Atos ja Aramis, jotka Pariisissa olivat taatussa turvassa, käsittivät
peräti hyvin, että he kaupungin ulkopuolelle uskaltautuessaan
antausivat suuriin vaaroihin; mutta tiedetäänhän, minkä verran vaarat
merkitsivät sellaisille miehille. Sitäpaitsi he arvasivat, että tämän
selkkauksen ratkaisu oli lähenemässä ja että siihen tarvittiin vain
viimeinen ponnistus.
Molemmat aatelismiehet ratsastivat kiertoteitä, ensiksikin väistääkseen
Ile de Francen maakunnassa hajallaan liikkuvia mazarinilaisia ja
toisekseen karttaakseen Normandiaa vallitsevia frondelaisiakin, jotka
ehdottomasti olisivat vieneet heidät herra de Longuevillen luo
saadakseen selville, olivatko he ystäviä vai vihamiehiä. Molemmista
vaaroista suoriuduttuaan he poikkesivat jälleen Boulognesta Abbevilleen
johtavalle tielle ja seurasivat sitä askel askeleelta.
Jonkun aikaa he olivat epätietoisia; he olivat jo kuulustelleet parin
kolmen majatalon isäntää, saamatta vähäisintäkään vihiä etsintänsä
johdoksi. Mutta Montreuilissa Atos tunsi hienoilla sormillaan
koskevansa pöydässä johonkin epätasaiseen. Hän kohotti pöytäliinan ja
luki veitsenkärjellä syvälle puuhun leikattuina merkit: _Port ... --
d'Art ... -- 2 helm_.
"Mainiota!" virkkoi Atos osoittaen piirtoja Aramiille; "me aioimme
jäädä tänne yöksi, mutta se on tarpeetonta. Ratsastakaamme edelleen."
He nousivat jälleen satulaan ja pitkittivät matkaansa Peronneen asti.
Atos alkoi käydä toivottomaksi. Tämä ylväs ja hieno luonne moitti
itseänsä siitä pimeydestä, jossa Aramis ja hän hapuilivat. He olivat
kai etsineet huolimattomasti; varmaankaan he eivät olleet pysyneet
kyllin itsepintaisina tiedustuksissa, tehneet tarpeeksi teräviä
havaintoja. He olivat palaamaisillaan samaa tietä kuin olivat
tulleetkin, kun Atos heidän ratsastaessaan kaupunginporteille johtavan
esikaupungin läpi näki vallin vieritse kulkevan kadun valkoisessa
kulmamuurissa kivihiilellä luonnostetun piirustuksen. Koruttomasti kuin
lapsen ensimmäiset yritelmät se esitti kahta hurjasti nelistävää
ratsumiestä; toinen oli pitelevinään kädessään paperilappua, johon oli
kirjoitettu espanjaksi sanat: _Meitä ajetaan takaa_.
"Kas vain!" virkkoi Atos; "tuo on selvää kuin päivä. Takaa-ajettunakin
d'Artagnan on pysähtynyt tähän viideksi minuutiksi; se todistaa, että
häntä ei ahdistettu läheltä, ja kenties hänen on onnistunut pujahtaa
tiehensä."
Aramis pudisti päätänsä.
"Jos hän olisi päässyt selviytymään vainoojistaan, niin olisimme hänet
nähneet tai ainakin kuulleet hänestä jotakin."
"Olet oikeassa, Aramis; lähtekäämme eteenpäin."
Mahdotonta olisi kuvata molempien aatelismiesten rauhattomuutta ja
kärsimättömyyttä. Levottomuus oli luonnollista Atoksen hellälle ja
ystäviinsä kiintyneelle sydämelle, maltittomuus taasen kiusasi Aramiin
hermostunutta ja äkkipikaista luonnetta. He porhalsivat molemmin kolme
tai neljä tuntia yhtä vinhasti kuin muuriin piirretty ratsastajapari.
Äkkiä he näkivät kahden vierun väliin avautuneessa soukassa rotkossa
tien puolittain tukkeutuneeksi tavattoman isosta kivestä. Sen
alkuperäinen sija näkyi toisella rinteellä, ja jälkeen jäänyt kuoppa
osoitti, että se ei ollut voinut vieriä alas itsestään, samalla kun sen
jyhkeydestä saattoi päättää, että sen liikuttamiseen oli tarvittu
jonkun Enkeladoksen tai Briareuksen käsivartta.
