Siirtykäämme nyt kasvihuoneen kylkirakennuksesta metsästysmajaan.
Pihan perällä näki joonilaisten pilarien pylväskäytävästä koiratarhan,
kun taasen vasemmalla kohosi pitkulainen rakennus, joka näytti
käsivarren tavoin ojentuvan toista käsivartta kohti -- kasvihuoneen
lisäkkeeseen päin, muodostaen sen kanssa linnanpihaa saartavan
puolikehän.
Tämän kylkirakennuksen pohjakerrassa olivat Portos ja d'Artagnan
telkien takana, yhdessä viettäen kumpaisenkin luonteelle tuiki
vastenmielisen vankeuden pitkiä tunteja.
Tuijottavin katsein ja tuon tuostakin kumeasti muristen d'Artagnan
asteli kuin tiikeri edes takaisin sisäpihalle avautuvan ison ikkunan
rautaristikon ohi.
Portos sulatteli vaiteliaana vankkaa päivällistä, jonka jäännökset oli
äsken korjattu pois.
Toinen näytti olevan järjiltään, mutta hän mietiskeli; toinen taasen
näytti syvällisesti aprikoivan, mutta hän nukkui. Hänen unensa oli
kuitenkin kovin rauhatonta, kuten saattoi päättää hänen säännöttömästä
ja katkonaisesta kuorsauksestaan.
"Kas niin", virkkoi d'Artagnan, "aurinko alkaa jo mennä mailleen. Kello
lienee neljän vaiheilla. Kohtsiltään tulemme olleeksi täällä
satakahdeksankymmentä kolme tuntia."
"Hm!" äännähti Portos ollakseen jotakin vastaavinaan.
"Kuuletko, senkin unikeko?" huudahti d'Artagnan kärsimättömänä siitä,
että toinen kykeni antautumaan unen helmoihin päivällä, kun hän
sitävastoin hädin tuskin sai unta yölläkään.
"Mitä niin?" sanoi Portos.
"Mitä sanon."
"Mitä siis sanot?"
"Minä sanon", aloitti d'Artagnan jälleen, "että tulee kuluneeksi
satakahdeksankymmentäkolme tuntia siitä kun meidät tuotiin tänne."
"Oma vikasi", vastasi Portos.
"Mitä! Minunko vikani se on?"
"Niin, ehdotinhan sinulle, että lähtisimme täältä tiehemme."
"Irroittaen rautakangen tai murtaen oven?"
"Niin juuri."
"Portos, meidänlaisemme miehet eivät voi paeta noin yksinkertaisesti ja
mutkattomasti."
"Totisesti", vakuutti Portos, "minä kyllä lähtisin tuolla
yksinkertaisella ja mutkattomalla tavalla, jota sinä näyt halveksivan
aivan liiaksi."
"Veikkoseni", kysyi d'Artagnan, "tiedätkö, minkätähden pasteijaleipurit
eivät koskaan omin käsin ryhdy työhön."
"En", vastasi Portos, "mutta mielelläni sen kuulisin."
"No, he pelkäävät oppipoikiensa läsnäollessa polttavansa joitakuita
leivoksia tai pilaavansa hyytelön."
"Entä sitten?"
"Sitten heille ilkuttaisiin, ja se ei käy laatuun, että
pasteijaleipurille ilkutaan."
"Sinä tyynnytät mieltäni, d'Artagnan."
"No niin, tekeydy siis hyvälle tuulelle kuten minäkin, laskekaamme
leikkiä vartijaimme kanssa, hauskuttakaamme sotamiehiä, koska emme voi
heitä lahjoa; mielistele heitä enemmän kuin tähän asti, Portos, kun he
tulevat ikkunaristikkojemme edustalle. Tähän asti olet vain puinut
nyrkkiä heille, ja mitä kunnioittavampi sinun nyrkkisi on, Portos, sitä
vähemmän se vetää puoleensa. Voi, antaisinpa paljon siitä, että minulla
nyt olisi viisisataa louisdoria!"
"Ja minä myös", sanoi Portos, joka ei tahtonut jäädä d'Artagnanista
jälkeen anteliaisuudessa; "minä antaisin hyvinkin sata pistolia."
Niin pitkälle olivat kumppanukset päässeet keskustelussaan, kun
Comminges astui sisälle, edellään kersantti ja kaksi miestä, jotka
kantoivat vangeille illallisen kulhoilla ja vadeilla täytetyssä
vasussa.