Atos ja Aramis noudattivat d'Artagnanin esittämää matkasuunnitelmaa ja
jouduttivat kulkuaan parhaansa mukaan. Heistä tuntui edullisemmalta
joutua pidätetyksi lähellä Pariisia kuin loitolla sieltä.
Joka ilta he yöllisen vangitsemisen pelossa piirsivät sovitun
tunnusmerkin seinään tai ikkunaan: mutta joka aamu he suureksi
hämmästyksekseen heräsivät vapaina.
Sitä mukaa kuin he lähestyivät Pariisia häipyivät unten tavoin ne
suuret tapaukset, joihin he olivat ottaneet osaa Englannin valtakunnan
järkkyessä, samalla kun etualalle siirtyivät ne selkkaukset, jotka
olivat heidän poissaollessaan kuohuttaneet Pariisia ja maaseutua.
Näiden kuuden viikon aikana oli Ranskassa sattunut niin paljon pikku
seikkoja, että ne yhteensä melkein merkitsivät suurta. Aamulla
havahtuessaan ilman kuningatarta ja kuningasta tunsivat pariisilaiset
suurta levottomuutta tästä hylkäämisestä, ja Mazarinin niin kiihkeästi
haluttu poistuminen ei korvannut noiden kahden korkean pakolaisen
puuttumista.
Ensimmäisenä vaikutelmana, joka valtasi Pariisin, kun kuultiin
lukijoillemme kuvattu pako Saint-Germainiin, oli senvuoksi tuollaista
säikähdystä, joka vavahduttelee lapsia, kun he heräävät yöllä tai
yksinäisyydessä. Parlamentti joutui kuohuksiin, ja päätettiin toimittaa
lähetystö rukoilemaan kuningatarta, että hän ei pitkäksi aikaa
riistäisi Pariisilta kuninkaallista läsnäoloaan.
Mutta kuningatarta elähdytti vielä se kaksinainen vaikutelma, minkä hän
oli saanut Lensin voitosta ja onnellisesti suoritetun paon
tyydyttämästä turhamaisuudesta. Lähetystö ei ainoastaan menettänyt
puheillepääsyn kunniaa, vaan sen annettiin odottaa maantiellä, kunnes
kansleri Séguier saapui ilmoittamaan hovin ultimatumin: jos parlamentti
ei nöyrtyisi kuninkaallisen majesteetin edessä tunnustamaan kohta
kohdalta erehtyneensä riidanalaisissa kysymyksissä, niin Pariisia
alettaisiin seuraavana päivänä piirittää; siinä mielessä oli Orleansin
herttua jo miehittänyt Saint-Cloudin sillan, ja Condén prinssi piti
hallussaan Charentonia ja Saint-Denisiä.
Hovi valmistautui siis hyökkäämään ja Pariisi puolustautumaan. Porvarit
puuhasivat parhaillaan kapina-aikojen tavallisessa kaupunkilaistyössä,
ketjujen jännittämisessä katujen poikki ja kivityksen repimisessä, kun
näkivät Condén prinssin veljen -- prinssi de Contin -- ja hänen
lankonsa Longuevillen herttuan kiirehtivän avukseen koadjutorin
saattamina. Siitä lähtein he tyyntyivät, sillä heillä oli nyt
puolellaan kaksi täysiveristä prinssiä ja lukumäärän ylivoima.
Tammikuun 10 p:nä pariisilaiset saivat tämän odottamattoman tuen.
Myrskyisen neuvottelun jälkeen nimitettiin prinssi de Conti kuninkaan
armeijan ylipäälliköksi Pariisin ulkopuolella, kenraaliluutnantteinaan
d'Elboeufin ja Bouillonin herttuat sekä marski de la Mothe.
Longuevillen herttua tyytyi ilman päällikkyyttä ja arvonimeä prinssin
apumiehen toimeen.
Herra de Beaufort taasen oli saapunut Vendômoisista ja toi senaikuisen
kronikan sanoja käyttääksemme mukanaan ylvään ryhtinsä, kauniit ja
pitkät hiuksensa sekä sen kansanomaisuuden, joka teki hänestä
esikaupunkien kuninkaan.
Pariisilainen armeija oli järjestäytynyt niin rivakasti kuin porvarit
aina laittautuvat sotamiehiksi, milloin siihen esiintyy erityistä
aihetta. Tammikuun 19 p:nä oli tilapäinen armeija tehnyt hyökkäyksen
ulos kaupungista, pikemmin varmistuttaakseen itseänsä ja muita
olemassaolostaan kuin missään vakavassa tarkoituksessa, ja joukon
etunenässä liehui lippu, jossa näkyi omituisena tunnuslauselmana: _Me
etsimme kuningastamme_.
