Vaikka kello oli vasta neljä ehtoopäivällä, oli jo ihan pimeä; lunta
tuprusi isoina hiutaleina jääkylmän tuulen myötä. Aramis ilmestyi nyt
vuorostaan ja tapasi Atoksen menehdyksissään, jollei aivan tajuttomana.
Jo ystävän ensimmäiset sanat toinnuttivat kreivin siitä horrostilasta,
johon hän oli sortunut.
"No niin", virkkoi Aramis, "hävisimme kohtalon pakosta."
"Hävisimme, niin!" vastasi Atos. "Jalo ja kovaonninen kuningas!"
"Mitä, oletko haavoittunut?" kysäisi Aramis.
"En, tämä veri on hänen."
Kreivi pyyhki otsansa.
"Missä siis olitkaan?"
"Minne minut jätit, -- mestauslavan alla."
"Ja sinä näit kaikki?"
"En, mutta kuulin kaikki. Jumala varjelkoon minua kokemasta toista
samanlaista tuntia kuin siellä vietin! Eikö tukkani ole vaalennut?"
"Tiedät siis, että minä pysyin hänen luonansa?"
"Kuulin äänesi viimeiseen hetkeen asti."
"Tässä on rintatähti, jonka hän antoi minulle", sanoi Aramis, "ja tässä
risti, jonka otin hänen kädestään; hän tahtoi, että nämä kalleudet
palautettaisiin kuningattarelle."
"Ja tässä on nenäliina niiden kääreeksi", virkkoi Atos.
Ja hän otti taskustaan nenäliinan, jonka oli kastanut kuninkaan vereen.
"Miten on ruumiin suhteen menetelty?" tiedusti hän sitten.
"Cromwellin käskystä se haudataan kuninkaallisin kunnianosoituksin. Me
asetimme ruumiin lyijykirstuun, ja lääkärit palsamoivat nyt onnettoman
hallitsijan maallisia jäännöksiä. Heidän työnsä päätyttyä kuningas
asetetaan surukappeliin näytteille."
"Sitä ivaa!" mutisi Atos synkästi; "kuninkaallisia kunnianosoituksia
sille, jonka he ovat murhanneet!"
"Se todistaa", virkkoi Aramis, "että vaikka kuningas kuolee, kuninkuus
ei kuole."
"Voi!" huudahti Atos, "siinä meni kenties viimeinen ritarikuningas,
mitä maailma saa nähdä."
"No, älä antaudu epätoivoon, kreivi", sanoi karkea ääni portailta,
mistä kuului Portoksen raskasta tömistelyä; "me olemme kaikki
kuolevaisia, ystävä-kullat."
"Tuletpa myöhään, hyvä Portos", huomautti kreivi de la Fère.
"Niin", vastasi Portos, "tapasin tielläni ihmisiä, jotka viivyttivät
minua. Ne tanssivat, senkin hylyt! Kaappasin erästä kaulasta ja taisin
kuristaa häntä hiukan. Samassa ilmestyi paikalle patrulli. Erityisesti
pitelemäni mies ei onneksi kyennyt hisahtamaan muutamaan minuuttiin.
Käytin sitä etua livahtaakseni sivukadulle. Se pikku katu johti minut
vielä soukempaan kujaan. Sitten eksyin. En suurestikaan tunne Lontoota
enkä osaa englanninkieltä; pelkäsin joutuneeni kerrassaan hukkateille,
mutta täällä nyt vihdoinkin olen."
"Entä d'Artagnan?" kysyi Aramis; "etkö ole häntä nähnyt? Olisikohan
hänelle tapahtunut jotakin!"
"Me jouduimme erillemme tungoksessa", kertoi Portos, "ja sitten en enää
mitenkään saanut häntä tavoitetuksi."
"Oh", sanoi Atos hiukan katkerasti, "minä kyllä näin hänet, hän seisoi
etummaisena väkijoukossa ja oli saanut erinomaisen paikan katsellakseen
kaikkea, ja kun näytelmä oli sentään varsin merkillinen, tahtoi hän kai
seurata sen kulkua ihan loppuun saakka."
"Kas, kreivi de la Fère", virkkoi tyyni, vaikka kiivaasta vauhdista
läähättävä ääni, "sinäkö puhut pahaa poissaolevista?"
