Produced by Matti Järvinen and Tuija Lindholm.
Satanen
muistelmia
Pohjanmaalta.
Kirjoittanut
Saara Wacklin.
Suomentanut
J. Aulén.
Ensimäinen osa.
Ensimmäisen kerran julkaissut
G. W. Edlund 1872.
1.
Oulu puoli sataa vuotta takaperin[1].
[1] Alkuperäinen kirja tuli ulos v. 1844, josta vuodesta meidän päiviin
asti kulunut aika siis on lisättävä ylläsanottuun ajan-määrään. Suom.
muist.
Jo viisikymmentä vuotta takaperin oli Oulu niin kasvanut, että se oli
Pohjanmaan etevin, ja Turun, sen aikaisen pääkaupungin perästä, Suomen
suurin kaupunki. Väestön luku oli yli kolmen tuhannen, ja siihen katsoen
oli kaupungin ala, joten tavallista on pohjoisimmissa maissa, sangen
avara. Myöskin kaupungin kauppa, jonka esineenä oli Pohjois-Suomen
äärettömäin metsien tuotteet, oli mahtava. Kauppiailla oli suuria
laivoja ja moni kauppias oli itse meri-katteinina koonnut osittain
varoja, osittain sellaista kykyä ja kuntoa, jota kauppiaan on tarvis.
Oulu oli todellinen kauppakaupunki ja kaupasta elivät sen enimmät
asukkaat. Kaupungin avara merien kulku tuotti sinne vierasten maitten
ylöllisyyttä ja turhuutta, jotka tapain yksinkertaisuuden suhteen olivat
hyvin silmäänpistävät.
Parikymmentä vuotta takaperin oli tulipalo hävittänyt melkein koko
kaupungin, niin että sen entinen muoto jo on melkein unohtunut. Pulska
ja nuorempi on se nyt vast'uudesta rakennettuna, mutta sen
muinaisuudellakin on muistille suloja, ei yksinään kodissa, mutta
myöskin kaupungin soreassa ympäristössä.
Paikan, jossa useimmat näistä "sadasta muistelmasta" ovat tapahtuneet,
kaunistaa koski, joka raivona kuohuu monen pensailla ja ruohostolla
verhotetun luodon välitse, vanhan linnan rauniot saarella, keskellä
virtaa, jonka haarat sen sulkevat; pellot, niityt ja metsä sekä vihdoin
Pohjanlahti kaupungin edustalla olevine saaristoinensa, jonka välillä
satamalla välkkyvät aallot tuuvittelevat suuria laivoja tavaroinensa.
Mutta ensiksi katselkaamme itseä kaupunkia. Se oli rakennettu
niemekkeelle virran ja Kempeleen-lahden välillä. Siinä oli monioita
kumpuja; myöskin muutamilla virran saarilla oli asukkaita. Kaupungin
lävitse juoksi Juurus-oja mereen. Rakennukset olivat puusta, paitsi
hovineuvos Nylanderin ison Torikadun varrella oleva kartano ja eräs
navetta kauppias Wacklinin talossa. Kaksinkertaisia pytinkiä oli tuskin
kahta toistakymmentä vaikka pihat kyllä olivat avarat ja monellakin oli
ryytimaansa, joista kyökkiin saatiin niitä ruokakasvuja, jotka lyhyen
kesän kululla joutuivat kypsymään.
Mutta omenapuita ei ollut ainoatakaan; kirsimarjat eivät kypsyneet;
ainoa karvokas-pensas tuotti kypsymättömiä röhkäleitä: tuomi ja pihlaja
olivat hedelmäpuut; vaaramia ja viinamarjoja saatiin kunnollisia.
Huonomaineiset lienevät kyllä pihlajamarjat etelässä, ollen muka
karvaita ja mehuttomia, mutta hallan panemina ovat ne pohjoisissa sekä
virvoittavat että maukkaat. Samoin tuomenmarjatkin, joita myöskin
syödään ja joista tehdään hyvin kunnollista viiniä. Mutta lavealla
matkailevat laivat toivat ei vaan omenia ja puuperunia, mutta myöskin
runsaasti lämpimäin ilmapiirin hedelmiä.
Kaupungin monista mäkilöistä oli korkein ja jyrkin Pokkisenmäki, josta
katsojalla oli kaunis näköala. Lähimpänä oli pienempi koski, suuren
kosken haara. Vastapäätä oli Linnansaari raunioinensa. Sen yli näkyi
Maaherranluoto, Raattiluoto ja Kuusisaari. Vähän vasemmalle viimeiksi
sanotun luodon kohdalla oli Pikisaari. Salmen toisella puolella luotojen
väliin tunkihen matala Hietasaaren niemeke, jonka hiekassa moniaat
pensaat rehottelivat oksinensa ja muutama puukin oli sinne valinnut
olopaikkansa.
Hietasaaren kupeella oli satama, jonka melkein ainaisena koristuksena
oli useampia suuria laivoja. Vielä etempänä vasemmalla Linnansaaresta ja
aivan sen lähellä olivat molemmat Kiikeliluodot makasiineinensä ja
rantapuotinensa. Näitten rinnalla oli Hahtiperä, jossa myöskin oli
makasiineja. Hahtiperä oli melkein etukaupungin tapainen, vaikka siellä
sisään tulevain ja ulosvietäväin tavarain joukossa ei ketään asunut.
