Mordauntia oli d'Artagnan tosiaan väijynyt häntä tuntematta.
Taloon mennessään hän oli riisunut naamarinsa ja harmaan tekopartansa,
joita oli käyttänyt valeasunaan, noussut ylös portaita, avannut oven ja
astunut huoneeseen, jonka tummia seinäverhoja valaisi lamppu. Siellä
istui pöydän ääressä mies kirjoittamassa.
Tämä mies oli Cromwell.
Cromwellilla tiedetään Lontoossa olleen pari kolme hänen ystävilleenkin
yleensä tuntematonta olopaikkaa, jotka hän ilmaisi ainoastaan
likeisimmille uskotuilleen. Muistettaneen, että Mordaunt voitiin lukea
jälkimmäisiin.
Hänen tullessaan Cromwell kohotti päätänsä.
"Tekö siinä, Mordaunt!" virkkoi hän; "tulette myöhään."
"Kenraali", vastasi Mordaunt, "tahdoin nähdä loppuun asti toimituksen,
ja se viivytti minua."
"Vai niin", sanoi Cromwell; "en ole yleensä luullut teitä noin
uteliaaksi."
"Olen aina utelias näkemään teidän ylhäisyytenne vihollisia kukistuvan,
ja tämä ei ollut niistä vähäpätöisimpiä. Mutta te, kenraali, ettekö te
ollut Whitehallissa?"
"En", vastasi Cromwell.
Syntyi hetkisen äänettömyys.
"Oletteko kuullut mitään yksityiskohtia?" kysyi Mordaunt.
"En ollenkaan. Olen ollut täällä aamusta asti. Tiedän ainoastaan, että
suunniteltiin yritystä kuninkaan pelastamiseksi."
"Ah, te tiesitte sen?" virkahti Mordaunt.
"Sillä ei ollut erityisempää merkitystä. Neljän työmiehiksi pukeutuneen
miehen piti siepata kuningas vankeudesta ja viedä hänet Greenwichiin,
missä häntä odotti alus."
"Ja kaiken tämän tietäessänne teidän ylhäisyytenne pysytteli täällä,
kaukana syrjässä, tyynenä ja toimettomana!"
"Tyynenä kyllä", vastasi Cromwell, "mutta kuka sanoo, että olin
toimeton?"
"Mutta jos salajuoni olisikin onnistunut?"
"Sen olisin suonut."
"Minä ajattelin, että teidän ylhäisyytenne piti Kaarlo I:n kuolemaa
Englannin menestykselle välttämättömänä pahana."
"Niin", vastasi Cromwell, "se on vieläkin käsitykseni. Mutta muuta ei
tarvittu kuin että hän vain kuoli; parempi olisi kenties ollut, että se
ei olisi tapahtunut mestauslavalla."
"Minkätähden, teidän ylhäisyytenne?"
Cromwell hymyili.
"Suokaa anteeksi", tiukkasi Mordaunt, "mutta te tiedätte, kenraali,
että opiskelen valtiotaitoa ja haluan kaikissa olosuhteissa käyttää
hyödykseni opetusta, mitä herrani suvaitsee minulle antaa."
"No, sentähden, että olisi sanottu minun tuomituttaneen hänet lain
nimessä, mutta armosta päästäneen hänet pakenemaan."
"Mutta jos hän olisikin paennut tapaamattomiin?"
"Mahdotonta."
"Mahdotontako?"
"Niin, olin ryhtynyt varokeinoihin."
"Ja tunteeko teidän ylhäisyytenne ne neljä miestä, jotka olivat
yrittämässä kuninkaan vapautusta?"
"Ne olivat ne neljä ranskalaista, joista madame Henriette oli
lähettänyt kaksi puolisonsa seurueeseen ja Mazarin kaksi minun
luokseni."
"Luuletteko, sir, että Mazarin oli valtuuttanut heidät toimimaan
siten?"
"Hyvin mahdollista, mutta hän asettuu heistä eroon."
"Niinkö luulette?"
"Olen varma siitä."
"Miksi?"
"Koska heidän hankkeensa meni myttyyn."