Tämä moite vihlaisi Atoksen sydäntä. Mutta kun d'Artagnanin näkeminen
raa'an ja julman rahvaan etummaisena oli tosiaan vaikuttanut häneen
syvästi, vastasi hän ainoastaan:
"En puhu sinusta pahaa, hyvä ystävä. Olimme sinusta levottomia, ja minä
vain huomautin, missä olit. Sinä et tuntenut Kaarlo-kuningasta; hän oli
sinulle pelkkä muukalainen, ja sinä et ollut velvollinen rakastamaan
häntä."
Nämä sanat virkkaessaan Atos ojensi kätensä ystävälleen. Mutta
d'Artagnan ei ollut näkevinään tätä liikettä ja piti kätensä viitan
alla.
Atos antoi kätensä hiljaa painua sivulle.
"Uh, kun väsyttää!" huoahti d'Artagnan istuutuen.
"Juo lasillinen portviiniä", esitti Aramis nostaen pöydältä pullon ja
kaataen lasiin; "juo, se virkistää sinua."
"Niin, juokaamme", virkkoi Atos, joka gascognelaisen tyytymättömyydestä
pahoillaan tahtoi kilistää lasia hänen kanssaan, "juokaamme ja sitten
jättäkäämme tämä inhottava maa. Alus odottaa meitä, tiedättehän;
lähtekäämme matkalle tänä iltana, -- meillä ei enää ole täällä mitään
tekemistä."
"Sinullapa on kiire, kreiviseni", virkkoi d'Artagnan.
"Tämä verinen kamara polttaa jalkojani", vastasi Atos.
"Lumi ei tehoa samaten minuun", sanoi gascognelainen levollisesti.
"Mutta mitä soisit meidän vielä tekevän, kun kuningas on kuollut?"
kysyi Atos.
"Sinä et siis katso meille jääneen mitään tehtävää Englannissa,
kreiviseni?" tiedusti d'Artagnan välinpitämättömästi.
"En mitään", vastasi Atos, "muuta kuin epäillä Jumalan laupeutta ja
halveksia omia voimiani."
"No niin", pitkitti d'Artagnan, "minä sitävastoin -- minä kehno
sielu, minä raakamainen töllistelijä, joka lähestyin mestauslavaa
kolmenkymmenen jalan päähän paremmin nähdäkseni muukalaiskuninkaan pään
putoavan, kun en tietenkään säälinyt hänen kohtaloansa -- minä
ajattelen toisin kuin kreivi tässä ... minä jään!"
Atos kalpeni kalpenemistaan; jokainen ystävän lausuma moite värähdytti
hänen sydäntään.
"Vai niin, sinä jäät Lontooseen?" virkkoi Portos d'Artagnanille.
"Niin", vahvisti tämä. "Entä sinä?"
"Perhana", tuumi Portos hiukan hämillään Atoksen ja Aramiin tähden,
"jos sinä jäät, minun tultuani tänne sinun matkassasi, niin en lähde
ilman sinua takaisin; enhän toki jätä sinua yksiksesi tähän ilkeään
maahan."
"Kiitos, oiva veikkonen! Silloin esitänkin sinulle pikku yrityksen,
jonka toteutamme yhdessä kreivin lähdettyä; se juolahti mieleeni tuota
äskeistä näytelmää katsellessani."
"Millainen se on?"
"Mieleni tekee saada selville, kuka tuo naamioitu mies oli, joka niin
auliisti tarjoutui katkaisemaan kuninkaalta kaulan."
"Naamioitu mies!" huudahti Atos; "et siis päästänyt pyöveliä
livahtamaan käsistäsi?"
"Pyöveliäkö?" vastasi d'Artagnan; "hän on yhäti kellarissa,
arvattavasti hyväillen isäntämme viinipulloja. Mutta siitäpä
muistankin..."
Hän astui ovelle.
"Mousqueton!" huusi hän.
"Monsieur!" kuului ääni ikäänkuin maan uumenista.
"Päästä irti vanki", käski d'Artagnan; "kaikki on lopussa."
"Mutta", tokaisi Atos, "kuka siis oli se kurja, joka kohotti kätensä
kuninkaan pään menoksi?"