Siellä oli puinen kakslakinen "pakkhuusi" rantalaiturinensa. Hahtiperän
ja Pikisaaren väliltä näkyi Kempeleenlahti ja Saloluoto ynnä sen vanha
kirkko. Etäinpänä silmänkantaman päässä näkyi Marjaniemen majakka
selvällä ilmalla. Oikealla näkyi koski ihan sen perättymä paikalla
lohipatojen luona, jotka nekin tuottivat kaupungille tuloja. Näkyalan
tämän puolisena rajana oli metsäisiä selännettä.
Mäkitörmällä oli raastupa torninensa ja kelloinensa, keltaiseksi
maalattu, nurkat siniset. Sen yhdellä puolla laski Torin-, toisella
Kallisenmäki. Viimeksi sanottu laski aina virtaan asti. Se ei ollut niin
jyrkkä kuin Pokkisenmäki. Oikealla Plaattaluodon vastassa oli pieni
katu, jonka varrella seisoi moniaita, Saksalaisten entisinä aikoina
rakentamia kauppapuoteja, joissa muinoin tekivät kauppaa. Näitten
puotien rakennus-tapa oli kummallisen matala ja niitten ikkunat
sentähden myöskin matalat ja leveät. Tämän mäen juurelta oli tehty
porras Plaattasaarelle. Eräänä talvena tässä tapahtui harvoin kuultu
tapaus, jonka toisella erää ai'omme kertoa. Koulunuorison oli tapana
tässä mäkeä laskea. Eräänä laskiais-tiistaina, jolloin leikki oli juuri
parhaillansa, tuli poikien joukkoon suurikasvuinen juopunut nainen. Se
oli kyllin hurja haastamaan riitaa reippaan poikajoukon kanssa, mutta
hän kun oli humalassa, ei muistanutkaan mäen olevan liukkaan. Pojat
päättivät karkoittaa häiritsijän ja rupesivat kiivaasti lumipalloja
loiskimaan. Puolustus-vehkeisään lankesi eukko ja alkoi luistaa mäkeä
myöten. Sepä seikka oli käytettävä. Hurraa huutaen ryntäsivät
urhoollisimmat pojat esille, lisäten vauhtia jäälle asti. Polisin
väliin-tulo päätti leikin.
Metelimäellä oli uusi kouluhuone kelloinensa, laiskojen kauhu, ahkerain
lemmitty. Vanha koulu pärekattoinensa, mataloine ikkunoinensa oli
rappiolle joutunut ja siis tarkoitukseensa kelvoton. Se oli siinä
kohdalla, missä kauppaneuvos Franzenin talo nyt seisoo, vastapäätä
kellostapulia. Tässä pidettiin kirkonmenoja uutta kivikirkkoa
rakentaessa. Myöhemmin sitä myös käytettiin näytelmähuoneeksi.
Juurusojan eli kaupungin joen yli oli kaksi siltaa kiviarkkujen päällä,
toinen Tori-, toinen Kirkkokadulle. Paitsi näitä oli kaksi kapeata
porrassiltaa ojan yli. Keväällä paisui se, samoinkun virtakin äyrästensä
yli.
Kuparimäellä oli kakslakinen vaivaishuone vallassäätyjen köyhiä varten.
Sen ympärillä oli vähäpätöisiä mökkilöitä. Kaupungin neljä tullia olivat
Mylly-, Meri-, Kajaanin- ja Limingan tulli, joista viimeiksi sanotun
portti oli siniseksi maalattu, korkea ja veistinkuvilla koristettu.
Kultaseppä Collinin talossa Metelinmäellä oli huoneita, joitten hirret
olivat kasvaneet samalla paikalla, jossa sittemmin pytinki seisoi.
Samoin raatimies Siniuksen talossa, sillä kohdalla, jossa tätä nykyä
pappila on. Yhden salin seinät samassa pytingissä olivat koristetut
maalauksilla ja maisemakuvilla, jotka sanottiin olevan jonkun mainion
mestarin tekemät. Katon keskellä oli kuvattu sorea kukkais-seppele, jota
pienet lentävät enkelit kannattivat. Monen muun suojan seinissä ja
ovissa oli maalauksia, joista moni mainion Granberg-nimisen kuvailijan
tekemä.
2.
Kirkko ja Messeniuksen hauta.
Kaupungin rakennuksista suurin ja pulskin oli uusi harmaasta kivestä
rakettu ristikirkko. Kuningattaren kunniaksi oli sen nimi Sofia
Magdalena. Sitä voisi sanoa ihanaksi juuri sentähden, että siinä oli
niin vähä koristusta. Sen yksinkertaisuus ja jalo rakennustapa
viehättivät mieltä. Ulkopuolelta oli kirkko vastattu ja
vaalean-keltainen; perustuksen ympärillä punainen vanne. Katto oli saman
karvainen ja sen nojalla seisovilla hoikilla tikapuilla koetteli
kaupungin nuoriso käsivarttensa jäntevyyttä. Kolmen korkean kaarioven
lävitse jokaisen ristin päässä tultiin kirkon sisään. Neljänen ristin
perukassa oli kuori ja sametilla ja valkosella peitteellä verhotettu
alttari kirjatellinensä, tyynyinensä, ja pari suuria metallisia
haarakynttilän-pitimiä. Ylinnä oli alttaritaulu, kuvaileva
ristiinnaulittua Kristusta ja se oli erään kaupunkilaisen, kauppamies
Henrik Wacklinin maalaama.
