Atos ja Aramis eivät olleet ratsastaneet sataakaan askelta, kun heidät
pidättivät katusululle asetetut etuvartijat, jotka kysyivät heiltä
tunnussanaa. He olivat vastanneet olevansa menossa ilmoittamaan
tärkeätä sanomaa herra de Bouillonille, ja etuvartio oli tyytynyt
toimittamaan heidän matkaansa saattolaisen, muka oppaaksi ja pääsyn
helpottajaksi, vaikka hänen oli määrä pitää heitä valppaasti silmällä.
Hôtel de Bouillonia lähestyessään he kohtasivat kolmimiehisen
ratsastajaryhmän, joka oli selvillä tunnussanoista, sillä he kulkivat
ilman opasta ja saattuetta, ja katusululle saapuessaan heidän tarvitsi
vain vaihtaa muutamia sanoja vartion kanssa, jotta heidän annettiin
heti pitkittää matkaansa, niin suurta kohteliaisuutta osoittaen kuin
heidän arvoasemalleen näytti kuuluvankin. Heidät nähdessään Atos ja
Aramis pysähtyivät.
"Kas, kas!" virkahti Aramis; "näetkö, kreivi?"
"Kyllä", vastasi Atos.
"Mitä sanot noista kolmesta ratsumiehestä?"
"Mitä sanot sinä, Aramis?"
"Että he ovat meidän miehemme."
"Et erehdy; tunsin ihan hyvin herra de Flamarensin."
"Ja minä herra de Châtillonin."
"Ja ruskeaviittainen ratsastaja..."
"Oli kardinaali."
"Omassa persoonassaan."
"Kuinka lemmossa he voivat siten uskaltautua Hôtel de Bouillonin
lähistölle?" kummasteli Aramis.
Atos hymyili, mutta vaikeni. Viiden minuutin kuluttua he kolkuttivat
herttuan portille.
Sitä vartioimassa oli vahtisotilas kuten ylempiarvoisen henkilön
asuntoa ainakin; pikku vartio oli pihallakin, valmiina noudattamaan
hänen korkeutensa prinssi de Contin kenraaliluutnantin määräyksiä.
Niinkuin laulussa oli mainittu, Bouillonin herttuaa vaivasi todellakin
jäsensärky. Hän oli makuulla, mutta tukalasta taudistaan huolimatta,
joka oli jo kuukauden ajan -- siis Pariisin piirityksen alusta asti --
estänyt häntä nousemasta ratsaille, hän ilmoitti ottavansa vastaan
kreivi de la Fèren ja chevalier d'Herblayn.
Ystävykset opastettiin herttuan luo. Potilas makasi vuoteella
huoneessaan, mutta ympäristö oli niin sotaisa kuin ajatella voi.
Seinillä riippui yltyleensä miekkoja, pistooleja, haarniskoja ja
musketteja, ja oli helppo nähdä, että Bouillonin herra aikoi heti
luuvalosta suoriuduttuaan antaa parlamentin vihollisille kovan pähkinän
purtavaksi. Sitä odottaessaan hän sanoi suuresti kärsivänsä
toimettomasta makaamisestaan.
"Voi, messieurs!" hän huudahti nähdessään kaksi vierastansa ja yritti
kohouma vuoteellaan, mutta painui takaisin irvistäen kivusta; "kyllä
teidän kelpaa, kun voitte ratsastella, liikkua vapaasti, taistella
kansan asian puolesta. Mutta minä olen naulittu vuoteeseeni, niinkuin
näette. Oi, kirottu kolotus!" voihkaisi hän jälleen; "kirottu vaiva!"
"Monseigneur", ilmoitti Atos, "me tulemme Englannista, ja ensimmäisenä
ajatuksenamme oli Pariisiin saavuttuamme tiedustaa vointianne."
"Paljon kiitoksia, messieurs, kiitän kaikesta sydämestäni!" vastasi
herttua. "Jaksan huonosti, kuten näette ... lemmon särky! Vai niin, te
tulette Englannista? Ja Kaarlo-kuningas voi hyvin, mikäli äsken
kuulin?"
"Hän on kuollut, monseigneur", sanoi Aramis.
