Mordaunt oli yllätetty niin aavistamattomasti, hän oli peräytynyt ylös
portaita vielä niin sekavin tuntein, että hän ei ollut kyennyt
harkitsemaan asemaansa; hänen ensimmäisenä vaikutelmanaan oli vain
ollut se mielenkuohu, se hämmästys ja voittamaton säikky, jotka
valtaavat jokaisen ihmisen, kun hänen käsivarteensa tarttuu vimmainen
ja ylivoimainen vihollinen juuri hetkellä, jolloin hän luulee tämän
vihollisen oleskelevan ihan muualla ja muissa toimissa.
Mutta istuuduttuaan, huomattuaan saaneensa lykkäystä missä mielessä
hyvänsä, hän kokosi ajatuksensa ja ponnisti kaikki sielunvoimansa
käytäntöön.
D'Artagnanin hehkuva katse ei nyt enää pelottanut häntä, vaan ikäänkuin
elvytti häntä sähköisesti, sillä vaikka tämä katse leimusi häntä
vastaan uhkaa, oli se kuitenkin vilpitön vihassaan ja äkäännyksessään.
Valmiina käyttämään jokaista tarjoutuvaa tilaisuutta selviytyäkseen
jutusta joko väkivallalla tai viekkaudella vetäysi Mordaunt siis kokoon
kuin karhu, kun tämä pesänsä suojasta näköjään liikkumattomalla
silmällään vakoilee kaikkia saartajansa liikkeitä.
Nopeasti suuntausi hänen silmänsä kuitenkin pitkään ja tukevaan
miekkaan, joka riippui hänen kupeellaan; huomaamattomasti laski hän
vasemman kätensä sen kahvaan, siirsi sen oikean kätensä ulottuviin ja
istuutui, kuten d'Artagnan pyysi.
Jälkimmäinen epäilemättä odotti kuulevansa jonkun äkäisen
mielenilmauksen, siitä aloittaakseen tuollaisen ivallisen tai murhaavan
keskustelun, jollaisia hän osasi niin taitavasti pitää vireillä. Aramis
virkkoi hiljaa itsekseen: "Nyt saamme kuulla kuluneita lauseparsia."
Portos pureskeli viiksiään ja jupisi: "Joutavia metkuja, perhanassa,
mokoman käärmeenpoikasen musertamiseksi!" Atos vetäysi vielä enemmän
soppeensa, liikkumattomana ja kalpeana kuin marmorikuva, mutta
kuitenkin tuntien hien kihoilevan otsalleen.
Mordaunt ei hiiskunut sanaakaan; varmistuttuaan siitä, että miekka oli
mukavasti käden tavattavissa, hän vain tyynesti laski säärensä ristiin
ja odotti.
Hiljaisuutta ei voinut jatkua pitempään sen käymättä naurettavaksi.
D'Artagnan käsitti sen, ja koska hän oli pyytänyt Mordauntia
istuutumaan _pakinalle_, katsoi hän olevansa asiallinen aloittamaan
keskustelunkin.
"Te näytte, monsieur", hän virkkoi pilkallisen kohteliaasti, "vaihtavan
asua melkein yhtä joutuisasti kuin olen nähnyt niiden italialaisten
näyttelijäin tekevän, joita kardinaali Mazarin on kutsunut Bergamosta
ja joita kaiketi tekin olette katsellut oleskellessanne Ranskassa."
Mordaunt ei vastannut.
"Äsken", jatkoi d'Artagnan, "te käytitte valepukunanne tai ehkä
oikeastaan varsinaisena vaatepartenanne murhamiehen asua, ja nyt..."
"Ja nyt sitävastoin näyttäydyn murhattavan miehen vaatteissa, niinkö?"
vastasi Mordaunt tyynesti ja lyhyeen.
"Voi, monsieur", pahoitteli d'Artagnan, "kuinka voittekaan sanoa niin,
kun olette aatelismiesten seurassa ja kannatte noin vankkaa säilää
kupeellanne!"