Seuraavat päivät käytettiin muutamiin pikku partioretkiin, joista
ei ollut muuta tulosta kuin että siepattiin joitakuita karjalaumoja ja
poltettiin pari kolme rakennusta.
Sitten jouduttiin helmikuun alkupäiviin, ja sen kuukauden ensimmäisenä
päivänä olivat neljä ystävystämme astuneet maihin Boulognessa ja
lähteneet kahtena eri ryhmänä Pariisia kohti.
Neljännen päivämatkansa lopulla Atos ja Aramis varovasti väistivät
Nanterren kaupunkia, jotteivät kohtaisi kuningattaren väkeä.
Vastoin taipumustaan turvausi Atos tällaisiin varokeinoihin, mutta
Aramis oli varsin järkevästi huomauttanut hänelle, että heillä ei ollut
oikeutta antautua mihinkään varomattomuuteen, kun Kaarlo-kuningas oli
uskonut heille pyhän ja tärkeän tehtävän, joka mestauslavalla
vastaanotettuna voitiin täyttää ainoastaan kuningattaren edessä.
Atos mukautui senvuoksi.
Esikaupungeissa matkalaisemme tapasivat vartiostoja kaikkialla; koko
Pariisi oli aseissa. Etuvartija ei tahtonut laskea kahta aatelismiestä
ohitseen, vaan huusi kersanttia.
Kersantti tuli heti ulos vartioasemalta, ja omaksuen kaiken sen
mahtipontisuuden, jota porvarit mielellään pitävät sävynään, kun heillä
on onni esiintyä sotilaallisessa arvoasemassa, hän kysyi:
"Keitä te olette, messieurs?"
"Kaksi aatelismiestä", vastasi Atos.
"Mistä te tulette?"
"Lontoosta."
"Mitä asiaa teillä on Pariisissa?"
"Lähetystoimi hänen majesteettinsa Englannin kuningattaren luona."
"Kas, kaikkihan ihmiset aikovatkin tänään Englannin kuningattaren luo!"
ihmetteli kersantti. "Meillä on jo vahtimajassa kolme aatelismiestä,
joiden passeja tarkastetaan, ja hekin ovat menossa hänen majesteettinsa
puheille. Missä ovat teidän passinne?"
"Niitä ei meillä ole."
"Mitä! Eikö ole?"
"Ei, me tulemme Englannista, niinkuin jo mainitsimme, ja olemme aivan
tietämättömiä täkäläisestä valtiollisesta asemasta, sillä me
matkustimme Pariisista ennen kuninkaan lähtöä."
"Ahaa!" tuumi kersantti ovelan näköisenä; "te olette mazarinilaisia ja
pyritte kai Pariisiin vakoilemaan meitä."
"Hyvä ystävä", virkkoi Atos, joka oli viimeksi antanut Aramiin
vastailla, "jos me olisimme mazarinilaisia, niin meillä päin vastoin
olisi kaikki mahdolliset passit. Uskokaa minua, nykyisessä asemassanne
tulee teidän ennen kaikkea epäillä niitä, joiden paperit ovat
täydellisessä kunnossa."
"Astukaa päävahtiin", sanoi kersantti; "selitelkää siellä asianne
vartioston päällikölle."
Hän antoi etuvartijalle merkin, ja tämä siirtyi syrjään; kersantti meni
edellä, ja molemmat aatelismiehet seurasivat häntä vahtimajaan.
Siellä näkyi pelkkiä porvareita ja kansan miehiä; muutamat pelasivat,
toiset joivat, ja toiset pitivät puheita.
Eräässä nurkassa ja melkein vartioituina seisoivat vastamainitut kolme
aikaisemmin saapunutta aatelismiestä, joiden passeja tutki upseeri.
Tämä oleskeli viereisessä kamarissa, sillä hänen arvoasemansa oikeutti
hänet saamaan erityisen huoneen.
Sekä vastatulleiden että aikaisemmin saapuneiden ensimmäisenä
ajatuksena oli luoda vahtimajan vastapäisiltä seinävieriltä nopea ja
tutkiva silmäys toisiinsa. Ensimmäisinä tulleet olivat huolellisesti
kääriytyneet pitkien levättiensä laskoksiin. Muuan heistä,
kumppaneitansa lyhyempi varreltaan, pysytteli taampana varjossa.
Kun kersantti ilmoitti, että hän kaiken todennäköisyyden mukaan oli
tavannut kaksi mazarinilaista, heristivät nuo kolme aatelismiestä
korviansa ja jännittivät tarkkaavaisuuttaan. Lyhytkasvuisin, joka oli
astunut kaksi askelta eteenpäin, peräytyi nyt jälleen varjoon.
Vastatulleiden esiintyessä passittomina näkyi vartioston yksimielisenä
käsityksenä olevan, että heitä ei sopinut päästää kaupunkiin.