"Eihän!" virkahti herttua hämmästyneenä.
"Kuollut mestauslavalla, parlamentin tuomitsemana."
"Mahdotonta!"
"Ja teloitus tapahtui meidän nähtemme."
"Mitä siis puhuikaan minulle herra de Flamarens?"
"Herra de Flamarens!" huudahti Aramis.
"Niin, hän lähti juuri täältä."
Atos hymyili.
"Kahden kumppanin keralla?" hän huomautti.
"Kahden kumppanin kanssa kyllä", myönsi herttua. Sitten hän lisäsi
hieman rauhattomasti: "Kohtasitteko heidät?"
"Siltä minusta näytti, -- kadulla", vastasi Atos. Ja hän vilkaisi
myhäillen Aramiiseen, joka puolestaan katseli häntä hiukan ihmeissään.
"Kirottu luuvalo!" murahti herra de Bouillon ilmeisesti kiusaantuneena
ja hämillään.
"Monseigneur", virkkoi Atos, "tarvitaan tosiaan kaikkea harrastustanne
pariisilaisten pyrkimyksiä kohtaan, voidaksenne sairaanakin pysyä
armeijan johdossa, ja se sitkeys herättää meidän vilpitöntä ihailuamme,
herra d'Herblayn ja minun."
"Mikäs auttaa, messieurs! Täytyyhän ... ja te olette itse esimerkkinä
samasta, te niin urheat ja uskolliset miehet, joita rakas
arvokumppanini Beaufortin herttua saa kiittää vapaudestaan ja kenties
hengestäänkin ... yhteisen hyvän puolesta on uhrauduttava. Sen teenkin,
kuten näette; mutta minä tunnustan, että voimani ovat lopussa. Sydän on
kyllä paikallaan, pää on kunnossa, mutta tämä kamala nivelpolte tappaa
minut, ja sanon suoraan, että jos hovi myöntyisi anomukseeni, -- aivan
kohtuulliseen vaatimukseen, koska minä en pyydä muuta kuin itse vanhan
kardinaalin lupaamaa vahingonkorvausta Sedanin ruhtinuuden
menetyksestä, -- niin minä tunnustan, että jos minulle annettaisiin
samanarvoiset tilukset, jos minua hyvitettäisiin tuon alueen tuloista
siitä saakka kun se minulta riistettiin eli kahdeksan vuoden ajalta, --
jos sukuni jäsenille annettaisiin ruhtinaan arvonimi ja veljeni
Turennen herttua saisi jälleen päällikkyytensä armeijassa, niin
vetäytyisin heti takaisin maatiloilleni ja antaisin hovin ja
parlamentin sopia keskenään miten haluavat."
"Ja siinä te tekisitte oikein, monseigneur", oli Atos myöntävinään.
"Te olette siis samaa mieltä, kreivi de la Fère?"
"Ehdottomasti."
"Ja te myös, chevalier d'Herblay?"
"Täydellisesti."
"No niin, ilmoitan teille, messieurs", jatkoi herttua, "että minä
kaiken todennäköisyyden mukaan omaksun sen menettelytavan. Hovi tekee
minulle parhaillaan esityksiä; minun tarvitsee vain hyväksyä ne. Tähän
asti olen asettunut hylkäävälle kannalle, mutta kun teidänlaisenne
miehet arvelevat minun olevan siinä kohden väärässä, ja etenkin kun
tämä kirottu luuvalo estää minua palvelemasta pariisilaisten etuja,
tekee totta tosiaan mieleni noudattaa neuvoanne ja suostua herra de
Châtillonin äskeiseen tarjoukseen."
"Suostukaa, ruhtinas", kehoitti Aramis, "suostukaa!"
"Kautta kunniani, sen teen! Olenkin pahoillani, että tänä iltana
melkein hylkäsin ... mutta huomenna tapahtuu uusi neuvottelu, ja
saammehan nähdä."
Ystävykset kumarsivat herttualle.
"Menkää, messieurs", hyvästeli tämä, "menkää, teidän täytyy olla
väsyksissä matkastanne. Onneton Kaarlo-kuningas! Mutta hän oli
lopultakin osittain itse syypää kukistumiseensa, ja meillä on
lohdutuksena se tieto, että Ranskan ei tarvitse moittia itseänsä
asiasta, koska se on tehnyt kaikkensa hänen pelastamisekseen."