"Ei ole niin vankkaa säilää, monsieur, että se vastaisi neljää miekkaa
ja neljää tikaria, ottamattakaan lukuun ulkona odottelevien
saattolaistenne kalpoja ja väkipuukkoja."
"Suokaa anteeksi, monsieur", huomautti d'Artagnan, "te erehdytte:
katuovelle jääneet eivät ole saattolaisiamme, vaan lakeijoitamme.
Mieleni tekee nähdä kaikki määritellyksi tunnollisesti oikeilla
nimityksillään."
Mordaunt vastasi vain hymyllä, joka ivallisesti rypisti hänen huuliaan.
"Mutta se ei kuulu tähän", aloitti d'Artagnan jälleen, "ja minä palaan
kysymykseeni. Minulla oli kunnia tiedustaa teiltä, monsieur,
minkätähden te olette vaihtanut asuanne. Naamarinne näytti minusta
soveltuvan teille oivallisesti, harmaa parta täydensi mainiosti
ulkomuotoanne, ja tuo piilu, jolla teitte niin kunniakkaan iskun, ei
nähdäkseni myöskään olisi teille tällä hetkellä haitaksi. Minkätähden
olette pannut sen pois?"
"Syystä että minä Armentièresin kohtausta muistellen arvelin tapaavani
neljä piilua yhtä vastaan, joutuessani neljän pyövelin pariin."
"Monsieur", vastasi d'Artagnan mitä levollisimmin, vaikka silmäkulmien
pikku kohautus ilmaisi hänen alkavan lämmetä, "monsieur, lopen
rikollisena ja turmeltuneenakin olette vielä kovin nuori, ja sentähden
en piittaa kevytmielisistä puheistanne. Kevytmielisistä, niin, sillä
nykyisellä tilanteella ei ole vähäisintäkään yhteyttä Armentièresin
tapauksen kanssa. Emmehän voineet tarjota miekkaa arvoisalle äidillenne
ja pyytää häntä mittelemään voimiansa meitä vastaan. Mutta te,
monsieur, olette nuori herrasmies, jonka olemme nähneet varsin
kätevästi pitelevän tikaria ja pistoolia, ja teillä keikkuu kunnon
säilä kyljellänne; kellä hyvänsä on siis täysi oikeus vaatia teiltä
sitä suosiota, että käytte hänen kanssaan kilpasille."
"Ahaa", äännähti Mordaunt, "kaksintaistelua siis tahdottekin?"
Ja hän nousi salamoivin silmin, ikäänkuin olisi ollut halukas heti
vastaamaan haasteeseen.
Portos nousi myös, aina kerkeänä tällaisiin seikkailuihin.
"Suokaa anteeksi, suokaa anteeksi", pyysi d'Artagnan yhä yhtä
kylmäverisesti, "älkäämme hätäilkö, sillä jokainen meistä halunnee,
että asia järjestetään kaikkia sääntöjä noudattaen. Istuudu siis
jälleen, hyvä Portos, ja te, herra Mordaunt, suvaitkaa pysyä
levollisena. Me sovitamme tämän jutun mitä parhaiten, ja tahdon olla
vilpitön teitä kohtaan. Myöntäkää, herra Mordaunt, että teillä on hyvä
halu surmata meidät, toista sen paremmin kuin toistakaan
surkeilematta."
"Yhtä kaikki", myönsi Mordaunt.
D'Artagnan kääntyi Aramiiseen ja virkkoi tälle:
"Eikö ole suuri onni, hyvä Aramis, että herra Mordaunt käsittää niin
hyvin kaikki kielemme käänteet? Ei voi ainakaan syntyä mitään
väärinymmärrystä välillämme, ja kohtauksemme järjestäminen käy
mainiosti laatuun."
Hän kääntyi jälleen Mordauntiin ja jatkoi:
"Hyvä herra Mordaunt, voin sanoa teille, että nämä herrat vastaavat
suopeihin tunteisiinne ja surmaisivat niinikään teidät ilomielin.
Vieläpä he sen tehnevätkin; mutta sen pitää toki tapahtua kunnon
aatelismiehen tavoin, ja parhaana todisteena siitä on tämä."
