsivat hänen osaavan iki-hyvin. Ensimäiseksi kävi hän esiin pitkän
lukunsa kanssa, jonka selvästi osasi. Tiina-tädin posket punottivat
epäilyksestä, mitenkä ajattelemattomasta lupauksesta pääsisi. Sitte sai
pikku parooni paljon ylistyksiä taidostansa, joka oli hyvän muistinsa
todiste. Sitte sanoi tahtovansa nyt, samoin kuin ainakin pitää
lupauksensa, jos vaan Aatolvin luonto sallisi hänen itse nauraa ja antaa
toisten tehdä pilkkaa vanhasta opettajattarestansa, joka hänen
hyväksensä oli tehnyt tällaisen ajattelemattoman lupauksen.
Mutta eukko kuin otti asian näin vakavalta puolelta, niin lasten muoto
yhtäkkiä kävi totiseksi ja he luopuivat vapaehtoisesti odotetusta
huvista, jonka olisivat saaneet opettajansa kustannuksella.
Kyynel silmin vastasi pieni parooni: ei suinkaan Tiina-tädin minun
tähteni ole tarvis senlaista tehdä. Tästä alkaen rupeen oikein
ahkeraksi. Liikutettuna likisti vanhus kiitollisen lapsen syliinsä.
Vastoin naisten tapaa, oli Tiina-täti hyvin halukas tietämään
valtio-uutisia. Hän käski lasten pitää korvansa auki, milloin kotona
kuulivat herrain niitä keskustelevan, että muka hänkin saisi kuulla
maailman menoista.
Mutta pian huomattiin, kenen asioita lapset ajoivat. Sentähden pilan
vuoksi annettiin lasten toisinaan viedä Tiina-tädille varsin
eriskummasia uutisia, joita lapset sanoivat kuulleensa "papalta
itseltä."
Muitten muassa kertoi eräs pieni tyttö kerran, viimes yönä tulleen
tiedon, että jäämeren kansasto oli alkanut kapinan ja väkirynnäköllä
ottanut itse pohjan navan ja että voittava joukko nyt olisi
tulemaisillaan Ouluun, jossa olivat uhanneet kuolijaksi ampua kaikki
vanhat piiat ja mamselit.
"Sinä haastelet tuhmia ja panet sekasotkua", sanoi Tiina-täti lapselle,
joka odotti kiitoksia tai makiaista suuresta uutisestansa ja hyvästä
muistostansa. Mutta kuitenkin rupesi tädin korvia kuumottamaan.
Itseksensä ajatteli hän: joku perä siinä toki lienee; mun on meneminen
ottamaan asiasta selvon. "Te pääsette vapaaksi lapset", kuului ihanan
soiton tavalla heidän pienissä korvissansa ja yhtä sukkelaan kuin eukko
oli saanut sinisen kapottinsa, olivat lapsetkin kadulla ja pian jokainen
omassa kodissaan, voileivät kädessä.
Tiina-täti kiiruhti likimäisen naapurin luo, saadaksensa todenperäisen
selvon tästä tärkeästä uutisesta.
Mutta isäntä oli tämän uutisen levittäjäin kanssa liitossa, niin että se
vaan vakuutti asian, joten se eukon silmissä tuli vieläkin toden
mukaisemmaksi. Eukko juoksi heti kotiinsa, tuntein mahaansa
kivistelevän.
Pelosta väristen kokosi nyt pienen hopea-varastonsa, jonka muka tahtoi
ryöstöstä varjella, sitoen sen ja mitä hänellä muuta oli kalliimpaa
myttyyn, jonka kätki lastuihin puuvajansa perään.
Tämän tehtyä kiiruhti sisarellensa ilmoittamaan lähestyvää vaaraa.
Tämä oivalsi heti herrojen kurit, lohdutti peljästynyttä sisartansa,
joka muka ei ollut joutunut asiaa tarkemmin miettimään. Mutta nyt kuin
näki itsestänsä tehdyn julkista pilkkaa, päätti hän ei enää uskoa lasten
valtiollisia ilmoituksia eikä niitä enää sietääkkään.
Koko puoleen vuoteen ei Tiina-täti käynyt siinä talossa, jossa hän niin
oli petetty, eikä ehkä milloinkaan olisi sinne mennyt, niin oli
kumminkin uhannut, jos ei olisi yhtä paljon rakastanut emäntää, kuin
hänen hyviä torttujansakin. Nämä viettelivät hänen eräänä helluntaina
vastaan ottamaan päivällis-kutsumuksen sinne. Nähdessään iloisen emännän
ja muhkeat tortut, hajosi kaikki katkerat muistot eukon mielestä.
Mutta kiusa-puheinen isäntä otti jutuksi päivän saarnan ja sanoi kansan
vältelleen että opetuslapset olivat juopuneet paloviinasta, eikä
makiasta viinasta. Sellainen erhetys säpitti eukkoa niin, että löi
nyrkkinsä pöytään ja niin tavoin kaasi kaikki viini-lasit, jotka siis
eukon kanssa todistivat kysymyksen olleen vallasta, eikä paloviinasta.
Tästä harmista sai eukko taas maha-taudin niin että hänen täytyi
kiiruhtaa kotio, torttuja maistamatta.
Tiina-täti oli ahkera ja tarkka, mutta ei saita. Hän sanoi että köyhiä
ja kerjäläisiä ei olisikaan jos vaan kaikki tahtoisivat työtä tehdä eikä
laiskotella. Kehittääksensä sellaisia ahkeruuteen antoi hän runsaita
manauksia, mutta rahaa ei hänen milloinkaan nähty antavan. Mutta hänen
sydämensä kunniaksi tiedämme sanoa, että moni kykenemätön ja köyhä ja
monta orpolasta saivat Tiina-tädiltä runsaampia lahjoja kuin olisi
luultukaan. Mutta hän ei sietänyt kenenkään määräävän kelle ja mitenkä
paljo hänen olisi annettava. Ymmärrettävä on siis äkkipikaisen eukon
mielipaha, kuin kerran määrättiin hän kaupungin köyhille maksamaan 2
riksiä. Eukko ei kauan miettinyt. Yht'äkkiä sai suuren kaula-huivinsa ja
oli melkein sukka-jaloin juosta kevätlumeen, jos ei olisi kompastunut
vanhoin kenkiinsä ja niin lähti ruti kiukkusena erään
kaupungin-hallituksen jäsenen luokse valittamaan tuota hänen mielestänsä
sopimatonta maksua.
Mutta täällä ei muutosta ollut saatavana, niin että eukko pahoilla
mielin ja väsyneenä märin silmin ja märin jaloin tuli kotiinsa. Sitte
hän sairastui. Kahden viikon kuluttua oli päättänyt toimellisen
elämänsä.
Monta oli hänellä virhettä ja omituisuutta, mutta monta avuakin. Hän oli
jumalinen, järjestystä rakastava, toimellinen ja työskentelevä
kansalainen. Hän oli rehellinen, yksinkertainen, totuutta rakastava ja
luotettava ystävä. Äkkipikainen, mutta ei paha, ei hän milloinkaan
puuttunut toisten asioihin. Kuollessansa oli hän lähes 80 vuotinen.
Muuta muistopatsasta ei hän saanut kuin sen, minkä oli rakentanut
parhaimpain oppilastensa sydämiin.
22.
Tullimiehen Kalakukko.
Ennen aikaan oli tapana Suomessakin kaupungin tullien luona tarkkaan
syynätä ja tiedustella tulijain kuormat ja tavarat. Sen teki
tavallisesti ne jolta "syökäreiksi" sanottiin, mutta usein tullimies
itsekin, joka siihen aikaan ei saattanut odottaa suuria lahjoja maita
valtakuntia matkustaneilta asioitsioilta. Sitä kovempi oltiin siis
maamiesten kanssa, jotka tulli-asetuksia eivät tunteneet, jos heillä ei
ollut jotain pientä lahjaa tarjottavana. Ne maamiehet, jotka olivat
kyllin tuhmat antamaan näitten itsensä pelottaa, saivat näille jakaa,
jos ei muuta, niin matka-eväänsä.