Sakastin oven yli riippui Messeniuksen kuva, kirja kädessä. Milloin niin
tarvittiin, valaisi yhdeksän valmista kynttiläkruunua paitsi jalkoja ja
telliä, kirkon. Valkoisen saarnastuolin ainoat koristukset olivat
tiimalasi ja haarukas-jalka. Mutta harvat saarnastuolit jakoivat niin
kalliita maan ja taivaan lahjoja kuin ne, joita moni mainio saarnaaja
tästä kylvi. Milloinkaan ei unohdu niitten saarnojen muisto, joita
pitivät rovasti Ståhle, kappalainen Rajalin, sittemmin rovasti
Limingalla, apulainen Abraham Mellin, myöhemmin kappalainen Revolahdella
ja vihdoin Thun'in pitäjän kirkkoherra Ruotsissa, apulainen Kaarle
Elfving, myöhemmin kappalainen Oulussa ja vihdoin Lohtajan rovasti.
Kaksi penkkiä kirkon keskellä läänin maaherraa ja hänen perhettänsä
varten, oli punaisella veralla peitetty. Alttaria vastapäätä ison
sisään-käytävän yli, oli soreat urut, valkoseksi maalatut, samoinkuin
koko kirkko. Saman oven ulkopuolella oli Messeniuksen hautakivi, mutta
sen toimitti eräs seurakuntalainen siirretyksi kirkon sisään. Se oli
kirkon merkillisin muinaismuisto.
Matala kiviaita oli hautuumaan ja kadun rajana ja sen sisässä temppeli.
Vanhoilla haudoilla kasvoi runsaasti koiruohoa ja harakannunnuja.
Vapaana seisoi yhdessä kulmassa korkea kellostapuli ja siinä pari niin
helevää kelloa, että pitkältä matkailijat usein ihmettelivät niitten
juhlallista kaikua.
Varoitukseksi ja kauhuksi seisoi punainen sammaltunut jalkapuu kirkon
ovella, mutta seurakunnan kunniaksi oli se vuosikausia ollut viratoinna.
Varahaudaksi sanottiin ison käytävän oven luona maahan kaivettua,
irtaimilla laudoilla peitettyä hautaa. Siihen haudattiin toisinaan
muutamia köyhempien ruumiita. Köyhän kirstua seurasi silloin saattoväki
laulaen surullista virttä, jonka pappi, lukkari, omaiset ja ystävät,
joita ehkä oli runsaammin kuin rikkaan haudalla, jo etäällä olivat
alkaneet. Usein oli sellaisissa tiloissa väenkokous suuri, hartaus
Jumalan vapaan taivaan alla rehellinen ja liikuttavat ne huokaukset,
joita lähti surun runtelemista sydämistä. Sillä rehelliset kaipauksen
kyynelet usein olivat sekotetut ilokyyneleillä rakastetun pääsystä
parempaan mailmaan; Suomen varallisemmatkin pitävät nim. kuoleman
suurena onnena. Murheesta nääntynyt äitinsydän pidättää lapsensa kuoltua
surunsa, kiittäen Jumalaa, joka pelasti sen elämän vastuksista.
Lohdutukseksensa muistelee suomalainen äiti vanhaa sananlaskua: "joka
olis kuollut kolmi-yönä, kadonnut kapalolasna!"
Kirkon kertomuksen lisäksi panemme tähän lyhyesti kertoen Messeniuksen
elämäkerran. Se on otettu erään maamiehen G. H. Mellinin teoksesta:
"Ruotsin mainiot miehet".
Juhana Messeniuksen isä, joka mestattiin kapina-vehkeistä isänmaata
kohtaan, oli mylläri lähellä Vadstenan kaupunkia. Kymmenvuotisena tuli
poika kouluun, jossa osotti erinomaisen hyvän oppinsa. Kuusi vuotta
myöhemmin veivät jesuitat hänen salaisesti Braunsbergin laitokseen,
jossa häntä kasvatettiin paavilaisuuden asian-ajajaksi Ruotsissa.
Ylistys-lauseella läpikävi hän opiston ja oleskeli myöhemmin Tanskan ja
Krakovan hovissa, kävi Ruomissa ja sai keisarilta Pragissa
"keisarillisen runoniekan" nimen muutamasta tekemästänsä
latinankielisestä runosta. Avattuansa oppilaitoksen Danzigissä, tuli hän
siellä tuntemaan Sigismundin kanslerin, Arnold Grothufin tyttären
Lucian, jonka otti vaimoksensa ja joka paljon vaikutti hänen elämäänsä
ja kohtoihinsa. Se oli itsepintainen ja äkäinen akka, jota kuningas
Kustaa Adolf sanoi Messeniuksen "rikka-ruohoksi". Luultavasti jesuittain
toimesta, päätti Messenius palata Ruotsiin, jossa Lucian isälle annetut
tilat olivat poisotetut ja annetut toiselle. Lucia matkusti ensin ja
toimitti miehellensä kirjallisen luvan saada tulla perässä.
Kirjoittamansa kirjat laittoivat hänelle heti kuninkaan ja ylimysten
suosion. Laintiedetten rohvessorina Upsalassa hän voitti opetuksensa
kunnolla nuorison rakkauden. Kahdeksan tuntia päivässä jakoi hän oppia
ja kuitenkin oli hänellä aikaa tehdä koko joukon tieteellisiä teoksia.
Mutta kunniahimonsa saatti hänet riitaan kumppaniensa, varsinkin ahkeran
ja oppineen Juhana Rudbeckin kanssa. Messeniuksella oli oppilaina joukko
nuoria vapasukuisia, hänen puoltansa pitäviä, syystä että hän etunenässä
antoi heidän oppia aseitten käyttämistä, tanssia ja ratsastusta.
