"Hiisi vieköön, kylläpä tämän jälkeen tunnen itseni voimakkaaksi!"
virkkoi Portos polkaisten isot jalkansa hiekkaan. "Yritettäköön nyt
mukista minulle, katsoa minuun karsaasti tai ärsyttää minua, niin
nähdäänpä, kenen kanssa ollaan tekemisissä! Tuhannen tulimmaista, minä
uhmaisin kokonaista valtakuntaa!"
"Ja minä varoitan sinua julistelemasta haastettasi liian äänekkäästi,
Portos", muistutti d'Artagnan, "sillä minusta tuntuu kuin pidettäisiin
meitä täällä tarkoin silmällä."
"Lempo soikoon, meitä ihaillaan!" vakuutti Portos.
"Tiedätkös, se ei ollenkaan hivele turhamaisuuttani, usko pois,
Portos", vastasi d'Artagnan. "Tuolla näen mustakaapuisia miehiä, ja
meidän asemassamme sellaiset ilmiöt peloittavat minua, sen tunnustan."
"Ne ovat sataman kauppalaivojen tullaajia", huomautti Aramis.
"Toisen kardinaalin aikana, sen suuren", sanoi Atos, "olisi meille
omistettu suurempaa huomiota kuin tavaroille. Mutta te voitte olla
huoletta, hyvät ystävät, nykyisenä aikana pidetään tarkemmin silmällä
kauppaa kuin meitä."
"Siihen en luota", virkkoi d'Artagnan, "ja minä lähden hietaharjuille."
"Miksei kaupunkiin?" kysyi Portos. "Minä pitäisin enemmän hyvästä
majatalosta kuin noista kamalista hietakummuista, jotka Jumala on
luonut vain kaniineja varten. Sitäpaitsi olen nälissäni."
"Tee miten tahdot, Portos", sanoi d'Artagnan; "minä puolestani olen
vakuuttunut siitä, että avoin keto on turvallisempi meidän asemassamme
oleville miehille."
Ja d'Artagnan lähti nousemaan hietaharjuille Portoksen vastausta
odottamatta, varmana siitä, että enemmistö oli hänen puolellaan.
Pikku ryhmä seurasi häntä ja katosi pian hänen mukanaan hietakunnaiden
taakse ennen kuin oli ehtinyt herättää yleistä huomiota.
"Pakiskaamme", esitti Aramis heidän taivallettuaan neljänneslieuen
verran.
"Ei, paetkaamme", vastasi d'Artagnan. "Me olemme suoriutuneet
Cromwellista, Mordauntista, merestä, -- noista kolmesta kuilusta, jotka
uhkasivat niellä meidät, -- mutta Mazarinista me emme selviydy niin
vähällä."
"Olet oikeassa, d'Artagnan", myönsi Aramis, "ja minun neuvoni on, että
paremmaksi varmuudeksi eriämme."
"Niin, niin, Aramis", yhtyi d'Artagnan, "eritkäämme."
Portos tahtoi lausua jotakin tämän päätöksen vastustamiseksi, mutta
d'Artagnan puristi hänen kättään vaikenemisen merkiksi. Portos oli
tottunut kuuliaiseksi näille kumppaninsa vihjauksille, sillä hän
tunnusti tavallisella suopeudellaan d'Artagnanin älyllisen ylemmyyden.
Hän pidätti senvuoksi sanat, jotka hänellä jo oli huulillaan.
"Mutta miksi eriäisimme?" kysyi Atos.
"Siitä syystä", vastasi d'Artagnan, "että Mazarin lähetti meidät
Cromwellin luo, Portoksen ja minut, ja että me emme palvelleetkaan
Cromwellia, vaan Kaarlo-kuningasta, mikä ei ole ihan sama asia. Jos nyt
palaamme herrojen de la Fèren ja d'Herblayn seurassa, niin rikoksemme
on ilmeinen; kaksin palatessamme jää horjahduksemme epätietoiseksi, ja
epäselvissä olosuhteissa voi johtaa ihmisten käsityksiä hyvin pitkälle.
Siten olen päättänyt menetellä Mazarinin kanssa."
"Ihan niin", mukasi Portos, "hän on oikeassa."
"Mutta", sanoi d'Artagnan, "luuletko, Atos, että ihminen voi
kylmäverisesti erota kahdesta sellaisesta ystävästä kuin sinä ja Aramis
olette, ja hetkellä, joka ei ole vaarojansa vailla?"
"En", vastasi Atos; "tulekin syliini, poikani!"
