Molemmat ystävykset lähtivät heti matkalle ja ratsastivat
etukaupungista alas rinnettä; mutta rinteen juurelle tultuaan he
näkivät suureksi kummastuksekseen, että kadut olivat Pariisissa
muuttuneet jo'iksi ja torit järviksi. Tammikuun runsaiden sateitten
johdosta oli Seine-virta tulvinut yli äyräittensä ja lopulta anastanut
alakseen puolet kaupunkia.
Atos ja Aramis tunkeusivat urheasti ratsuineen tulvaveteen, mutta
piankin se nousi elukka-parkojen ryntäille, ja herrasmiesten oli
mukauduttava jättämään hevosensa ja siirtymään veneeseen; lakeijat
saivat käskyn odotella hallien luona.
Veneellä he siis saapuivat Louvre-palatsiin. Oli tullut yö, ja Pariisi
-- nähtynä siten muutamien tärisevien lyhtyjen valjussa tuikkeessa,
keskellään lukuisia lampia, joilla kuljetettiin veneissä patrulleja
kimeltävine aseineen, vartiostojen huhuillessa toisilleen pimeään, --
esiintyi näyttämönä, joka tenhosi Aramista, hänen mielensä kun oli
herkempi sotaisille vaikutuksille kuin kenenkään.
Ystävykset astuivat kuningattaren huoneistoon, mutta heidän oli
odotettava etuhuoneessa, syystä että hänen majesteettinsa oli vastikään
suonut puheillepääsyn joillekuille aatelismiehille, jotka toivat
tietoja Englannista.
"Mekin", virkkoi Atos palvelijalle, jolta hän sai tämän vastauksen,
"mekin tuomme tietoja Englannista, vieläpä tulemme sieltä itse."
"Mikä on nimenne, messieurs?" kysyi lakeija.
"Kreivi de la Fère ja chevalier d'Herblay", ilmoitti Aramis.
"Kas, siinä tapauksessa, messieurs", vastasi lakeija kuullessaan nämä
nimet, joita kuningatar oli toivon hetkinä niin usein lausunut, "siinä
tapauksessa asia on toinen, ja minä luulen, että hänen majesteettinsa
ei antaisi minulle anteeksi, jos sallisin teidän odottaa hetkeäkään.
Tulkaa, minä pyydän."
Ja hän astui edellä, Atoksen ja Aramiin seuraamana.
Heidän päästyään sen kamarin ovelle, missä kuningatar oli, lakeija
viittasi heitä odottamaan ja sanoi avaten oven:
"Madame, toivon teidän majesteettinne suovan minulle anteeksi, että
minä en noudattanut määräystänne, kun teidän majesteettinne saa tietää,
että ne henkilöt, jotka nyt tulen ilmoittamaan, ovat kreivi de la Fère
ja chevalier d'Herblay."
Nämä kaksi nimeä kuullessaan kuningatar puhkesi ilahtuneeseen
huudahdukseen, joka tunkeusi odottajien korviin.
"Kuningatar-parka!" mutisi Atos.
"Voi, tulkoot he sisälle, tulkoot he sisälle!" huudahti nuori prinsessa
vuorostaan, rientäen ovelle.
Lapsi-poloinen ei milloinkaan jättänyt äitiään ja yritti
tyttärellisellä hellyydellä korvata molempien veljiensä ja sisarensa
poissaoloa.
"Astukaa sisälle, messieurs", kutsui hän, itse avaten oven.
Atos ja Aramis ilmestyivät esiin. Kuningatar istui lepotuolissa, ja
hänen edessään seisoi kaksi niistä kolmesta aatelismiehestä, jotka he
olivat nähneet vahtimajassa.
Nämä olivat de Flamarens ja Gaspard de Coligny, Châtillonin herttua,
jonka veli oli seitsemän tai kahdeksan vuotta aikaisemmin saanut
surmansa madame Longuevillen tähden syntyneessä kaksintaistelussa Place
Royalella.
Kun kaksi ystävystämme ilmoitettiin, kavahtivat toiset taaksepäin ja
vaihtoivat keskenään hiljaa muutamia sanoja rauhattoman näköisinä.