Nuorukaisten harjoitettua mieli-valtaa, puolusti hän niitä
konsistorissa, niin että opistokaupunki oli täynnä levottomuutta ja
verisiä melskeitä. Kerrankin syntyi konsistorissa niin kiivas sanelu,
että Messenius, ensin päästettyänsä katkerimpia häväistyssanoja, lähetti
noutamaan miekkaansa, vaatien Rudbeckiä kahden-taisteluun. Tästä
saatuaan tiedon ja arvaten syyn, lähetti Lucian sanan Messeniuksen
puolustajille, jotka sai kehotetuksi ryntäämään konsistorin. Itse
tunkeusi hän myöskin sinne ja haukkui konsistorin jäsenet
pahanpäiväsiksi. Tämä häpiällinen seikka kävi hallitukselle kovin
harmiksi ja Aksel Oxenstjerna matkusti Upsalaan asiasta selvon ottamaan,
jonka jälkeen Messenius kutsuttiin Stockholmaan valtiokirjaston
hoitajaksi ja hovioikeuden jäseneksi. Mutta täälläkin toimitti hän
häväistyksiä ja mielipahaa. Vuonna 1616 löydettiin toimia Sigismundin ja
paavilais-lahvon eduksi. Messeniuksen todistettiin olevan niissä
osallisen ja että hän ulkomaalaisten petturien kanssa oli pitänyt
kirjevaihtoa. Häntä syytettiin ja hän sai kuoleman tuomion, joka
kuitenkin hänen opillisen ansionsa tähden helpoitettiin elinkautiseksi
vankeudeksi. Kajaanin linnassa pohjanmaan erämaassa pahasti rääkättiin
Messeniusta, samoinkuin hänen vaimoansakin, joka nyt osotti suurinta
kärsivällisyyttä, ja osanottamista miehellensä hänen onnettomuudessansa.
Vaikka muuten kyllä kiusattuna, sai hän kuitenkin pitää kirjoja ja
kirjotuskalut. Täällä ollessansa kirjoitti hän ensimäisen arvollisen
Ruotsin historian. Itse sanoi hän kovan vankeutensa olevan Jumalan
rangaistuksen synneistänsä tai sallimuksen että Ruotsin valtakunnan
historia kerrankin tulisi kirjoitetuksi. Tämän kanssa työskeleminen ja
siitä odottama kunnia oli se, joka virkistytti hänen voimiansa,
kärsiessänsä sellaista kohtelemista, jota ei senaikaisten tapain
raakuuskaan voi peittää. Sitä kesti 19 ajastaikaa. Vasta Kustaa Adolfin
kuoltua muutettiin hän Oulun linnaan ja siellä häntä pidettiin paremmin.
Työnsä palkkioksi pyysi hän saada vapautensa ja hallitus lähetti
tiedustelemaan hänen teoksensa sisällystä, mutta hänpä kuoli juuri kuin
tästä kävi kirjevaihto. Käsikirjoituksen otti Lucia ja meni sen kanssa
pois valtakunnasta. Töin-tuskin saatiin hän siitä luopuneeksi. Mutta
painosta se tuli vasta v. 1700. Messeniuksen muista teoksista, joita
lienee lukuansa 58, ovat hänen näytelmänsä, joita Ruotsissa luettiin ja
suosittiin, parhaimmin tutut.
3.
Pikisaari.
Mainitessamme Pokkisenmäkeä, sanoimme jo tämän luodon aseman. Siinä oli
meritulli, johon huudettiin kaikki veneet, jotka aikoivat sivutse
purjehtia. Syynin käytyä ja tullin maksettua saivat vapaasti mennä.
Talvitie kävi Pikisaaren yli.
Tällä saarella oli ja on vieläkin kaupungin laivavarvi. Joka vuosi
lykätään monta täällä rakettua laivaa vesille. Sellainen vesille
laskeminen on todellakin juhlallinen. Kuin työmiehet kolmannen kerran
nuijilla ovat kiilaamalla irroittaneet laivan teloistansa, alkaa se
jalosti juosta rutisevilta kannattimiltansa. Pidättimet, jotka nyt ovat
aivan heikot, lankevat räiskynällä alas, ja yhä lisääntyvällä vauhdilla
juoksee tuo sorea kummitus, ihmiskäden jalo työ, tyyneen veteen. Ja se
siitä ikään kuin mielipahoissa, työntää, meren tapasena vaahtoen uutta
laivaa vastaan, viskoen raivona aaltoja rannalle. Mutta aivankuin
tuntein oman arvonsa, seisahtuu tuo honkainen kummitus pian läikkyvään
veteen; lippu kastetaan aalloissa ja kannelta julistetaan huutamalla
laivan nimi. Hurraa huutaen heilutetaan tuhansia hattuja ilmassa ja
lähellä olevat laivat juhlapuvussa liehuvine lippuinensa toivottavat
tervetuloa uudelle toverille. Itse aallotkin tyyntyvät pian, ikäskuin
tullutta vierasta suositella.
Hätien ja ilomielin kokoovat köyhät akat ja lapset sen suovan, jolla
laivantehtaat ovat voidellut, että laiva liukkaammin juoksisi vesille.