"Kyllä kaiketi sentään", virkkoi Atos; "on mielestäni hyvinkin
luonnollista, että meille myönnetään pääsy, sillä me näymme olevan
tekemisissä järkevien miesten kanssa. On hyvin yksinkertainen keino
käytettävissä; ilmoitettakoon nimemme hänen majesteetilleen Englannin
kuningattarelle, ja jos hän vastaa meistä, ette te toivoakseni enää näe
mitään estettä pääsyllemme."
Nämä sanat saivat varjoon vetäytyneen aatelismiehen yhä
tarkkaavaisemmaksi, ja hän liikahtikin kummastuksesta, niin että
häneltä putosi päästä hattu, kun sitä oli työntänyt ylös levätti, johon
hän oli entistä huolellisemmin kääriytynyt; hän kumartui nopeasti
ottamaan sen lattialta.
"Hyvä Jumala!" virkahti Aramis nyhjäisten Atosta kyynärpäällään;
"näitkö?"
"Mitä niin?" kysyi Atos.
"Tuon lyhyimmän aatelismiehen kasvoja?"
"En."
"Minusta näytti ... mutta se on mahdotonta..."
Samassa palasi kersantti, joka oli mennyt viereiseen huoneeseen,
kuulemaan vartiosto-upseerin määräyksiä, ja sanoi jättäen mainitulle
kolmelle aatelismiehelle jonkun paperin:
"Passit ovat kunnossa; nämä herrasmiehet saavat lähteä esteettömästi."
Luvan saaneet nyökkäsivät kiitokseksi ja kiirehtivät käyttämään pääsyä,
joka kersantin käskystä avautui heidän eteensä.
Aramis seurasi heitä katseellaan; lyhyimmän astuessa hänen ohitseen hän
puristi kiivaasti Atoksen kättä.
"Mikä sinun on, hyvä ystävä?" kysyi tämä.
"Minä ... mutta ehdottomasti se oli näköhäiriö."
Sitten hän lisäsi kersanttiin kääntyen:
"Sanokaahan, monsieur, tunnetteko te noita kolmea herrasmiestä, jotka
nyt lähtivät täältä?"
"Tunnen passiensa mukaan; he ovat herrat de Flamarens, de Châtillon ja
de Bruy, kolme frondelaista aatelismiestä, jotka aikovat liittyä
Longuevillen herttuaan."
"Sepä merkillistä", virkkoi Aramis vastaten pikemmin omaan ajatukseensa
kuin kersantin ilmoitukseen; "minä luulin tuntevani itse Mazarinin."
Kersantti purskahti nauruun.
"Hänkö siten uskaltautuisi tänne hirtettäväksi!" hän sanoi; "niin tyhmä
hän ei ole!"
"No, saatoin hyvinkin erehtyä", mutisi Aramis; "minulla ei ole
d'Artagnanin terävää katsetta."
"Kuka puhuu täällä d'Artagnanista?" kysyi upseeri, joka samalla
näyttäysi huoneensa ovella.
"Oh!" äännähti Grimaud suurin silmin.
"Mitä nyt?" kysyivät Aramis ja Atos yhtaikaa.
"Planchet?" ihmetteli Grimaud; "Planchet, ja röyhelö kaulassa!"
"Kreivi de la Fère ja chevalier d'Herblay jälleen Pariisissa!" huudahti
upseeri. "Oi, sepä hauskaa, messieurs, sillä te varmaankin tulitte
yhtymään prinsseihin!"
"Niinkuin näet, hyvä Planchet", vastasi Aramis, ja Atosta hymyilytti se
korkea arvo, jonka Mousquetonin, Bazinin ja Grimaudin muinainen
kumppani oli nyt saanut porvariarmeijassa.
"Entä herra d'Artagnan, jota äsken mainitsitte, herra d'Herblay, --
saanko kysyä, onko teillä mitään tietoja hänestä?"
"Erosimme hänestä neljä päivää takaperin, hyvä ystävä, ja meillä on
täysi syy olettaa, että hän on ehtinyt Pariisiin meidän edellämme."
"Ei, monsieur, tiedän varmasti, että hän ei ole palannut pääkaupunkiin;
kenties hän on lopultakin jäänyt Saint-Germainiin."
"Sitä en luule; olemme sopineet kohtauksen jo Chevrette-hotelliin."
"Siellä kävin juuri tänään."
"Ja sievä Madeleine ei ollut hänestä kuullut mitään?" tiedusti Aramis
hymyillen.
"Ei, monsieur, ja minun ei sovi salata teiltä, että hän näytti kovin
levottomalta."
"Oikeastaan", tyynnytti Aramis, "ei vielä ole aikaa mennyt hukkaan, ja
me olemme suuresti jouduttaneet tuloamme. Sallit siis, hyvä Atos, että
minä enempää kyselemättä ystävästämme lausun nyt onnitteluni herra
Planchetille."