Niin sanoen d'Artagnan heitti hattunsa matolle, työnsi tuolinsa seinää
vasten, viittasi ystäviänsä tekemään samaten ja tervehti Mordauntia
aito ranskalaisella kohteliaisuudella.
"Palvelukseksenne, monsieur", hän sanoi, "sillä jos teillä ei ole
mitään sitä kunniaa vastaan, jota pyydän osalleni, niin sallikaa minun
aloittaa. Miekkani on tosin lyhyempi kuin teidän, mutta siitä viisi;
toivoakseni täydentää käsivarteni, mitä aseesta puuttuu."
"Seis!" tokaisi Portos astuen esille; "minä aloitan, ja ilman
korupuheita."
"Salli minun, Portos", virkahti Aramis.
Atos istui hievahtamattomana; häntä olisi voinut luulla patsaaksi, ja
hänen hengityksensäkin näytti salpaantuneen.
"Hyvät herrat, hyvät herrat", haastoi d'Artagnan, "olkaa malttavaisia,
teille tulee vuoronne. Katselkaa tuon herran silmiä ja lukekaa niistä,
kuinka onnekasta kiukkua me hänessä herätämme; nähkää, miten
tottuneesti hän on sivaltanut miekkansa; ihmetelkää, kuinka
huolellisesti hän tarkkailee ympärilleen, osatakseen karttaa esteitä
väistöliikkeissään. No, eikö tämä kaikki todista teille, että herra
Mordaunt on erinomainen miekkailija ja että pääsette piankin minun
sijalleni, jos vain annan hänen huitoa? Pysykää senvuoksi alallanne
niinkuin Atos, jonka tyyneyttä en voi kylliksi suositella teille, ja
luovuttakaa minulle jo ottamani aloite. Minulla muuten", hän jatkoi
temmaten miekkansa kamalalla liikkeellä, "on yksityinenkin asia tämän
herrasmiehen kanssa, ja minä aloitan. Se on haluni, tahtoni!"
Ensi kertaa käytti d'Artagnan tällaista puhetapaa ystävilleen. Tähän
asti hän oli tyytynyt vain ajattelemaan siten.
Portos peräytyi, Aramis pisti miekan kainaloonsa. Atos jäi
liikkumattomaksi hämärään soppeensa, ei tyynenä, kuten d'Artagnan oli
arvellut, vaan tukehtumaisillaan mielenliikutuksesta, povi paisuneena.
"Pistä miekkasi takaisin huotraan, chevalier", sanoi d'Artagnan
Aramiille; "herrasemme voi muutoin epäillä sinua aikeista, joita
sinulla ei ole."
Sitten hän virkkoi Mordauntiin kääntyen:
"Odotan teitä, monsieur."
"Ja minä ihmettelen teitä, messieurs. Te väittelette siitä, kuka
aloittaa taistelun minua vastaan, mutta minun kanssani ette siitä
neuvottele, vaikka asia tuntuu hiukan koskevan minuakin. On kyllä
totta, että vihaan teitä kaikkia, mutta silti eri tavoin. Toivon
saavani surmatuksi kaikki neljä, mutta minulla on enemmän
mahdollisuutta tappaa ensimmäinen kuin toinen, toinen kuin kolmas,
kolmas kuin viimeinen. Vaadin senvuoksi oikeutta valita itse
vastustajani. Jos epäätte minulta sen oikeuden, niin murhatkaa minut;
en käy taisteluun muulla ehdolla."
Ystävykset silmäilivät toisiaan.
"Se on kohtuullista", myönsivät Portos ja Aramis, jotka toivoivat
valinnan osuvan heihin.
Atos ja d'Artagnan eivät virkkaneet mitään, mutta heidän vaitiolonsakin
merkitsi mukaantumista.
"No niin", pitkitti Mordaunt keskeyttäen syvän ja juhlallisen
hiljaisuuden, joka vallitsi tässä salaperäisessä talossa, "minä
valitsen ensimmäiseksi vastustajakseni sen teistä, joka nimitytti
itseänsä Atokseksi, kun ei enää katsonut olevansa arvollinen käyttämään
kreivi de la Fèren nimeä!"