"Niin, mitä siihen tulee", huomautti Aramis, "olemme me sen todistajia;
ja ennen kaikkea on herra Mazarin..."
"Kas, siinä näette! Minua ilahduttaa, että annatte hänestä sen
todistuksen; kardinaali on pohjaltaan hyvä ihminen, ja jollei hän olisi
ulkomaalainen ... no, silloin hänelle tehtäisiin oikeutta. Ai, lemmon
leini!"
Atos ja Aramis poistuivat, mutta eteishuoneeseen saakka seurasi heitä
Bouillonin herran vaikerrus; herttua-parka kärsi nähtävästi kadotuksen
tuskia.
Heidän tultuaan portille virkkoi Aramis Atokselle:
"No, mitä ajattelet?"
"Sinä huomasitkin", sanoi Aramis, "että minä en maininnut hänelle
mitään siitä asiasta, joka oli meidät toimittanut hänen luokseen."
"Siinä teit viisaasti; olisit aiheuttanut hänelle yhä pahempia kipuja.
Lähtekäämme herra de Beaufortin luo."
Ystävykset suuntasivat kulkunsa Hôtel de Vendômea kohti. Kello löi
kymmenen heidän päätyessään perille. Hôtel de Vendôme oli yhtä
huolellisesti vartioitu ja yhtä sotaisan näköinen kuin Bouilloninkin
herttuan asuintalo. Vahtisotamies seisoi portilla, pihalla näkyi
vartio muskettikeon ympärillä, satuloituja hevosia oli sidottu
kytkyrenkaisiin. Kahden ratsastajan, jotka lähtivät liikkeelle juuri
Atoksen ja Aramiin saapuessa, oli pakko peräyttää hevosiansa hiukan,
suodakseen heille tilaa.
"Ahaa, hyvät herrat!" virkkoi Aramis; "tämä yö näkyy ihan olevan
määrätty meidän keskinäisiin kohtauksiimme, ja kylläpä meillä olisi
huono onni, ellemme näin usein osuttuamme yhteen tänä iltana saisi
ollenkaan tavatuksi toisiamme huomenna."
"Oh, mitä siihen asiaan tulee, monsieur, niin voitte olla huoletta",
vastasi Châtillon, sillä hän se oli Flamarensin kanssa tulossa
Beaufortin herttuan luota; "jos tavoittamatta tapailemme toisiamme
yöllä, niin voimme olla sitä varmempia kohtauksestamme päivällä, kun
etsimme molemmin puolin."
"Sitä toivon, monsieur", sanoi Aramis.
"Ja minä olen siitä vakuuttunut", vastasi herttua.
Flamarens ja Châtillon pitkittivät matkaansa, ja Atos ja Aramis
hyppäsivät alas ratsailta.
Juuri kun he olivat heittäneet ohjakset lakeijoilleen ja riisuneet
viittansa, lähestyi muuan mies, joka tovin silmäiltyään tulijoita pihan
keskelle ripustetun lyhdyn himmeässä valossa huudahti kummastuksesta ja
kiirehti heittäytymään heidän syliinsä.
"Kreivi de la Fère!" ihmetteli mies; "chevalier d'Herblay, -- miten
olette te täällä, Pariisissa?"
"Rochefort!" virkkoivat ystävykset yhtaikaa.
"Niin kyllä. Niinkuin jo tiedätte, me tulimme neljä tai viisi päivää
takaperin Vendômoisista ja valmistaudumme toimittamaan Mazarinille
puuhaa. Olette kaiketi yhä meikäläisiä?"
"Entistä enemmän. Entä herttua?"
"Hän on raivostuksissaan kardinaalille. Tiedättehän, kuinka tavaton
menestys rakkaalla herttuallamme on ollut? Hän on Pariisin todellisena
kuninkaana; hän ei voi näyttäytyä kaduilla joutumatta syleilijäin
tukahduttamaksi."
"Hei, sitä parempi!" tokaisi Aramis; "mutta sanokaa minulle, eivätkö
täältä juurikään lähteneet Flamarens ja Châtillon?"