"Oh, herra chevalier!" vastasi Planchet kumartaen.
"Luutnantti!" sanoi Aramis.
"Luutnantti, ja kapteenin arvo luvassa."
"Se on varsin kaunista", kiitti Aramis; "ja kuinka olet saanut kaiken
tämän kunnian?"
"Ensiksikin tietänette, messieurs, että minä pelastin herra de
Rochefortin?"
"Kyllä hitossa, sen hän on meille itse kertonut."
"Silloin olin vähällä joutua Mazarinin hirtettäväksi, ja se
luonnollisesti tuotti minulle vielä suurempaa kansansuosiota kuin
minulla oli ennestään."
"Ja sen kansansuosion perusteella..."
"Ei, vaan paremmin ansion nojalla. Tiedätte muuten, messieurs, että
minä olen palvellut Piemontin rykmentissä, jossa minulla oli kunnia
toimia kersanttina."
"Kyllä."
"No niin, eräänä päivänä, kun kukaan ei kyennyt opettamaan aseellista
porvariosastoa marssimaan rivissä, syystä että toiset aloittivat
vasemmalla jalalla ja toiset oikealla, onnistui minun saada
heidät kulkemaan tasajalkaa, ja minusta tehtiin luutnantti --
harjoituskentällä."
"Se seikka siis on selvillä", virkkoi Aramis.
"Teillä lienee myös joukko aatelia puolellanne?" tiedusti Atos.
"On toki! Meillä on ensiksikin, niinkuin kai tiedättekin, jo prinssi de
Conti, Longuevillen herttua, Beaufortin herttua, Elboeufin herttua,
Bouillonin herttua, Chevreusen herttua, herra de Brissac, marski de la
Mothe, herra de Luynes, Vitryn markiisi, Marcillacin ruhtinas,
Noirmoutiersin markiisi, kreivi de Fiesque, Laiguesin markiisi, kreivi
de Montrésor, Sévignén markiisi ja kuka niitä kaikkia muistaakaan."
"Entä herra Raoul de Bragelonne?" kysyi Atos värähtävällä äänellä;
"d'Artagnan sanoi minulle, että hän oli lähtiessään suosittanut
nuorukaista teidän hoivaanne, hyvä Planchet."
"Tosiaan, herra kreivi, aivan kuin olisi varakreivi ollut hänen oma
poikansa, ja voinkin vakuuttaa, että minä en ole hetkeksikään
menettänyt häntä näkyvistäni."
"Hän siis jakselee hyvin?" sanoi Atos ilahtuen; "hänelle ei liene
tapahtunut mitään?"
"Ei mitään, monsieur."
"Ja hän asuu..."
"'Kaarlo Suuressa' kuten ennenkin."
"Ja miten hän viettää päivänsä?"
"Milloin Englannin kuningattaren, milloin madame de Chevreusen luona.
Hän ja kreivi de Guiche ovat eriämättömiä."
"Kiitos, Planchet, kiitos!" sanoi Atos ojentaen hänelle kätensä.
"Oh, herra kreivi", vastasi Planchet koskettaen kättä sormenpäillä.
"No, mitä ajatteletkaan, kreivi? Kättelet entistä lakeijaa!" supatti
Aramis.
"Veikkoseni", vastasi Atos, "antoihan hän minulle tietoja Raoulista."
"Ja nyt, messieurs", kysyi Planchet, joka ei ollut kuullut Aramiin
huomautusta, "mitä aiotte tehdä?"
"Lähteä Pariisiin, jos annatte meille siihen luvan, hyvä herra
Planchet", vastasi Atos.
"Mitä! Jos muka annan teille luvan! Te teette pilaa minusta, herra
kreivi; en ole muuta kuin palvelijanne."
Ja hän kumarsi.
Sitten hän lausui miehistöön kääntyen:
"Antakaa näiden herrojen mennä esteettömästi; minä tunnen heidät, he
ovat herra de Beaufortin ystäviä."
"Eläköön herra de Beaufort!" huusi koko vartiosto yhteen suuhun, avaten
tien Atokselle ja Aramiille.
Mutta kersantti astui Planchetin luo.
"Kuinka! Ilman passia?" mutisi hän.
"Ilman passia", vastasi Planchet.
"Ottakaa huomioon, kapteeni", pitkitti kersantti antaen Planchetille
ennakolta arvonimen, joka oli hänelle luvattu, "ottakaa huomioon, että
muuan noista kolmesta miehestä, jotka äsken lähtivät täältä, hiljaa
kehoitti minua epäilemään näitä kahta."
"Mutta minä", takasi Planchet arvokkaasti, "minä tunnen heidät ja
vastaan heistä."