"Tervetuloa, messieurs!" huudahti Englannin kuningatar nähdessään
Atoksen ja Aramiin. "Vihdoinkin olette siis täällä, uskolliset
ystäväni; mutta valtion kuriirit kulkevat kuitenkin vielä nopeammin
kuin te. Hovi sai kuulla Lontoon tapauksista samalla hetkellä kuin te
pääsitte Pariisin porteille, ja tässä näette herrat de Flamarensin ja
de Châtillonin, jotka ovat hänen majesteettinsa Itävallan Annan
toimesta nyt tuoneet minulle vereksimmät uutiset."
Aramis ja Atos katsoivat toisiinsa; heitä tyrmistytti kuningattaren
silmissä kuvastuva tyyneys, jossa hohteli iloakin.
"Kertokaa edelleen", sanoi kuningatar kääntyen de Flamarensiin ja de
Châtilloniin; "sanoitte siis, että hänen majesteettinsa Kaarlo
ensimmäinen, korkea puolisoni, tuomittiin kuolemaan vastoin
englantilaisten alamaisten enemmistön tahtoa?"
"Niin, madame", sopersi Châtillon.
Atos ja Aramis silmäilivät toisiaan yhä enemmän hämmästyksissään.
"Ja että kun hänet jo oli viety mestauslavalle", jatkoi kuningatar,
"mestauslavalle! ... oi taivas, voi kuningastani! ... ja että hänen jo
seistessään mestauslavalla, kansa kuohuksissaan pelasti hänet?"
"Niin, madame", vastasi de Châtillon niin matalalla äänellä, että
molemmat aatelismiehet tarkkaavaisinakin hädin kuulivat tämän
vakuutuksen.
Kuningatar liitti kätensä ristiin heltyneen kiitollisena, ja samalla
hänen tyttärensä kietaisi toisen kätensä äidin kaulaan ja suuteli häntä
ilosta loistavin silmin.
"Meidän on nyt enää ilmaistava, teidän majesteettinne, nöyrä
kunnioituksemme", hyvästeli de Châtillon, jota näyteltävä osa tuntui
kiusaavan, ja hän punastui Atoksen tiukasta ja läpitunkevasta
katseesta.
"Hetkinen vielä, messieurs", virkkoi kuningatar pidättäen heidät
viittauksella. "Hetkinen vielä, minä pyydän, sillä tässä ovat herrat de
la Fère ja d'Herblay, jotka Lontoosta tulleina silminnäkijöinä voivat
kertoa teille tuntemattomia yksityiskohtia. Te saatte ilmoittaa
lisätiedot hyvälle kälylleni kuningattarelle. Puhukaa, messieurs,
puhukaa, minä kuuntelen. Älkää salatko mitään, älkää ollenkaan
säästelkö minua. Kun hänen majesteettinsa vielä elää ja kuninkaallinen
kunnia on säilynyt loukkaamattomana, niin kaikki muu on minulle
yhdentekevää."
Atos kalpeni ja laski kätensä sydämelleen.
"No niin", tiukkasi kuningatar, joka näki hänen liikkeensä ja
vaaleutensa, "puhukaahan, monsieur, minä pyydän."
"Suokaa anteeksi, madame", sanoi Atos, "mutta minä en tahdo lisätä
mitään näiden herrasmiesten kertomukseen ennen kuin he ovat
tunnustaneet, että he kenties ovat erehtyneet."
"Erehtyneetkö!" huudahti kuningatar tukahtuneesti; "erehtyneet!... Mitä
onkaan tapahtunut, -- voi taivas!"
"Monsieur", virkkoi de Flamares Atokselle, "jos me erehdymme, niin
erehdys tulee kuningattarelta, ja teidän aikeenanne ei voine olla
oikaista hänen tietojaan, sillä se olisi hänen majesteettinsa
syyttämistä perättömyyksistä."
"Kuningattareltako, monsieur?" lausui Atos tyynellä ja soinnukkaalla
äänellään.
"Niin", jupisi Flamarens luoden alas silmänsä.
Atos huokasi murheellisesti.
"Eikö se pikemmin tulle siltä henkilöltä, jonka me näimme teidän
mukananne Barrière du Roulen päävahdissa?" tokaisi Aramis ivallisen
kohteliaasti; "sillä jos me emme nähneet väärin, kreivi de la Fère ja
minä, oli teitä kolme, kun tulitte Pariisiin."