"Teidän ylhäisyytenne antoi minulle noista ranskalaisista kaksi silloin
kun he eivät olleet tehneet muuta rikkomusta kuin olleet aseissa Kaarlo
I:n puolesta. Luovuttaisiko teidän ylhäisyytenne nyt, kun he ovat
hommanneet valtiopetosta, minulle kaikki neljä?"
"Ottakaa vain", vastasi Cromwell.
Mordaunt kumarsi, huulet julman voitonriemun hymyssä.
"Mutta", virkkoi Cromwell huomatessaan, että Mordaunt aikoi kiittää
häntä, "palatkaamme onnettomaan Kaarloon. Kuuluiko väkijoukossa
huutoja?"
"Hyvin vähän, ja kaikui myös: 'Eläköön Cromwell'"
"Minne te olitte asettunut?"
Mordaunt tähysti kenraalia tovin ja yritti lukea tämän silmistä, oliko
valtiomies kysynyt vain näön vuoksi ja kaikki jo tietäen.
Mutta Mordauntin hehkuva katse ei kyennyt tunkeutumaan Cromwellin
silmän tummaan syvyyteen.
"Minulla oli paikka, mistä sain nähdyksi ja kuulluksi kaikki", vastasi
Mordaunt.
Nyt oli Cromwellin vuoro tuijottaa tiukasti Mordauntiin ja tämän
tekeytyä tutkimattomaksi. Jonkun sekunnin silmättyään ylipäällikkö
käänsi katseensa välinpitämättömästi.
"Tilapäinen pyöveli näkyy suoriutuneen tehtävästänsä varsin hyvin", hän
sanoi. "Isku kuuluu olleen mestarin kädestä annettu."
Mordaunt muisti Cromwellin maininneen, että hän ei ollut kuullut mitään
yksityiskohtia mestauksesta, ja hän johtui siihen vakaumukseen, että
kenraali oli ollut sitä katselemassa jonkun uutimen tai kaihtimen
taakse kätkeytyneenä.
"Niin", vastasi Mordaunt levollisella äänellä ja järkkymättömin
kasvoin, "yksi isku riitti."
"Kenties se oli hänen alaansa", huomautti Cromwell.
"Niinkö luulette, sir?"
"Miksen?"
"Mutta hänellä ei ollut pyövelin käytöstapaa."
"Ja kuka muu kuin pyöveli olisi voinut tarjoutua noin kamalaan
ammattiin?" kysyi Cromwell.
"Mutta", selitti Mordaunt, "kenties joku Kaarlo-kuninkaan omakohtainen
vihamies oli vannonut kostoa ja tahtoi nyt pitää valansa; kenties joku
aatelismies, jolla oli vakavat syyt vihata kukistunutta kuningasta,
tiesi hänen aikovan paeta ja asettui tuolla tavoin hänen tielleen
naamari kasvoilla ja piilu kädessä, ei pyövelin varamiehenä, vaan
sallimuksen valtuutettuna."
"Mahdollista kyllä", myönsi Cromwell.
"Ja jos seikka olisi sellainen", jatkoi Mordaunt, "tuomitsisiko teidän
ylhäisyytenne silloin hänen tekonsa?"
"Sen arvosteleminen ei kuulu minulle", vastasi Cromwell. "Se jää hänen
ja Jumalan asiaksi."
"Mutta jos teidän ylhäisyytenne tuntisi sen aatelismiehen?"
"Minä en häntä tunne, sir", vastasi Cromwell, "enkä tahdo tulla
tuntemaan. Mitä minä välitän, oliko se tuo tai tämä? Kun Kaarlo kerran
oli tuomittu, ei häneltä mies katkaissut päätä, vaan piilu."
"Mutta ilman sitä miestä olisi kuningas kuitenkin pelastunut",
muistutti Mordaunt.
Cromwell hymyili.
"Ehdottomasti", väitti toinen; "olettehan itse sanonut, että hänet
olisi siepattu vankeudesta."
"Ja viety Greenwichiin. Siellä hän olisi neljän pelastajansa kanssa
astunut erääseen alukseen. Mutta siinä aluksessa oli neljä minun
miestäni ja viisi tynnyrillistä valtion ruutia. Merellä nämä neljä
olisivat laskeutuneet purteen, ja te olette jo siksi taitava
valtiomiehen alokas, että minun ei tarvitse selittää enempää."