Aramis pysähtyi.
"Hm", hän virkkoi katsellen kiveä, "tämä on Telamonin Aiaksen työtä tai
sitten Portoksen. Laskeutukaamme ratsailta, kreiviseni, ja tutkikaamme
tätä lohkaretta."
He hyppäsivät maahan. Kivi oli ilmeisesti vyörytetty sulkemaan tietä
ratsastajilta. Se oli nimittäin ensin asetettu poikittain, mutta esteen
kohdatessaan olivat ratsumiehet laskeutuneet satulasta ja vääntäneet
sen sivuttain.
Ystävykset tarkastivat kiveä kaikilta näkyviltä puolilta; siinä ei
ilmennyt mitään huomattavaa. Silloin he kutsuivat avukseen Blaisoisin
ja Grimaudin, ja kaikkien neljän onnistui saada kivi käännetyksi.
Alipintaan oli kirjoitettu:
"Kahdeksan rakuunaa ajaa meitä takaa. Jos ehdimme Compiègneen asti,
niin asetumme Kruunattuun Riikinkukkoon; isäntä on ystäviämme."
"Tämähän kerrankin on selvä tieto", sanoi Atos; "kumpaisessakin
tapauksessa olemme nyt varmalla tolalla. Lähtekäämme siis Kruunattuun
Riikinkukkoon."
"Hyvä on", vastasi Aramis; "mutta jos tahdomme saapua sinne, on parasta
ensin hiukan lepuuttaa hevosiamme, sillä ne ovat jo menehtymäisillään."
Aramis oli oikeassa. Sen vuoksi pysähdyttiin ensimmäiseen majataloon ja
toimitettiin jokaiselle ratsulle kaksinkertainen mitta viinillä
kostutettuja kauroja; niiden levättyä kolme tuntia lähdettiin jälleen
matkalle. Ratsastajat olivat itse kovin uuvuksissa, mutta toivo elvytti
heitä.
Kuutta tuntia myöhemmin Atos ja Aramis pääsivät Compiègneen ja
tiedustivat "Kruunattua Riikinkukkoa." Heille osoitettiin kylttiä, joka
kuvasi Pan-jumalaa kruunu päässä.
Ystävykset hyppäsivät ratsailta, kiinnittämättä huomiotaan
vaateliaaseen kylttiin, jota Aramis muulloin olisi purevasti ivannut.
He tapasivat kunnon ravintoloitsijan, kaljupään ja isomahaisen kuin
kiinalaisen puujumalan, ja tiedustivat häneltä, oliko hänen luokseen
poikennut kaksi aatelismiestä, joita rakuunat hätyyttivät. Sanaakaan
vastaamatta isäntä kaivoi kaapistaan miekanterän puolikkaan.
"Tunnetteko tätä?" kysyi hän.
Atos vain vilkaisi miekantynkään.
"Se on d'Artagnanin säilä", hän vastasi.
"Pitkänkö vai lyhyen?" kysyi isäntä.
"Lyhyen", vastasi Atos.
"Minä näen, että te olette noiden herrojen ystäviä."
"No niin, mitä heille on tapahtunut?"
"He ratsastivat pihalle uupunein hevosin, ja ennenkuin he olivat
ehtineet sulkea ajoporttia karautti heidän kintereillään sisälle
kahdeksan rakuunaa."
"Kahdeksan!" huudahti Aramis. "Minua hämmästyttää, että kaksi niin
urheata miestä kuin d'Artagnan ja Portos antausivat vangiksi
kahdeksalle miehelle."
"Tietenkin, monsieur, ja noilta kahdeksalta ei se yritys olisi
käynytkään, mutta he ottivat kaupungista avukseen kaksikymmentä
sotamiestä kuninkaallisesta italialaisrykmentistä, joka on täällä
varusväkenä; teidän kaksi ystäväänne suorastaan rutistettiin ylivoiman
alle."
"Vangittuna!" virkkoi Atos; "ja tiedetäänkö syytä?"
