Kymmenen minuutin kuluttua herrat nukkuivat, mutta niin ei ollut
nälkäisten ja etenkin janoisten palvelijain laita.
Blaisois ja Mousqueton valmistausivat laittamaan vuodettaan, jona oli
lankku ja matkareppu, sillaikaa kun olutruukku ja kolme lasia keinui
aluksen vaarumisen mukaan pöydällä, joka oli ripustettu samaan tapaan
kuin viereisessäkin osastossa.
"Kirottu kiikkuminen!" päivitteli Blaisois. "Tunnen sen iskevän minuun
nyt jälleen kuten tulomatkallakin."
"Ja kun ei ole merikivun vastustukseksi muuta kuin ohraleipää ja
humalaviiniä!" surkeili Mousqueton; "huh!"
"Mutta vasupullonne, herra Mouston!" tiedusti Blaisois, joka oli saanut
vuoteensa kuntoon ja hoippui pöydän luo, Mousquetonin jo istuessa sen
ääressä niinkuin hänenkin onnistui lysähtää istumaan; "vasupullonne --
oletteko hukannut sen?"
"En", vastasi Mousqueton, "mutta sen piti Parry. Nuo penteleen
skotlantilaiset ovat aina janoissaan. Entä sinä, Grimaud", tiedusti
Mousqueton toveriltaan, joka juuri palasi d'Artagnanin kanssa
tekemältänsä kierrokselta, "janottaako sinuakin?"
"Kuin skotlantilaista", vastasi Grimaud lyhyeen.
Hän istuutui Blaisoisin ja Mousquetonin viereen, veti muistikirjan
taskustaan ja alkoi laatia seurueen tilejä, toimien sen
taloudenhoitajana.
"Hui, kuinka ellottaa sydänalaani!" valitti Blaisois.
"Jos niin on asia", sanoi Mousqueton opettavaisesti, "niin nauti hiukan
ravintoa."
"Sanotteko tätä ravinnoksi?" vastasi Blaisois ja viittasi surkean
halveksivasti ohraleipään ja olutruukkuun.
"Blaisois", selitteli Mousqueton, "sinun tulee muistaa, että leipä on
ranskalaisen oikea ravinto, vaikka hänellä ei aina ole sitä; kysy
Grimaudilta."
"Niin, mutta olut", tokaisi Blaisois niin kerkeästi, että hänen
kekseliäisyytensä ansaitsi kiitosta, "onko olut ranskalaisen oikeata
juomaa?"
"Mitä siihen tulee", vastasi Mousqueton hiukan ymmällä tästä
muistutuksesta, "niin minun on kyllä tunnustettava, että olut
on ranskalaiselle tosiaan yhtä vastenmielistä kuin viini
englantilaiselle."
"Mitä, herra Mouston", ihmetteli Blaisois, tällä kertaa epäillen
Mousquetonin suurta tietorikkautta, jota hän tavallisissa oloissa
ihaili rajattomasti, "mitä, herra Mouston, eivätkö englantilaiset muka
pidä viinistä?"
"He inhoavat sitä."
"Mutta kuitenkin olen nähnyt heidän sitä juovan."
"Rangaistuksekseen, ja sen todisteena", jatkoi Mousqueton rintaansa
röyhistäen, "tahdon vain mainita, että kerrankin muuan englantilainen
prinssi kuoli malvasirsammioon.[23] Olen kuullut abbé d'Herblayn
kertovan siitä tapauksesta."
"Sitä epäpäteä!" virkahti Blaisois; "olisinpa minä ollut hänen
sijassaan!"
"Kyllä voit", tokaisi Grimaud laskiessaan yhteen pitkää numeroriviä.
"Mitä!" ällistyi Blaisois, "minäkö voin?"
"Niin", jatkoi Grimaud, saaden neljä muistiin ja siirtäen tämän luvun
vasemmanpuoliselle numeroriville.
"Ettäkö minä voin? Selittäkäähän, herra Grimaud?"
Mousqueton pysyi vaiti Blaisoisin kysellessä, mutta hänen kasvojensa
ilmeestä oli helppo nähdä, että välinpitämättömyys ei ollut syynä.
Grimaud pitkitti laskemistaan ja merkitsi loppusumman.
"Portviiniä", huomautti hän sitten ojentaen kätensä takaosastoon päin,
missä d'Artagnan ja hän olivat käyneet laivurin seurassa.
"Mitä! Nuo tynnyritkö, jotka näin oven raosta?"
"Portviiniä", toisti Grimaud ja aloitti uuden laskutehtävän.
"Olen kuullut", huomautti Blaisois Mousquetoniin kääntyen, "että
portviini on oivallista espanjalaista tuotetta."
"Oivallista kyllä", vahvisti Mousqueton huuliansa nuollen, "kerrassaan
oivallista. Sitä on parooni de Bracieuxin kellarissa."
"Jos pyytäisimme noita englantilaisia myymään meille pullollisen?"
esitti rehellinen Blaisois.