Atos ponnahti seisaalle kuin joustimen pakottamana, mutta ystäviensä
suureksi kummastukseksi hän vastasi päätänsä pudistaen, oltuaan
liikkumattomana ja vaiti:
"Herra Mordaunt, kaikkinainen kaksintaistelu meidän keskemme on
mahdoton; osoittakaa jollekulle muulle se kunnia, jota aiotte minulle."
Ja hän istuutui jälleen.
"Kas", virkahti Mordaunt, "siinäpä jo yksi, jota jänistää!"
"_Mille tonnerres_", kirosi d'Artagnan hypähtäen nuorta miestä vastaan,
"kuka uskaltaakaan sanoa, että Atos tuntee pelkoa!"
"Anna hänen lörpötellä, d'Artagnan", pyysi Atos surumielisesti ja
halveksivasti hymyillen.
"Onko se päätöksesi, Atos?" tiukkasi gascognelainen.
"Peruuttamattomasti."
"Hyvä on, ei siitä sen enempää."
Hän kääntyi Mordauntiin sanoen:
"Olette kuullut, monsieur, että kreivi de la Fère ei tahdo suoda teille
kunniaa taistella kanssaan. Valitkaa meistä joku hänen sijaansa."
"Kun en saa taistella hänen kanssaan", vastasi Mordaunt, "niin en
suurestikaan välitä, kuka tulee vastustajakseni. Asettakaa nimenne
hattuun, niin otan lapun umpimähkään."
"Siinäpä aatos", sanoi d'Artagnan.
"Se keino tosiaan tepsii", yhtyi Aramis.
"Kun en minä sitä hoksannut", päivitteli Portos, "ja kuitenkin se oli
niin yksinkertainen."
"Kuulehan, Aramis", pyysi d'Artagnan, "kirjoita sinä meidän nimemme
sillä hienolla kauniilla käsialalla, jolla kirjoitit Marie Michonille
varoituksen, että tämän herran äiti aikoi murhauttaa Buckinghamin
herttuan."
Mordaunt kuuli tämän uuden letkauksen luimistelematta; hän seisoi
käsivarret rinnalla ristissä ja näytti niin levolliselta kuin ihminen
voikaan olla tuollaisessa tilanteessa. Jollei se ollut urheutta, niin
se oli ainakin ylpeyttä, joka paljonkin muistuttaa sitä.
Aramis astui Cromwellin kirjoituspöydän ääreen, repäisi paperipalan
kolmeksi samankokoiseksi lappuseksi, kirjoitti niihin kaikkien kolmen
nimet ja näytti niitä sitten avoimina Mordauntille, joka lukematta
nyökkäsi merkiksi, että hän täydellisesti luotti toisen rehellisyyteen.
Aramis kiersi lappuset kokoon, pani ne hattuun ja tarjosi tätä nuorelle
miehelle.
Mordaunt pisti kätensä hattuun ja otti sieltä lapun, jonka hän
halveksivasti pudotti pöydälle katsomatta.
"Sinua käärmeen sikiötä!" mutisi d'Artagnan; "luopuisin kaikista
kapteeniarvon mahdollisuuksista, kunhan tuossa lapussa vain olisi minun
nimeni!"
Aramis avasi paperin; mutta niin tyyneksi ja kylmäveriseksi kuin hän
tekeysikin, vapisi hänen äänensä kuitenkin vihasta ja taistelunhalusta.
"D'Artagnan!" hän luki kaikuvasti.
D'Artagnan huudahti ilosta.
"Ah", kiitti hän, "taivaassa on siis oikeutta!"
Hän lisäsi Mordauntiin kääntyen:
"Toivottavasti, monsieur, teillä ei ole mitään vastaväitettä
tehtävänä?"
"Ei mitään, monsieur", vastasi Mordaunt vetäen hänkin vuorostaan
miekkansa ja laskien kärjen saapastaan vasten.