Châtillon ja Flamarens hätkähtivät.
"Mutta selittäkäähän, kreivi!" huudahti kuningatar, jonka tuska yltyi
hetki hetkeltä; "kasvoistanne luen epätoivoa, suunne epäröitsee
ilmoittaa minulle jotakin kamalaa sanomaa, kätenne vapisevat... Voi,
hyvä Jumala, hyvä Jumala! Mitä onkaan tapahtunut?"
"Laupias Luoja", rukoili nuori prinsessa polvistuen äitinsä viereen,
"armahda meitä!"
"Monsieur", sanoi Châtillon, "jos teillä on joku synkkä viesti, niin
olisi julmaa ilmoittaa se kuningattarelle."
Aramis astui niin lähelle Châtillonia, että he melkein koskettivat
toisiaan.
"Monsieur", hän virkkoi tälle hammasta purren ja leimuavin katsein,
"ettehän kehdanne muistuttaa kreivi de la Fèrelle ja minulle, mitä
meidän on sanottava täällä?"
Tämän lyhyen väittelyn aikana Atos lähestyi kuningatarta, käsi yhä
sydämellä ja pää painuneena kumaraan, ja haastoi järkkyneellä äänellä:
"Madame, ruhtinaalliset henkilöt, jotka ovat syntyään muiden ihmisten
yläpuolella, ovat saaneet taivaalta sydämen, joka kykenee kestämään
suurempia onnettomuuksia kuin tavalliset ihmiset, sillä se kuuluu
heidän ylemmyyteensä. Minun mielestäni ei senvuoksi sovi menetellä
teidän majesteettinne kaltaisen suuren kuningattaren suhteen samaten
kuin holhotaan meidän säätymme naista. Kuningatar, kohtalon pakottamana
kaikkiin kärsimyksiin maan päällä, tässä on tulos lähetystoimesta,
jolla kunnioititte meitä."
Ja polvistuen vapisevan ja kauhun hyytämän kuningattaren eteen Atos
otti povestaan samaan koteloon suljettuina sen timanteilla koristetun
rintatähden, jonka kuningatar oli jättänyt loordi Winterille ennen
tämän lähtöä, ja vihkisormuksen, jonka Kaarlo oli ennen kuolemaansa
uskonut Aramiin haltuun; siitä saakka kun Atos oli ottanut vastaan nämä
kaksi esinettä, ei hän ollut jättänyt niitä luotansa.
Hän avasi kotelon ja ojensi kalleudet kuningattarelle mykän ja
syvällisen tuskan valtaamana.
Kuningatar kurotti kätensä, otti sormuksen ja nosti sen kouristuneesti
huulilleen ja kykenemättä huoahtamaankaan, ehtimättä nyyhkäistäkään,
hän levitti sylinsä, vaaleni ja kaatui tajuttomana kamarineitonsa ja
tyttärensä kannateltavaksi.
Atos suuteli onnettoman leskikuningattaren kauhtanan päärmettä ja sanoi
noustessaan ylös, -- niin arvokkaasti, että hänen vakuutuksensa teki
syvän vaikutuksen kaikkiin läsnäolijoihin:
"Minä, kreivi de la Fère, aatelismies, joka en milloinkaan ole
valehdellut, vannon ensin Jumalan ja sitten tämän kovasti koetellun
kuningattaren edessä, että me Englannissa teimme kaikki mitä tehtävissä
oli kuninkaan pelastamiseksi. Nyt, chevalier", hän lisäsi d'Herblayhin
kääntyen, "lähtekäämme, sillä me olemme täyttäneet velvollisuutemme."
"Emme vielä", vastasi Aramis; "meillä on lopuksi sananen virkettavana
näille herrasmiehille."
Ja hän lisäsi Châtilloniin kääntyen:
"Monsieur, ettekö suvaitsisi tulla ulos edes hetkiseksi, kuullaksenne
pari sanaa, joita en voi lausua kuningattaren ollessa saapuvilla?"
Châtillon kumarsi myöntymykseksi, sen enempää vastaamatta. Atos ja
Aramis poistuivat edellä, Châtillon ja Flamarens seurasivat heitä.
