Saint-Germainista lähti Mazarin jälleen Rueiliin, missä hänellä oli
asuntonsa. Näin levottomana aikana kulki hän vankan saattueen suojassa
ja usein valepukuisenakin. Olemme jo maininneet, että kardinaali oli
soturin asussa varsin komea urho.
Vanhan linnan pihalla hän nousi vaunuihin ja saapui Seine-virran
rantaan Chatoun luona. Hänen korkeutensa prinssi oli antanut hänen
saattueekseen viisikymmentä rakuunaa, ei niin suuresti suojelukseksi
kuin näyttääkseen valtuutetuille kuinka esteettömästi kuningattaren
kenraalit käyttelivät joukkojaan ja saattoivat mielensä mukaan
lähetellä väkeänsä liikkeelle.
Commingesin vartioitsemana seurasi Atos sanattomana kardinaalia ratsain
ja ilman miekkaa. Isäntänsä jättämänä linnanportille oli Grimaud
kuullut hänen vangitsemisensa, kun Atos huusi Aramiille, ja kreivin
viittauksen johdosta oli hän ääneti siirtynyt Aramiin saattolaiseksi
ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut.
Mutta Grimaud oli kahdenkolmatta vuoden aikana isäntäänsä palvellessaan
nähnyt tämän suoriutuvan niin monista seikkailuista, että mikään ei
huolestuttanut häntä.
Heti puheillepääsynsä päätyttyä olivat valtuutetut lähteneet
paluumatkalle Pariisiin, kulkien noin viisisataa askelta kardinaalin
edellä. Eteensä katsellessaan saattoi Atos siis nähdä selkäpuolelta
Aramiin, jonka kullattu hankkilus ja ylpeä ryhti kiinnittivät hänen
katseitaan ryhmässä yhtä paljon kuin hänen herättämänsä pelastuksenkin
toivo, tottumus hänen seuraansa ja hartaan ystävyyden ainainen
vetovoima.
Aramis päin vastoin ei näkynyt vähääkään välittävän siitä, seurasiko
Atos häntä. Vain kerran hän kääntyi katsomaan, nimittäin heidän
saapuessaan jokivarteen, sillä hän oletti, että Mazarin jättäisi uuden
vankinsa siihen pikku linnoitukseen, joka suojeli siltaa; siinä oli
muuan kuningattaren kapteeni päällikkönä. Mutta niin ei tapahtunut.
Atos sivuutti kardinaalin saattueessa Chatoun.
Pariisin ja Rueilin teitten risteyksessä Aramis kääntyi jälleen
katsomaan. Tällä kertaa hän ei erehtynyt otaksumassaan. Mazarin
poikkesi oikealle, ja Aramis näki vangin katoavan puistokujan
käänteestä. Samanlaisen ajatuksen vaikutuksesta silmäili Atos silloin
taakseen. Ystävykset tekivät toisilleen pikku merkin päällään, ja
Aramis kohotti sormensa hatunreunaan ikäänkuin tervehtiäkseen.
Ainoastaan Atos oivalti kumppaninsa tahtovan ilmoittaa, että hänellä
oli suunnitelma valmistumassa.
Kymmenen minuutin kuluttua Mazarin saapui sen linnan pihalle, jonka
hänen edeltäjänään ollut kardinaali oli varustuttanut itselleen
Rueilissa.
Samassa kun hän portaiden juurella laskeusi ratsailta, lähestyi häntä
Comminges.
"Monseigneur", kysyi tämä, "minne käskee teidän ylhäisyytenne meidän
majoittaa kreivi de la Fèren?"
"Kasvihuoneen siivekkeeseen vastapäätä sitä kylkirakennusta, johon
vartio on majoitettu. Herra kreivi de la Fèrelle on osoitettava kaikkea
kunnioitusta, vaikka hän onkin hänen majesteettinsa vanki."
"Monseigneur", rohkeni Comminges huomauttaa, "hän pyytää, että hänet
suosiollisesti vietäisiin herra d'Artagnanin luo, jota teidän
ylhäisyytenne käskyn mukaisesti vartioidaan metsästysmajassa vastapäätä
kasvihuonetta."
Mazarin mietti tovin.