Eräs maamies, viisaampi toisia, jotka olivat antaneet tullimiesten
itsensä ryöstää, oli valmis lähtemään talvimatkallensa kaupunkiin,
myytäväksi viemään voita, talia, kalaa ja lintuja.
Syvissä tuumissa käyskeli mies pirttinsä lattialla, kunnes yhtäkkiä
kääntyi eukkonsa puoleen lausuen: "Maija kultaseni! paneppa tulta uuniin
ja tee sitten kukkotaikina parhaimmista jauhoista, mitä sulla on kotona.
Sen minä itse leivon ja paistan lahjaksi ahnaalle Prytzille, joka on
tullimies Kajaanin tullissa. Viimein hän otti parhaimman evääni; nyt
tahdon antaa hänelle suuren kukon. Tee taikina mahdollisimman
kauniiksi."
"Mieluisasti saat multa aineet, kuin vaan sanot mitä kalaa tahdot
siihen."
"Kalan aijon pyytää kuivalla maalla", vastasi mies liukkasti naurahtaen.
Uunin ja taikinan valmistuttua kaasi mies itse taikinan
leipoma-pöydälle. Eukkonsa kummastukseksi ja kauhuksi väänsi hän sitte
vanhalta kissalta niskat nurin ja leipoi sen nahkoinensa kannuinensa
kukkoon. Sitte paistettiin se uunissa oikein hyvän näköiseksi. Valmiina
haisi se hyvältä ja oli muhkea.
Varovasti pantiin kukko sitten rekeen ja konnanjuoninen maamies istui
iloisena ajamaan kaupunkia kohden. Hän sovitti matkansa niin, että
hämärässä tuli tulliin.
Siellä ei sattunut tullimiehiä olemaan esillä. Hän siis itse kantoi
lahjansa tullitupaan, nöyrästi pyytäen että hän laskettaisiin sillä hän
muka pelkäsi että majataloin portit suljettaisiin.
Hyvästä lahjasta iloisena laski tullimies hänen heti. Ajaen mitään
kiirettä osottamatta lähti maamies matkaansa, mutta tultuaan pois
silmännäöstä, sai hevonen juosta minkä voi majataloon, jossa kertoi
isännälle, mitä oli tehnyt. Tämä kätki hänen jos hakioita olisi tullut,
sillä häntäkin huvitti tämä kuje koska kaikki toivoivat jotaan
rangaistusta ahnaille tullimiehille.
Ilomielin laski tullimies komean kukkonsa keskelle tullituvan pöytää
nälkäisten kumppaniensa nenän eteen. Niitten tuli sylki suuhun kuin
kadehtien katselivat maukasta kukkoa.
Tästä pehmeni tullimiehen sydän anteliaisuuteen, niin että hän hyvillä
mielin lausui: "minusta todellakin on saamani lahja ulottuva meille
kaikille." Niin otti terävän puukon, leikkasi itsellensä ensin suuren
vönkäleen ja sitten kappaleen kummallekin kumppanillensa.
Makiaan suuhunsa söivät nyt kaikki herkkua ja tullimies lausui ilkkuen:
"todellakin on tämä kukko tavallisia maamiesten antamia parempi, sillä
tässä tuntuu olevan sekä lintua että kalaa, vaikka linnusta ei liene
höyhenet oikein tyyni nyhdetyt." (Siinä oli vanha lihava kotokissa, joka
siis oli sekä rasvanen että maukas.)
Tullimies itse oli sattunut osaksensa saaman toisen etukäpäliin; paras
ystävänsä pään ja niskan ja kolmas takapuolen ja hännän.
"Minulla on oikein sudenmoinen nälkä", sanoi tämä ikäänkuin puolustaen
paljoa syömistänsä, kunnes samassa jotakin terävää iski ikeneensä ja
hampaansa ympärille. Töin tuskin saatiin se irti; niin pahasti oli se
kiinni iskeentynyt. Hän tuumaili sen olevan linnun kynnen, mutta siksi
se oli liian hieno. Nyt rupesivat kaikin kolmen tyynemmin tarkastelemaan
kukko-osiansa. Se ehdittiin tarkemmin kuin milloinkaan maamiesten
kuormat jo kontit.
Mutta mikä oli heidän kauhunsa tunteissaan kukon sisällyksen. Kiukusta
kihisten, lähtivät kaiken kolmen hakemaan miestä, joka oli kukon
antanut, mutta sinä päivänä, samoin kuin edellisinäkin, oli monta sataa
maamiestä tullut, niin että mahdoton oli löytää todellista, varsinkin
kuin hänen nimensä ja kotipaikkansa olivat tietämättömät.
Tämän perästä syynättiin Kajaanin tullissa helpommin niin että
kukko-herkusta oli herroille voittoa mutta talonpojille vieläkin
enemmän.
23.
Makkonen.
Tämä oli rehellinen, toimellinen ja hyvin jaksava talollinen Siikajoen
pitäjän Paavolan kappelissa. Hän oli kirkon varaston haltia ja koko
pitäjän asiamies milloin joku tärkeä kysymys oli esillä. Makkonen oli
köyhille, erittäin hyvä, samoin myös arvostettava vaimonsa. Itse
kymmenen lapsen äiti, armahti hän varsinkin orpolapsia. Hän oli
työskentelevä ja järjestystä rakastava vaimo, joka varhain totutti
lapsensa Jumalan pelkoon ja ahkeruuteen. Väsymättömän isänsä seurassa
nähtiin pojat metsässä ja pellolla jokainen voimiansa myöten auttavan
häntä; tytöt jakoivat äitinsä vaivoja tarhassa ja aitassa, pellolla ja
niityllä. Paitsi sitä oli Makkosen emäntä kaikissa talonpoikais-juhlissa
ruuan laittajana ja koko paikkakunnan emäntäin neuvonantaja.
Makkonen eli onnellisena ja tytyväisenä perheensä keskellä ja
kiitollisella hartaudella nosti hän silmänsä kaiken hyvän lahjan antajan
luokse nähdessään vaivainsa palkan, täysinäiset tähät kesätuulessa
aaltoilevan. Myöskin oli hän harrasmielinen mies. Liikuttava oli nähdä
ukko Makkosen sunnuntai-iltasina monilukuisen perheensä joukossa
havutetussa tuvassa paljastetuin päin pitävän ilta-rukouksia. Omituisen
surullisella äänellä lauloi koko väki virren. Sitte luettiin luku
raamatusta ja muutamia ilta-rukouksia, veisattiin taas ja perheenisäntä
päätti hartauden siunauksella. Ja pyhässä hiljaisuudessa levitti yö
leponsa siunatun joukon yli.
Mutta tähänkin rauhan asuntoon löysivät murheet ja huoli. Sitä kohtasi
kuoleman raskain lyömä.
Tarttuva tauti oli liikkumassa ja Makkonen oli ensimäisiä, joka
vaimoinensa lapsinensa kävi sairaita auttamassa. Pian makasi tämä jalo
perheenisä paarilla. Puolisonsa ja kolme vanhempaa lastansa seurasivat
häntä parin päivän kuluessa.
Vainajain ympärillä itki seitsemän orpoa, joista vanhin oli
kaksitoistavuotinen poika. Ystävät, naapurit ja köyhät sukulaiset eivät
muuta voineet kuin kyynelin valittaa näin sydäntä särkevää tapausta,
sillä heiltä itseltä puuttui neuvoa ja turvaa, joita juuri Makkoselta ja
hänen huoneessansa olivat tottuneet saamaan. Mutta kuitenki toimittivat
he vainajat kunniallisesti hautaan.