Siitä hetkestä alkaen, jolloin d'Artagnan tiesi toiveensa täyttyvän ja
vihollisen joutuneen lopullisesti haltuunsa, hän palasi tavalliseen
tyyneyteensä ja siihen vitkallisuuteenkin, jota hän aina noudatti
valmistautuessaan kaksintaisteluksi nimitettyyn vakavaan toimitukseen.
Hän kiersi huolellisesti ylös kalvosimensa ja hiersi oikean jalkansa
anturaa lattiaan, mikä ei estänyt häntä huomaamasta, että Mordaunt jo
toistamiseen loi ympärilleen sen kummallisen silmäyksen, jonka hän oli
äskenkin havainnut.
"Oletteko valmis, monsieur?" kysyi hän viimein.
"Minähän odotan teitä, monsieur", vastasi Mordaunt kohottaen päätänsä
ja suunnaten d'Artagnaniin selittämättömän katseen.
"Pitäkää siis varanne, monsieur", kehoitti gascognelainen, "sillä minä
käyttelen säilää melko hyvin."
"Samat sanat", vastasi Mordaunt.
"Sen parempi, se rauhoittaa omaatuntoani. Asentoon!"
"Vielä hetkinen", pyysi nuori mies; "antakaa minulle kunniasananne,
messieurs, että te ette hätyytä minua muutoin kuin yksitellen."
"Meitä häväistäksesi sinä sen anomuksesi teet, pikku käärme!" kivahti
Portos.
"En, vaan jotta minulla olisi levollinen omatunto, kuten tämä
herrasmies äsken sanoi."
"Siihen täytyy olla muu peruste", jupisi d'Artagnan päätänsä pudistaen
ja silmäillen hiukan levottomasti ympärilleen.
"Kautta aateliskunniani!" virkahtivat Aramis ja Portos yhtaikaa.
"Siinä tapauksessa, messieurs", esitti Mordaunt, "suvaitkaa asettua
johonkin nurkkaan ja suoda meille tilaa kuten kreivi de la Fère, joka
taisteluun haluttomanakin näkyy toki tuntevan kaksintaistelun säännöt,
muutoin tässä tulee ahdasta."
"Olkoon menneeksi", myöntyi Aramis.
"Tämäpä metkuilua", murisi Portos.
"Siirtykää, hyvät herrat", kehoitti d'Artagnan; "ei sovi jättää
isännällemme vähäisintäkään veruketta hänen käyttäytyäkseen huonosti,
mihin hänellä näyttää olevan hyvä halu, -- se minun on sanottava
kaikesta kunnioituksesta huolimatta, mitä olen hänelle velkaa."
Tämäkin pisto kilpistyi Mordauntin järkkymättömistä kasvoista. Portos
ja Aramis asettuivat nurkkaan samalle seinävierelle kuin Atoskin, jotta
kaksintaistelijat jäivät keskilattialle, huoneen valoisimpaan osaan,
kun molemmat lamput oli asetettu Cromwellin kirjoituspöydälle.
Valaistus luonnollisesti heikkeni mikäli loitottiin sen keskipiiristä.
"No", kysyi d'Artagnan jälleen, "oletteko viimeinkin valmis monsieur?"
"Valmis olen", vastasi Mordaunt.
Kumpainenkin eteni yhtaikaa askeleen, ja tämä liike sai säilät heti
kalahtamaan ristikkäin.
D'Artagnan oli liian etevä miekkailija haaskatakseen aikaa
vastustajansa tunnusteluun, kuten koulutettujen kesken sanotaan. Hän
teki äkkiä näppärän eksytysliikkeen; Mordaunt torjui sen.
"Kas, kas!" virkahti gascognelainen tyytyväisesti hymyillen. Ja luullen
vastustajansa paljastuneen äskeisessä väistössään hän hetkeäkään
menettämättä survaisi suoran työnnön, nopean ja leimahtavan kuin
salama.
Mordaunt suoriutui siitä niin täsmällisellä väistöllä, että
miekankärjen heilahdus ei olisi ulottunut nuoren tytön sormustimen
ulkopuolelle.
"Alanpa luulla, että meille koituu hauska leikki", sanoi d'Artagnan.