"Ulapalla olisivat he kaikin singonneet ilmaan."
"Aivan. Räjähdys olisi suorittanut, mitä piilu ei ollut saanut tehdä.
Kaarlo-kuningas olisi kadonnut jäljettömiin. Olisi sanottu, että hän
oli päässyt inhimillistä oikeutta pakoon, mutta että taivaallinen kosto
oli seurannut häntä ja tavoittanut hänet; me olisimme olleet vain
tuomareina ja Jumala itse pyövelinä. Nähkääs, sen suunnitelman minulta
tärveli teidän naamioitu aatelismiehenne, Mordaunt. Huomaatte siis
olleeni oikeassa, kun en tahtonut tulla tuntemaan häntä, sillä hänen
hyvästä harrastuksestaan huolimatta en totisesti osaisi olla hänelle
kiitollinen palveluksestaan."
"Kumarran kuten aina ja nöyryytän itseni teidän edessänne, sir",
virkkoi Mordaunt: "te olette syvämielinen ajattelija, ja teidän
ajatuksenne miinoitetusta aluksesta on suurenmoinen", hän lisäsi.
"Järjetön", väitti Cromwell, "koska se jäi hyödyttömäksi.
Valtiollisessa elämässä on ainoastaan sellainen aatos suuri, joka
kantaa hedelmiä; kaikki onnistumattomat hankkeet ovat tyhmiä ja
kypsymättömiä. Tänä iltana lähdette senvuoksi Greenwichiin, Mordaunt",
jatkoi Cromwell nousten; "te kysytte 'Salaman' laivuria, näytätte
hänelle kaikista kulmistaan solmittua valkoista nenäliinaa, joka oli
sovittuna merkkinä, käskette väen palata maihin ja toimitatte ruudin
viedyksi takaisin arsenaliin, ellei..."
"Ellei...?" kertasi Mordaunt, jonka kasvot olivat Cromwellin puhuessa
kirkastuneet rajusta ilosta.
"Ellei alus nykyisessä kunnossaan sovellu yksityisiin aikeisiinne."
"Voi, mylord, mylord!" huudahti Mordaunt. "Ottaessaan teidät
valitukseen Jumala antoi teille katseensa, jota ei mikään vältä."
"Taidattepa puhutella minua mylordiksi!" sanoi Cromwell nauraen.
"Olkoon menneeksi näin kahden kesken, mutta pitäkää tarkoin varanne,
että sellainen sana ei pujahda kieleltänne yksinkertaisten
puritaaniemme kuullen."
"Eikö teidän ylhäisyyttänne jo pian julkisestikin puhutella siten?"
"Sitä ainakin toivon", myönsi Cromwell, "mutta vielä ei ole aika
tullut."
Hän otti viitan ylleen.
"Te lähdette, sir?" kysyi Mordaunt.
"Niin", vastasi Cromwell; "olen maannut täällä eilen ja toissapäivänä,
ja te tiedätte, että tapani ei ole nukkua kolmea yötä peräkkäin samalla
vuoteella."
"Teidän ylhäisyytenne suo minulle siis vapautta koko yöksi?" sanoi
Mordaunt.
"Ja huomispäiväksikin, jos on tarvis", vastasi Cromwell. "Eilisillasta
asti", hän lisäsi hymyillen, "te olette tehnyt kylliksi minun tiliini,
ja jos teillä on mitään yksityisiä asioita järjestettävänä, on
kohtuullista teidän saada lomaa."
"Kiitos, sir; se tulee toivoakseni hyvin käytetyksi."
Cromwell teki Mordauntille merkin päällään. Sitten hän virkkoi
kääntyen:
"Oletteko aseistettu?"
"Minulla on miekkani", vastasi Mordaunt.
"Ja teillä ei ole ketään odottamassa ulko-ovella?"
"Ei ketään."
"Silloin pitänee teidän tulla minun kanssani, Mordaunt."
"Kiitän tarjouksesta, sir; mutta ne mutkat, joita teidän on tehtävä
käyttäessänne maanalaista käytävää, viivyttäisivät minua, ja sen
jälkeen mitä äsken kerroitte olen kenties jo menettänyt liiaksikin
aikaa. Minä lähden katuovesta."
