Samana iltana pyysi hän palveluksestansa eroa, jonka hovineuvos
vastahakoisesti antoi. Hän näet ei tietänyt miehen päätöstä, vaan luuli
hänen jonkun ajan tahtovan välttää rakastettuansa, että pikemmin
unohtaisi hänen. Erotessa antoi hän hänelle runsaan rahapalkkion.
Kolme vuotta myöhemmin tuli eräänä päivänä nuori pappismies
hovineuvoksen luo, muistuttamaan hänelle lupaustansa tyttärestänsä. Tämä
sekä iloisena että häpeissänsä, tunsi entisen pukhollarinsa ja sanoi nyt
ei suinkaan voivansa kieltää tytärtänsä, mutta että hänen oli
odottaminen siihen asti, että kumminkin pääsisi kirkkoherraksi. Mutta
nyt saisi hän ruveta saarnaaja-virkaansa ruukin pappina.
Rakastajat aluksi tyytyivätkin tähän, mutta kuin mies pari vuotta
myöhemmin sai kappalaisen paikan ja paitsi sitä paljosta työstä oli
tullut kivuloiseksi, puolustivat kaikki hovineuvoksen ystävät näitä
nuoria niin, että hän vihdoin suostui heidän naimiseensa. Kahta vuotta
myöhemmin jätti pappi rakastetun vaimonsa leskeksi. Hänelle jäi pieni
poika, joka ei vielä osannut mainita isän nimeä, mutta peri kaikki sen
hyvät avut, jotka äiti oli istuttanut lapsen sydämmeen.
Vihdoin myi hovineuvos ruukinsa ja tiluksensa sille vävyllensä, joka
niitä jo kauvan oli hoitanut. Itse muutti hän suuren rikkautensa kanssa
Ruotsiin. Siellä eli hän tavoiltansa yhtä kummallisena kuin
nuorempanakin. Tukholmassa osti hän suuren kivimuurin, mutta asui
melkein aina vuorotuissa asunnoissa, joita hänellä oli useampia yhtaikaa
ja riiteli aina isäntäväkensä kanssa.
Yhteen aikaan asui hän erään sivistyneen ja hyväntapaisen leskirouvan
luona, jolla oli ihana tytär. Hovineuvos rupesi tätä kosioimaan, mutta
ukko sai heti paikalla rukkaset. Se sapetti häntä niin, että eräänä
päivänä huoneessansa rupesi täyttä kurkkua huutamaan. Piika kiiruhti
ylös ja hovineuvos sanoi olevansa kuolemaisillaan ja kovimmissa tunnon
vaivoissa. Hän pyysi pappia ja lääkäriä. Ilman sitä pyysi hän kokoomaan
väkeä, miten paljo mahdollista kuulemaan tärkeää salaisuutta, jonka
tahtoi ilmoittaa ennen kuolemaansa. "Joutukaa, joutukaa", huusi hän
surkialla äänellä; "parin minuutin kuluttua olen minä kuollut. Käskekää
emännän tyttärinensä myöskin tulla."
Nämä ja talon kaikki hyyriväki kiiruhtivat kuolevan luokse, joka tuskin
enää näytti hengittävän Papin ja lääkärin myöskin paikalle jouduttua
sanoi sairas: "koska tässä nyt on näin paljo todistajia koossa, niin
heidän läsnäollessa juhlallisesti ilmotan, että emäntäni ja hänen
tyttärensä ovat pahanpäiväiset votakat, jotka mielellään olisivat minun
kuoliaksi kiukuttaneet, jos se olisi menestynyt! Nyt joka mies ulos mun
huoneestani, sillä muuta mulla ei ole sanomista!"
Tämän sanottua hypätä sinkautti hän vuoteelta niin ryntävästi että
kaikki hämmästyksissä juoksivat ovesta ulos. Hovineuvos pukeusi
turkkiinsa vaikka oli sydänkesä, sulki kammarinsa, pisti avaimen
taskuunsa ja todistajansa keskitse meni hän suoraan näytelmää katsomaan.