"Ei, monsieur; heidät vietiin heti pois, ja heillä ei ollut aikaa sanoa
minulle mitään. Mutta heidän lähdettyään löysin taistelukentältä tämän
miekantyngän, auttaessani kuljettamaan pois kahta kuollutta ja viittä
tai kuutta haavoitettua."
"Entä he?" kysyi Aramis; "eikö heille tullut mitään vahinkoa?"
"Ei, monsieur, en luule."
"No, se sentään lohduttaa", arveli Aramis.
"Tiedättekö, minne heidät vietiin?" tiedusti Atos.
"Louvresin taholle."
"Jättäkäämme Blaisois ja Grimaud tänne", esitti Atos. "He palatkoot
huomenna Pariisiin hevosten kanssa, jotka olivat tänään jättämäisillään
meidät taipaleelle; meidän on parempi ottaa kyytihevoset."
"Ottakaamme vain", yhtyi Aramis.
Lähetettiin hakemaan hevosia. Sillaikaa ystävykset söivät kiireimmiten
päivällistä; jos saisivat Louvresissa jotakin tietoa, alkoivat he
sitten pitkittää matkaansa.
He saapuivat Louvresiin. Siellä oli vain yksi majatalo. Siinä saatiin
likööriä, joka on pysynyt maineessa meidän päiviimme asti; sitä
valmistettiin jo siihen aikaan.
"Laskeutukaamme ratsailta täällä", ehdotti Atos; "d'Artagnan ei
kaiketikaan ole lyönyt laimin tätä tilaisuutta, ei maistaakseen
likööriä, vaan jättääkseen meille jonkun merkin."
He astuivat majataloon ja tilasivat kaksi lasillista likööriä
ryyppypöydälle, niinkuin arvelivat vangittujen ystäviensäkin tehneen.
Pöytä, jonka ääressä tavallisesti juotiin seisaaltaan, oli katettu
tinalevyllä. Levyyn oli piirretty ison äimän kärjellä: _Rueil, D_.
"He ovat Rueilissa!" virkkoi Aramis, joka ensimmäisenä huomasi tämän
kirjoitelman.
"Lähtekäämme siis Rueiliin", esitti Atos.
"Se olisi heittäytymistä suden kitaan", muistutti Aramis.
"Jos olisin ollut Jonaksen ystävä kuten olen d'Artagnanin", vastasi
Atos, "niin olisin seurannut häntä valaskalan vatsaan, ja sinä olisit
tehnyt samaten, Aramis."
"Luulen tosiaan, kreiviseni, että sinä teet minusta paremman kuin olen.
Jos olisin yksinäni, niin tuskinpa lähtisin siten Rueiliin ilman suuria
varokeinoja; mutta minne sinä menet, sinne minäkin."
He ottivat uudet hevoset ja ratsastivat Rueiliin.
Aavistamattaan oli Atos antanut Aramiille parhaan neuvon, mitä
sillähaavaa olisi voinut noudattaa. Parlamentin valtuutettuja oli
vastikään saapunut Rueiliin niitä kuuluisia neuvotteluja varten, jotka
sitten kolme pitkää kuukautta kestettyään tuottivat vajavan rauhan ja
johtivat hänen korkeutensa prinssin vangitsemiseen. Rueil oli
pariisilaisten taholta täyttynyt asianajajilla, tuomareilla,
neuvosmiehillä ja kaikenlaatuisilla virkaherroilla sekä hovin puolesta
aatelismiehillä, upseereilla ja vartiosotureilla. Sellaisen kuhinan
keskellä oli helppo pysytellä niin huomaamattomana kuin vain halusi.
Neuvottelut olivat myös saaneet aikaan aselevon, ja kahden
aatelismiehen vangitseminen tässä tilanteessa olisi ollut
kansanoikeuden loukkaamista, vaikka he olisivatkin olleet hyvin
tunnettuja frondelaisia.
Molemmat ystävyksemme luulivat kaikkien ihmisten mielessä olevan saman
ajatuksen, joka kiusasi heitä. He sekaantuivat ryhmiin siinä toivossa,
että kuulisivat puhuttavan jotakin d'Artagnanista ja ja Portoksesta;
mutta jokainen pohti yksinomaan rauhansopimuksen pykäliä ja lisäyksiä.
Atos arveli, että oli käännyttävä suoraan ministerin puoleen.