"Myymäänkö!" äännähti Mousqueton, jonka vanha sissivaisto jälleen
valpastui. "Kyllä kuulee, nuori mies, että sinulla ei vielä ole mitään
elämänkokemusta. Miksi ostaa, kun voi ottaa?"
"Ottaa!" muistutti Blaisois; "lähimmäisensä omaisuuden himoitseminen on
kai kiellettyä."
"Missä niin?" tiukkasi Mousqueton.
"Jumalan tai kirkon käskyissä, en enää tiedä tarkkaan. Mutta sen
muistan, että lähimmäisen tavaraa ei saa himoita, eikä hänen
vaimoansa."
"Se on peräti lapsellinen syy, hyvä Blaisois", virkkoi Mousqueton mitä
isällisimmin. "Niin, lapsellinen, en paremminkaan sano. Mistä
raamatusta olet lukenut, että englantilaiset ovat sinun lähimmäisesi,
-- minä vain kysyn?"
"Sitä ei missään sanota, totta kyllä", myönsi Blaisois, "ainakaan
muistaakseni."
"Kerrassaan lapsellinen syy, sanon vieläkin", jatkoi Mousqueton. "Jos
sinä olisit kuten Grimaud ja minä kulkenut kymmenen vuotta sodissa,
hyvä Blaisois, niin olisitpa oppinut eroittamaan lähimmäisen omaisuuden
ja vihollisen tavarat. Englantilaiset ovat tietääkseni vihollisiamme,
ja tuo portviini kuuluu englantilaisille. Siispä se sotasäännön mukaan
kuuluu meille, kun kerran olemme ranskalaisia. Etkö tunne puheenpartta:
Viholliselta viedään mitä saadaan?"
Tämä suulaus, joka sai tukea Mousquetonin pitkällisen kokemuksen
tuottamasta arvovallasta, mykistytti Blaisoisin. Hän laski päänsä alas
ikäänkuin miettiäkseen, mutta äkkiä hän jälleen kohotti sen ja näytti
saaneen kumoamattoman vastaväitteen.
"Entä herramme", hän tokaisi, "ovatko he teidän kannallanne, herra
Mouston?"
Mousqueton hymyili halveksivasti.
"Pitäisi kenties", hän ivasi, "mennä häiritsemään noiden korkeitten
miesten unta ja sanoa heille: 'Armolliset herrat, palvelijaanne
Mousquetonia janottaa; sallitteko hänen juoda?' Mitä välittää -- minä
kysyn -- herra de Bracieux siitä, janottaako minua vai eikö?"
"Se on hyvin kallista viiniä", huomautti Blaisois päätänsä pudistaen.
"Vaikka se olisi sulaa kultaa, hyvä Blaisois", vastasi Mousqueton,
"eivät herramme kieltäisi sitä itseltään. Ota huomioon, että herra de
Bracieux on yksinään kyllin rikas juodakseen kokonaisen aamillisen
portviiniä, vaikka hänen pitäisi maksaa pistoli pisaralta. Enkä voi
nähdä", pitkitti hän yhä mahtailevampana, "minkätähden palvelijat
kieltäytyisivät siitä, mitä heidän herransa eivät lykkäisi luotansa."
Ja Mousqueton nousi seisaalle, sieppasi olutruukun, jonka tyhjensi
kaatoreikään viimeistä pisaraa myöten, ja astui rennosti ovelle, joka
johti takaosastoon.
"Kas, lukossa!" murahti hän. "Kylläpä nuo vietävän englantilaiset
kehtaavat olla epäluuloisia!"
"Lukossa!" säesti Blaisois yhtä nyreänä kuin opettajansakin. "Voi
hitto, se vasta ikävää! Ka, sisäkalujani kaivelee yhä hullummin."
Mousqueton kääntyi häneen niin surkean näköisenä, että hän ilmeisesti
suuressa määrin yhtyi kunnon nuorukaisen apeuteen.
"Lukossa!" toisti hän.
"Mutta minä olen kuullut teidän kertovan, herra Mouston", rohkeni
Blaisois vihjata, "että te kerran nuoruudessanne, Chantillyssä se
täisikin tapahtua, elätitte herraanne ja itseänne pyydystämällä
peltopyitä juoksusilmukalla, karppeja ongella ja pulloja suopungilla."
"Totta kyllä", myönsi Mousqueton, "se pitää paikkansa, ja sen voi
Grimaud todistaa. Mutta kellariin johti luukku, ja viini oli pulloissa.
Minä en voi heittää suopunkia tämän seinän läpi, yhtä vähän kuin
nykäistä siimaan viiniastiaa, joka painaa kenties kaksi sentneriä."
"Ette kyllä, mutta te voitte irroittaa pari kolme lautaa väliseinästä",
huomautti Blaisois, "ja nävertää läven tynnyriin."
Mousqueton levitti pyöreät silmänsä suhdattoman suuriksi ja katseli
oppilastaan ihmeissään siitä, että havaitsi hänessä aavistamattomia
sielullisia kykyjä.