Hautaus-päivänä oli seurakunnan arvostettu kirkkoherra talossa, jossa
kokoontuneilta kysyi, kuka ottaisi hoitaaksensa lapset, heidän kodin ja
talouden. Kaikki olivat liikutetut, mutta asia oli vaikia ja sieti
tuumailla.
Mutta ennenkuin kukaan vielä oli vastannut, tuli talon Pekka-niminen
renki, joka ennen oli ollut siisti ja puhdas, nokisena ja ryvöttynä
uunin päältä, jossa kolme vuorokautta oli maannut itkien ja syömättä.
Itkusta turvottuneita silmiänsä ei voinut nostaa päivää kohden ja
kovalla kädellänsä pyhkäsi kyyneleet, jotka väkisin tunkeutuivat eikä
hetken aikaan sanaakaan saanut lausuneeksi. Ainoastaan "voi, voi",
röhisi rasittuneesta rinnastansa nähdessään seitsemän orpoa
murhevaatteissaan. Mutta vihdoin nosti hän vainajan vanhimman pojan
syliinsä. Melkein huutaen, että saisi äänensä selväksi, sanoi hän: "kas
tässä on isäntäni; häntä tahdon palvella, vaikka palkattomasti, jos hän
vaan lupaa ruveta yhtä rehelliseksi ja kunnolliseksi kuin isänsäkin oli
sekä pitää huolen pienistä siskoistansa. Kaikki he ovat mulle rakkaat
nämä hyväntekiäni lapset."
Äänin itkien lupasi kiitollinen poika sen, ja myöskin että kaikissa
seuraisi vanhan koetellun Pekan neuvoja. Talon toiset palvelijat
sanoivat tahtovansa noudattaa Pekan esimerkkiä.
Kirkkoherran sydäntä ilahutti nähdessään tämmöisen jalomielisyyden
köyhiltä palkollisilta. Itse tarjousi hän pienten turvattomain
neuvonantajaksi heittäin heidän kohtalon kaikkivallan huoleen.
Äitin siaiseksi lapsille ja emännäksi valittiin vanha hyväntapainen
sukulainen. Sitte tarkastettiin talon raha-asiat ja nähtiin että vastoin
luuloa talo vielä oli suuressa velassa, vaikka kaikki korkorahat,
ruununverot ja osa ostosummasta olivat maksetut.
Kuultuaan tämän, tuli tuo kaksitoista-vuotinen isäntä yhtäkkiä
miehuulliseksi. Vakavalla äänellä sanoi hän tahtovansa yksin maksaa
isä-vainajansa velan eikä tahtovansa siskojen sitä jakavan, sillä hän
toivoi Jumalalta voimaa.
"Pidä lupauksesi poikani ja tapahtukoon sinulle niinkuin uskot", sanoi
kirkkoherra.
Syvissä mielin kävi kirkkoherra talosta, jossa oli löytänyt niin vahvan
uskon, niin jaloja ajatuksia ja niin paljon hyviä avuja, joitten
nimeäkään nämä yksinkertaiset ihmiset eivät tunteneet.
Seuraavana päivänä tuumaili nuori isäntä Pekan kanssa mitä olisi
myytävä, että saataisiin hautausta varten otettu velka maksetuksi.
Pekka sanoi siihen vaan tarvittavan saada pari tynnyriä tervaa myydyksi,
mutta sittepä oli isännän itsen välttämättömästi kaupunkiin
matkustaminen, sillä Pekan ja toisen rengin täytyi pysyä kotona muissa
raskaammissa töissä.
Matka päätettiin tehtäväksi jo seuraavana päivänä. Kolme tervatynnyriä
pantiin hevosen perään sillä tavoin, että ne itse pyörinä, ilman
ajokalua pyörivät vetäjän perässä. Tällä tapaa Suomen maamiehet
tavallisesti kulettavat maata myöten vietävää tervaansa. Pari
naapurimiestä myöskin matkusti kaupunkiin, niin että nuorella Matti
Makkosella oli matkaseuraa.
Parin vuorokauden kuluttua tultiin Ouluun. Silloin oli pimiä syysilta.
Matkakumppanit kääntyivät jokainen majataloansa kohdin ja heittivät
Matin yksinään kadulle. Poika-poloinen ei yksinään minnekään osannut ja
isänsä Matkatalon nimen oli hän unohtanut.
Pimeys lisääntyi aina. Lisäksi rupesi satamaan lumiräntää eikä yhtään
ihmistä näkynyt kadulla. Siinä nyt seisoi poika-rukka läpimärkänä
sateesta ja värisevänä vilusta. Hän ajoi muutaman askeleen väsynyttä
hevostansa ja seisahtui taas. Kynttilät sammuivat ikkunoista eikä hän
vielä tietänyt missä saisi yösijaa. Myöskin pelkäsi hän yövartiain
tulevan viemään hänen arestiin, jolla matkakumppaninsa olivat häntä
peljättänyt. Poika-poloinen oli ihan neuvoton. Mutta juuri samassa
sattui hän muistamaan Jumalaa ja kotona olevia pieniä rakkaita
siskojaan, jotka rauhallisesti lämpösessä makasivat. Tämä häntä vähä
lohdutti ja kuivasi hänen kyyneleensä. Rohkeammin ajoi hän kirkkokatua
myöten, mutta sekin päättyi rantaan eikä vielä näkynyt tulta eikä
ihmisiäkään. Pari tähteä, jotka pilkottivat pimeässä muistuttain
taivasta ja sitä lohdutusta mikä sieltä tulee, niitäkään ei hän
huomannut.
Mutta poika-poloisen tila tuli yhä kurjemmaksi. Valuvin kyynelin ja
helisevin hampain päätti hän vihdoin kolkuttaa yhden apteekin ovea,
josta vielä näki tulen pilkottavan.
Ovi avattiin ja liikutettuna pojan hädästä, annettiin hänen ajaa
kuormansa pihalle. Herra johdatti sitten pojan lämpöseen suojaan, ensin
annettuansa hänelle lasin punssia lämmitykseksi. Kiitollinen lapsi
nukkui pian.
Kuin itse talon herra aamulla näki pojan ja kuuli hänen kertomuksensa,
tarjousi itse ostamaan tervan ja antamaan pojalle majatalon. Apteekin
isännällä, näet, oli kauppaoikeudet, syystä että oli nainut rikkaan
kauppiaan lesken ja myöskin että oli ensimäisen apteekin toimittanut
Ouluun. Talon tytöt olivat pojalle antaneet viiniä ja makiaista ja
mieluisasti olisi tähän jäänyt, mutta sanoi isänsä jääneen entiseen
majataloon 14 riksiä velkaa, jotka ensin olisivat maksettavat, vaikka
isänsä kyllä oli aikonut siitä muuttaa, sillä hänelle oli siellä monasti
tehty vääryyttä.
"Jos tahdot, sanoi apteekin herra, niin saat minulta ne rahat. Ne saat
vastedes maksaa, myöskin maksan talon-velkasi samoilla ehdoilla."
Mutta nytpä oli Matti iloinen. "Eläissäni en unhota teidän hyvyyttänne",
lausui hän kyynelsilmin puristaen tuon hyvän herran kättä. Vakavasti
lausui poika tämän lupauksen, jonka rehellisesti pitikin.
Kaksikymmentä vuotta Matti Makkosen ensimäisen kaupunkimatkan jälkeen
istui köyhä leski halvassa mökissään Kajaanin tullin luona Oulussa;
kolme valjua ja näljästynyttä lasta istui hänen ympärillänsä. Hän oli
heille jakanut viimeisen leipänsä ja käskenyt heidän mennä maata,
etteivät enää pyytäisi ruokaa, jota hänellä ei ollutkaan. Tottuneet
kuuliaisuuteen ja kärsimiseen, tekivät lapset niin. Lukivat
iltarukouksensa ja tahtoivat nukkua, mutta näljän vaivat karkoittivat
lapsuuden makean unen heidän silmistänsä.