"Hyvä ystävä", vastusti Aramis, "sanasi ovat varsin kauniita, mutta
pidä varasi, -- meidän turvallisuutemme perustuu juuri syrjäisyyteemme.
Jos tavalla tai toisella toimitamme itsemme tunnetuiksi, niin meidät
viedään suoraan päätä ystäviemme luo johonkin syvään vankiluolaan,
mistä itse paholainenkaan ei pystyisi auttamaan meitä ulos.
Yrittäkäämme löytää heidät jonkun harkitsemamme suunnitelman avulla,
jättämättä asiaa ikävän sattuman varaan. Compiègnessä vangittuina on
heidät tuotu Rueiliin, kuten Louvresissa saimme varmaksi tiedoksemme;
heidän tultuaan Rueiliin on kardinaali kuulustellut heitä ja sitten
joko pidättänyt heidät lähellään tai lähettänyt Saint-Germainiin.
Bastiljissa he eivät ole, koska Bastilji kuuluu frondelaisille ja
Brousselin poika on siellä päällikkönä. Kuolleet he eivät ole, sillä
d'Artagnanin kuolema olisi herättänyt melua; ja mitä Portokseen tulee,
niin luulen hänet yhtä ikuiseksi kuin Jumalan, vaikka hän on vähemmän
pitkämielinen. Älkäämme heittäytykö toivottomiksi, vaan jääkäämme
Rueiliin odottamaan, sillä minä olen vakuuttunut siitä, että he ovat
täällä. Mutta mikä sinua vaivaa? Kalpenet!"
"Muistui vain mieleeni", vastasi Atos melkein vapisevalla äänellä,
"että herra de Richelieun teettämänä on Rueilin linnassa kamala
_oubliette_"...[26]
"Oh, ole huoletta", tyynnytti Aramis, "herra de Richelieu oli
aatelismies, syntyperältään kaikkien meikäläisten vertainen ja
asemaltaan meitä ylempi. Hän uskalsi kuninkaallisesti käydä päähän
kiinni ylhäisimpiäkin meistä ja panna sen pään horjumaan hartioilla.
Mutta Mazarin on kehno sielu, joka voi korkeintaan tarttua meitä
kaulukseen kuten oikeudenpalvelija. Rauhoitu siis, veikkonen; minä
pysyn sanassani, että d'Artagnan ja Portos ovat Rueilissa elävinä ja
eheinä."
"Joka tapauksessa", huomautti Atos, "meidän tulee hankkia koadjutorilta
lupa olla saapuvilla neuvotteluissa, jotta pääsemme esteettömästi
Rueiliin."
"Kaikkien noiden ikävien musteentöhrijäin seassa! Mitä ajatteletkaan,
ystäväiseni! Ja luuletko, että he ovat millänsäkään d'Artagnanin ja
Portoksen vapaudesta tai vankeudesta? Ei, kyllä meidän pitää keksiä
joku muu keino."
"No niin", jatkoi Atos, "palaankin ensimmäiseen ajatukseeni; en tiedä
parempaa keinoa kuin toimia avoimesti rehellisen alamaisen tavoin. En
lähde Mazarinin puheille, vaan kuningattaren luo, ja sanon hänelle:
'Madame, antakaa meille takaisin kaksi palvelijaanne ja meidän kaksi
ystäväämme.'"
"Kuningattaren puheille päästäksemme", muistutti Aramis, "pitäisi
meidän ensin tavoittaa kardinaalia, ja heti kun olemme hänet nähneet --
ota se huomioosi, Atos, -- meidät kyllä toimitetaan ystäviemme luo,
mutta toisin kuin haluamme. Tuo yhtymistapa miellyttää minua varsin
vähän, sen tunnustan. Toimikaamme vapaalla jalalla, voidaksemme toimia
hyvin ja rivakasti."
"Minä uhraan itseni, hyvä ystävä, ja lähden pyrkimään Itävallan Annan
puheille."
"Hyvästi, Atos, minä lähden kokoamaan armeijaa."
"Mitä varten?"
"Rueilin piirittämiseksi."
"Missä tavataan?"
"Kardinaalin hirsipuun juurella."
Ja ystävykset erosivat, Aramis palatakseen Pariisiin, Atos raivatakseen
muutamilla valmistavilla toimenpiteillä itselleen tien kuningattaren
luo.