"Niin", mutisi Aramis, "mutta huvittele silmät auki!"
"_Sangdieu_, pidä varasi, veikkonen!" kehoitti Portos.
Mordaunt hymyili vuorostaan.
"Teillä on totisesti ruokoton hymy, monsieur!" arvosteli d'Artagnan.
"Itse lempo kai teidät on opettanut siten virnistelemään, vai mitä?"
Mordaunt vastasi ainoastaan yrittämällä kietoa d'Artagnanin miekkaa,
osoittaen sitä voimakkuutta, jota gascognelainen ei ollut odottanut
tapaavansa näköjään niin heiverössä ruumiissa; mutta torjumistempulla,
joka ei ollut hänen vastustajansa äskeistä huonompi, hän otti ajoissa
vastaan Mordauntin säilän, joka luisti pitkin hänen miekkansa terää,
sattumatta rintaan.
Mordaunt astahti askeleen taaksepäin.
"Kas, te muutatte juonta", puheli d'Artagnan, "te käännytte? Kuten
haluatte; voitanhan siitä ainakin sen, että pääsen näkemästä ilkeätä
hymyänne. Nyt seison varjossa; sen parempi! Ette voi aavistaakaan,
kuinka petollinen katse teillä on, monsieur, semminkin silloin kun
olette peloissanne. Vilkaiskaahan minun silmiini, niin näette jotakin,
mitä teidän kuvastimenne ei meille milloinkaan osoita, nimittäin
rehellisyyttä ja avomielisyyttä."
Tähän sanatulvaan, joka ei kenties vastannut oikean säädyllisyyden
vaatimuksia, joskin d'Artagnan oli totuttautunut käyttämään sitä
vastustajansa tarkkaavaisuuden valtaamiseksi, Mordaunt ei hiiskunut
mitään; hän vain peräytyi alituisin kiertoliikkein, kunnes lopulta tuli
vaihtaneeksi paikkaa d'Artagnanin kanssa.
Hän myhäili yhä pirullisemmin. Tämä hymyileminen alkoi huolestuttaa
gascognelaista.
"Kas niin, nyt pitää lopettaa tämä", sanoi d'Artagnan; "sillä
veitikalla on teräksiset kintereet. Esiin suuret survaisut!"
Ja hän puolestaan ahdisti Mordauntia, joka pitkitti peräytymistänsä,
mutta ilmeisesti jotain aikoen, harhaantumatta ainoaankaan virheeseen,
ja miekkansa kertaakaan syrjäytymättä suunnalta. Kun taistelu kuitenkin
tapahtui huoneen rajoitetussa tilassa, kosketti Mordauntin jalka
piankin seinää, johon hän samassa nojasi vasemmalla kädellään.
"Ahaa", huudahti d'Artagnan, "sen pitemmälle ette pääse puikkimaan,
ystäväiseni! Hyvät herrat", hän jatkoi puristaen huulensa yhteen ja
rypistäen silmäkulmiaan, "oletteko koskaan nähnyt skorpionin naulattuna
seinään? Ettekö? No, nyt sen saatte nähdä..."
Ja sekunnissa d'Artagnan survaisi kolme kamalaa työntöä Mordauntiin.
Kaikki kolme osuivat, mutta vain nirhaten häntä. D'Artagnan ei kyennyt
käsittämään tätä puolustuskuntoa. Ystävykset tarkkasivat taistelun
kulkua huohottavin povin ja hiestynein otsin.
D'Artagnan oli viime liikkeissään joutunut liian liki Mordauntia.
Hänkin vuorostaan peräytyi askeleen valmistaakseen neljättä survaisua
tai oikeastaan suorittaakseen sen, sillä d'Artagnanille oli miekkailu
kuin shakkipeliä, jonka kaikki yksityiskohdat seurasivat toisiaan
luonnollisena jaksona. Mutta siinä silmänräpäyksessä, kun hän keveän ja
nopean eksytysliikkeen jälkeen hyökkäsi kuin salamana iskien, näytti
seinä jakautuvan; Mordaunt katosi ammottavasta aukosta, ja
ovenpuoliskojen väliin osuen sälähti d'Artagnanin miekka poikki kuin se
olisi ollut lasia.