Äiti luuli heidän jo nukkuvan, kuiskasi siis vanhalle Reetalle, joka nyt
palkattomana ja pitäen oman ruokansa, jonka kehräämällä ansaitsi,
palveli leskeä ja hoiti pieniä -- tälle kuiskasi äiti, pitää siitä
huolta että nuorin kuusivuotinen tyttönsä ei ottaisi ainoaa jäljellä
olevaa leivän kappaletta, joka oli säästettävä kaikille aamiaiseksi, jos
ehkä nyt ei saisi rahaa työstä, jota meni kotio viemään.
Mutta tyttöpä ei nukkunutkaan vaan oli kuullut kaikki. Hän myöskin tiesi
veljeinsä ei nukkuvan ja aina valmis heitä ilottamaan juoksi kaapin
luokse ja sitten ulos pihalle. Reeta luuli hänen nyt vieneen
leipäkappaleen ja juoksi voimiansa myöten näpistelijän perässä, vaikka
leiniset jalkansa olivat kyllä kankeat. Tyttö huusi veljiänsä avuksi,
mutta nähdessään eukon kömpelömäisen juoksun, ne eivät naurulta päässeet
paikastakaan. Tehden satoja mutkia vältti tyttö joka kerta tuon kömpelön
eukon. Mutta vihdoin antautui tyttö vangiksi, näyttäen tyhjät kätensä.
Hän ei leipää ollut koskenutkaan, tahtoi vaan huvittaa veljiänsä ja
toimittaa eukolle terveellistä liikuntoa. Vaikka väsynyt ja hengästynyt,
nauroi tämä tytön juonta.
Ken köyhyyden kurjuutta ei ole koetellut, se ei voi aavistaakaan niitä
tunteita, joita liikkuu tarvitsevan sydämmessä käydessään lastensa
puolesta rikkaalta apua anomassa. Leski sai vastaukseksi: "tulkaa
huomenna jälleen, niin saatte työstänne maksun." Neuvottomana tuli hän
takaisin eikä koko yönä tullut unta hänen silmiinsä. Hartaan rukouksen
perästä rupesi auringon nostessa taas työhönsä.
Yht'äkkiä kuuli kärryin jyrinän. Katsoessaan ulos näki hän maamiehen
ajaneeksi pihalle ja nostelevan säkkiä rapuille sekä tahtoen kenenkään
näkemättä mennä pois. Leski tunsi miehen olevan Makkosen. Ujona ja
punastuen pyysi mies anteeksi että muka vasta nyt voisi maksaa vanhan
velkansa.
Kumpikin oli kyyneleihin liikutettu. "Sinä Matti, et minulle ole mitään
velkaa", sanoi leski. "Minkä isälleni olit velkaa, se oli perillisille
maksettu."
"Teidän sukua minun tulee ikuisesti kiittää", sanoi kahdeksan lapsen
isä, "älkää hyljätkö sitä pientä palkintoa, minkä voin tehdä
hyväntekijäni tyttärelle. Unhottaisinko minä milloinkaan, mitenkä hyvä
olitte minua kohtaan orpona ollessani."
Jumalan suomasta ja kiitollisen Makkosen toimesta pääsi leski hädästänsä
ei vaan tällä erää, mutta monta muutakin. Sillä niin kauvan kuin lapset
olivat pienet, toi mies joka vuosi leskelle maa-tuotteitansa ja vielä
lisäksi oli se niin hellätuntoinen, että aina sanoi maksavansa vanhoja
velkoja.
24.
Komennon voima.
Eräs entinen Kajaanin komppanian upseeri, joka sotapalveluksesta oli
eron ottanut, oli nyt tuomarin apulainen. Kauniina kesäaamuna istui hän
kirjottaen käräjäsalissa, jonka ovi oli auki. Hänellä oli tärkeä työ
käsillä ja siis hyvin kiire. Samassa tuli sisään maamies, joka ennen oli
sotamiehenä palvellut hänen komppaniassansa. Sen oli kainalossa suuri
kääry papereja. Mies tuli hyvin iloiseksi saadessaan nähdä vanhan
rakastetun kapteeninsa ja häntä puhutella. Mutta toista ei suinkaan
ilottanut, varsinkin kuin aikansa kiirehtivä arveli miehen suotta
ruvenneen riitaiseksi.
"Tervetultu vanha sotakumppanini", sanoi kirjoittava kapteeni, "vieläkö
muistat vanhoja sotatemppuja?"
"Tottapa niinkin, armollinen kapteeni!" Sitä mies ei ollut unohtanut; se
oli liian hyvin istutettuna hänen sielussansa ja ruumiissansa.
Koetteeksi korotti kapteeni äänensä komentamaan niinkun muinoinkin ja
huusi: "suoristakaa!"
Silmänräpäyksessä seisoi mies suorana kuin pölkky, riippuvin käsin.
"Käännös oikealle!" huusi kapteeni.
Mies kääntihe melkosen sukkelaan.
"Kivääri olalle!" Komenti kapteeni vielä.
Mies nosti olallensa paperikäärämänsä, jonka todellisesti oli tuonut
ruvetaksen käräjöimään.
"Marsch!" huusi kapteeni.
Suorana astui mies avoimesta ovesta ulos pihalle ja maantielle lukein
niinkuin ennenkin yks', kaks', yks', kaks'.
Me emme tiedä, miten kauas meni vanha sotamies. Ehkä marssii hän vielä,
mutta katteini istui naurahtaen kirjotuspöytänsä ääressä ja lopetti
työnsä. Miestä ei kuulunut takaisin yhtä vähän kuin aivotusta riidasta
tuli mitään.
25.
Kauppa-oikeuden juhlat.
"Mitenkä nyt vietämme juhlan saadusta kauppa-oikeudesta?" kysyi
pormestari raatihuoneessa kokoontuneelta porvaristolta. "Pidämmekö
suuren paalin?"
Neuvokset miettimään. Vihdoin lausui niistä yksi: "sittehän olisi
tanssittavakin."
"Kaiketikin", vastasi usiampi.
"Mutta koko läänissä emme saa soittoa kokoon."
"Ompa täällä Collinin viulu", sanoi joukosta yksi.
"Ja Blomin huilu", sanoi toinen.
"Mutta pidettäisiinkö suuri paali niin pienellä soitolla?" sanoi
pormestari.
"Tuottakaamme lähimäinen rykymentin musiikki", sanoi eräs paksu herra,
joka mielellään tanssi.
"Lähin on tästä 37 peninkulmaa Vaasassa", sanoi pormestari, "ja pidot
ovat kolmen päivän perästä; paitsi sitä tulisi se liian kalliiksi."
"Tanssipaalia emme voi pitää, syystä ettei meillä ole sopivaa tilaa",
sanoi vakaasti pormestari.
"Entä jos pitäisimme suuret päivälliset herroille", esitteli muuan
kauppias.
"Mutta rouvat tahtovat olla muassa, sen on mun eukkoni sanonut, muuten
en minä ota siihen osaa", sanoi eräs suutari tyytymättömänä.
"Jos teidän matami ei tulekaan sinne, niin tulee sinne kaikki teidän
tekemät saappaat ja kengät", sanoi nappimaakari, sillä osottaaksen
halveksimistansa suutarin rouvaa kohtaan.
Äkäisesti vastasi suutari: "huonosti olisi asiat jos teidän napit ei
olisi muassa."
"Vaiti, herrat!" käski pormestari; "Päätetäänkö siis pitää herroille
päivälliset?"
"Ei, ei, rouvat on otettavat mukaan sillä mun vaimoni sanoi ....."
