Sitä mukaa kuin Atos ja Aramis pääsivät edemmäksi pitkin tietä
plutoonittain aseteltujen eri osastojen ohitse, näkivät he
kiilloitettuina välkkyvien haarniskain vaihtuvan ruosteisten aseitten
sijalle ja musketinpiippuja kimmeltelemässä vanhojen pertuskain
asemesta.
"Täällä lienee varsinainen taistelukenttä", virkkoi Aramis: "näetkö
tuota ratsuväen osastoa, joka pysyttelee sillan edessä pistooleineen?
Kas, varohan, nyt saapuu tykistö."
"Mutta mihin oletkaan vienyt meidät, ystäväiseni?" ihmetteli Atos.
"Olen yltympärillä näkevinäni kasvoja, jotka kuuluvat kuninkaallisen
armeijan upseereille. Eikö tuolta tule herra de Châtillon itse noiden
kahden alemman upseerin kanssa?"
Ja Atos veti miekkansa, samalla kun Aramis laski kätensä
pistoolikotelolle siinä oletuksessa, että hän oli tosiaan tunkeutunut
pariisilaisten leirin rajojen yli.
"Hyvää päivää, messieurs", toivotti herttua lähestyen; "huomaan, että
te ette käsitä, mitä on tekeillä, mutta pari sanaa selittää teille
kaikki. Meillä on parhaillaan aselepo; pidetään neuvottelua; hänen
korkeutensa prinssi sekä herrat de Retz, de Beaufort ja de Bouillon
puhelevat politiikasta. On siis kaksi vaihtoehtoa: joko ei synny
sovintoa, ja silloin tapaamme toisemme, chevalier, tai saadaan rauha
solmituksi, ja silloin tulemme yhteen joka tapauksessa niin pian kuin
olen päässyt eroon päällikkyydestäni."
"Monsieur", vastasi Aramis, "te esitätte aseman oivallisesti. Sallikaa
minun vain tehdä teille eräs kysymys."
"Kernaasti, monsieur."
"Missä ovat valtuutetut?"
"Itse Charentonissa, toisessa rakennuksessa oikealla Pariisista päin
lukien."
"Ja tätä kokousta ei ajateltu aikaisemmin?"
"Ei, messieurs. Se näkyy johtuneen uusista esityksistä, jotka herra
Mazarin eilen antoi pariisilaisten tiedoksi."
Atos ja Aramis katsoivat toisiinsa hymyillen; he tiesivät paremmin kuin
kukaan, mitä esityksiä ne olivat, kelle ne oli tehty ja kuka oli ollut
niitä tekemässä.
"Monsieur", sanoi Atos, "koska teillä on ratsuväen päällikkyys..."
"Suokaa anteeksi, minulla on ylipäällikkyys."
"Vielä parempi! Silloin tietysti tunnettekin kaikki upseerinne,
huomattavammat, tarkoitan."
"Jokseenkin."
"Olkaa siis hyvä ja sanokaa minulle, eikö teillä ole upseerikunnassanne
chevalier d'Artagnan, muskettiväen luutnantti?"
"Ei, monsieur, hän ei ole meidän mukanamme. Runsaasti kuusi viikkoa
sitten hän lähti Pariisista, ja hänen kerrotaan olevan lähetystoimissa
Englannissa."
"Sen tiesin, mutta luulin hänen palanneen."
"Ei, monsieur, en tiedä kenenkään nähneen häntä. Voin sitä varmemmin
vastata teille tästä seikasta, kun muskettisoturit kuuluvat minun
osastooni ja herra de Cambon väliaikaisesti hoitaa herra d'Artagnanin
palvelusta."
Ystävykset katsoivat toisiinsa.
"Näethän!" virkkoi Atos.
"Kummallista!" sanoi Aramis.
"Hänelle on varmasti tapahtunut joku onnettomuus taipaleella."
"No, tänä iltanahan päättyy sovittu odotusaika. Jollemme siihen
mennessä saa mitään tietoja, niin lähdemme matkalle huomenna varhain."
Atos nyökäytti päätänsä ja kääntyi jälleen Châtilloniin.
"Entä herra de Bragelonne, muuan viidentoista vanha nuorukainen, joka
kuului hänen korkeutensa prinssin seurueeseen", kysyi hän melkein
hämillään siitä, että hänen paatuneen Aramiin läsnäollessa oli
ilmaistava isällisiä huoliaan, "onko hänellä kunnia olla teidän
tuntemanne, herra herttua?"