"Pyövelinviran harrastaja, joka muuten piteli piilua tottuneesti",
huomautti Aramis, "sillä yksi isku riitti, kuten hän _toivoikin_."
"Ettekö nähneet hänen kasvojaan?" kysyi Atos.
"Hänellä oli naamio", vastasi d'Artagnan.
"Mutta sinä, Aramis, joka olit niin lähellä?"
"En nähnyt muuta kuin harmahtavan parran, joka ulottui naamion
alapuolelle."
"Hän oli siis elähtänyt mies?" kysyi Atos.
"Ka, se ei todista mitään", vastasi d'Artagnan. "Kun ottaa itselleen
naamarin, voi siihen lisätä parrankin."
"Minua kiukuttaa, etten seurannut häntä", virkahti Portos.
"Kas, hyvä Portos", ilmoitti d'Artagnan, "juuri se aatos pälkähti minun
päähäni."
Atos oivalsi nyt kaikki; hän nousi seisaalle.
"Suo minulle anteeksi, d'Artagnan", pyysi hän; "olen epäillyt Jumalaa,
joten saatoin epäillä sinuakin. Suo anteeksi, veikkonen!"
"Siitä saamme hetimiten puhua", vastasi d'Artagnan puolittain
hymyillen.
"Kerrohan", hoputti Aramis.
"No niin", haastoi d'Artagnan, "seistessäni siinä katselemassa, en
kuningasta, niinkuin kreivi tässä arveli -- sillä minä tiedän jo, mitä
ihmisen kuoleman näkeminen on, ja se koskee minuun aina pahasti, vaikka
minun pitäisi olla tottunut sellaiseen -- vaan naamioitua pyöveliä,
johtui mieleeni kuten sanoin, että minun pitäisi tutkia, kuka hän oli.
Kun meillä on aina tapana vedota toisiimme ja käyttää toistemme apua,
niinkuin ihminen ottaa toisen kätensä auttamaan toista, silmäilin
koneellisesti ympärilleni tavoittaen Portosta nähdäkseni, sillä minä
olin tuntenut sinut seisomassa kuninkaan vieressä, Aramis, ja kreivin
tiesin olevan mestauslavan alla. Sentähden annankin sinulle anteeksi",
lisäsi hän ojentaen kätensä Atokselle, "sillä sinun on täytynyt kärsiä
hirveästi. Katselin siis ympärilleni, kunnes näin oikeallani pään, joka
oli ollut halkaistuna, mutta välttävästi paikattu kokoon mustalla
kääreellä. 'Lempo soikoon', tuumasin itsekseni, 'tuo sauma näyttää
omaan kuosiini tehdyltä, ja lienenkin joskus ommellut kokoon tuon
kallon'. Siinä seisoi tosiaan se kovaonninen skotlantilainen, Parryn
veli, muistattehan, johon Groslow huvikseen koetti voimaansa, ja jolla
oli vain puoli nuppia ehjänä, kun me hänet tapasimme."
"Aivan oikein", tokaisi Portos, "se mustakanainen mies."
"Sinäpä sen sanoit, sama juuri. Hän viittoi toiselle miehelle, joka
seisoi vasemmallani; käännyin katsomaan ja tunsin kelpo Grimaudin, joka
yksinomaan tähysti tiukasti pyöveliä kuten minäkin."
"'Hei!'" virkoin hänelle. "Kun kreivi aina käyttää tätä yksitavuista
sanaa häntä puhutellessaan, käsitti Grimaud heti, että häntä
tarkoitettiin; hän kiepahti päin ikäänkuin joustimen kieräyttämänä,
tunsi vuorostaan minut ja sanoi naamioituun mieheen viitaten:
"'Hm?' mikä merkitsi: 'Näettekö?'
"'Totta hitossa!' vastasin minä.
"Me ymmärsimme toisiamme täydellisesti.
"Käännyin jälleen skotlantilaiseemme; hänenkin katseensa puhuivat
selvää kieltä.
"Lyhyeen sanoen, kaikki päättyi surkeasti, kuten tiedätte. Väki
poistui; tuli vähitellen ilta. Minä olin vetäytynyt erääseen torin
soppeen Grimaudin ja skotlantilaisen kanssa, jota olin viitannut
jäämään seuraamme. Sieltä näin pyövelin, joka kuninkaan kamariin
mentyään vaihtoi pukua; hänen vaatteensa olivat kai ryvettyneet vereen.