"Nuo herrasmiehet eivät ole vankejani, Comminges", selitti Mazarin
ovelasti myhäillen, "vaan vieraitani -- ja niin suuriarvoisia vieraita,
että minä olen jättänyt rautaristikot heidän asuntonsa ikkunoihin ja
teljet sen oviin, koska pelkään suuresti, että he kyllästyvät olemaan
seuranani. Mutta varmaa on, että -- jos he ensi näkemällä tuntuvatkin
olevan vankeja -- pidän heitä suuressa arvossa, ja siitä on todisteena,
että haluan pistäytyä herra de la Fèren luo puhelemaan kahden kesken.
Jotta meitä ei häirittäisi haastelussamme, viette te hänet kasvihuoneen
siivekkeeseen, niinkuin jo sanoin. Te tiedätte, että teen tavallisen
kävelyni sille taholle; no niin, kävelyltä poikkean hänen luokseen
pakinoimaan. Vaikka häntä luullaan vihollisekseni, on hän kuitenkin
herättänyt myötätuntoani, ja jos hän on järkevä, saamme kenties jotakin
toimeen yhdessä."
Comminges kumarsi ja meni takaisin Atoksen luo, joka odotti neuvottelun
päättymistä näennäisen tyynenä, mutta mieleltään rauhattomana.
"No niin?" kysyi hän kaartinluutnantilta.
"Monsieur", ilmoitti Comminges, "se näkyy olevan mahdotonta."
"Herra de Comminges", virkkoi Atos, "olen ollut soturi koko ikäni;
tiedän siis, mitä käyttäytymisohje merkitsee. Mutta sen ulkopuolella
voisitte tehdä minulle erään palveluksen."
"Siihen olen aulis kaikesta sydämestäni, monsieur", vastasi Comminges.
"Siitä asti kun kuulin, kuka te olette ja mitä palveluksia te olette
entiseen aikaan toimittanut hänen majesteetilleen -- sitten kun sain
tietää, kuinka läheisessä suhteessa teihin on se nuori mies, joka niin
uljaasti tuli avukseni vanhaa Broussel-rahjusta vangitessani --
vakuutan olevani kaikin puolin teidän käytettävissänne, mikäli
ohjesääntöni suinkin sallii."
"Kiitos, monsieur, muuta en haluakaan; pyydän teiltä vain
suosionosoitusta, joka ei millään tavoin voi saattaa teitä alttiiksi
epäilyksille."
"Jos hiukan saattaisikin, monsieur", vastasi Comminges, "niin pyytäkää
kuitenkin. En pidä italialaisestamme juuri enempää kuin tekään:
palvelen kuningatarta, ja se sitoo minut luonnollisesti palvelemaan
kardinaaliakin, mutta edellistä palvelen ilomielin ja jälkimmäistä
kovin vastahakoisesti. Puhukaa siis, olkaa hyvä, olen tarkkaavainen."
"Koska ei ole mitään haittaa siitä, että tiedän herra d'Artagnanin
olevan täällä", virkkoi Atos, "niin ei liene vahinkoa siitäkään, että
hän saa kuulla minun joutuneen tänne?"
"Siinä kohden en ole saanut mitään määräystä, monsieur."
"No niin, viekää siis hyväntahtoisesti tervehdykseni hänelle ja
ilmoittakaa, että asustan hänen naapurinaan. Kertokaa hänelle samalla,
mitä vastikään kuulin teiltä, -- että kardinaali on majoittanut minut
kasvihuoneen siivekkeeseen, käydäkseen luonani, ja että aion käyttää
täten suotua kunniaa, yrittääkseni hankkia jotakin lievennystä
vankeuteemme."
Comminges vei nyt kreivin erääseen pohjakerran huoneeseen siihen
kylkirakennukseen, joka liittyi kasvihuoneeseen ja oli tämän tasalla.
Kasvihuoneeseen päästiin avaran pihan yli, jolla kuhisi sotamiehiä ja
hovilaisia. Keskellä tämän hevosenkengän muotoisen linnanpihan kehää
sijaitsivat Mazarinin asuinhuoneet, ja kumpaisellakin sivulla
kylkirakennukset -- metsästysmaja, johon d'Artagnan oli sijoitettu, ja
Atoksen uudeksi asunnoksi luovutettu kasvihuoneen siiveke.
Kylkirakennuksen takana levisi puisto.
Tultuaan huoneeseen, joka oli määrätty hänen talletuspaikakseen, Atos
näki ristikolla varustetuista ikkunoista muureja ja kattoja.
"Mikä rakennus tuolla on?" hän tiedusti.