"Menkää siis", myöntyi Cromwell.
Ja painamalla salaista nastaa hän avasi oven, joka oli niin
huolellisesti kätketty laudoitukseen, että tottuneinkaan silmä ei olisi
kyennyt sitä keksimään.
Tämä teräsjoustimen varassa liikkuva ovi sulkeutui jälleen hänen
takanaan.
Se oli noita kätkettyjä pääsyteitä, joita historia mainitsee olleen
kaikissa Cromwellin asumissa salaperäisissä taloissa.
Sieltä kulki käytävä sivukadun alitse sokkeloiseen luolaan, jonka aukko
oli toisen rakennuksen puutarhassa sadan askeleen päässä siitä, mistä
tulevainen protektori oli vastikään lähtenyt.
Vasta tuon kohtauksen loppupuolella oli Grimaud huolimattomasti kokoon
vedettyjen uutimien raosta nähnyt nuo kaksi miestä ja perätysten
tuntenut Cromwellin ja Mordauntin.
Olemme jo maininneet, mikä teho sillä tiedolla oli neljään ystävykseen.
D'Artagnan oli ensimmäinen, joka malttoi mielensä.
"Mordaunt!" virkkoi hän; "kautta taivaan, Jumala itse lähettää hänet
meille."
"Niin", sanoi Portos; "lyökäämme säpäleiksi ovi ja hyökätkäämme hänen
kimppuunsa."
"Päin vastoin", esti d'Artagnan, "älkäämme mäikyttäkö mitään, sillä
melu hälyttäisi tänne väkeä; jos hän, kuten Grimaud sanoo, on arvoisan
valtiaansa seurassa, niin täällä varmaankin on viidenkymmenen askeleen
päässä joku rautakylkinen vartio kätkettynä. Hei, Grimaud, tule tänne
ja yritä pysyä ketaroillasi!"
Grimaud lähestyi. Hänen vimmastuksensa oli palannut tajun mukana, mutta
hän kykeni kuitenkin hallitsemaan itsensä.
"Kas niin", jatkoi d'Artagnan, "nouse nyt jälleen ylös ja sano meille,
onko Mordauntilla vielä seuraa, valmistautuuko hän lähtemään ulos tai
menemään makuulle. Jos hänellä on seuraa, niin me odotamme, kunnes
tapaamme hänet yksinään; jos hän lähtee ulos, niin sieppaamme hänet
kadulta, -- jos hän jää taloon, niin särjemme ikkunan. Se aiheuttaa
toki vähemmän melua ja on helpompaa kuin oven murtaminen."
Grimaud alkoi hiljaa kavuta ikkunaan.
"Vartioitkaa te toista pääsytietä, Atos ja Aramis; me jäämme tänne
Portoksen kanssa."
Molemmat ystävykset noudattivat kehoitusta.
"No, Grimaud?" kysyi d'Artagnan.
"Hän on yksin", ilmoitti Grimaud.
"Oletko varma siitä?"
"Olen."
"Mutta me emme ole nähneet hänen kumppaninsa poistumista."
"Kenties hän on lähtenyt toisesta ovesta."
"Mitä hän tekee?"
"Kääriytyy viittaansa ja vetää sormikkaita käsiinsä."
"Silmät auki!" mutisi d'Artagnan.
Portos kouraisi tikariansa, vetäen sen koneellisesti tupesta.
"Takaisin tikarisi, veikkoseni", sanoi d'Artagnan; "iskeminen ei tässä
tule ensimmäisenä kysymykseen. Hän on hallussamme, toimikaamme hyvässä
järjestyksessä. Meillä on muutamia molemminpuolisia selityksiä
vaadittavana toisiltamme, ja tästä tulee Armentièresin kohtauksen
toisinto; toivokaamme vain, että tällä hornanhengellä ei ole mitään
sikiötä ja että hänen mukanaan rusentuu lopullisesti koko pesye."
"Hiljaa!" virkkoi Grimaud; "nyt hän tekee lähtöä. Hän lähestyy lamppua,
puhaltaa sen sammuksiin, -- en näe mitään."
"Alas siis, alas!"