"Kyllä, he kävivät herttuan puheilla; tulivat tietenkin Mazarinin
asioilla, mutta tapasivatpa miehen, joka osasi vastata heille, sen
takaan."
"Hyvä!" virkkoi Atos; "voisikohan saada kunnian tavata hänen
korkeuttaan?"
"Tietysti, aivan heti! Te tiedätte, että hän on aina teidän
tavattavissanne. Seuratkaa minua, pyydän saada kunnian ilmoittaa
teidät."
Rochefort meni edellä. Kaikki ovet avautuivat hänelle ja hänen
molemmille ystävilleen. Heidän tullessaan oli herra de Beaufort
istuutumaisillaan pöytään. Illan monet hommat olivat tähän asti
viivyttäneet hänen ateriaansa, mutta tärkeästä toimituksesta huolimatta
oli prinssi tuskin kuullut Rochefortin ilmoittamat kaksi nimeä, kun hän
heti nousi tuoliltaan, jota oli ollut siirtämässä pöydän ääreen, ja
astui vilkkaasti ystävyksiä vastaan.
"Ah, hitto, olkaa tervetulleita, messieurs!" puheli hän. "Otattehan
osaa illalliseeni? Boisjoli, ilmoita Noirmontille, että minulla on
kaksi pöytäkumppania. Tunnette kai Noirmontin, messieurs? Hän on
hovimestarini, ukko Marteaun seuraaja, joka leipoi ne oivalliset
piirakat, muistattehan. Boisjoli, pyydä häntä lähettämään joku
sellainen valmisteensa, muttei ihan samaa lajia kuin hän paistoi La
Ramée-rukalle. Nyt, Jumalan kiitos, emme enää tarvitse nuoratikkaita,
tikareita tai suukapuloita!"
"Monseigneur", esteli Atos, "älkää meidän takiamme vaivatko kuuluisaa
hovimestarianne, jonka monet erilaiset lahjat me tunnemme. Teidän
korkeutenne luvalla puhuen on meillä tänä iltana ainoastaan kunnia
kysyä, kuinka voitte, ja pyytää määräyksiänne."
"Mitä vointiini tulee, niin näette, että jakselen oivallisesti,
messieurs. Terveys, joka on kestänyt viisi vuotta vankeutta herra de
Chavignyn seurassa, pystyy uhmaamaan kaikkea. Mitä määräyksiini tulee,
niin tunnustanpa kautta kunniani, että minun on kovin vaikea antaa
teille mitään ohjeita, kun jokainen määräilee täällä, jos tällaista
menoa jatkuu, niin heitän kaiken johtelun sikseen."
"Teidän korkeutenne on luonnollisesti hyvin tyytymätön tuollaiseen
peliin?" sanoi Atos iskien silmää Aramille.
"Tyytymätönkö, kreivi? Sanokaa pikemmin, että minun korkeuteni on
raivostunut. Siinä määrin, kuulkaa, -- sanon sen teille, mutta muille
en siitä hiiskuisi, -- siinä määrin, että jos kuningas tunnustaisi
tehneensä minulle vääryyttä, kutsuisi takaisin maanpaosta äitini ja
antaisi minulle isäni amiraaliarvon, joka oli luvattu minulle hänen
kuollessaan, niin melkeinpä en olisi haluton kasvattamaan koiria,
opettaakseni niitä ilmoittamaan, että Ranskassa on vielä suurempiakin
varkaita kuin herra Mazarin."
Atos ja Aramis eivät nyt ainoastaan iskeneet silmää toisilleen, vaan
hymyilivätkin; vaikka he eivät olisikaan tavanneet Châtillonia ja
Flamarensia, olisivat he silti arvanneet, että nämä olivat käyneet
täällä. Sentähden eivät he hiiskuneet sanaakaan siitä, että Mazarin oli
Pariisissa.
"Monseigneur", lausui Atos, "asiamme on toimitettu. Teidän korkeutenne
luokse näin myöhäisenä hetkenä saapuessamme oli tarkoituksenamme
ainoastaan osoittaa kiintymystämme ja ilmoittaa teille että me olemme
teidän käytettävissänne uskollisimpina palvelijoinanne."