"Vaiti, suutari, käy lestisi luokse, sinun ei täällä ole mitään
tekemistä", kuului joukosta miehen ääni ja äkäisenä meni suutari
matkaansa vaimonsa suureksi harmiksi.
Eräs vaskiseppä, jonka poika kävi isossa koulussa ja jolla oli kaunis
laulu-ääni, esitteli olevan halvimman ja parhaimman, että koulupojat
kirkon tornista laulaisivat ilolauluja.
"No tottahan musiiki tornista olisi kuuluvampi kuin Vaasasta", keskeytti
leikkipuheinen neuvos.
Pormestari sanoi: "tässä on nyt kysymys, pidetäänkö päivälliset vai ei.
Juhlat ja asia koskevat kauppaa tekevää porvaristoa lähimmin; ne
sanokoot suoraan mielipiteensä."
"Minä vaadin päivällistä", huusi eräs eileisestä asti humalainen
kauppias. "Maljoja juodaan ja kanuunilla ammutaan." Tähän suostuivat
useimmat.
"No Vaasassa kai sitten ammutaan", sanoi neuvoksista se, jolla aina oli
vastaansanomista, "sillä lähemmältä ei ole kanuunaa."
Yleisellä naurulla päättyi kokous ilman minkäänlaista päätöstä. Mutta
pormestari kutsui kaupungin etevimmät luoksensa ja siellä juotiin
maljoja kauppa-oikeuksista, vaikkei ollut kanuunia eikä soitantoa.
26.
Mitenkä kadonnut hopea-lusikka löydettiin.
Varhain kesän alussa matkusti kauppamies Juha Possenius omalla aluksella
Oulusta Tukholmaan. Sellaista matkaa ei siihen aikaan tehty niin
joutuisasti kuin nyt, sillä vastatuulella mentiin lähimäiseen satamaan,
niin että käytiin melkein joka kaupungissa kuin tien varrella oli.
Monasti odotettiin viikottain myötätuulta.
Posseniuksen laiva oli jo kauan ollut poissa, mitään tietoa siitä
saamatta.
Kotona oleva rouvansa ja lapsensa olivat levottomat, mutta tavallinen
lohdutuksensa oli, että laiva kaiketikkin oli jossain satamassa.
Eräänä päivänä osti Posseniuksen rouva suuren lohen. Hämmästykseksensä
löydettiin sen mahasta hopea-lusikka merkitty Posseniuksen nimellä, joka
oli otettu mukaan matkalle.
Perheensä luuli hänen epäilemättä kuolleeksi, sillä laivan luultiin
joutuneen haaksirikkoon ja koko väen hukkuneen.
Mutta suuri oli kaikkein ihme ja ilo, kuin laiva parin päivän kuluttua
tuli Oulun satamaan. Se oli tullut niin pikaisesti, että tieto sen
lähdöstä postissa ei vielä ollut joutunut.
Possenius kyllä oli lusikkaansa kaivannut, mutta ei tietänyt, miten se
tulomatkalla oli kadonnut. Hän toki arveli sen pesoveden muassa
heitetyksi mereen. Lohi oli siis ollut laivaa paljon joutuisampi.
27.
Kenraali Carpelan ja Oulun koulu-nuoriso.
Oulun läänin maaherrana olemme jo näissä muistelmissa maininneet
Carpelania. Missä joku hyvä avu tai ansio oli, olkoon halvimmassakin,
sen osasi hän löytää ja hän kehoitti ahkeruutta ja tehollisuutta
siinäkin, missä työntekijältä puuttui luonnonlahjoja hänen vaivaloisessa
kutsumuksessansa.
Varsinkin isällistä huolta piti hän koulu-nuorison opista ja
edistymisestä eikä milloinkaan ollut poissa loppu-tutkinnoista.
Lucian päivänä Joulun edellä oli nuorison suurin juhla, sillä silloin
paloi avarassa koulu-huoneessa sadottain talikynttilöitä, joista moni
antajallensa oli arvosampi kuin toiselle vahakynttilä, sillä
köyhimmänkin lapsen omaiset saivat sinne viedä kynttilänsä. Yhtä
mieluisasti kuin varalliset poikainsa ahkeruuden kehoitukseksi antoivat
usiampia nauloja kynttilöitä, yhtä mieluisasti istui köyhän äiti Pari
vuorokautta pimeässä pientensä kanssa, saadaksensa vaan lahjoittaa
muutaman hetken valoa ja iloa sille, jonka äidin sydän arveli tulevan
heidän turvaksensa.
Yksi vanhimmista pojista oli *custos* (vartia). Hän johti toisten
poikien toimia, jotka nyt muurahaisten tavalla kaikin toimin
työskentelivät juhlapäiväksi saadaksensa koulun oikein siistiksi. Moni
heistä ei unta silmiinsä saanut edellisenä yönä ja monasti kotolaiset
samati poikain ahkerain hyörimisten ja toimeilemisten tähden, ettei vaan
mitään unohtuisi. Pohjalaisen vilkas, levoton, toimellinen ja kärsimätön
luonto näkyi sellaisissa tiloissa jo lapsissakin. Jo kello kolmen neljän
aikoina aamulla olivat lapset puhtaina juhla-puvussansa liikkeellä.
Sitte kiiruhtivat saatuaan juuston leipää tai vähän rahaa taskuunsa ulos
koulua kohden. Ilosta ja pakkasesta väristen juoksivat he koulu-huoneen
ympäri kello viiteen asti, jolloin ovet avattiin.
Kello kuusi oli koko koulu valistettu. Puu-kaaria asetettiin ikkunoihin
ja ne kynttilöitä täyteen. Niitä pantiin myöskin puu-ruunuihin ja
yleensä minne vaan kynttilän sopi asettaa. Seinän rakoihin pistettyihin
päretikkuinkin asetettiin kynttilöitä samoin kuin niihin reikiin, joita
pojat olivat kaivaneet seiniin ja penkkiin.
Koulun porstuassa istui eukko Skönborg tavallisella paikallansa
torttu-korinensa yhäti kertoen: "ettekö osta torttuja? -- Hyviä
torttuja, kaksi äyriä kappale."
Koko perheensä kanssa oli kenraali Carpelan tällaisissa tiloissa aina
muassa. Rouvastansa voi sanoa mitä sanottiin toisesta samanarvoisesta
samalla paikalla, että mielen aateli, jonka hän omisti, on arvosampi
syntymä-aatelia. Hyvyytensä tähden oli hän yleisesti arvossa pidetty ja
rakastettu. Ollen köyhäin ystävä, ei hän milloinkaan sulkenut sydäntänsä
tarvitsevan pyynnölle ja apu tuli, jos se vaan hänen voimissaan oli.
Vuonna 1799, jolloin kenraali muutti Göteborgin maaherraksi, seurasi
häntä sinne kaipauksen ja kiitollisuuden kyyneleitä ja tuhansia
siunauksia.
Kuin maaherran rouva tyttärinensä olivat loppu-tutkinnoissa, niin
pitivät kaupungin toisetkin rouvat velvollisuutenansa sinne mennä,
vaikka vastahakoisesti niin varhain nousivat.
Tutkinnon päätettyä piti kenraali kehottavan puheen koulu-nuorisolle.
Vanhin poikansa, parooni Wilhelm, vaikka vielä nuori, piti siellä kerran
latinankielisen puheen.
Kaikkein toimitusten loputtua ja kuin pojat ahkeruuden ja ansion mukaan
olivat luokkihinsa siirretyt, kutsui maaherra ahkerimmat luoksensa
päivällisille. Tällainen kunnia oli pojille suuri kehotus, niin että
monikertaisella ahkeruudella seuraavana lukukautena sitä taas
tavottivat.
Yleiseksi iloksi pidettiin näissä tiloissa myöskin tanssit, jotka olivat
ihan omituiset, arvattavasti paavilaisuuden ajoista muisti. Kaikki pojat
olivat siinä osalliset ja sen harjotukseen meni paljon aikaa ja vaivaa.