"Kyllä tunnen", vastasi Châtillon; "hän saapui tänä aamuna hänen
korkeutensa prinssin kanssa. Miellyttävä nuori mies! Onko hän
ystäviänne, herra kreivi?"
"On, monsieur", vastasi Atos hiukan liikuttuneena, "ja minun tekisi
mieleni tavata häntä. Käykö se laatuun?"
"Aivan hyvin, monsieur. Suvaitkaa seurata minua, niin pääsette
päämajaan."
"Hei!" huudahti Aramis kääntyen; "takaapäin tuntuu kuuluvan aimo
tömistelyä."
"Sieltä lähestyy tosiaan ratsujoukko", sanoi Châtillon.
"Frondelaishatusta tunnen koadjutorin."
"Ja minä valkoisista töyhdöistään herra de Beaufortin."
"He tulevat täyttä neliä. Hänen korkeutensa prinssi on mukana. Kas, nyt
hän jättää heidät!"
"Torvet toitottavat taisteluasentoon!" huudahti Châtillon. "Kuuletteko?
Meidän täytyy tiedustaa."
Soturien nähtiinkin rientävän sieppaamaan aseensa ja maahan
laskeutuneiden ratsumiesten nousevan satulaan; torvet raikuivat, rummut
pärisivät, herra de Beaufort paljasti miekkansa.
Prinssi puolestaan antoi myös järjestäytymistoitotuksen kajahdella, ja
kaikki kuninkaallisen armeijan upseerit, jotka olivat hetkellisesti
sekaantuneet pariisilaisten joukkoon, riensivät hänen luokseen.
"Messieurs", virkkoi Châtillon, "näkyy selvästi, että aselepo on
lopetettu; syntyy taistelu. Peräytykää siis Charentoniin, sillä minä
teen piankin hyökkäyksen. Tuolla näette merkin, jonka hänen korkeutensa
prinssi antaa minulle."
Muuan kornetti kohottikin prinssin lippua kolmasti ilmaan. Puolen
tunnin kuluttua oli taistelu alkanut joka taholla. Herra de Beaufortin
urhoollisuuden maineesta kateellisena oli koadjutori tempautunut edelle
ja teki itse uljuuden ihmeitä. Hänen varsinainen kutsumuksensa olikin
soturin ura, kuten tunnettua, ja hän tunsi itsensä aina onnelliseksi,
kun sai paljastaa miekkansa kenen tai minkä hyväksi tahansa. Mutta jos
hän tässä tilaisuudessa täyttikin hyvin velvollisuutensa soturina,
suoritti hän huonosti tehtävänsä everstinä. Seitsemän- tai
kahdeksansadan miehen etunenässä hän oli heittäytynyt kolmeatuhatta
vastaan, jotka olivat puolestaan rynnänneet eteenpäin tiheänä joukkona
ja helposti pyyhkäisseet tieltään koadjutorin parven; hajallisena
tungettiin tämä takaisin valleja kohti. Mutta Chanleun tykistötuli
pysähdytti äkkiä kuninkaallisen armeijan, joka näkyi tuokion epäröivän.
Tätä horjumista ei kuitenkaan kestänyt pitkälle, ja osasto vetäytyi
erään taloryhmän ja pikku metsikön taakse järjestäytymään uudestaan.
Chanleu luuli vuoronsa tulleen. Hän ryntäsi kahden rykmentin etunenässä
ajamaan takaa kuninkaallista armeijaa; mutta se oli sillävälin jo
järjestynyt ja uudisti nyt hyökkäyksensä, Châtillonin johtamana.
Ryntäys oli niin voimakas ja niin taitavasti suoritettu, että Chanleu
miehineen joutui melkein saarretuksi. Chanleu antoi merkin
peräytymiseen, jota ryhdyttiin suorittamaan askel askeleelta.
Onnettomuudeksi Chanleu hetkisen kuluttua kaatui, kuolettavasti
haavoittuneena.
Châtillon näki hänen kaatuvan ja julisti kaikuvalla äänellä hänen
kuolemansa; se elähdytti kuninkaallisen armeijan miehuutta ja
masensi kokonaan ne kaksi rykmenttiä, joilla Chanleu oli tehnyt
uloshyökkäyksensä. Jokainen ajatteli nyt vain omaa pelastustaan, ja
kaikki pyrkivät pakenemaan etuvarustuksiin, joiden edustalla koadjutori
yritti jälleen järjestää ruhjottua rykmenttiänsä.