Sanattomina he astuivat pikku eteishuoneen läpi, mutta heidän tultuaan
erään lasioven tasalla leviävän pengermän kohdalle Aramis astui tälle
yksinäiselle pengermälle, pysähtyi heti lasioven luo ja sanoi
Châtillonin herttuaan kääntyen:
"Monsieur, te suvaitsitte vastikään mielestäni kohdella meitä
jokseenkin ylimielisesti. Sellainen käytöstapa ei ole sovelias missään
tilaisuudessa, mutta vielä sopimattomampi on se sävy miehillä, jotka
tulevat tuomaan kuningattarelle valehtelijan sanomaa."
"Monsieur!" kivahti Châtillon.
"Mihin olettekaan jättäneet herra de Bruyn?" kysyi Aramis ivallisesti.
"Eiköhän hän liene mennyt muuttamaan kasvojansa, jotka liiaksi
muistuttivat Mazarinia? Tiedetään, että Palais-Royalissa on melkoinen
vaihtovarasto italialaisia naamareita, huvinäytelmän hulluttelijoista
tomppeleihin asti."
"Te haastatte meidän kanssamme riitaa, luulen!" virkahti Flamarens.
"Kas, te vain luulette, messieurs?"
"Haa, te kuulette, Flamarens!" huudahti Châtillon; "vastaamatta
jääminen olisi tahra nimelleni ja kunnialleni."
"Samaa minäkin ajattelen", virkkoi Aramis.
"Teidän ei sovi kuitenkaan vastata, ja minä olen varma siitä, että nämä
herrat piankin yhtyvät käsitykseeni."
Aramis pudisti päätänsä uskomattoman pilkallisesti.
Châtillon näki tämän liikkeen ja kouraisi miekkansa kahvaa.
"Herttua", huomautti Flamarens, "te unohdatte, että teidän on huomenna
johdettava mitä tärkeintä yritystä ja että te hänen korkeutensa
prinssin valitsemana ja kuningattaren hyväksymänä ette huomisiltaan
asti kuulu itsellenne."
"Olkoon menneeksi, -- jääköön siis ylihuomisaamuun", myöntyi Aramis.
Nuo neljä aatelismiestä kumarsivat toisilleen, mutta tällä kertaa
Châtillon ja Flamarens poistuivat Louvresta edellä, Atoksen ja Aramiin
seuratessa heitä.
"Mennään, mennään, Atos, mennään!"
"Minne?"
"Herra de Beaufortin ja herra de Bouillonin luo; ilmoitamme heille,
millä kannalla asiat ovat."
"Sama se, mutta sillä ehdolla, että aloitamme kaodjutorista. Hän on
pappi; hän osaa tutkia omantunnon asioita, ja me kerromme hänelle
epäilyksemme."
"Uh", vastasi Aramis, "hän pilaisi koko jutun, anastaen itselleen
kaiken kunnian; lopettakaamme hänen luonaan, vaan älkäämme aloittako
hanketta hänestä."
Atos hymyili. Hän näkyi sydämessään kätkevän ajatusta, jota hän ei
ilmaissut.
"No, olkoon menneeksi", taipui hän; "kenestä aloitamme?"
"Herra de Bouillonista, jos suvaitset; hän esiintyy ensimmäisenä
tiellämme."
"Sallithan minulle ensin erään tehtävän?"
"Minkä sitten?"
"Tahtoisin välillä pistäytyä 'Kaarlo Suureen' syleilemään Raoulia."
"Tottahan toki! Minä tulen mukaan; syleilemme häntä yhdessä."
Ystävykset astuivat jälleen veneeseen, jolla olivat saapuneet, ja
soudattivat itsensä nyt hallien luo. Siellä he tapasivat Grimaudin ja
Blaisoisin, jotka pitelivät heidän hevosiaan, ja kaikki neljä
ratsastivat Guénégaud-kadulle.
Mutta Raoul ei ollut tavattavissa Kaarlo Suuren ravintolasta; hän oli
päivemmällä saanut sanoman hänen korkeudeltaan prinssiltä ja heti
lähtenyt matkalle Olivainin kanssa.