"Se tosiaan käy laatuun", arveli hän; "mutta mistä saisi lankkujen
vääntämiseen taltan ja tynnyrin nävertämiseen kairan?"
"Kalukimppu", virkahti Grimaud yhä selvitellen tilejään.
"Kas, oikein, -- kalukimppu!" huudahti Mousqueton; "ja minä kun en
tullut sitä ajatelleeksi!"
Grimaud ei ainoastaan ollut seurueen taloudenhoitaja, vaan sen
seppäkin; paitsi tilikirjaansa oli hänellä kimpullinen työkaluja. Ja
kun Grimaud oli peräti huolellinen mies, oli hän matkarepussaan
säilyttämäänsä kimppuun varannut kaikkinaisia tarpeellisimpia
välineitä.
Siinä oli siten välttävän iso kairakin. Mousqueton haki sen esille.
Talttaa hänen ei tarvinnut etsiä kaukaa; väkipuukko, joka hänellä oli
vyössään, kelpasi siihen tarkoitukseen. Mousqueton sai pian keksityksi
laudoituksesta raon ja ryhtyi heti työhön.
Blaisois tarkkasi hänen työtänsä ihailevasti, mutta samalla
kärsimättömästikin; hän rohkeni tuolloin tällöin virkkaa järkevyyttä ja
huomiokykyä osoittavia viittauksia, miten oli helpointa kiskoa irti
joku naula tai kangeta ylös laudanpää.
Tovin kuluttua oli Mousqueton saanut kolme lautaa heltiämään.
Mutta Grimaud oli tällävälin lopettanut tilinsä ja noussut. Puuha oli
herättänyt hänen vilkasta harrastustaan; hän oli lähestynyt
kumppanuksia ja nähnyt Mousquetonin turhaan ponnistelevan luvattuun
maahan.
"Minä", virkahti Grimaud.
Hän teki ystävällisen eleen Mousquetonille, pyytääkseen tältä anteeksi,
että hän otti saattaakseen loppuun yrityksen, jonka toinen oli niin
loistavasti pannut alulle. Sitten hän pujahti aukosta kuin käärme ja
katosi pimeään.
Blaisois oli ihastuksen hurmiossa. Heidän tultuaan Englantiin olivat ne
merkilliset miehet, joita hänellä kumppaneineen oli ollut kunnia
saattaa, suorittaneet monia urotöitä, mutta tämä temppu näytti hänestä
ehdottomasti niitä kaikkia ihmeellisemmältä.
"Nyt saat nähdä", virkkoi Mousqueton, ja hänen sävyssään ilmeni
ylimielisyyttä, johon Blaisois vastustamatta alistui, "nyt saat nähdä,
Blaisois, kuinka me vanhat soturit juomme, kun meitä janottaa."
"Tuossa hän on."
Samassa tosiaan Grimaud työnsi aukolta syrjään viitan ja ojensi esiin
tuhkanharmaat kasvonsa, joissa kauhistuksen laajentamat silmät
tuijottivat ison valkoisen kehän ympäröiminä pieninä terinä. Kädessään
hän piti olutruukkua, joka oli täynnä jotain ainetta, kohotti sen
savuavan lampun valoon ja äännähti: _Oh_! niin hirmustuneesti, että
Mousqueton kavahti säikkyen taaksepäin ja Blaisois luuli pyörtyvänsä.
Molemmat loivat kuitenkin uteliaan silmäyksen sarkkaan: se oli täynnä
ruutia.
Tultuaan vakuuttuneeksi siitä, että laiva oli viinin sijasta lastattu
ruudilla, Grimaud säntäsi kansiluukulle ja pääsi yhdellä loikkauksella
herrojensa asuman kajuutan eteen. Hän työnsi hiljaa oven auki, jolloin
d'Artagnan sen takana maaten heti havahtui.
Grimaudin vääristyneet kasvot nähdessään hän tajusi, että jotakin
tavatonta oli tekeillä, ja tahtoi huudahtaa; mutta sanaakin nopeammalla
liikkeellä Grimaud laski etusormensa huulilleen ja sammutti kolmen
askeleen päästä pikku yölampun voimakkaammalla puhalluksella kuin olisi
voinut niin hennosta ruumiista uskoa.
D'Artagnan kohoutui kyynäspäänsä varaan; Grimaud kyyristyi toiselle
polvelleen, ja kaula ojolla ja kiihtymyksen järkyttämänä hän kumartui
kuiskaamaan soturin korvaan kertomuksen, joka olikin kyllin jännittävä,
kiinnittääkseen mieltä ilman eleitäkin ja kasvonilmeitä.
Kertomuksen aikana Atos, Portos ja Aramis nukkuivat niin sikeästi kuin
eivät olisi kahdeksaan vuorokauteen saaneet unta silmiinsä, ja
keskiruumassa Mousqueton varovaisuuden vuoksi siteli kurenauhojaan,
Blaisoisin yrittäessä tehdä samoin, kauhun puistattelemana ja tukka
pystyssä.