Tanssiessa käytettiin hienoja vanteita, joita laulun mukaan muutettiin
eri tapasiin käännöksiin ja pyöriin. Milloin tanssittiin pyörissä,
milloin taas yhdistettiin vanteet ruunuiksi, milloin hyppivät notkeat
pojat niitten yli kaariksi asetettuina. Tätä tehdessä laulettiin
latinaisia lauluja, jotka sisältönsä suhteen enimmäksi olivat
joulu-lauluja ja neitsyt Marian kunniaksi.
Näytteeksi panemme tähän palasen sellaisesta:
Ecce novum gaudium
Ecce novum mirum;
Virgo parit filium,
Quæ non novit virum.
Quæ non novit virum,
Sed ut pyrus pyrum,
Gleba fert papyrum,
Florens lilium.
Ecce qvod natura
Mutat sua jura.
Virgo parit pura
Dei filium.
28.
Rovastin rouvan pula.
Rovasti Idmannin rouva seisoi Iin pitäjän pappilan isoilla rapuilla. Hän
piti toista kättänsä silmiensä edessä auringon varjona, toisessa oli
vesipullo. Hän tarvitsi apua, mutta oli pulassa. Miehensä ja apulainen
olivat menneet lähimäiseen kestikievariin kuningas Adolf Fredrikkiä
vastaan, joka v. 1752 matkusti Pohjanmaan lävitse. Kaikki väki oli
myöskin sinne juossut, niin että hän oli yksinään kotona vaatetettuna
parhaimmassa juhla-puvussaan.
Yht'äkkiä naurahti eukko mielihyvissään, kuin näki muhkean ratsastajan
täyttä laukkaa tulevan pihalle. Hän tervehti ystävällisesti eukkoa, joka
kävi vierasta vastaan kumartaen joka askel. Hypättyänsä hevosen seljästä
ja tervehdittyään, käski rouva hänen olla tervetullut ja kysäsi, joko
kuningas pian tulisi.
Sievästi vastasi tuntematon, että Hänen Majesteettinsä arvattavasti
tunnin kuluttua olisi täällä.
Rouva vaalistui ja sanoi vapisten ei suinkaan pelkäävänsä rakastettua
armollista kuningasta, mutta kuitenkin sanoi nyt olevansa sekä ujon että
epätietoisen, mitenkä oikein vastaanottaisi herran voidellun. "Teille,
joka olette niin hyvän näköinen, soisin saavani ilmoittaa huoleni. Minä
en tiedä, mitä kuningas hyveksii, en tunne hovitapoja enkä paljoa muuta,
jota vaaditaan emännältä, joka kuningasta odottaa vieraaksi. Kyllä minä
olen siivonnut, leiponut ja paistanut parhaan voimani mukaan ja isä sekä
maisteri kiittävät olutta ja tyttäreni Briita-Liisa paistia, mutta mitä
tietävät he enemmän kuin minäkään. Enkö saisi vaivata teitä antamaan
minulle neuvoja sekä katsomaan, onko kaikki niinkuin olla pitää
kuninkaan mielen mukaan, jonka te kaiketikin hyvin tunnette, kumminkin
paremmin kuin kukaan meistä."
"Aivan mieluisasti", vastasi vieras; "ja mikä kuninkaalle kelpaa, sen
tiedän yhtä hyvin kuin omankin suuni vaatimukset."
Käsi kädessä käytiin sitten ensin ruokasaliin katsomaan, oliko pöytä
asetettu miten piti. Sitten kyökkiin maistamaan soppaa ja tupaan
katsomaan paistia ja muita.
Vieras oli vakuuttanut, että kuningas tulisi tyytymään kaikkiin
laitoksiin, josta rouva oli ilomielinen. Mutta vielä pyysi hän rukoillen
seuraajaansa tulemaan kellariin koettelemaan, mitä olutta vielä
otettaisiin kuninkaan pöytään, sillä hän oli tehnyt usiampaa lajia.
Tähänkin suostui vieras naurahtaen.
Täältä tultua kiitti ja kumarsi rouva seuraajaansa, mutta samassa näkyi
pöly maantieltä. Nytpä rouva taas vaalistui ja ajatellessaan tyhjää
vesilasia lausui: "ei pisaraakaan raikasta vettä eikä ketään, jota
auttaisi sitä minun ottamaan!" Tämän sanottua kiiruhti kaivolle, jonne
vieras seurasi häntä ja yhdistetyin voimin koetettiin saada vettä ylös,
mutta sill'aikaa ajoi kuninkaan seura vaunuinensa pihalle. Herra
siunatkoon, huusi rouva pelästyksissään, päästäen vesiastian kaivoon.
Seuraajansa meni nyt tulijain joukkoon, jättäen rouvan, joka pistäysi
kyökkiin, jossa piiat ja tyttärensä jo olivat täydessä
ruuanlaitos-toimissa.
Kuin ruuat olivat sisäänkannetut ja herrat koossa, tuli vieras kyökkiin,
sanoen rouvalle, että Hänen Majesteettinsa tahtoi häntä pöytään.
Eukko kyllä esteli, mutta vieras sanoi hänen ei mitenkä voivan kieltää
vastaanottamasta sellaista kuninkaallista armoa.
Itkusilmin sanoi hän siihen: "olkoon sitte Jumalan nimessä menneeksi,
jos vaan saan istua teidän rinnalla pöydässä. Sitte koetan olla rohkea."
Ystävällisesti suostuttiin tähän pyyntöön ja sykkivin sydämin sekä
epävakaisilla askeleilla astui nyt rouva saliin, jossa kuningas oli,
ihan kuin peljäten lattian vaipuvan. Häntä lohdutti se seikka, että sai
vasemmalle puolellensa oman ukkonsa, joka koko päivän oli poissa ollut
ja se, että häntä paljon ei oltu huomavinakaan.
Vähittäin tuli hän rohkeammaksi ja kysäsi vihdoin mieheltänsä, kuka
näistä herroista olisi kuningas.
Mutta sitä ei tietänyt rovasti itsekään, vaikka oli kuninkaalle pitänyt
sekä latinan- että ruotsin-kielisen puheen.
Saman kysymyksen teki hän oikianpuoliselle naapurillensakin. Tämä sanoi
naurahtaen, että kuningas pitäisi ulko-näyltänsä olla kaikkein helposti
tunnettava.
"Sitäpä en, peijakas vie, voikaan sanoa; minun silmissä ovat kaikki
nämät herrat kuningasten näkösiä."
Niin otti naapuri taskustansa kalliilla kivillä koristetun kulta-toosan,
jonka kannella oli kuva, lausuen: "katsokaa tarkasti, kenenkä muotoinen
tämä on, se on kuningas."
Kauan katseli rouva vuorottain ensin omaa miestänsä ja kuvaa sitten
kaikkia pöydässä istuvia herroja ja vihdoin toosan antajaa. Kuin nyt
selvästi tunsi sen, joka häntä oli seurannut neuvonantajana kyökissä,
kellarissa ja aitassa, niin pari minuuttia katsoa töllistäen häntä,
huudahti: "kuningas!" ja oli hämmästyksestä lähes pyörtyä. Mutta pian
tointui hän taas ja lankesi samassa kuninkaan jalkain juureen, pyytäen
armoa. Kuningas nosti hänet ylös, kiittäen häntä siitä ilosta, jota
ruhtinaat harvoin saavat, että tuntemattomana kuulla olevansa
alamaisiltansa rakastettu.
Kalliin kulta-toosan kuvinensa lahjotti hän rouvalle muistoksi. Se käy
vielä perintönä Idmannin suvussa.
29.
Pidot kuninkaan kunniaksi.