"Uskollisimpina ystävinäni, messieurs, uskollisimpina ystävinäni, sen
olette todistaneet; ja jos koskaan pääsen sovintoon hovin kanssa, niin
toivon saavani teidät vakuutetuiksi siitä, että minäkin olen jäänyt
teidän ystäväksenne, niinkuin noiden toistenkin herrojen -- mikä
peijakas niiden nimi olikaan ... d'Artagnan kai, ja Portos?"
"D'Artagnan ja Portos."
"Niin, aivan oikein. Käsitätte siis, kreivi de la Fère ja chevalier
d'Herblay, että minä olen täydellisesti ja aina kiintynyt teihin."
Atos ja Aramis kumarsivat ja lähtivät.
"Hyvä Atos", virkkoi Aramis, "luulenpa, Jumala paratkoon, että sinä
suostuit seuralaisekseni ainoastaan antaaksesi minulle läksytyksen?"
"Maltahan vielä, veikkoseni", vastasi Atos; "kerkiät huomaaman sen
sitten kun tulemme koadjutorin luota."
"Pistäytykäämme siis arkkipiispalaan", esitti Aramis.
Ja he suuntasivat kulkunsa keskikaupungille.
Pariisin kehtoa lähestyessään Atos ja Aramis huomasivat katujen olevan
tulvillaan, ja heidän täytyi taas turvautua veneeseen.
Arkkipiispalan koko pohjakerros oli tulvan vallassa, mutta seiniä
vasten oli pystytetty jonkunlaisia tikkaita, niin että tulvan
aiheuttamana ainoana muutoksena oli ikkunain käyttäminen pääsyovina.
Tätä tietä Atos ja Aramis tulivat kirkkoruhtinaan eteishuoneeseen. Se
oli täynnä lakeijoita, sillä kymmenkunta ylimystä istui odotushuoneessa
pyrkimässä vuorolleen.
"Taivasten tekijä!" virkahti Aramis; "katsohan, Atos, tuo koadjutorin
pahus näkyy mahtailevan ystäviensä odotuttamisella eteishuoneessaan?"
Atos hymyili.
"Veikkoseni", hän vastasi, "ihmisiä on arvosteltava heidän asemansa
hankaluuksien mukaan. Koadjutori kuuluu tällähaavaa niiden seitsemän
tai kahdeksan kuninkaan joukkoon, jotka hallitsevat Pariisia; hänellä
on oma hovinsa."
"Niin, mutta me emme ole hänen hovimiehiään", väitti Aramis vastaan.
"Ilmoittautukaamme siis, ja jos hän ei nimemme kuullessaan anna meille
soveliasta vastausta, niin jätämme hänet parhaansa mukaan hoitamaan
Ranskan asioita ja omiaan. Meidän tarvitsee vain kutsua tänne lakeija
ja pistää puoli pistolia hänen käteensä."
"Ka, jopa nyt!" huudahti Aramis; "minä en erehdy ... niin ... ei ...
tosiaankin on siinä Bazin! Tule tänne, heittiö!"
Bazin, joka juuri astui mahtavasti eteishuoneen poikki kirkollisessa
asussaan, kääntyi rypistynein silmäkulmin katsomaan, kuka hävytön häntä
sillä tavoin puhutteli. Mutta tuskin hän tunsi Aramiin, kun tiikeristä
tuli karitsa, ja hän sopersi lähestyessään aatelismiehiä:
"Mitä, tekö täällä, herra chevalier ja herra kreivi? Tulette juuri kun
teidän suhteenne on oltu kovin levottomia! Voi, kuinka onnelliseksi nyt
tunnenkaan itseni!"
"Hyvä, hyvä, Bazin!" vastasi Aramis; "lopeta jo kohteliaisuudet.
Tulimme tapaamaan koadjutoria, mutta meillä on kiire, joten meidän
olisi saatava heti puhutella häntä."
"Tietysti!" sanoi Bazin; "heti, epäilemättä, -- teidänlaisianne herroja
ei jätetä odottamaan eteisessä. Mutta hänellä on parhaillaan salainen
neuvottelu erään herra de Bruyn kanssa."
