Grimaudille oli sattunut tällainen seikkailu:
Heti takaruumaan tultuansa etsi hän hapuillen käsiinsä tynnyrin. Hän
koputti sitä, astia oli tyhjä. Hän siirtyi toisen ääreen, ja sekin oli
tyhjä; mutta kolmas, jota hän koetti, kumahti niin heikosti, että sen
sisällöstä ei voinut erehtyä. Grimaud käsitti löytäneensä, mitä oli
hakemassa.
Hän pysähtyi tämän tynnyrin ääreen, tunnusteli sopivaa kohtaa
kairalleen ja tuli silloin laskeneeksi kätensä hanalle.
-- Hyvä! -- ajatteli hän; -- tämäpä säästää minulta sen vaivan.
Ja hän ojensi alle olutruukkunsa, kiersi hanaa ja tunsi, että sisältö
solui hiljaa toisesta astiasta toiseen.
Huolellisesti väännettyään jälleen kiinni hanan aikoi Grimaud juuri
kohottaa sarkan huulilleen, -- sillä hän ei tunnollisena miehenä
tahtonut viedä kumppaneilleen juomaa, jonka laadusta hän ei olisi
kyennyt vastaamaan, -- kun kuuli kiertovahdin lähestyvän, kyyristyi
kahden tynnyrin väliin ja lymysi toisen taakse.
Tuossa tuokiossa avattiinkin ovi ja lukittiin jälleen sitten kun siitä
oli tullut kaksi levättiin kääriytynyttä miestä.
Toinen kantoi lasiruuduilla varustettua lyhtyä, joka oli huolellisesti
suljettu ja siksi korkea, että liekki ei voinut ulottua yläpäähän. Itse
ruudut olivat sitäpaitsi katetut valkoisella paperiarkilla, joka
himmentäen valoa ehkäisi melkein kokonaan lämmön.
Tämä mies oli Groslow.
Toinen piteli kädessään jotakin pitkähköä, taipuisaa, ikäänkuin
vaalahtavaksi punokseksi kierrettyä. Hänen kasvojaan varjosti
leveälierinen hattu. Grimaud arveli, että miehet olivat tulleet sinne
samoissa aikeissa kuin hänkin ja tahtoivat maistella portviiniä; hän
painautui yhä tiukemmin tynnyrin taakse ja tyynnytti mieltänsä sillä
ajatuksella, että jos hänet keksittäisiinkin, ei rikos olisi kovinkaan
suuri.
Tulijat pysähtyivät sen tynnyrin kohdalle, jonka suojaan Grimaud oli
kätkeytynyt.
"Teillähän on sytytin?" virkkoi lyhdyn kantaja englannin kielellä.
"On tässä", vastasi toinen.
Jälkimmäisen äänensointu sai Grimaudin hätkähtämään, ja hän tunsi
kylmiä väreitä selkäpiissään; hän kohottausi hiljaa, kunnes sai
silmänsä yläreunalle, ja leveän hatun alta hän tunsi Mordauntin kalpeat
kasvot.
"Kauankohan tämä sytytin voinee palaa?" kysyi tämä.
"Ka, noin viisi minuuttia", vastasi laivuri.
Tämäkään ääni ei ollut kuuntelijalle vieras. Grimaudin pilkistys
siirtyi nyt toiseen puhujaan, ja Mordauntin jälkeen hän tunsi
Groslowin.
"Kun kello on neljännestä yli kahdentoista, keräätte siis miehenne ja
laskeudutte purteen kaikkea melua karttaen..."
"Pistettyäni tulen sytyttimeen?"
"Se jää minun huolekseni. Tahdon olla varma kostostani. Onhan airot
veneessä?"
"Kaikki on kunnossa."
"Hyvä."
"Sovittu siis."
Mordaunt painui polvensa varaan ja kiinnitti hanaan sytytyslangan
toisen pään, jotta hänen tarvitsisi vain virittää tuli toiseen.
Sen tehtyään hän silmäsi kelloaan.
"Kuulittehan? Neljännestä yli kahdentoista", hän sanoi nousten; "siis
kahdenkymmenen minuutin kuluttua."
"Selvä juttu, sir", vastasi Groslow; "minun täytyy vain vieläkin
huomauttaa teille, että ottamanne tehtävä on jossakin määrin
vaarallinen ja että olisi parempi määrätä joku miehistämme sytyttämään
ilotulitus."