Kuin Adolf Fredrik tuli Ouluun, laittoivat kaupunkilaiset suuret pidot.
Yksi toimittajista oli Mikael Wacklin. Tämä oli kauppias ja muutamia
vuosia naimisissa.
Hän oli saanut huolellisen kasvatuksen, ollut ulkomaan matkoilla ja
muutamat ajat oleskellut Pariisissa. Eräs tapaus hänen nuoruutensa
ajoista on kerrottava tässä ennenkun sanomme miten kävi paalissa.
Kotimatkalla ulkomailta oli isä yhden laivansa kanssa Tukholmassa häntä
vastassa. Valmiit pois lähtemään tahtoi ukko vielä kerran käydä
näytelmiin ja otti sinne pojan mukaansa. Tämä tahtoi isällensä näyttää
yhtä taitoa jonka matkoillansa oli saanut, mutta jota isä ei vielä
tietänyt. Ensimäisen näytelmä-kappaleen loputtua katosi Mikko isänsä
seurasta, mutta kuin esirippu nousi, ilmestyi hän Parisiksi vaatetettuna
yksityistanssissa näytelmäkentälle. Katselijain suosio oli yleinen ja
kiitoksen osoitukset samoin, niin että isäkin mielihyvissänsä taputteli
käsiänsä. Mutta ihan odottamatta sai kuulla, kuka tanssia oli ja
tunsikin nyt poikansa. Vihassa lähti ukko heti paikalla majataloonsa,
jossa keppi kourassa odotti tanssijan kotio. Tämä mitään pahaa
aavistamatta, tuli iloisena laulaen kotio ja astui kamariin isänsä
luokse. Mutta nytpä sai Mikko hyppiä toista tanssia isän kepin nuottien
mukaan, sillä ukko arveli koko nimensä häväistyksi pojan julkisen
tanssimisen tähden. Rangaistuksen jälkeen ajoi hän poikansa heti
laivalle, josta ei saanut maalle tulla, vaikka vielä kaksi viikkoa
täytyi myötätuulta odottaa. Oulussa oli hän kaupungin sivistynein
porvari ja niin tavoin sopivin kuninkaan paalin toimittajaksi. Hänen
vaimonsa oli niissä emännän siainen. Ne pidettiin kauppias Holländerin
salissa, joka oli kaupungin suurin.
Pitoin koristukseksi koottiin, mitä parainta ja kalleinta oli. Sali oli
kaunistettu parhaimmalla tavalla; naispuolet puvuissansa samoin.
Minkäänlaista siihen aikaan käytettyä tanssitapaa ei unohdettu.
Kuin Wacklini isäntänä esitettiin kuninkaalle, muisti hän nimen ja
kysyi, oliko hän se, joka moniaita vuosia takaperin Tukholman
näytelmissä oli tanssinut. Wacklin sanoi se olevansa, ja kuningas pyysi
häntä vielä kerran tanssimaan. Vaikka nyt jo oli ruumiiltaan lihava,
raskas ja paksu, niin ei kuitenkaan tohdittu estellä. Hän ei sitten
ollut tanssinut, pitäen mielessään isän kurituksen. Nyt oli tekeminen
kuninkaan mieliksi. Hän tanssi vieläkin sievästi ja kevyesti, niin että
korkea vieras ihastuneena monta kertaa huusi: "vielä, vielä", siksi että
tanssija tunnottomana lankesi lattialle.
Yleiseksi peljästykseksi täytyi hänen kantaa ulos salista. Muutaman
tunnin perästä kuoli hän veren ojentamiseen. Saatuansa sen kuulla
nähtiin kyynel helläsydämisen kuninkaankin silmässä.
Näin surullisesti päättyivät pidot. Wacklini jätti lesken ja pienen
pojan suremaan isän onnetonta tanssitaitoa.
30.
Kustaa-Aatolvin käynti.
V. 1802 matkusti Kustaa-Aatolvi drotninkinsa Fredrika Dorothea
Wilhelminan kanssa Suomessa. Korkeat vieraat tulivat eräänä pilvisenä
iltana Ouluun. Maaherra Edelsvärd oli kuninkaallisia vastaan ottamassa.
Koko kaupungin väestö oli liikkeellä. Virkamiehet, maistraati ja
porvaristo odottivat usiampia tuntia vieraita Limingan tulli-portilla.
Vihdoin tuli ratsastava käskyläinen ja sen perästä toinen
virkasauvoinensa. Nämät ilmoittivat korkeain matkailijain jo pian
tulevan.
Nytpä aaltoili väkijoukko niinkuin meri huokealla tuulella. Siinä
tungettiin, kurkistettiin ylös ilmaan, nyittiin, siunattiin, kirottiin
ja litistiin. Väkevämmät imivät ilmaa keuhkohinsa että väkevästi
jaksasivat huutaa hurraa, kuin tuli kuninkaalliset vaunut näkyviin.
Asianomaiset olivat määränneet, että sitä hurraa piti kestämän
Limingan-tullista kaupungin lävitse aina mylly-tulliin asti ja vielä
vähän enemmänkin, siksi että kuninkaalliset seuroinensa tulisivat
maaherrataloon Rännisaarelle.
Maistraati ja porvaristo olivat puetetut Kustaavin-aikaisiin vaatteihin,
soukat silkkikapat ja pienet miekat sivulla. Näitten johtajana oli
pormestari, sittemmin lakmanni Lilljedal.
Mutta kaikista silmäänpistävin oli vara-pormestari ja raatimies Timbom
väkevän kurkkunsa ja palavan virkaintonsa tähden.
Kuin kyytihevoset riisuttiin ja maistraati porvariston kanssa kävivät
paikallensa, oli pormestarimme ilosta ja kunniasta oikein hurja. Milloin
veti hän siloista, milloin taas veti vaunuja eteenpäin huutaen täyttä
kurkkua ja suu auki: "hurraa, hurraa!" Vaivattuna lihavuudeltansa hän
sekä punotti että hikoili, kunnes vihdoin huokuen ja höyryten kaatui
kuraan vaunujen alle. Tämän onnettomuuden ei antanut estää iloansa, jota
kesti määrän päähän asti, vaikka suuhunsa saama kura esti parin minuutin
ajan häntä huutamasta. Mutta pian soi äänensä taas yhtä kirkkaasti.
Kuninkaalliset olevat jo yöpaikallansa toivoen äänettömyyttä ja lepoa,
mutta Timbom yksin seisoi vielä pihalla tuon tuostakin päästellen
riemuhuutoja. Yhtäkkiä tuli yksi hovipalvelija, laski kätensä hänen
suullensa sanoen: vaiti. Pormestarin kun oli nieleminen jo kurkusta
tunkevat äänet, oli tukehtua äkkinäisestä pysähdyksestä. Kumartaen ja
harmissaan, mutta voitosta epätietonen lähti hän pois. Hiljaisesti
hiipien kävi pormestari kotiin rouvansa luokse. Hän kyllä tiesi itseänsä
odotettavan. Peljäten huutohimonsa vast'uudesta puhkeavan, piti hän
kättänsä vielä suunsa edessä.
Eukkonsa oli jo hyvän ajan kurkistellen ikkunasta odottanut miestänsä.
Jos julkisesti olisi kaipauksensa osottanut, pelkäsi miehensä tulevan
itserakkaaksi. Sentähden oli hänelle satoja kertoja muistuttanut samaa
hyvää neuvoa, jonka aina antoi kaikille nais-ystävillensä, että miestä
pitää kurittaa, muuten se kurittaa vaimoansa. Tätä ohjetta seuraten ja
ettei miehensä suinkaan huomaisi, miten iloinen hän oli sen
kotiotulosta, lausui hän tavallisella tytymättömällä kilisevällä
äänellänsä: "hyi Timbom! pysy poissa; minä luulen että olet humalassa."