Yli 70 vuoden vanhana kuoli hovineuvos viimenkin todellisesti. Lapsensa
kiiruhtivat Tukholmaan rikasta ukkoa perimään. Siellä saivat tietää
hänen myyneen kivimuurinsa ja muuttaneen kaiken kiinteimen rahaksi.
Suuri rautainen rahakirstu suljettu ja lattiaan kiinitetty oli hänen
huoneessansa. Siinä oli käräjäpaperit kaikista oikeuden käynneistänsä
poikansa ja vävyinsä kanssa, mutta ei äyriäkään rahaa ja niitä ei
vieläkään ole löydetty.
Yli 30 vuoden hänen kuolemansa jälkeen oli ruotsalaisissa sanomalehdissä
luettavana, että hovineuvoksen perillisten oli saatava summa jostakusta
pankista. Asiaa tiedusteltua, oli siellä vaan pari sataa riksiä. Niin
hän vielä kuolemansa jälkeenkin vietteli ja harmitti omaisiansa.
16.
Kova Ukkosenilma.
Elokuun 1 p. vuonna 1793 oli rasittavan lämpönen. Synkeitä ukonpilviä
kokoontui taivasranteelle ja raju-ilma oli odotettava, jota välttäen
tavallista varemmin kiiruhdettiin levolle. Mutta ukon tulia leimusi niin
kauheasti kaikilta puolin jo ennen jyrinän kuuluman, että niitten valo
valaisi pimeän taivaan ja värisevän maan yhtä selvästi kuin aurinko,
vaikka erityisellä kauhulla. Hirvittävät tulipilvet ajoivat toinen
toisiaan ja väliaikoina oli pilkko-pimeä. Silloin korotti luonnon herra
väkevän äänensä pilvistä. Jäykkäluontoisimmatkin kävivät pelkuriksi
nähdessään sellaisen tulen ja kuullessaan ukon väkevimmät pamaukset.
Ainoastaan pienet lapset nukkuivat viattomuudessaan sinä kauhiana yönä,
joka teki kaikki, jotka sen näkivät, ukkoista pelkääviksi.
Jyry kasvoi; nuoret ja vanhat naiset parkuivat, itkivät ja rukoilivat
Jumalalta säästämistä. Kauhun ollessa korkeimmillaan, oli taivas täynnä
tulta ja valkeaa ja samassa kuului kauhistava järäys ikään kun koko maa
olisi revennyt. Tuomiopäivän luultiin tulleen. Pamauksen perästä satoi
kiviä koko kaupungin yli. Suuria kiviä putosi kattojen ja lattian läpi
monta kyynärää syvälle maahan. Kaikki ikkunat särkyivät. Kirkon ovet
aukenivat, ruunut putosivat; ihmiskäden kajoomatta soivat kellot
kolkosti. Huikea tuuli humisi ikkunain lävitse ja porutti urkuja.
Tuhansittain ihmisiä kiiruhti osittain alastomana kirkkoon. He eivät
tietäneet, mitä oli tapahtunut tai mitä heidän oli peljättävä, mutta
kaikki pyrkivät Jumalan huoneesen ikäänkuin siellä saamaan turvaa.
Liikuttava oli nähdä ja kuulla näiden valjuin, pelästyneiden olentoin
hartautta ja palavia rukouksia temppelin hävityksen kauhistuksen
keskellä ukonnuolten valossa ja jyryn vähentyessä, sillä raju-ilma oli
loppumaisissaan.
Luonto rupesi tyventymään ja ihmisten mielet samoin, sillä taivas
selkeni, tulet sammuivat ja jyry vaikeni. Pappi astui alttarille.
Hartaasti ylisti hän Jumalan suurta voimaa ja kiitti äsken päästyn
vaaran pelastuksesta. Ja harvoin lienee hartaampia kiitoksia noussut
ihmissydämistä, kuin näitten monta hetkeä kuoleman kauhun kanssa
taistelleitten ihmisten sydämistä.
Sitte käytiin tiedustelemaan viimeisen kummallisen seikan laitaa.