Sitten hän painoi päähänsä mustan hatun, kääriytyi viittaan ja katosi.
Arvasin hänen olevan tulossa ulos ja riensin portin edustalle. Viiden
minuutin kuluttua näimmekin hänen laskeutuvan alas portaita."
"Ja sinä seurasit häntä?" huudahti Atos.
"Tottahan toki!" vastasi d'Artagnan; "mutta vaivatonta se ei ollut.
Tuon tuostakin kääntyi hän katsomaan taaksensa, ja meidän oli pakko
piiloutua tai tekeytyä välinpitämättömäksi. Olisin kyllä saavuttanut ja
surmannutkin hänet; mutta minä en ole itsekäs, ja tahdoin säästää sen
virkistyksen teille, Aramis ja Atos, hiukan lohduttaakseni teitä.
Viimein hän puolisen tuntia samottuaan keskikaupungin mutkikkaimpia
katuja saapui yksinäisen pikku rakennuksen edustalle, missä ei
vähäisinkään melu tai ainoakaan valo ilmoittanut kenenkään asuvan.
"Grimaud veti väljistä housuistaan pistoolin.
"'Hm?' äännähti hän näyttäen asetta.
"'Ei', kielsin minä ja pidätin hänen käsivartensa.
"Olen jo sanonut teille, että minulla oli oma aatokseni. Naamioitu mies
seisahtui matalan ulko-oven eteen ja otti taskustaan avaimen; mutta hän
ei pistänyt sitä lukkoon ennen kuin kääntyi katsomaan, vakoiliko häntä
kukaan. Minä olin kumartunut puun taakse, Grimaudia peitti kivipilari,
ja skotlantilainen heittäysi paremman piilon puutteessa pitkäkseen
kadulle.
"Miekkosemme arveli nähtävästi olevansa yksin, sillä heti jälkeenpäin
kuulin avaimen kiertyvän lukossa, ovi aukesi, ja hän katosi."
"Sitä roistoa!" ärähti Aramis; "mutta nyt sinun palattuasi on hän
saattanut paeta, ja silloin emme häntä enää tapaa."
"Älä nyt, Aramis!" vastasi d'Artagnan; "sinä otaksut minut toiseksi."
"Mutta", huomautti Atos, "tällaikaa..."
"No, eikö minulla ollut täksi aikaa Grimaud ja skotlantilainen
sijaisekseni? Ennen kuin hän oli ehtinyt astua kymmentä askelta talosta
olin minä puolestani kiertänyt koko rakennuksen. Sille ovelle, josta
hän oli mennyt sisälle, asetin skotlantilaisemme ja neuvoin häntä
eleillä, että jos saattamamme mies tulisi ulos, pitäisi hänen seurata
tätä kaikkialle, Grimaudin pysytellessä vuorostaan hänen jäljillään,
sitten palatakseen odottamaan meitä täällä. Grimaudin asetin toiselle
pääsyaukolle, antaen hänelle saman ohjeen, ja tässä nyt olen. Otus on
kierroksessa; kuka nyt tahtoo olla kaadannassa mukana?"
Atos syöksähti syleilemään d'Artagnania, joka pyyhki otsaansa.
"Hyvä ystävä", sanoi hän, "sinä olet tosiaan liian hyvä, kun annat
minulle anteeksi. Olin väärässä, satakertaisesti väärässä; minun olisi
pitänyt tuntea sinut paremmin. Mutta meissä on pohjalla jotakin häijyä,
mikä alituiseen yllyttää meissä epäluuloisuutta."
"Hm", tuumi Portos, "eiköhän tuo pyöveli voine olla herra Cromwell,
joka työn kunnollisesta täyttämisestä varmistuakseen on tahtonut itse
suorittaa sen?"
"Vielä mitä! Cromwell on lyhyt ja pönäkkä, mutta tämä pitkähkö ja
solakka."
"Joku kuolemaan tuomittu sotamies kai, jolle on siitä hinnasta luvattu
armahdus", arveli Atos, "niinkuin onnettoman Chalaisin suhteen
meneteltiin."