"Hyvä Groslow", intti Mordaunt, "te tunnette ranskalaisen sananlaskun:
_On n'est bien servi que par soi-même_.[24] Sen mukaan olen päättänyt
toimia nyt."
Grimaud oli kuullut kaikki, jollei ymmärtänyt kaikkea. Mutta hänen
terävä silmänsä oli korvannut täydellisen kielitaidon puutteen. Hän oli
nähnyt ja tuntenut muskettisoturien kaksi verivihollista; hän oli
havainnut, että Mordaunt kiinnitti sytyttimen, ja kyennyt tekemään
johtopäätöksensä sananlaskusta, jota Mordaunt ei ollut huolinut kääntää
äidinkielelleen. Hän koetteli viimein sarkkansa sisältöä, ja
Mousquetonin ja Blaisoisin odottaman nesteen sijasta hän tunsi karkeita
ruutijyväsiä hiertyvän rikki hyppysissään.
Mordaunt poistui laivurin kanssa. Ovella hän pysähtyi kuuntelemaan.
"Kuuletteko, kuinka ne vetelevät unia?" virkkoi hän.
Portoksen kuorsaus tunkeusi tosiaan lattian läpi.
"Itse Jumala luovuttaa heidät meille", arveli Groslow.
"Ja tällä kertaa ei heitä voisi itse paholainenkaan pelastaa!" vakuutti
Mordaunt.
He astuivat yhdessä ulos.
Grimaud odotti, kunnes kuuli salvan kirskahtavan lukossa;
varmistuttuaan siitä, että hän oli yksin, hän suoristausi hitaasti
seinää vasten.
-- Ah, -- huoahti hän pyyhkäistessään hihallaan hikikarpaloita
otsaltaan, -- kylläpä oli onni, että Mousquetonia janotti!
D'Artagnan, sen arvaa, kuunteli näitä yksityiskohtia yltyvän
jännittyneesti, ja Grimaudin selvityksen loppua odottamatta hän nousi
hiljaa ja kumartui supattamaan Aramiille, joka nukkui hänen vasemmalla
puolellaan, samalla kun hän pikaisia liikahduksia estääkseen kosketti
ystävänsä olkapäätä:
"Chevalier, nousehan, mutta vältä melua."
Aramis heräsi. D'Artagnan uudisti kehoituksensa, puristaen hänen
kättänsä. Aramis nousi varovasti.
"Atos nukkuu vasemmallasi", kuiskasi d'Artagnan; "valmistele häntä
niinkuin minä valpastutin sinut."
Aramis herätti helposti Atoksen, jonka uni oli keveätä kuten
hienoluontoisten ja tunteellisten ihmisten yleensä; mutta vaikeampaa
oli Portoksen palauttaminen tajulleen. Hän aikoi juuri tiedustaa
aihetta unensa keskeytykseen, joka tuntui hänestä kerrassaan
epämieluisalta, mutta selitykseen ryhtymättä d'Artagnan laski kätensä
hänen suulleen.
Gascognelaisemme ojensi nyt käsivartensa ja sulki niiden kehään kolmen
ystävänsä päät, niin että ne melkein koskivat toisiinsa.
"Ystävät", hän virkkoi, "meidän täytyy heti poistua tästä aluksesta,
muutoin olemme kuoleman omia."
"Hm! Taasko?" epäili Atos.
"Tiedättekö, kuka on laivurinamme?"
"En."
"Kapteeni Groslow."
Kaikkien kolmen värähdys ilmaisi d'Artagnanille, että hänen puheensa
alkoi tehota ystäviin.
"Groslow!" toisti Aramis; "lempo!"
"Mikä se on miehiään, -- Groslow?" kysyi Portos; "en muista sellaista
nimeä."
"Sama mies, joka puhkaisi Parrylta pääkuoren, ja parhaillaan hän
valmistautuu ruhjomaan meidät."
"Ah! kah!"
"Ja hänen perämiehensä, -- tiedättekö, kuka se on?"
"Perämiehensäkö? Sellaista hänellä ei olekaan", väitti Atos. "Neljän
miehen prikissä ei käytetä perämiestä."
"Ei, mutta herra Groslow ei ole tavallinen kapteeni; hänellä on
perämies, ja tämän nimi on Mordaunt."
Tällä kertaa ei muskettisoturien mielenliikutus ilmennyt pelkkänä
värähdyksenä, se melkein puhkesi huudoksi. Nämä voittamattomat miehet
eivät kyenneet vastustamaan sitä salaperäistä ja pahaenteistä
vaikutusta, jolla tuo nimi tehosi heihin; yksistään sen sointu järkytti
heidän mieltänsä.