Mutta vieläkin suurempi on työmiesten ilo. Koko talven työ on nyt
onnellisesti päätetty ja paitsi sitä alkaa nyt pidot, jotka laivan
omistajat aina kustantavat. Niitä sanotaan "lykkäjäisiksi" ja kaikki,
jotka laivan rakentamisesta ovat vaivaa nähneet, saavat nyt mieltä
mukaan juoda olutta ja viinaa, syödä läskirokkaa y. m. Kestiä pidetään
vuorokausi, monelta menee viikkokin ennenkuin pääsee
lykkäjäis-pohmelosta.
Pikisaarella oli suuri, raatimies Wacklinin omistava pikiruukki. Myöskin
oli siinä joukko työväen asuntoja.
4.
Löytty.
Limingan tulliportin ulkopuolella oli nurmi, jota sanottiin Löytyksi.
Tässä muutamina vuosina harjoitettiin Kajaanin komppaniaa päällikköin
tuhansia tulimmaista kirotessa ennen kun jäykkä ja vankka kajaanilainen
muuttui notkeaksi ja vilkkaaksi. Mutta tämän tehtyä kävikin koko
sotapalvelus aivan kuin itsestänsä. Suomen sotilas on joka aika
ansainnut hyvän maineen, missä tarvittiin vakuutta, voimaa,
urhollisuutta ja kestävyyttä. Pahin koetuksensa on hänellä ollut
sotamenojen oppiminen.
Alipäällikköinä kokousaikoina oli useasti majuri B...., kiivas herra,
mutta arvossa pidetty upsieri; katteini F., ontuva ja riutunut, tukka
koristettu, virkanuttu kulunut ja "tuhansia tulimaista" yltäkyllin
suussa; ja vihdoin luutnantti E--, jonka ruoka oli siirappi ja rinkilät,
joka pakeni naisia, mutta ei vihollista, oli aina soreassa puvussa ja
tukkansa niin sievästi pantuna että vaan lauvantai-vastasena yönä tohti
käydä maata, sillä joka lauvantai rakennettiin hänen tukkansa
sunnuntaiksi. Muut yöt nukkui hän istuen tanakkana tuolilla, ettei
sotkeisi hiuskiehkuroita korvillansa, eikä kähäröitä niskallansa. Tätä
olisi ehkä voinut sanoa virkainnoksi, mutta eipä siitä edes
ritariston-tähteäkään annettu. Aina hän asui yksin maalla sivistyneiden
ihmisten seurasta erillään. Saatuansa suuren perinnön kehoitti se
lempeäluontoisen mutta köyhän upsierin-lesken pitämään huolta tästä
nuoltusta eräkkäästä, ja vihdoin kaikkein ihmeeksi käymään tämän naisten
vihaajan kanssa naimisiin. Vaan pian palasi von E-- entiseen
vanhanpojan-elämäänsä ja yksinäisyyteen. Mutta rouvallensa osotti hän
aina suurinta kohteliaisuutta ja kävi pari kertaa kuukaudessa hänen
luonansa naapuristossa tekemässä velvollisen "visiitin". Nämä olivat
aina sangen lyhyet ja tehtiin huolellisimmassa puvussa, sellaisessa,
joka tavallinen oli Kustavi III:nen aikakautena. Testamenttaamalla
heitti hän koko suuren jäännöksensä hänelle perinnöksi.
Kevät houkutteli koko kaupungin nuorison Löytylle. Täällä koulupojat
löivät pallia opettajainsa kanssa, jotka monasti seurasivat oppaaltansa
tänne.
Joka kinkeripäivä leikkivät täällä lapset närhystellen rinkilää tai
muuta makuista, ahkeruuden palkkioksi kotoa annettua. Myöskin oli Löytty
nuorten tyttöjen ainoa kesähuvi. Tytöt, joita harvoin laskettiin äitin
silmistä ikävöivät kevättä saadaksensa Löytyllä ikäkumppaliensa kanssa
juosta lesken-leikkiä. Sattuipa toisinaan siellä tapamaan
lemmittynsäkin, sillä nuorisolla ei siihen aikaan ollut niin
monenlaatusta tilaa toinen toistansa tavata kuin nykyisenä, paljoa
vilkkaampana aikana.
5.
Talonpojan poika Iisalmesta.
Wacklinin sukua oli ensimäinen Oulussa Mikko niminen. Hän oli varakkaan
talonpojan poika Valkolan talosta Iisalmen pitäjän Pielaveden kylästä.
Pojalla ei ensinkään ollut halua maanmiehen töihin. Eräänä päivänä sanoi
siis isällensä "tahtovansa tulla herraksi". Hän oli silloin 16 vuotinen
nuorukainen, suora, pitkä ja hoikka, nenä korkea, vilkkaat siniset
silmät, otsa sileä ja terveyden ruusut iloisilla kasvoilla.
Ymmärtäväinen isä, joka kyllä huomasi pojan raskaalle työlle aivan
heikoksi, ei ruvennut estelemään hänen aikomustansa, vaan antoi hänen
mennä Ouluun koettamaan onneansa. Vaikka isän oli kyllä vaikeaa luopua
rakkaasta "kuopuksestansa", joka oli maksanut äitin hengen ja joka siitä
alkaen oli ollut lähin isän sydäntä, antoi hän kuitenkin suostumuksensa.