"Ei, ei", väitti d'Artagnan, "hän ei astele kuin sotamies eikä huoju
ratsumiehen tavoin. Hänellä on sirot raajat ja ylväs ryhti, kaikesta
huolimatta. Erehdyn pahoin, tai me olemme tekemisissä aatelismiehen
kanssa."
"Aatelismiehenkö!" huudahti Atos; "mahdotonta! Se olisi tahra koko
säädylle."
"Oiva ajo!" ihasteli Portos remahtaen nauruun, joka tärisytti
ikkunoita: "hemmetin hauska ajo!"
"Matkustatko nyt, Atos?" kysyi d'Artagnan.
"En, minä jään", vastasi aatelismies, ja hänen uhkaava eleensä ei
luvannut mitään hyvää henkilölle, jota se tarkoitti.
"Miekat vyölle vain!" sanoi Aramis; "miekat vyölle, -- älkäämme
menettäkö hetkeäkään."
Ystävykset pukeutuivat jälleen ripeästi herrasmiehen asuun,
kiinnittivät miekkansa, kutsuivat yläkertaan Mousquetonin ja Blaisoisin
ja käskivät näiden järjestää heidän tilinsä isännän kanssa ja laittaa
kaikki lähtökuntoon, koska he luultavasti jo samana yönä olivat
jättämässä Lontoon taaksensa.
Pimeys oli tummunut yhä synkemmäksi, vielä putoilevat
lumihiutaleet näyttivät kietovan suunnattomaan käärinliinaan
kuningasmurhaaja-kaupungin. Kello oli noin seitsemän illalla, ja
kaduilla liikkui tuskin ketään; kukin istui kotinsa perhepiirissä ja
puheli hiljaa kamalan päivän tapauksista.
Levätteihinsä verhoutuneina ystävykset samosivat aukioiden poikki ja
katuja pitkin, jotka päivällä olivat olleet niin tulvillaan väkeä,
mutta nyt levisivät autioina. D'Artagnan kulki edellä, alituiseen
etsien ristejä, joita hän oli tikarillaan raapaissut seiniin; mutta oli
niin pimeä, että hänen oli hyvin vaikea tuntea niitä. Kuitenkin oli
d'Artagnan niin hyvin painanut mieleensä jokaisen pylvään,
suihkulähteen ja kyltin, että hän puolen tunnin kuluttua päätyi
ennenmainitun yksinäisen talon edustalle kolmen kumppaninsa keralla.
D'Artagnan luuli ensi hetkellä, että Parryn veli oli kadonnut, mutta
hän erehtyi: kotimaansa tunturijäätikköihin tottunut skotlantilainen
oli oikaissut vartalonsa pilaria vasten, ja ikäänkuin jalustaltaan
suistettuna kuvapatsaana oli kylmien säiden karaisema mies antanut
lumen kasautua vaipaksi ylleen. Ystävysten lähestyessä hän astahti
esiin.
"Kas", virkkoi Atos, "siinähän uskollinen palvelija! Kautta taivaan,
kunnon ihmiset ovat vähemmän harvinaisia kuin luullaan; tämä on
rohkaisevaa."
"Älkäämme kovin kerkeästi sitoko seppeleitä skotlantilaisellemme",
huomautti d'Artagnan; "minä luulen, että se veitikka on täällä omissa
asioissaan. Olen kuullut sanottavan, että ne herrat, jotka ovat tulleet
maailmaan toisella puolella Tweedia, ovat pitkävihaisia. Pitäköön
Groslow varansa; hänelle voisi käydä huonosti, jos hän tapaisi tämän
miehen."
Eroten ystävistään hän lähestyi skotlantilaista ja ilmoittausi tälle.
Sitten hän viittasi kumppaneitansa tulemaan paikalle.
"_Well_?" kysyi Atos englanninkielellä.
"Ketään ei ole tullut ulos", vastasi Parryn veli.
"Hyvä; jää sinä tämän miehen luo, Portos, ja sinä myös, Aramis.
D'Artagnan opastaa minut Grimaudin luo."
Grimaud ei ollut vähemmän nokkela kuin skotlantilainen; hän oli
kyyristynyt onttoa halavaa vasten, jota käytti vahtikojuna. D'Artagnan
luuli hetkiseksi kuten edellisellekin vartiopaikalle tullessaan, että
naamioitu mies oli ilmestynyt esiin ja saanut vakoojan kintereilleen.
