Ateria nautittiin ääneti, muttei painostuneella mielellä, sillä
d'Artagnanin kasvoja valaisi tuon tuostakin sellainen viekas myhäily,
joka oli hänellä tavallista hyvällä tuulella ollessaan. Portoksen
huomiota ei välttänyt ainoakaan noista hymyilyistä, ja hän säesti niitä
joka kerta jollakin huudahduksella, joka ilmaisi hänen ystävälleen,
että vaikka voimamies ei käsittänytkään ilahduksen merkitystä, hän
tahtoi kuitenkin tarkoin seurata sen ajatuksen kulkua, joka nyt pyöri
järkimiehen aivoissa.
Jälkiruokaan päästyä d'Artagnan nojausi taaksepäin tuolillaan, laski
säärensä ristiin ja huojui edes takaisin näköjään mitä tyytyväisimpänä
itseensä.
Portos laski leukansa molempien käsien varaan, tuki kyynäspäitänsä
pöytään ja silmäili d'Artagnania sillä luottavaisella katseella, joka
antoi tälle jättiläiselle niin herttaisen suopeuden sävyn.
"No?" virkahti d'Artagnan tovin kuluttua.
"No?" kertasi Portos.
"Sinullahan on vielä yhtä jäntevät käsivarret kuin ennenkin, Portos,
vai mitä?"
Portos avasi takinhihojensa napit, kääri ylös paidan hihansa ja
silmäili tyytyväisenä vankkoja käsivarsiaan, jotka olivat yhtä paksut
kuin tavallisen miehen reidet.
"Kyllähän näillä vielä tulee toimeen", vastasi hän.
"Kykenisit kai suuremmattakaan vaivatta vääntämään vanteen näistä
hiilipihdeistä ja kiertämään tästä kohennusraudasta tulppavääntiön?"
"Varmastikin", vakuutti Portos.
"Katsotaanpa", pyysi d'Artagnan.
Jättiläinen otti mainitut kaksi esinettä ja toteutti mitä helpoimmin ja
ilman näkyvää ponnistusta kumppaninsa haluamat muodonvaihdokset.
"Noin!" virkahti Portos.
"Suurenmoista!" kehaisi d'Artagnan; "sinä olet tosiaan saanut luonnolta
runsaat antimet, Portos."
"Olen kuullut puhuttavan", kertoi Portos, "eräästä Krotonin Milosta,
joka teki tavattomia voimatemppuja, -- sitoen nuoran otsalleen ja
pingoittaen sen poikki päälihaksillaan, tappaen härän nyrkiniskulla ja
kantaen sen kotiin olallaan, pysähdyttäen juoksevan hevosen
takajaloista ja niin edelleen. Kaikki nuo näytteet annoin kertoa
itselleni Pierrefondsissa ja tein perässä ne temput, paitsi että nuoraa
minä en saanut katkaistuksi ohimoitteni pullistuksella."
"Se johtuu siitä, että sinulla ei ole voima päässäsi, Portos",
huomautti d'Artagnan.
"Ei, se on käsivarsissani ja hartioissani", vastasi Portos
yksinkertaisesti.
"No niin, hyvä ystävä, lähestykäämme ikkunaa, ja käytä voimaasi yhden
rautakangen irroittamiseen. Odota, kunnes sammutan lampun."
Portos astui ikkunan ääreen, tarttui molemmin käsin rautakankeen, veti
sitä itseensä päin ja taivutti sen kaarelle, jotta molemmat päät
heltisivät muurin syvennyksistä, joihin ne olivat olleet iskostettuina
kolmekymmentä vuotta.
"Oivallista, hyvä ystävä!" kiitti d'Artagnan; "siinäpä temppu, johon
kardinaali ei koskaan pystyisi, niin nerokas kuin hän onkin."
"Irroitanko lisää?" kysyi Portos.
"Ei, tuo riittää; mies mahtuu nyt aukosta."
Portos yritti ja pisti ulos koko yläruumiinsa.
"Kyllä mahtuu", hän sanoi.
"Aikamoinen läpi siihen tosiaan tulikin. Ojenna nyt käsivartesi."
"Mihin?"
"Ulos aukosta."
"Miksi?"
"Sen saat hetimiten tietää. Tee kuten sanoin."