D'Artagnan kavahti taaksepäin, seinän jälleen ummistuessa.
Mordaunt oli puolustautuessaan liikehtinyt siten, että hän oli joutunut
selin salaoveen, josta olemme nähneet Cromwellin lähtevän ulos. Sen
kohdalle päästyään hän oli vasemmalla kädellään tavoittanut nastaa ja
painaltanut sitä; sitten hän oli hävinnyt näkymättömiin niinkuin
teatterissa näkee pahojen henkien kykenevän kulkemaan seinäin läpi.
Gascognelainen purki nolostuksensa vimmaiseksi sadatukseksi, johon
rautaoven takaa vastasi pahaenteinen nauru, saaden epäilijä Aramiinkin
veren jähmettymään suonissa.
"Tänne, veikkoset!" huusi d'Artagnan; "murtamaan tämä ovi!"
"Se on itse paholainen", virkahti Aramis rientäen auttamaan ystäväänsä.
"Hän pinttää meiltä pakoon, perhanassa, hän pinttää pakoon!" karjui
Portos tölmäisten leveän hartiansa seinäluukkua vasten, joka jonkun
kätketyn joustimen pidättämänä ei myödännyt tuumaakaan.
"Sen parempi", jupisi Atos kumeasti.
"Sitä aavistinkin, _mordioux_!" noitui d'Artagnan väsyttäen itseään
turhilla ponnistuksilla; "sitä aavistinkin! Kun se hylky kierteli
pitkin huonetta, arvasin jonkun kurjan juonen olevan tekeillä, huomasin
hänen hautovan jotakin kolttosta, mutta kuka olisikaan älynnyt
tällaista?"
"Se on onnettomuus, jonka meille on toimittanut hänen ystävänsä,
pimeyden ruhtinas!" huudahti Aramis.
"Se on ilmeinen onni, jonka meille on Jumala suonut!" virkkoi Atos
ilahdustaan salaamatta.
"Totta toisen kerran", vastasi d'Artagnan olkapäitänsä kohauttaen ja
jättäen silleen oven, jota näytti olevan mahdoton murtaa, "sinä
heikkonet, Atos! Miten hornassa voit sanoa tuollaista meikäläisille! Et
siis oivalla asemaamme?"
"Mitä nyt -- mitä asemaa?" kysyi Portos.
"Ken ei tällaisessa leikissä tapa, hänet tapetaan", jatkoi d'Artagnan.
"Ja kuuluuko nyt sovintoveisuusi sekin, veikkonen, että herra Mordaunt
uhraa meidät pojanrakkaudelleen? Jos se on mielipiteesi, niin sano
suoraan!"
"Voi, d'Artagnan, hyvä ystävä!"
"Niin, surkeata on tosiaan katsella asioita siltä kannalta. Se epäkelpo
lähettää nyt niskaamme sata rautakylkeä, jotka survovat meidät kuin
suurimoina tässä herra Cromwellin huhmaressa. Hei, tulkaa! Pois täältä!
Jos viivymme vielä viisi minuuttia, niin olemme hukassa."
"Olet oikeassa, lähdetään!" yhtyivät Atos ja Aramis.
"Ja minne?" tiedusti Portos.
"Majataloon, hyvä ystävä, ottamaan vaatteemme ja hevosemme, ja sitten
-- jos Jumala suo -- Ranskaan, missä ainakin tunnen talojen rakenteen.
Aluksemme odottaa meitä; se on toki lohdutuksena näissä
vastoinkäymisissä."
Ja ensimmäisenä noudattaen omaa kehoitustaan d'Artagnan pisti
miekantyngän huotraansa, sieppasi hattunsa, avasi portaille johtavan
oven ja riensi alas kolmen kumppaninsa seuraamana.
Katuovella pakolaiset tapasivat lakeijansa ja kysyivät Mordauntia,
mutta nämä eivät olleet nähneet kenenkään tulevan ulos.