Äkkiä pistäysi näkyviin pää, ja kuului hiljainen vihellys.
"Hei!" virkahti Atos.
"Niin", vastasi Grimaud.
He lähestyivät halavaa.
"No", kysyi d'Artagnan, "onko ketään tullut ulos?"
"Ei, vaan mennyt sisälle", vastasi Grimaud.
"Mieskö vai nainen?"
"Mies."
"Ahaa", sanoi d'Artagnan, "heitä on siis kaksi!"
"Soisin olevan neljä", virkkoi Atos, "jotta olisimme edes muodollisesti
tasaväkisiä."
"Kenties heitä onkin neljä", huomautti d'Artagnan.
"Kuinka niin?"
"Eikö muita miehiä ole voinut olla talossa odottelemassa näiden kahden
tuloa?"
"Sen voi nähdä", sanoi Grimaud viitaten ikkunaan, jonka luukuista
tunkeusi muutamia valonsäteitä.
"Olet oikeassa", vastasi d'Artagnan; "kutsukaamme toisetkin tänne."
He kiersivät rakennuksen antaakseen Portokselle ja Aramiille merkin
tulla toiselle puolelle.
Nämä kiirehtivät sinne innoissaan.
"Oletteko nähneet jotakin?" he kysyivät.
"Emme, mutta näemme pian", vastasi d'Artagnan osoittaen Grimaudia, joka
kiviseinän rosoihin tarraten oli jo kavunnut viisi tai kuusi jalkaa
korkealle maasta.
Kaikki neljä lähestyivät. Grimaud pitkitti nousuansa ketterästi kuin
kissa. Viimein hän sai siepatuksi kiinni koukusta, jota käytettiin
ikkunaluukun kiinnittämiseksi seinään sen ollessa auki. Samalla kertaa
tapasi hänen jalkansa reunuksen, joka näytti suovan hänelle riittävän
tukikohdan, sillä hän ilmaisi merkillä päässeensä määränpäähän. Sitten
hän painoi silmänsä luukun raolle.
"No?" tiedusti d'Artagnan.
Grimaud haritti kaksi sormea kädestään.
"Puhu", käski Atos; "merkkisi eivät näy. Montako heitä on?"
Grimaud teki ponnistuksen.
"Kaksi", hän vastasi. "Toinen on kääntynyt tänne päin, ja toinen on
selin minuun."
"Hyvä! Ja kuka se on, jonka kasvot näet?"
"Sama mies, jonka näin tulevan."
"Tunnetko häntä?"
"Luulin jo äsken tuntevani enkä erehtynyt: hän on pönäkkä ja lyhyt."
"Ken se on?" kysyivät kaikki ystävykset yhtaikaa matalalla äänellä.
"Kenraali Oliver Cromwell."
Ystävykset katsoivat toisiinsa.
"Entä toinen?" kysyi Atos.
"Laiha ja solakka."
"Se on pyöveli", virkkoivat d'Artagnan ja Aramis yhteen suuhun.
"Näen ainoastaan selkäpuolen", jatkoi Grimaud; "mutta malttakaa, hän
liikahtaa, hän kääntyy, -- ja jos hän on pannut pois naamarinsa, voin
nähdä ... ah!"
Niinkuin sydämeen iskettynä hellitti Grimaud rautakoukun ja putosi
selkä edellä alas kumeasti huoaten. Portos vastaanotti hänet syliinsä.
"Näitkö hänet?" kysyivät ystävykset.
"Näin", vastasi Grimaud tukka pystyssä ja hiki otsalla.
"Sen laihan miehen?" sanoi d'Artagnan.
"Niin."
"Pyövelin?" lisäsi Aramis.
"Niin."
"Ja kuka se on?" tiedusti Portos.
"Hän! hän!" änkkäsi Grimaud kalpeana kuin ruumis ja vapisevin käsin
tarttuen herransa käteen.
"Kuka hän?" kysyi Atos.
"Mordaunt!..." vastasi Grimaud.
D'Artagnan, Portos ja Aramis huudahtivat ilahtuneina.
Atos astui askeleen taaksepäin ja laski kätensä otsalleen.
"Sallimus!" jupisi hän.