"De Bruyn!" äännähtivät Atos ja Aramis yhteen suuhun.
"Niin, minä hänet ilmoitin, ja muistan hänen nimensä aivan hyvin.
Tunnetteko hänet, monsieur?" lisäsi Bazin Aramiiseen kääntyen.
"Luulen tuntevani."
"Sitä en voi minä sanoa", pitkitti Bazin, "sillä hän oli kääriytynyt
niin visusti levättiinsä, että minä en mitenkään saanut edes
vilahdukselta nähdyksi hänen kasvojaan. Mutta minä menen ilmoittamaan
teidät, ja tällä kertaa minulla kenties on parempi onni."
"Ei ole tarvis", peruutti Aramis; "me luovumme täksi iltaa
toivomuksestamme saada tavata koadjutoria, -- vai mitä; Atos?"
"Miten vain haluat", vastasi kreivi.
"Niin, hänellä on peräti tärkeätä puheltavaa tuon herra de Bruyn
kanssa."
"Mainitsenko hänelle herrain käynnistä?"
"Se olisi turha vaiva", arveli Aramis; "tule, Atos."
Ja ystävykset raivasivat tiensä palvelijaryhmän läpi ja poistuivat
arkkipiispan palatsista, saattajanaan Bazin, joka antoi läsnäolijoille
korkean käsityksen heidän arvoasemastaan, kumarrellessaan heille joka
askeleella.
"No niin", kysyi Atos, kun hän ja Aramis istuivat veneessä, "alatko jo
uskoa, hyvä ystävä, että me olisimme tehneet näille herrasmiehille
häijyn kolttosen, jos olisimme siepanneet kiinni Mazarinin?"
"Sinä olet itse viisaus, Atos", myönsi Aramis.
Enimmin oli ystävyksiämme oudoksuttanut se vähäinen merkitys, mitä
Ranskan hovi antoi Englannin verisille tapauksille, vaikka niiden olisi
heidän mielestään pitänyt herättää koko Euroopan huomiota.
Paitsi onnetonta leskeä ja isätöntä prinsessaa, jotka itkivät Louvren
sopessa, ei tosiaan kukaan näyttänyt edes tietävän, että maailmassa oli
ollut kuninkaana Kaarlo I ja että tämä hallitsija oli vastikään
menettänyt henkensä mestauslavalla.
Ystävykset päättivät tavata toisensa kello kymmeneltä aamulla, sillä
vaikka yö oli kulunut pitkälle heidän saapuessaan ravintolan portille,
ilmoitti Aramis vielä suorittavansa muutamia tärkeitä käyntejä ja antoi
senvuoksi Atoksen mennä yksinään sisälle.
Kellon lyödessä kymmenen seuraavana aamupäivänä he olivat jälleen
yhdessä. Atos puolestaan oli ollut kaupungilla kello kuudesta asti.
"No, oletko saanut mitään tietoja?" kysyi Atos.
"En ollenkaan; d'Artagnania ei ole nähty missään, eikä ole
Portoksestakaan kuultu. Entä sinä?"
"Sama tulos."
"Mutta Raoul?" muistutti Aramis.
Keveä pilvi vilahti kreivin otsalla.
"Raoulista olen hyvinkin huolissani", hän vastasi. "Hän sai eilen
sanoman Condén prinssiltä, lähti prinssin luo Saint-Cloudiin eikä ole
vielä palannut."
"Etkö ole tavannut madame de Chevreuseä?"
"Hän ei ollut kotona. Ja sinä, Aramis, lienet käynyt madame de
Longuevillen luona?"
"Kävin kyllä."
"No?"
"Hänkään ei ollut kotona, mutta hän oli ainakin jättänyt jälkeensä
uuden asuntonsa osoitteen."
"Missä hän nyt asui?"
"Arvaappas!"
"Mistä minä tietäisin, missä frondelaisnaisista kaunein ja puuhaikkain
oleksii keskiyöllä -- sillä arvattavasti erosit minusta mennäksesi
suoraa päätä hänen puheilleen?"
"Kaupungintalolla, veikkonen!"