(Hän tiesi miehensä ei milloinkaan olleen juopuneen.)
"En humalassa, mutta pölyssä ja kurassa, ja paitsi sitä on minulla julma
nälkä." Nämät sanat sulattivat rouvan hellän sydämen niin, että paikalla
käski Tiinan harjaaman pormestaria ja sill'aikaa toimitti hän omin käsin
ruokaa. Syödessä varotti hän miestänsä, ei millonkaan oleman poissa
myöhään, sillä hän jo luuli hänelle jotain tapahtuneen tai kuninkaan
hänen ottaneen. Hän sanoi seitsemän kertaa lähettäneensä Tiinan Ränniä
kohden häntä hakemaan. Itse oli hän "Sokurin" kanssa monta kertaa käynyt
kirkolle asti häntä vastaan, mutta turhaan. Sitten oli hän ikkunasta
pitänyt vahtia eikä vieläkään sanonut ymmärtävänsä, mitenkä hän oli
päässyt kamariin asti ilman hänen huomaamattansa. Mutta eukkopa ei
tietänyt ukon oikotietä kyökin ikkunan lävitse, yhtä vähän kuin monta
muuta salatietä, joita ukko toisinansa huviksensa käyskeli.
Nyt pormestari vuorostansa kertoi Tiinalle ja rouvallensa, miten
armollisesti kuningas suurilla silmillänsä oli häntä katsonut ja miten
ihana drotninki ystävällisesti oli hänelle päätä nyökäyttänyt ja miten
iloiset olivat hoviryökinät olleet kuin vaan vähäsen saivat häntä nähdä
y. m.
Näistä sekä iloinen että murheellinen, lausui pormestarinna: "Jumalan
kiitos, että taas olet kotona!"
Mutta vahvasti päätti hän ei enää päästää Abeliansa hoviryökynäin
katseltavaksi. Ja siinä asiassa piti eukko puheensa.
31.
Kuninkaallinen pari.
Ihminen rakastaa usein sitä, mikä on eritapainen kuin hän itse on. Tämä
muistui mieleen sille, joka näki tämän kuninkaallisen parin. Nuoruuden
vilkkaus, tunnollisuus, sielun voima ja hyvät avut loistivat nuoren
drotningin suloisista silmistä, kuin taas nuori kuningas näytti kovalta,
miehuulliselta, tylyltä ja melkein vanhuuden vakaiselta. Porvariston
hevosten sinisinä vaunuja vetäessä näytti hänen muotonsa sanovan: koska
juhdaksi olette ruvenneet, niin tehkää velvollisuutenne. Mutta
drotningin lempeässä silmässä kiilsi kyynel valjuna istuessaan
jyrkkämielisen puolisonsa vieressä ystävällisesti tervehtien iloitsevaa
joukkoa.
Kuninkaallisten kunniaksi toimitti porvaristo päivällisen ja suuren
paalin. Ne pidettiin kauppamies Spårmannin suuressa salissa.
Kaupungin tavallista hiljaisuutta tällä aikaa keskeyttivät riemuitsevan
kansan ilohuudot joka kerta kuin korkiat matkalaiset jossakin
liikkuivat. Ja vaikea oli ymmärtää, mistä tulivat ne väkijoukot, jotka
nyt virtailivat Oulun kaduilla, jonka väestön luku vaan oli kolme
tuhatta.
Tanssisalin koristukseksi oli koottu kaikki, mitä kaupungissa oli
kalliimpaa ja koriampaa, vaikka jo parhaimmat oli käytetty
kuninkaallisen asunnon koristukseksi. Porvaristosta oli valittu
toimittajaksi kaksi isäntää ja emännäksi kaksi rouvaspuolta.
Väsymättömällä vaivalla oli tänne toimitettu kaikkia herkkuja, joita
vaan oli mahdollinen ollut saada. Parhaimmat saatiin kauppalaivain
kuljettajilta, jotka tavallisesti muassansa toivat vierasten maaosain
tuotteita isännillensä ja niitten rouville. Estelemättä luovuttiin nyt
näistä, että muka saataisiin näyttää yleinen ilo siitä kunniasta, jonka
korkiat vieraat tekivät pienelle kaupungille. Tuskin kumpikaan
kuninkaallisista matkailijoista voi odottaa näkevänsä niin monta herkkua
täällä Lapinmaan rajoilla pohjoisnapaa lähellä. Loistavaa ylöllisyyttä
tosin ei ollut, mutta rehellinen hyvänsuoma oli sitä kauniimpi.
Sekottamattomia viinejä, ulkomaan hedelmiä, sokuri-leipouksia ja muita
makiaisia oli pöydällä, samoin parhaimpia maamuuramia posliini-vadeissa,
Kiinassa tehdyissä. Suomuuramet lakkoina olivat melkein yhtä maukkaita.
Pyyn ja peuran paistin näytti kehottavan eteläisten maitten paistia
taisteluun. Lohi, nykyisin koskesta otettu, oli kuudella eri tavalla
laitettu. Kotimaan ja ulkomaan herkut todistivat suomalaista
kohteliaisuutta ja alamaisten rakkautta ruhtinastansa kohtaan.
Kuninkaallisessa seurassa oli eräs irvihammas narrina. Nauraa
irvistellen talonpojan tavalla hääpohmelossa, koetti hän pilkata tätä
kuninkaallisille vieraille osottamaa vanhanaikaista kohteliaisuutta.
Mutta kaupunkilaiset antoivat hänen pilkantekonsa anteeksi, arvattavasti
siitä syystä, että arvelivat aivan vähä olevan järkeä tukkakähkyräinsä
alla, joita yhä sormillansa hierteli. Pilkan vuoksi lausui hän paitsi
muita eräälle nuorelle tytölle: "te kun olette niin täydellisen ihana,
voisitte kyllä antaa aistimistanne yhden ja sittekin olla viehättävä!
Minkä niistä mieluisemmin antaisitte, jos teitä siihen vaadittaisiin?"
Hänen lepertelemisestänsä suuttuneena vastasi tyttö lyhyesti: "kuuloni,
hyvä herra", sulkien korvansa hänen lörpötyksiltänsä.
Kuningas ja kuningatar itse eivät tanssineet, mutta käskivät seuraajansa
tanssia niitten kaupungin nuorten neitojen kanssa, jotka erittäin olivat
ansainneet heidän huomionsa. Niitten joukossa oli kuningas erinomasella
suosiolla havainnut rikkaan kauppiaan Erik Candelbergin ainoan tyttären,
joka oli kaupungin kauniimpia. Hän oli vaatetettu kansallispukuun vaikka
se oli kalleista aineista, joka miellytti kuningasta paremmin kuin
toisten rouvaspuolten ulkomaan tapainen puku.
Kuningas sanoi tahtovansa nähdä mamseli Candelbergin tanssivan. Heti vei
hoviherroista yksi ujon kaunottaren katrilli-tanssiin paikalle
kuninkaallisten lähinnä.
Silloin nähtiin kylmäluontosen Kustaa-Aatolvin ihastuksissa katselevan
tätä luonnon tyttöä joka punastuvan ruusun tavalla ei tohtinut nostaa
suloisia sinisiä silmiänsä kuninkaallisen majesteetin puoleen. Monet
ajat myöhemmin muisteli Kustaa-Aadolf ihanaa Suomalaista tyttöä
tykki-lakkinensa. Kuninkaan huviksi olivat moniaat hovi-neidit
suostuneet käyttämään tällaista pää-vaatetusta, mutta kuin kerran
käyskennellessään erhetyksestä luultiin tavalliseksi neidiksi, niin
eivät vastedes milloinkaan uskaltaneet käyttää tykki-lakkia.
Kanuunain paukkuessa juotiin korkeain vierasten malja ja vasta
aamupuoleen loppuivat pidot, jonka kuninkaalliset jo varemmin olivat
jättäneet.