Liikutettua mutta ääneti luki ukko pojan perinnön kiiltävissä
hopia-riksissä uuteen selässä kannettavaan tuohi-konttiin. Nuorukaisen
pukuna oli ahdas valkonen sarkatakki, poimukas sivulla ja liepeessä,
ulottuva pohkeesen asti. Kaksi punaista villanauhaa oli neulottu
selkäsaumojen yli. Syrjät pienet ja pallistetut punaisilla nahvoilla,
edessä pienet kulkusen tapaset hopia-napit. Lumivalkea paidan-kaulus oli
laskettu mustan silkkihuivin yli, edestä umpisolmussa. Sen alta kiilsi
suuri hopia solki. Vyötäisen ympäri punainen vyö, niin että sen päät
ryhmynä riippuivat molemmin puolin. Kirjava liivi, polvihousut
keltaisesta säämiskästä, sidotut punaisilla tupsu-nauhoilla, harmaat
villasukat ja pystykärkiset pieksut. Punaiset villapaulat puolisääreen
käärrityt, joitten tupsut riippuivat jalan ulkopuolla; keltainen
kähärätukka jaettu keskeltä otsaa ja päässä sini-samettinen
kuusikaistainen patalakki. Sormessa hopiainen kantasormus, villa-lapaset
ja niitten päällä vasikan-nahkaset rukkaset kädessä.
Näin varustettuna seisoi nuori matkamies valmiina isänsä edessä, sydän
täynnä eri-tunteita: iloa siitä, että kaupunkiinpääsy-toivonsa kävi
toteen, murheesta, täytyä heittää kaikki, mikä hänellä oli rakkaimpaa
maan päällä. Silmät täynnä kyyneleitä seurasi hän isänsä liikunnoita,
mutta kuin tämä myöskin kyynel-silmin, lausuen: "Jumalan kanssa",
likisti hellämielisen pojan väkeviin käsiinsä, niin pojan silmistä
virtana valui kuumia kyyneliä. Mutta ei ainoatakaan sanaa, vaan kuuluvan
käden lyönnin antoi hän ukon isällisten varoitusten vastaukseksi ja
kiiruhti äänin itkien jalkasin Oulua kohden. Hän ei hirvinnyt luoda
silmiänsä kertaakaan takaisin rakastettua syntymäkotiansa kohden,
peljäten kohtaavansa isän hellän katsannon, joka ehkä ainaseksi vetäisi
hänen sinne takaisin.
Huolimatta syysillan pimeydestä, kääntyi matkamiehemme sivutielle ja oli
pian hautuu-maalla. Paljastetuin päin lähestyi hän siellä
äiti-vainajansa hautaa, jolle ristissä käsin lankesi polvillensa ja
hartaassa rukouksessa Jumalan tykö anoi siunausta syntymäkodilleen ja
omille tuntemattomille kohtaloilleen. Vihdoin lausui hän: "Äiti, äiti!
koska mailmassa et saanut minua hoitaa, äiti! seuratkoon nyt taivaasta
silmäsi minua matkallani!" Vahvistettuna tästä, kiiruhti nuorukainen
iloisempana määränsä perille.
Kymmenen vuorokauden kuluttua tuli hän terveenä ja iloisena Ouluun.
Siellä haki hän heti isänsä majatalon, sen jossa ukko kaupungissa
kauppamatkoillansa piti asuntoa. Sen löydettyään kävi hän
perheenhuoneesen heittämään majakakun ja kalakukon, jotka on tapana
antaa lahjaksi sille kauppiaalle jossa matkamies majataloa pitää.
Tupa oli sen ajan tavan mukaan, hyvin avara, kolmella leveällä ikkunalla
kolmessa jaksossa, puuluukut katua kohden, ruu'ut pienet, kortin
kokoset, lyijyllä kiinnitetyt, paksut orret katossa, valkostetut seinät,
permanto hiekotettu ja suuren avoimen uunin ympärillä havuja. Korkea,
maalattu puukaappi seisoi yhdessä kulmassa ja siinä maitopyttyjä laesta
permantoon asti. Sen vieressä suuri kannellinen korvo naappuinensa
täynnä piimää. Pitkä maalaamaton, pesty puupöytä ja samallainen penkki
anastivat yhden seinustan. Ikkunain välissä suuri tamminen saranapöytä.
Samallainen veistämä-kuvilla koristettu vaatekaappi seisoi mataloilla
pallojaloilla toisella seinällä. Talon tyttäriä varten oli kangastellit
toisella puolla sen vastapäätä. Yhdessä kulmassa oli seinäkello
kaappineen ruusulliseksi maalattu ja joka kellon lyömä aukeni luukku,
josta kurkisti käki kukkumalla kertoen kellon lyömät. Muutama puutuoli,
ruoka- ja avain-kaappi ja puolen tusinaa rukkia oli vielä huoneessa
nähtävänä, eikä muuta mitään.
Kehräten pellavia kahden tyttären ja kolmen piian seurassa, istui emäntä
itse esinnä. Eukko oli kärevän näköinen, pukunsa pitkä, leveäraitainen
kotona kudottu naisnuttu ja päässä nuorimman tyttären Liisan kutoma
"tykki" ja lakki. Tyttäret olivat melkein samanlaisessa puvussa, mutta
nutut pitkäuumaiset ja myssyt vehreät. Kolmas nuori tyttö seisoi
maitokaapin luona kirnuamassa. Sen nimi oli Helena Paldanius, papin
tytär Törnävältä ja talonväen sukulainen. Hänellä oli valkonen esiliina,
kiverretyt hihat ja kerman pisara tylsäpäisen nenän päällä.