"Voi piru!" nyyhkäisi Portos; "luulenpa vetisteleväni, -- kyllä tämä on
tyhmää!"
Ja kaikki neljä ystävystä heittäysivät yhtaikaa toistensa syliin.
Näillä veljellisyyden yhdistämillä neljällä miehellä oli varmaankin
tällä hetkellä vain yksi sielu.
Blaisoisin ja Grimaudin piti seurata Atosta ja Aramista.
Mousqueton riitti Portokselle ja d'Artagnanille.
Heidän ainaisen tapansa mukaan jaettiin nyt rahat tunnollisesti, ja
paiskattuaan toisilleen kättä ja uudistettuaan ikuisen ystävyyden
lupauksen kumppanukset erkanivat lähteäkseen sopimuksen mukaisesti
kahtena ryhmänä eri teitä. Kuitenkin he moneen kertaan kääntyivät
katsomaan taakseen ja huutamaan toisilleen muutamia sydämellisiä
sanoja, joita hietaharjujen kaiut kertasivat.
Viimein he menettivät toisensa näkyvistään.
"_Sacrebleu_, d'Artagnan", virkkoi nyt Portos, "minun pitää oitis
lausua sinulle ajatukseni, sillä minä en pystyisi koskaan säilyttämään
sydämelläni mitään sinua vastaan. Tiedätkös, minä en tuntenut sinua
äskeisessä kohtauksessa!"
"Kuinka niin?" kysyi d'Artagnan hienosti hymyillen.
"Kas, jos Atosta ja Aramista uhkaa todellinen vaara kuten sanot, niin
eihän hetki ollut sovelias erotaksemme heistä. Sanon sinulle suoraan,
että minä puolestani olin halukas saattamaan heitä ja että vieläkin
tekisi mieleni tavoittaa heidät maailman kaikista Mazarineista
huolimatta."
"Sinä olisit oikeassa, Portos, jos asian laita olisi todella
sellainen", vastasi d'Artagnan. "Mutta kuulehan nyt muuan pikku seikka,
joka vähäpätöisenäkin kaiketi muuttaa mielipiteesi; he eivät ole
suuremmassa vaarassa, vaan me. Kumppaneistamme emme eronneet
hylätäksemme heitä, vaan varoaksemme pahentamasta heidän asemaansa."
"Niinkö?" ihmetteli Portos silmät suurina.
"Ehdottomasti; jos heidät pidätetään, niin heitä uhkaa pelkkä
Bastilji, mutta jos meille sattuu sama tapaus, niin saammekin marssia
Grève-torille".[25]
"Pentele", virkahti Portos, "se on aivan toista kuin parooninkruunu,
jonka minulle lupasit, d'Artagnan!"
"Mitä vielä; eroitus ei kenties ole niin suuri kuin luulet, Portos.
Tunnethan sananlaskun: kaikki tiet johtavat Roomaan."
"Mutta minkätähden on meidän asemamme vaarallisempi kuin Atoksen ja
Aramiin?" tiedusti Portos.
"Syystä että he eivät ole tehneet muuta kuin täyttäneet kuningatar
Henrietteltä saamansa lähetystoimen, kun me sitävastoin olemme
pettäneet Mazarinin antaman tehtävän. Cromwellin luo lähteneinä
lähettiläinä me siirryimme Kaarlo-kuninkaan kannattajiksi, ja sen
sijaan, että olisimme auttaneet kuningasta mestauslavalle, jonne hänet
olivat tuominneet sellaiset roistot kuin Mazarin, Cromwell, Joyce,
Pride ja muut, olimme vähällä pelastaa hänet."
"Perhana", tokaisi Portos, "mitä sanommekaan Mazarinille?"
"Anna minun huolehtia siitä, minulla on jo suunnitelmani; se nauraa
parhaiten, joka nauraa viimeiseksi. Cromwell on hyvin mahtava, Mazarin
on varsin viekas, mutta mieluummin kuitenkin olen tekemisissä heidän
kanssaan kuin herra Mordaunt-vainajan."
"Hei, onpa hauskaa puhua herra _Mordaunt-vainajasta_!" huudahti Portos.
"On vainkin", myönsi d'Artagnan; "mutta nyt taipaleelle!"
Ja hetkeäkään menettämättä molemmat kumppanukset suuntasivat kulkunsa
umpimähkään Pariisia kohti, saattolaisinaan Mousqueton, joka kaiken
yötä paleltuaan alkoi neljännestunnissa hikoilla.