Yhtäkkiä karkasi osasto ratsuväkeä voittajia vastaan, jotka pakolaisten
kanssa sekaisin tunkeusivat etuvarustuksiin. Atos ja Aramis ratsastivat
hyökkääjien etunenässä, Aramiilla miekka ja pistooli kädessään, kun
Atos sitävastoin piti miekkaa yhä huotrassa ja pistooleja koteloissa.
Atos oli levollinen ja kylmäkiskoinen kuin harjoituskentällä, mutta
hänen kauniit ja ylväät kasvonsa synkistyivät, kun hän näki niin
monen ihmishengen saavan surmansa, toiselta puolen uhrattuina
kuninkaalliselle itsepintaisuudelle ja toisaalta prinssien
katkeruudelle. Aramis sitävastoin antausi verileikkiin ja tulistui
vähitellen tapansa mukaan. Hänen eloisat silmänsä alkoivat hehkua,
hienopiirteisille huulille tuli kaamea myhäily, laajenneet sieraimet
hengittivät veren huurua; hänen jokainen miekanpistonsa oli tarkoin
tähdätty, ja pistoolinsa perällä hän antoi viimeisen iskun
haavoitetuille, jotka yrittivät jälleen kohota.
Vastakkaisella puolella, kuninkaallisen armeijan ensimmäisessä
rivissä, ryntäsi kaksi ratsastajaa, toinen kullatussa haarniskassa,
toinen yksinkertaisessa költerissä, josta pistivät esiin sinisen
sametti-ihokkaan hihat. Edellinen hyökkäsi Aramista kohti ja suuntasi
häneen miekanpiston, jonka Aramis torjui tavallisella taitavuudellaan.
"Kas, tekö siinä, herra de Châtillon!" huudahti chevalier; "tervetuloa,
minä odotin teitä!"
"Toivoakseni en ole antanut teidän odottaa liiaksi, monsieur", vastasi
herttua; "tässä nyt ainakin olen."
"Herra de Châtillon", virkkoi Aramis ottaen kotelosta toisen
pistoolinsa, jonka oli varannut tähän tilaisuuteen, "luulenpa, että jos
pistoolinne on laukaistu, te olette kuoleman oma."
"Ei, Jumalan kiitos", vastasi Châtillon, "kyllä se on vielä
panostettu."
Ja kohottaen pistoolinsa Aramista kohti herttua tähtäsi ja laukaisi.
Mutta Aramis painoi alas päänsä samassa kun näki herttuan laskevan
sormensa liipasimelle, ja luoti viuhahti hänen ylitseen.
"Hei, te ammuitte harhaan!" sanoi Aramis. "Mutta vannon kautta taivaan,
että minä en tee samaten."
"Jos jätän teille siihen aikaa!" huudahti Châtillon kannustaen
hevostaan ja miekka ojolla syöksähtäen häntä vastaan.
Aramis odotti häntä, huulillaan se kamala hymy, jota tuollaiset
tilanteet hänellä aina aiheuttivat, ja Atos, joka näki Châtillonin
törmäävän Aramiin kimppuun nopeana kuin salama, avasi suunsa
huutaakseen: "Ammu! mutta ammuhan toki!" Silloin paukahtikin laukaus.
Châtillon avasi sylinsä ja kaatui taaksepäin hevosensa lautasille.
Luoti oli tunkeutunut rintaan haarniskan kaarteesta.
"Olen mennyttä!" jupisi herttua. Ja hän luisui ratsailta maahan.
"Sanoinhan teille sen, monsieur, ja nyt pahoittelen, että pidin sanani
niin hyvin. Voinko millään tavoin palvella teitä?"
Châtillon viittasi kädellään, ja Aramis aikoi laskeutua maahan, kun hän
äkkiä sai kiivaan survaisun kylkeensä; se oli miekanpisto, mutta
haarniska torjui sen.
Hän käännähti ja tarttui uutta ahdistajaansa ranteeseen, mutta samalla
kajahti kaksi huutoa yhtaikaa, toinen hänen huuliltaan ja toinen
Atoksen:
"Raoul!"
Nuori mies tunsi samalla kertaa chevalier d'Herblayn kasvot ja isänsä
äänen; hän laski heti miekkansa alas. Useat pariisilaisarmeijan
ratsurit hyökkäsivät samassa Raoulia vastaan, mutta Aramis suojeli
häntä miekallaan.
"Minun vankini! Kääntykää muuanne!" huusi hän.
Kaikki kolme ratsastajaa karauttivat liikkeelle.