"Mitä tehdä?" kysy Atos.
"Vallata priki", esitti Aramis.
"Ja tappaa hänet", lisäsi Portos.
"Priki on miinoitettu", huomautti d'Artagnan. "Astiat, joiden minä
uskoin sisältävän portviiniä, ovatkin ruutitynnyreitä. Huomatessaan
tulleensa ilmi Mordaunt räjäyttää kaikki ilmaan, ystävät ja viholliset,
ja se herrasmies on totta tosiaan liian kehnoa seuraa, halutakseni
esittäytyä hänen kanssaan taivaan tai helvetin portilla."
"Sinulla on siis joku suunnitelma?" virkkoi Atos.
"On."
"Millainen?"
"Luotatteko järjestelyyni?"
"Käske", vastasivat kaikki kolme yhteen suuhun.
"No, tulkaa!"
D'Artagnan astui peräikkunan luo, joka oli niin alhaalla, että se
muistutti valoreikää, mutta kyllin iso miehen ryömiä läpi; hän avasi
sen hiljaa.
"Tässä on tie", ilmoitti hän.
"Hitto, se tulee viluinen, veikkoseni", sanoi Aramis.
"Jää tänne, jos tahdot, mutta takaanpa sinulle, että täällä tulee ylen
kuumat oltavat."
"Mutta me emme jaksa uida maihin."
"Pursi hinautuu aluksen vanavedessä; me uimme siihen ja katkaisemme
köyden, siinä kaikki. Kas niin, hyvät herrat!"
"Malta", virkahti Atos, "lakeijamme..."
"Me olemme täällä", vastasivat Mousqueton ja Blaisois, jotka Grimaud
oli käynyt noutamassa, kootakseen koko voiman kajuuttaan; he olivat
saapuneet huomaamattomina luukusta, joka oli kajuutan oven lähellä.
Ystävykset olivat seisseet liikkumattomina sen kaamean näyn edessä,
jonka d'Artagnan oli osoittanut heille ahtaasta ikkuna-aukosta.
Tämän näytelmän kerran nähnyt tietää, että mikään ei voi vaikuttaa
mieleen syvällisemmin kuin kuohuva meri, joka kumeasti kohisten
vyöryttelee mustia aaltojaan valjussa talvisessa kuutamossa.
"_Mordieu_!" sadatti d'Artagnan; "luulenpa, että me epäröimme! Ja jos
meitä epäilyttää, niin miten menettelevätkään lakeijamme?"
"En minä emmi", vakuutti Grimaud.
"Monsieur", tokaisi Blaisois, "minä osaan uida ainoastaan jo'issa, se
minun täytyy sanoa."
"Ja minä en osaa uida ollenkaan", ilmoitti Mousqueton.
Sillaikaa oli d'Artagnan solunut alas aukosta.
"Olet siis tehnyt päätöksesi, hyvä ystävä?" kysyi Atos.
"Niin", vastasi gascognelainen. "No, Atos, sinä kun olet täydellinen
ihminen, käske hengen hallita ainetta. Sinä, Aramis, neuvot lakeijoita,
ja Portos tappakoon kaikki, jotka asettuvat tiellemme."
Ja puristettuaan Atoksen kättä d'Artagnan käytti hetkeä, jolloin priki
kiikkuessaan painoi peränsä alas, niin että hänen tarvitsi vain lipua
veteen, joka ulottui hänen vyötäisiinsä.
Atos seurasi häntä jo ennen kuin prikin peräpää oli jälleen kohonnut;
hänen lähtiessään uimaan se nousi ylemmä, ja silloin nähtiin purteen
kiinnitetyn köyden pingoittuneena pistäytyvän ylös vedestä.
D'Artagnan ui kiinnitysköyden luo.
Siellä hän pysähtyi odottamaan, pidellen toisella kädellään köydestä,
ainoastaan pää koholla vedenpinnasta.
Sekunnin kuluttua yhtyi häneen Atos.
Sitten nähtiin prikin heilahtaessa kahden muun pään pistäytyvän esiin.
Siinä tulivat Aramis ja Grimaud.
"Blaisois tuottaa minulle huolta", virkkoi Atos. "Etkö kuullut,
d'Artagnan, että hän sanoi osaavansa uida ainoastaan jo'issa?"