Silloinpa havattiin ukkosen iskeneen vanhan linnan raunioissa olevaan
ruutikellarin. Siitä viskaantui kiviä ympärinsä. Niitten joukossa oli
niin suuria, että 10 miestä ei voinut niitä liikuttaa paikasta. Yhtäkään
ihmishenkeä ei mennyt eikä ainoatakaan tullut vahingoitetuksi. Vaikka
yhdessäkin kohdassa suuri kivi oli pudonnut erään köyhän miehen asunnon
katon lävitse ihan lähelle makaavan lapsen kehtoa lattian lävitse
maahan, niin ei lapselle mitään vahinkoa tullut.
Pienessä puuhuoneessa Linnan saarella asui mies vaimoinensa, jotka
sattuivat olemaan poissa. Heidän asunto kukistui; sen sisällä ei ollut
muuta kuin lintu häkissään ja kissa. Kumpikin löydettiin elävänä ja
vahingoittamatta raunioin alta. Kissa, joka ennen aina oli lintua
tavottanut, istui nyt rauhallisena ihan kuin vartiana rypistyneen häkin
luona, josta lintu viserti kiitoslauluansa ja kissa köyristi
mielihyvässä selkäänsä. Siitä asti ei Linna-luodolla ole ketään asunut.
17.
Kenraali Carpelan ja Vallesmannin kirja.
Maaherra, kenraali Carpelan istui eräänä rasittavan lämpöisenä
kesäpäivänä virka-huoneessansa raskaasta ilmasta ja paljosta työstä
suuttuneena. Ympärillänsä istui kirjottavia herroja, kaikki ääneti,
arvossa pitäen maaherran pahaa mieltä ja rypistynyttä nenää, jota vaan
kärpäset eivät muistaneet välttää. Vaiti-olemista keskeytti ainoastaan
kynien raapina ja kenraalin silloin tällöin lausuma "tuhannen
tulimaista", jota harmissaan käytti tottuneesta tavasta
sotamies-ajoistansa. Pieninkin vastoin käyminen sapitti ä'ästä
kenraalia, joka aamusta alkaen oli odottanut tärkeää virka-kirjaa, joka
koski asioita vieläki tärkeimpiä.
Kenraalin kärsimys oli loppua, kuin aisakellon helinä kuului ulkoa ja
samassa tuli pölyttynyt kirjantuoja antaen odotetun kirjan maaherran
omiin käsiin.
Äkisti avasi tämä kirjan, mutta vähän ajan katseltuansa sen sisällystä
huusi hän taas "tuhansia tulimaisia. Onko mies hurja? Hullu hän se on!
Tälläinen kirja! tällaista lörpötystä minulle." Sitte purskahti hän
ääneensä nauruun, niin että läsnä-olijat kummastelivat tuota
odottamatonta iloa maaherralta. Hän katseli vieläkin kirjaa mutta
vihdoin lausui: hullumpaa sekasotkua en milloinkaan ole nähnyt! en tiedä
mitä tehdä, tulisiko nauraa vai itkeä. Lukekaa itse, sanoi hän, antaen
kirjan lääninsihteeri Holmbergille. Päällekirjotus oli: Vapasukuiselle
maaherralle ja tähtimiehelle kenraal-majuri herra parooni I. F.
Carpelanille. Sisällys oli seuraava:
"Minun kuolemaan asti rakastettu morsiameni Maijastiina!
Erityisen lähettilään muassa, jonka ruunun kustannuksella lähetän
maaherran tykö, laitan tämän sinulle, oma kultani, sanoakseni että
rakkautemme taivas nyt rupeaa selkeämään, sillä minä olen voittanut
kenraalin suosion tarkalla hänen käskyinsä täyttämällä, jonka aina pidän
kalliina velvollisuutenani. Sen kyllä saat nähdä, jahka tulet minun
eukokseni. Tiedäthän sinä kenraalin olevan itse pirun sitä kohtaan, joka
ruokottomasti täyttää tehtävänsä. Nyt olen kirjottanut hänelle, pyytäen
vallesmannin paikkaa Pudasjärvellä, ja jos sen saan, niin sittepä me
ensi pyhänä kuulutetaan ja kahta viikkoa myöhemmin vihitään. Niin armas
Maijastiinani, siunaa meidät pappi ja me kenraalia kaikesta siitä
onnesta, jonka sinä, oma lintuni, armas kyhkyseni, olet minulle
tuottava.