"Mitä, kaupungintalolla! Onko hänet siis nimitetty pormestariksi?"
"Ei, mutta hänestä on tehty Pariisin väliaikainen kuningatar, ja kun
hän ei rohjennut heti asettua Palais-Royaliin tai Tuileriehin, otti hän
asuntonsa raatihuoneelta, missä hän aikoo piammiten lahjoittaa kunnon
herttualle perillisen."
"Siitä et ollut minulle puhunut mitään, Aramis", virkahti Atos.
"Enkö todellakaan? Se on ollut unohdus, suo anteeksi."
"Mitä nyt teemme iltaan asti?" kysyi Atos. "Meillä ei näy olevan mitään
toimitettavaa."
"Sinä unohdat, hyvä ystävä, että hommamme on määrätty täsmälleen."
"Miten niin?"
"Charentonin tienoolla, _morbleu_! Toivon siellä lupauksen mukaisesti
tapaavani erään herra de Châtillonin, jota olen vihannut jo kauan
aikaa."
"Mistä hyvästä?"
"Syystä että hän on erään herra de Colignyn veli."
"Niin, aivan oikein, sen unohdin ... hänen, joka väitti saaneensa.
kunnian olla sinun kilpailijasi. Mutta hän sai kovan rangaistuksen
julkeudestaan, veikkonen, ja siihen saisit tyytyä."
"Kyllähän, mutta sisulleni en mitään mahda. Olen pitkävihainen;
ainoastaan se ominaisuus minussa muistuttaa kirkon miestä. Nyt käsität,
Atos, että sinulla ei ole mitään pakkoa tulla mukaani."
"No, no", sanoi Atos, "sinä lasket leikkiä!"
"Siinä tapauksessa, veikkonen, jos olet päättänyt saattaa minua, ei ole
aikaa hukattavissa. Rummut ovat jo pärisseet, näin laahattavan
kanuunia, näin porvareita järjestymässä taistelurintamaan
kaupungintalon torilla; taistelu syntyy varmasti Charentonin
ympäristöllä, niin kuin Châtillonin herttua eilen sanoi."
"Olisin luullut viime yön neuvottelujen aiheuttaneen jotakin muutosta
noissa sotaisissa valmistuksissa", huomautti Atos.
"Kai niillä on tehonsa ollutkin, mutta silti tapellaan ainakin noiden
neuvottelujen peittelemiseksi."
"Ihmis-parat", säälitteli Atos, "jotka syöksyvät surman suuhun, jotta
herra de Bouillon saisi Sedanin takaisin, herra de Beaufort
amiraalinarvon ja koadjutori kardinaalinhatun!"
"No, ystäväiseni", virkkoi Aramis, "tunnusta pois, että sinä et olisi
noin järkeilevällä päällä, jollei Raoulisi näkyisi olevan sotkeutunut
samaan rettelöön."
"Kenties olet oikeassa, Aramis."
"No niin, lähtekäämme siis taistotantereelle, -- se on varma keino
d'Artagnanin, Portoksen, ehkä Raoulinkin tapaamiseen."
"Voi!" huokasi Atos.
"Eikö sinullakin ole pari sanaa lausuttavana herra de Flamarensille?"
"Ystäväiseni", vastasi Atos, "olen tehnyt sellaisen päätöksen, etten
enää paljasta miekkaani muulloin kuin ehdottoman pakon vaatiessa."
"Mistä asti?"
"Siitä saakka kun sivalsin tikarini."
"Kas, taaskin muisto herra Mordauntista! No niin, hyvä ystävä, puuttuu
vain, että kärsit tunnonvaivoja hänen surmaamisestaan!"
"Hiljaa!" kielsi Atos laskien sormensa huulilleen ja hymyillen
surumieliseen tapaansa; "älkäämme enää puhuko herra Mordauntista, -- se
tuottaisi meille onnettomuutta."
Ja Atos kannusti hevostaan Charentoniin päin, ratsastaen koko
esikaupungin läpi ja sitten edelleen pitkin Fécampin laaksoa, joka oli
mustanaan aseellisia kaupunkilaisia.
Sanomattakin on selvää, että Aramis seurasi häntä puolen hevosenmitan
päässä.