Iloisesti ja ystävällisesti silmäili Helena neiti sisääntullutta soreata
talonpojan poikaa. Vähän ujostellen laski tämä tuomisensa pöydälle,
noikkasi monioita kertoja, oikialla jalalla raapasten permantoa, kunnes
vasemmalla kädellä pyyhkäsi tukan otsaltansa. Oikean kurotti hän ensin
emännälle ja sitten kaikille tyttärille järjestään, mutta Helenan kättä
hän niin puisti että se huudata "varo kirnuani", josta toisille syntyi
paljon iloa ja vastedes monta muistutusta Helena-poloiselle.
Tervetultu oli Mikko ja Mikon riksit kaupan vaurastumiseksi. Hänestä
tuli aikaa myöten talon taitava "puukhollari" ja vihdoin jo ensimäisestä
kohtaamasta rakastetun Helenan mies ja oma isäntänsä, sekä koko
Pohjanmaan Wacklini-suvun esi-isä. Ensin vastaanotti hän vanhan isänsä
toivosta kutsumuksen syntymä-seurakuntansa lukkariksi, asui siellä
onnellisena ja tytyväisenä isänsä kuolemaan asti; muutti sitte vaimonsa
ja ensimäisen poikansa kanssa Ouluun, jossa v. 1717 pääsi
posti-pehtuoriksi.
6.
Iso-muori
Oikein kunnon eukko oli vanha iso-muori, joksika koko suku häntä kutsui.
Rehellisellä vanhan ajan hyväntahtoisuudella, lausui hän aina
mielipiteensä suoraan eikä suinkaan sanoja valinnut, vaikka usein ja
syvästi kumarteli, milloin arveli asiain niin vaativan.
Eräänä kesäiltana oli pari Turkulais-rouvaa ihan odottamatta tulleet
Raahesta Ouluun kahdeksan penikulman matkan eukon luoksi vieraisiin.
Emäntä vastaanotti heidät ystävällisesti ja laittoi heille vuoteen
samassa suojassa, jossa omakin makuusiansa oli.
Sinä yönä ei eukon tullut tavallisen makea uni ihan
ruuanlaitto-huolesta. Hänen oli tapa äänin lausua aatoksensa. Nytpä
mummo nousi istualleen vuoteellensa, veti pari kertaa nuuskaa nenäänsä
tavallisin runsaammin, äänin itseksensä pitäen seuraavan keskustelun:
"Mitä annan huomenna heille päivälliseksi? Niinpä tulevatkin niin
odottamatta, ettei mitenkään olisi voinut teurastaa tai muuten olla
valmiina vieraita vastaamaan. Mielettömät! He kyllä tietävät täällä
yhtävähän kun sielläkään olevan lihapuotia eikä kalakauppaa."
"Sisar hyvä, älä meidän tähtemme rupee vaivaa näkemään", lausui rouvista
toinen, joka ei vielä ollut nukkunut.
"Tuki suus' ja nuku yöllä, kas niin tekee muut ihmiset", keskeytti hänen
emäntänsä, "äläkä huoli kuunnella toisten emännys-murheita; ja nyt --
hyvää yötä."
Vaikitetut ja matkasta väsyneet, nukkuivat vieraat vähittäin. Myöhään
aamulla herättyänsä löysivät emäntänsä hiljaa hiivistelemässä aamiais
pöydän luona toisessa suojassa. Jo ennen auringon nouseman oli hän
antanut teurastaa, paistaa ja leipoa. Sen ajan tapainen suurus oli
valmis. Kukkurapäinen vati höyryviä paistinkaloja oli pöydän keskellä.
Neljässä eri vadissa pöydän kulmilla, lohta keitettynä, suolattuna,
savustettuna ja paistettuna. Pöydän yhdessä päässä paistettu porsas
persiljaa suussa ja korvissa, peuran paisti toisessa ja kaksi
viilipyttyä valkoisimmasta puu-laista keltainen kerma hohtava kuin
pilvet kesäsillä taivaalla. Pyreilevää olutta kirkkaissa
hopeapikareissa, jotka kylmästä utuisina näyttivät vieraita odottavan.
Ilomielisenä hymyili eukko vieraillensa, kumarrellen ja sydämellisesti
kiittäen heitä ystävällisestä käynnistänsä. Sitte vaati hän heitä
syömään kaikkia ruokia niin runsaasti, että viimein todenperäisen
rupesivat pahoin voimaan. Siitäpä eukko säikähtyneeksi ja vaati heidän
juomaan suuren lasin jernestestamentti viinaa, mummon ainoa lääke
kaikissa tapauksissa.
Seuraavana päivänä lähtivät rouvat terveinä ja iloisina matkaansa,
hyvillä mielin kestitsemisestä ja yhtä paljon että pääsivät siitä.
7.
Perheen turva.
Eräänä kesäpäivänä oli Oulun maaherra, kenraali Carpelan työhuoneessansa
kansselissa, jossa kirjoitti avoimen ikkunan ääressä. Sen saman kohdalla
oli asetettu hoikat tikapuut katon nojalla. Tämä suuri pytinki oli
laamanni Holmbergin. Maaherran-viraston suojat olivat toisessa kerrassa.
Kaupunkiin oli tullut mies Kuusamosta, noin 50 vuotinen, ruma,
päivettynyt ja laiha raskaasta työstä, näljästä ja murheesta.
Tervaisissa rääpäleissä ja avojaloin oli poloinen varhain aamusta
seisonut odottaen maaherratalon vastaisessa porstuassa. Raskaita
huokauksia nousi hänen raskautetusta sydämestänsä kenenkään niitä
kuulematta, kunnes eräs koulusta tuleva lapsi häneltä kysyi, mitä
tahtoisi.