Nuori mies oli vapissut ilosta, nähdessään jälleen isänsä. He
nelistivät nyt rinnakkain, nuoren miehen vasen käsi Atoksen oikeassa.
Heidän päästyään kappaleen matkaa taistelukentältä kysyi Atos
nuorukaiselta:
"Mitä tekemistä sinulla oli keskellä tulisinta kahakkaa, ystäväiseni?
Minun mielestäni ei siellä ollut sinun paikkasi, kun et ollut paremmin
aseistettu taistelua varten."
"Minun ei pitänytkään taistella tänään, monsieur. Olin saanut
viedäkseni sanoman kardinaalille ja olin matkalla Rueiliin,
kun näin herra de Châtillonin etenevän hyökkäykseen ja innostuin
ryntäämään hänen vierellään. Silloin hän sanoi minulle, että kaksi
pariisilaisarmeijan aatelismiestä etsi minua, ja toisen hän ilmoitti
kreivi de la Fèreksi."
"Mitä! Sinä tiesit, että me olimme täällä ja tahdoit kuitenkin surmata
ystäväsi, chevalierin?"
"En tuntenut herra chevalieria hänen varuksissaan", vastasi Raoul
punehtuen, "vaikka minun olisi kyllä pitänyt hänet tuntea
taitavuudestaan ja kylmäverisyydestään."
"Kiitos kohteliaisuudesta, nuori ystäväni", sanoi Aramis; "kyllä
kuulee, kuka teille on antanut opetusta käyttäytymisessä. Mutta sanotte
olevanne matkalla Rueiliin?"
"Niin."
"Kardinaalin luo?"
"Niin, minulla on hänen ylhäisyydelleen sanoma prinssiltä."
"Se on toimitettava perille", virkkoi Atos.
"Ka, malttakaa sentään hetkinen", tokaisi Aramis, "ei mitään väärää
jalomielisyyttä, kreivi! Lempo soikoon, meidän kohtalomme ja -- mikä
vielä tärkeämpää -- ystäviemme kohtalo kenties riippuu tuosta
sanomasta."
"Mutta nuorukainen ei saa pettää velvollisuuttaan", vastusti Atos.
"Ensiksikin se nuorukainen on vanki -- sen unohdat, kreiviseni. Me
menettelemme vain rehellisen sotatavan mukaan. Sitäpaitsi ei
voitettujen sovi olla kovin tunnokkaita keinojen valinnassa. Antakaa
tänne se sanomanne, Raoul."
Raoul epäröitsi ja katsoi Atokseen ikäänkuin nähdäkseen hänen
silmistään käyttäytymisohjeen.
"Luovuta kirjelmäsi, Raoul", neuvoi Atos, "sinä olet chevalier
d'Herblayn vanki."
Raoul taipui vastahakoisesti, mutta Aramis, vähemmän arkaluontoisena
kuin kreivi de la Fère, sieppasi innokkaasti kirjelmän, silmäsi sitä ja
sanoi antaen sen sitten Atokselle:
"Sinä, joka olet uskovainen, lue ja tutki harkiten, eikö tässä
kirjeessä ole jotakin, mitä Kaitselmus katsoi tähdelliseksi toimittaa
meidän tietoomme."
Atos otti kirjeen kauniita silmäkulmiaan rypistäen, mutta ajatus, että
kirje saattoi koskea d'Artagnania, auttoi häntä voittamaan
vastenmielisyytensä sen lukemiseen.
Kirje kuului seuraavasti:
Monseigneur, herra de Commingesin saattueen vahvistamiseksi lähetän
teidän ylhäisyydellenne tänä iltana pyytämänne kymmenen miestä. He
ovat rivakoita sotureita ja pystyvät kyllä hoitelemaan niitä kahta
rajua uskalikkoa, joiden taitavuutta ja päättäväisyyttä teidän
ylhäisyytenne pelkää.
"Ahaa!" äännähti Atos.
"No", kysyi Aramis, "mitä ajattelet noista kahdesta uskalikosta, joiden
vartioimiseen tarvitaan kymmenen rivakkaa soturia Commingesin saattueen
lisäksi? Eivätkö he muistuta d'Artagnania ja Portosta ihan pilkulleen?"
"Me kiertelemme pitkin Pariisia kaiken päivää", esitti Atos, "ja
jollemme iltaan asti ole saaneet mitään tietoja, lähdemme Picardien
tienoolle, ja minä takaan, että d'Artagnanin neuvokkuuden johdosta
piankin keksimme jotakin vihiä, joka hälventää epätietoisuutemme."