Portos totteli sokeasti kuin sotamies ja ojensi käsivartensa ristikon
läpi.
"Mainiota!" tuumi d'Artagnan.
"Näkyy siis luistavan?"
"Kuin öljytty, veikkonen."
"Hyvä on. Mitä minun on nyt tehtävä?"
"Ei mitään."
"Onko siis kaikki valmista?"
"Ei vielä."
"Tekisi kuitenkin mieleni ymmärtää", sanoi Portos.
"Kuulehan siis, hyvä ystävä, ja parilla sanalla selviää sinulle koko
juttu. Vartiohuoneen ovi avautuu, kuten näet."
"Näen kyllä."
"Nyt lähetetään meidän pihallemme, jonka poikki Mazarinin täytyy astua
mennessään kasvihuoneeseen, ne kaksi kaartilaista, jotka saattavat
häntä."
"Kas tuolla he astuvatkin ulos."
"Kunhan vain sulkisivat vartiohuoneen oven perässään! Hyvä, he painavat
sen kiinni."
"Edelleen?"
"Hiljaa! He voisivat kuulla."
"Mutta silloin en saa tietää mitään."
"Saat kyllä, sillä sikäli kuin panet hommaa täytäntöön, käsität jutun."
"Mieluisampaa olisi kuitenkin..."
"Hauskempaa on nauttia yllätyksestä."
"Aivan oikein, se kyllä on totta", myönsi Portos.
"Vaiti nyt!"
Portos jäi mykäksi ja hievahtamattomaksi.
Molemmat sotamiehet lähestyivät tosiaan ikkunaa, hieroen käsiään, sillä
helmikuun ilta oli jokseenkin kylmä.
Samassa avautui vartiohuoneen ovi jälleen, ja toista sotamiestä
huudettiin takaisin. Tämä jätti kumppaninsa ja palasi vartiohuoneeseen.
"Käykö se vieläkin laatuun?" kysyi Portos.
"Paremmin kuin koskaan", vastasi d'Artagnan. "Kuulehan nyt: minä huudan
tänne tuon sotamiehen, puhellakseni hänen kanssaan, niinkuin eilen
kutsuin erään hänen kumppaninsa, muistathan?"
"Kyllä, mutta minä en vain ymmärtänyt sanaakaan hänen puheestaan."
"Niin, hänen ääntämisensä oli hyvinkin murteellista. Mutta ota nyt
huomioon jokainen sana, mitä sinulle virkan; kaikki riippuu
toimeenpanemisesta, Portos."
"Hyvä! Toimeenpaneminen on juuri vahvana puolenani."
"Sen tiedän hiton hyvin; sentähden luotankin sinuun."
"Puhu pois."
"Minä siis kutsun sotamiehen tänne ja juttelen hänen kanssaan."
"Sen olet jo sanonut."
"Minä käännyn vasemmalle, jotta hän joutuu oikealle puolellesi,
noustessaan penkille."
"Mutta jollei hän nousekaan?"
"Nousee kyllä, ole huoletta. Samassa kun hän nousee penkille, ojennat
sinä peloittavan käsivartesi ja tartut häntä kurkkuun. Sitten vedät
hänet huoneeseemme niinkuin Tobias kiskoi kalan maalle kitusista, mutta
muista kouristaa niin lujasti, että hän ei pääse älähtämään."
"Kyllä", lupasi Portos; "mutta jos kuristan hänet?"
"No, sitten olisi yhtä sveitsiläistä vähemmän; mutta toivottavasti et
sentään tule häntä tukehduttaneeksi. Sinä lasket hänet hiljaa
pitkäkseen täällä, me sullomme kapulan hänen suuhunsa ja sidomme hänet
johonkin kiinni. Sillä tavoin saamme heti univormun ja miekan."
"Mainiota!" virkahti Portos katsellen d'Artagnania ihailevasti.
"Eikö olekin?" vastasi gascognelainen.
"Niin", älysi Portos muistuttaa, "mutta yksi univormu ja miekka ei
riitä meille kahdelle."
"No, onhan hänellä kumppani!"
"Aivan oikein", huomasi Portos.
"Kun yskäisen, kurottaudu kaappaamaan; silloin on oikea hetki."