"Kunhan vain osaa uida, niin voi uida kaikkialla", vastasi d'Artagnan;
"veneeseen, veneeseen!"
"Mutta Portos? En näe häntä."
"Portos kyllä tulee, ole huoletta; hän ui kuin valaskala."
Portosta ei tosiaankaan näkynyt, sillä hänen, Mousquetonin ja
Blaisoisin kesken oli syntynyt puolittain hullunkurinen, puolittain
draamallinen kohtaus.
Aaltojen kohinan, vinkuvan tuulen ja tummina kurimuksina vilisevän
veden kauhistuttamina nämä kavahtivat takaisin, kun heidän piti lähteä
liikkeelle.
"No, no!" kovisti Portos, "veteen siitä!"
"Mutta monsieur", vastusti Mousqueton, "minä en osaa uida; jättäkää
minut tänne."
"Ja minut myöskin, monsieur", sanoi Blaisois. "Vakuutan, että minusta
koituu pelkkää kiusaa tuossa pikku veneessä", jatkoi Mousqueton.
"Ja minä hukun varmasti ennen kuin pääsen siihen", pitkitti Blaisois.
"Kas niin, minä kuristan teidät molemmat, jollette lähde tästä", uhkasi
Portos ja tarttui heitä kurkkuun. "Eteenpäin, Blaisois!"
Portoksen rautakouran tukahuttama voihkaus oli Blaisoisin ainoana
vastauksena, sillä pidellen häntä kaulasta ja jaloista työnsi
jättiläinen hänet päistikkaa ulos ikkuna-aukosta kuin laudanpätkän.
"Nyt, Mouston", virkkoi Portos, "et toivoakseni hylkää isäntääsi."
"Voi, monsieur", vastasi Mousqueton kyynelsilmin, "miksi palasittekaan
palvelukseen? Meidän oli niin hyvä olla Pierrefondsin linnassa!"
Ja enemmittä nuhteitta -- lakeaksi ja tottelevaksi masentuneena joko
todellisesta kiintymyksestä herraansa tai palveluskumppaniinsa
sovelletusta esimerkistä -- Mousqueton syöksähti päätähavin mereen; se
oli joka tapauksessa ylevä teko, sillä Mousqueton uskoi nyt
ehdottomasti suistuneensa surman suuhun.
Mutta Portos ei ollut mies hylkäämään siten uskollista saattolaistaan.
Isäntä seurasi niin rivakasti palvelijaansa, että molempien putoaminen
kuului yhtenä luiskahduksena, ja kun Mousqueton ihan sokaistuneena
kohosi jälleen pinnalle, huomasi hän kelluvansa Portoksen ison nyrkin
varassa ja pääsi ilman vähäisintäkään ponnistelua lähestymään
kiinnitysköyttä majesteetillisesti kuin merenjumala.
Samassa näki Portos jotakin vellomista kätensä ulottuvissa. Hän
kahmaisi kiinni Blaisoisin tukkaan, Atoksen jo lähdettyä häntä
auttamaan.
"Takaisin, takaisin, kreivi", käski Portos; "tulen toimeen yksin."
Portos potkaisi lujasti kinnerjänteillään, kohottui kuin
Adamastor-jättiläinen ylös aallosta ja pääsi kolmella ponnistuksella
kumppaniensa luo.
D'Artagnan, Aramis ja Grimaud auttoivat veneeseen Mousquetonin ja
Blaisoisin; mutta Portos oli keikauttaa nurin pikku purren, kun hän
kiipesi laidan yli.
"Entä Atos?" kysyi d'Artagnan.
"Täällä olen!" vastasi Atos, joka peräytymistä suojelevan kenraalin
tavoin oli tahtonut tulla veneeseen vasta viimeisenä ja nyt piteli
kiinni sen reunasta. "Oletteko kaikki koolla?"
"Kaikki", vastasi d'Artagnan. "Onko sinulla tikari mukanasi, Atos?"
"On."
"Katkaise siis köysi ja tule."
Atos veti terävän väkipuukon vyöstään ja sivalsi poikki
kiinnitysköyden. Priki etääntyi; pursi jäi aaltojen keinuteltavaksi
paikoilleen.
"Tule, Atos!" kehoitti d'Artagnan jälleen.
Ja hän ojensi kätensä kreivi de la Fèrelle, joka vuorostaan nousi
veneeseen.
"Jo oli aikakin", virkkoi gascognelainen; "nyt saatte nähdä jotakin
ihmeellistä."