Grimaud hyppäsi takaperin alas ja putosi jaloilleen. Lumi tukahutti
jysäyksen. Ei kuulunut mitään melua.
"Mene sanomaan Atokselle ja Aramiille, että he asettukoot molemmin
puolin oveansa, niinkuin myöskin Portos ja minä teemme; taputtakoot
käsiään, kun ovat siepanneet hänet; me menettelemme samaten, jos hän
joutuu meidän saaliiksemme."
Grimaud katosi.
"Portos, Portos", varoitti d'Artagnan, "vedä paremmin kokoon leveät
hartiasi, hyvä ystävä; hän ei saa ulos astuessaan nähdä mitään."
"Kunpahan tulisi tätä kautta!"
"Vaiti!" kielsi d'Artagnan.
Portos painautui muuriin kuin tahtoen tunkeutua sen sisälle. D'Artagnan
teki samaten.
Nyt kuultiin Mordauntin kaikuvat askeleet portailta. Huomaamatta jäänyt
oviluukku siirtyi uurroksestaan naristen sivulle. Mordaunt tähyili
ympärilleen, mutta ystävysten varokeinojen johdosta hän ei nähnyt
mitään. Sitten hän pisti avaimen lukkoon; ovi avautui, ja hän ilmestyi
kynnykselle.
Samassa hän seisoi kasvoista kasvoihin d'Artagnanin edessä. Hän tahtoi
vetää oven kiinni. Portos ryntäsi käsiksi ripaan ja tempasi oven
selkiselälleen.
Portos taputti kolmasti käsiänsä. Atos ja Aramis juoksivat paikalle.
Mordaunt vaaleni tuhkanharmaaksi, mutta hän ei äännähtänytkään, ei
huutanut apua.
D'Artagnan astui suoraan Mordauntia kohti ja ikäänkuin työnsi hänet
rinnallaan takaperin ylös portaita, joita valaisi lamppu, niin että
gascognelainen ei hetkeksikään menettänyt Mordauntin käsiä näkyvistään;
mutta Mordaunt oivalsikin kyllä, että jos hän olisi saanut surmatuksi
d'Artagnanin, olisi häntä vastassa ollut vielä kolme muuta vihollista.
Hän ei senvuoksi liikahtanutkaan puolustautuakseen, ei tehnyt
ainoatakaan uhkaavaa elettä. Sisäovelle tullessaan Mordaunt tunsi
selkänsä tölmäävän sitä vasten ja arveli kai loppunsa tulevan siinä;
mutta hän erehtyi, sillä d'Artagnan ojensi kätensä ja avasi oven.
Mordaunt ja hän olivat nyt huoneessa, missä nuori mies oli kymmenen
minuuttia takaperin haastellut Cromwellin kanssa.
Portos astui sisälle hänen perässään; hän oli kurottautunut ottamaan
alas riippulampun ja sytytti nyt sen avulla huoneessa olevan
pöytälampun.
Atos ja Aramis ilmestyivät ovelle ja lukitsivat sen avaimella.
"Suvaitkaahan istuutua", kehoitti d'Artagnan ojentaen nuorelle miehelle
tuolin.
Tämä otti sen d'Artagnanin kädestä ja istuutui kalpeana, mutta tyynenä.
Aramis asetti kolmen askeleen päähän hänestä kolme tuolia, --
itselleen, d'Artagnanille ja Portokselle.
Atos meni istuutumaan huoneen etäisimpään nurkkaan ja näytti päättäneen
jäädä syrjästä katsomaan alkavaa kohtausta.
Portos asettui d'Artagnanin vasemmalle ja Aramis oikealle puolelle.
Atos näytti alakuloiselta. Portos hykerteli kämmeniään kuumeellisen
kärsimättömänä.
Aramis pureskeli hymyillen huultansa, kunnes siitä tiukkui verta.
D'Artagnan oli ainoa, joka ainakin ulkonaisesti hillitsi itsensä.
"Herra Mordaunt", hän virkkoi nuorelle miehelle, "kun sattuma
vihdoinkin toimitti meidät koolle, hukattuamme näin monta päivää
toistemme kintereillä juoksemiseen, niin pakiskaamme hiukan, jos
suvaitsette."