Murheenalainen mies vastasi: onkos korkia konsistoriumi itse kotona?
Lapsi vaan ymmärsi miehen huolellisen muodon ja kyyneleen hänen
silmässänsä, jonka vuoksi kiiruhti noutamaan äitinsä. Tämä heti älysi
miehen aikomuksen olevan saada puhutella maaherraa, tai hänelle
kansselissa antaa anomuskirjan. Nyt luuli hän olevansa osotetulla
paikalla, mutta rouva neuvoi häntä selvästi menemään vastapäisestä
portista ja sitten ensimäisestä rapusta vasemmalle, niin olisi määränsä
perillä. Paljon kiitellen ja kumarrellen, noudatti matkamies osoitusta
ja kävi ilomielisenä yli kadun.
Nyt luuli mies olevansa osotetulla pihalla. Pitkän silmäilyn heitti hän
tikapuille, katon nojalla seisoville, tuumaillen katon ei olevan niin
korkean kuin moni honka, jonka latvaan metsästysmatkoillansa oli
kiivennyt.
Tikapuut luuli hän olevan ne raput, joita hänen piti nousta kansseliin,
mutta niitä koitettuaan olivat ne niin lahot, että puukappaleita lohkesi
hänen käsiinsä. Ne asetti hän ihan paikallensa, lausuen: noin se on
ollut.
Vaikka kansselin matka hänestä oli vähän vaarallinen, ei hän kuitenkaan
kauan epäillyt. Nähden ylhällä ikkunassa ihmisiä, jotka toki vielä eivät
olleet häntä huomainneet, ajatteli hän: eihän tikapuut tässä mitättömänä
seiso, ja koska ne muitakin ovat kannattaneet, niin tottahan ne minunkin
pitää.
Paperinsa otti hän suuhunsa ja nyt lahoja tikapuita kömpimään ylös.
Moniaat puolapuita murtuivat, mutta se ei hänen mieltänsä masentanut;
hän vaan lujemmin piti kiini notkuvista sivupuista ja pitkitti
itsepintaisena ja tyynenä matkaansa. Jaakopin enkelit kai häntä
suojelivat, sillä ihmisvallassa se ei olisi ollut.
Käveltyänsä ikkunan kohdalle, jossa maaherra ahkeraan kirjoitti,
odottamatonta tulijaa huomaamatta, otti mies paperinsa yhteen, hattunsa
toiseen käteen, surkealla äänellä lausuen: "armollinen maaherra ja
korkea konsistoriumi", kurottaen papereitansa ikkunaa kohden.
Enempää ei mies joutunut lausumaan, kuin maaherra kiivaasti ja äreällä
äänellä käski hänen mennä samaa tietä kuin oli tullutkin.
Pelästyksestä oli mies melkein maahan pudota, sillä hänen
paluumatkallansa katkesi taas kaksi puolapuuta. Mutta hän oli
Suomalainen ja itsepintainen: yksin käsin piti hän kiini vielä monta
syltää maasta; hatun piti hän toisessa ja paperin suussa, itse riippuen
ilmassa. Voimansa rupesivat loppumaan, jonka varsinkin vaikutti niin
suuren herran lähellä olo.
Herrat vaalistuivat tätä nähdessään ja itse maaherra käski avuksi.
Kaikki juoksivat kiiruhtain ja köysi saatiin onnettoman uumalle ennen
kuin hänen voimansa peräti loppuivat.
Hengen vaaralla ja köyden avulla vipusi hän tikapuun reidelle. Maaherran
ja kaikkein toisten yhteisellä avulla saatiin mies vihdoin ikkunasta
sisään.
Typerä ja pelonalainen oli nyt mies, mutta onnensa ja asiansa
tarkoituksen oli hän voittanut. Jalomielinen maaherra luki hänen
anomuskirjansa ja paperinsa, joista näki että tämä kunnon mies 30 vuotta
työllänsä oli elättänyt köyhät vanhempansa ja kaksi sisarta, joista
toinen virheenalainen ja toinen köyhän uudisasukkaan leski, jolla oli
monta lasta. Nyt oli mies käynyt yli 40 peninkulman hakemaan oikeutta 80
vuotiselle isällensä saada verottomasti nauttia uudistaloa, jonka
korpeen oli raivannut, sillä kruunun maksujen aika oli tullut, mutta
mistä otti rahaa monihenkinen perhe, joka teki raskasta työtä syöden
pettuleipää. Heillä ei ollut mitään. Mieron tie tai nälkään kuoleminen
olisi ollut vanhusten, samoin kuin toistenkin kohtalo, ell'ei
jalomielinen poika olisi tätä keinoa koetellut. Yleisesti voi sanoa,
että Suomalainen mieluisammin kuolisi kuin kerjäläiseksi rupeisi, jos
uskonto ei käskisi osaansa kärsivällisyydellä kantaa. Maaherra suostui
Kuusamon miehen pyyntöön ja vielä lisäksi toisten kanssa kokosi
melkoisen rahasumman tälle perheen turvalle, joka ilokyynelin ja
siunauksilla palasi omaistensa luokse.
Lahot tikapuut, jotka erämaan-mies luuli maaherran-viraston rappuiksi,
tulivat siis hänen ja hänen omaistensa pelastuskeinoksi
viheliäisyydestä.
8.