"Se on metsästysmajan takasivu; sinne on molemmat ystävänne suljettu",
vastasi Comminges. "Valitettavasti muurattiin tämänpuoliset ikkunat
umpeen edellisen kardinaalin aikana, sillä kumpaistakin rakennusta on
useaan kertaan käytetty vankilana, ja kun herra Mazarin telkesi näihin
teidät, noudatti hän vain edeltäjänsä esimerkkiä. Jos noita ikkunoita
ei olisi ummistettu, niin teillä olisi se viihdytys, että voisitte
keskustella merkeillä ystävienne kanssa."
"Ja oletteko varma, herra de Comminges", sanoi Atos, "että kardinaali
kunnioittaa minua käynnillään?"
"Sen hän ainakin vakuutti tekevänsä, monsieur."
Atos huokasi katsellessaan ikkunaristikkoja.
"Niin, se on totta", jatkoi Comminges, "tämä on melkein samaa kuin
vankila; mitään ei puutu, ei edes rautakankia ikkunoista. Mutta miten
saatoittekaan te, aatelin parhaita miehiä, joutua niin kummalliseen
päähänpistoon, että lähditte tuhlaamaan urhouttanne ja kuntoanne
fronden vätystäjien parissa? Tosiaan, kreivi, jos olisin koskaan
ajatellut näkeväni jonkun ystävän ihan varmasti kuninkaallisen armeijan
riveissä, niin olisitte te heti tullut mieleeni. Te lyöttäytyneenä
frondelaiseksi, kreivi de la Fère, te samaa puoluetta kuin joku
Broussel, Blancmesnil tai Viole! Hyi toki -- se voisi saada luulemaan,
että teidän arvoisa äitinne oli jonkun kirjuripahaisen tytär! Te
frondelaisena!"
"Totta tosiaan, hyvä herra de Comminges", vastasi Atos, "täytyyhän
nykyään olla mazarinilainen tai frondelainen. Kauan annoin molempien
nimitysten sointua korvissani, ja jälkimmäinen miellytti minua
paremmin; se on ainakin ranskalainen leima miehelle. En muuten ole
frondelainen herrain Brousselin, Blancmesnilin ja Violen kanssa, vaan
Beaufortin, Bouillonin ja Elboeufin herttuain kanssa, -- prinssien
seurassa, vaan ei tuomarien, parlamentinneuvoksien ja kirjurien.
Kylläpä sitäpaitsi kannattaisi palvella kardinaalia! Katsokaa tuota
ikkunatonta muuria, herra de Comminges, -- se haastaa teille selvää
kieltä mazarinilaisesta kiitollisuudesta."
"Kyllähän", myönsi Comminges nauraen, "olletikin jos se kertaa kaikki
ne sadatukset, joilla herra d'Artagnan on sitä kahdeksan päivää
pommittanut."
"D'Artagnan-parka!" huoahti Atos, ja hänen sävyssään ilmeni se
sydämellinen kaihomielisyys, joka oli hänen olemuksensa pääpiirteenä;
"niin kunnokas urho, niin peloittava niille, jotka eivät rakasta hänen
rakastamiansa! Teillä on tuolla kaksi työläästi kaittavaa vankia, jos
teidät on pantu vastuuseen noista lannistumattomista miehistä."
"Lannistumattomista!" toisti Comminges hymyillen. "Kas, monsieur, te
tahdotte säikytellä minua. Ensimmäisenä vankeutensa päivänä herra
d'Artagnan ärsytteli kaikkia sotamiehiä ja aliupseereita, varmaankin
saadakseen säilän; sitä kesti seuraavan päivän ja osan kolmattakin,
mutta sitten hän tyyntyi lakeaksi kuin lammas. Nyt hän hyräilee
gascognelaisia laulunpätkiä, joille nauramme katketaksemme."
"Entä herra du Vallon?" kysyi Atos.
"No, hänen laitansa on toinen! Hän on kamala mies, se minun täytyy
tunnustaa. Ensimmäisenä päivänä hän survaisi auki kaikki ovet yhdellä
olkapäänsä painalluksella, ja odotin milloin hyvänsä näkeväni hänen
marssivan Rueilista niinkuin Simson lähti Gazasta. Mutta hänen
mielialansa sai saman käänteen kuin herra d'Artagnaninkin. Nyt hän ei
ainoastaan ole tottunut vankeuteen, vaan laskee siitä leikkiäkin."
"Sen parempi", virkahti Atos, "sen parempi!"