Parlamentti tuomitsi Kaarlo Stuartin kuolemaan, kuten oli ollut helppo
nähdä ennakolta. Valtiolliset tuomiot ovat melkein aina tyhjiä
muodollisuuksia, sillä samat intohimot, jotka ovat aiheuttaneet
syytöksen, määräävät myöskin tuomion. Sellainen on vallankumousten
kamala johdonmukaisuus.
Vaikka ystävyksemme olivat valmistuneet tähän ratkaisuun, herätti se
heissä kuitenkin syvää murhetta. D'Artagnan, jonka nokkeluus ei
milloinkaan ollut keinokkaampi kuin juuri arveluttavimmissa käänteissä,
vannoi uudestaan yrittävänsä mitä ihminen yrittää voi, ehkäistäkseen
verisen murhenäytelmän loppukohtauksen. Mutta millä tavoin? Se häämötti
hänelle vasta epäselvästi. Kaikki oli olosuhteista riippuvaa.
Täydellisen suunnitelman laatimistilaisuutta odottaessa täytyi hinnalla
millä hyvänsä voittaa aikaa esteiden asettamisella mestauksen
toimeenpanolle, jonka tuomarit olivat päättäneet tapahtuvaksi
seuraavana päivänä. Ainoana keinona oli toimittaa pois tieltä Lontoon
pyöveli.
Pyövelin kadottua ei tuomiota voitaisi pahna täytäntöön. Epäilemättä
noudettaisiin pyöveli lähimmästä kaupungista, mutta siten olisi ainakin
yksi päivä voitettu, ja päivä saattoi tällaisessa tapauksessa merkitä
pelastusta. D'Artagnan otti huolekseen tämän enemmän kuin vaikean
tehtävän.
Vähemmän tärkeätä ei ollut ilmoittaa Kaarlo Stuartille, että hänen
pelastamistaan aiottiin yrittää, jotta hän mahdollisuutta myöten
helpottaisi puolustajiensa puuhia tai ei ainakaan ryhtyisi mihinkään,
mikä voisi vaikeuttaa heidän ponnistuksiaan. Aramis otti vastuulleen
tämän vaarallisen toimen. Kaarlo Stuart oli kysynyt, oliko piispa
Juxonille sallittua käydä hänen vankilassaan Whitehall-palatsissa.
Mordaunt oli samana iltana ilmoittanut piispalle kuninkaan lausuman
hurskasmielisen toivomuksen ja Cromwellin suostumuksen siihen. Aramis
päätti joko uhkauksilla tai suostuttelulla taivuttaa piispan sallimaan
hänen lähteä Whitehall-palatsiin kirkkoruhtinaan sijasta ja hänen
papilliseen asuunsa puettuna.
Atos vihdoin otti tehtäväkseen hankkia kaiken varalta tilaisuuden
poistua Englannista, onnistuipa yritys tai ei.
Pimeän tultua päätettiin tulla koolle hotelliin kello yksitoista
illalla, ja kukin lähti suorittamaan vaarallista tehtäväänsä.
Whitehallia vartioitsi kolme ratsuväen rykmenttiä ja vielä enemmän
Cromwellin ainainen levottomuus; hän tuli ja meni sekä lähetteli
palatsiin kenraaleitansa tai asiamiehiänsä.
Yksinään, tavallisessa huoneessaan, jota kaksi vahakynttilää valaisi,
istui kuolemaan tuomittu hallitsija surumielisesti katsellen kadonneen
suuruutensa loistoa, niinkuin monikin viimeisenä hetkenään havaitsee
elämän kuvan kirkkaammaksi ja mieluisammaksi kuin koskaan.
Parry ei ollut jättänyt isäntäänsä, ja tuomion jälkeen olivat hänen
kyyneleensä virranneet herkeämättä.
Kaarlo Stuart nojasi kyynäspäätänsä pöytään ja silmäili ympyräkuvaa,
johon oli vierekkäin maalattu hänen puolisonsa ja tyttärensä; hän
odotti ensin Juxonia ja sitten marttyyrikuolemaa.
Toisinaan hänen ajatuksensa pysähtyivät noihin uljaihin ranskalaisiin
aatelismiehiin, jotka jo tuntuivat hänestä penikulmien päähän
kaikonneilta, satumaisilta, haaveellisilta, ja muistuttivat niitä
olentoja, joita näkee unessa ja jotka häipyvät herätessä.
Väliin kysyikin Kaarlo itseltään, eikö kaikki hänelle tapahtunut ollut
vain unta tai ainakin kuumehouretta.
Tämä ajatus sai hänet nousemaan seisaalle; hän harppasi muutamia
askeleita huoneessa ikäänkuin tointuakseen horroksista ja asettui
ikkunan ääreen, mutta näki silloin heti sotamiesten muskettien
välähtelevän ulkopuolella. Hänen täytyi nyt tunnustaa itselleen, että
hän oli aivan valveilla, joten hänen ahdistava unensa oli täyttä
todellisuutta.
Kaarlo palasi äänettömänä lepotuoliinsa, nojasi taas kyynäspäänsä
pöytään, antoi päänsä vaipua käden varaan ja mietiskeli jälleen.
-- Voi, sanoi hän itsekseen, -- jos minulla edes olisi rippi-isänäni
joku noista kirkon valaisijoista, joiden sielu on tutkistellut kaikki
elämän salaisuudet, kaikki suuruuden mitättömyydet, niin hänen äänensä
kenties vaimentaisi sen kuiskeen, joka lakkaamatta valittaa sielussani!
Mutta minä saan tietenkin arkiaikaisen papin, jolta kova onneni on
tärvellyt uran ja maallisen onnen. Hän tulee puhumaan minulle Jumalasta
ja kuolemasta niinkuin hän puhuu muille kuolevaisille, -- hän ei osaa
oivaltaa, että kuninkaan kuolema jättää anastajalle valtaistuimen,
hänen lastensa jäädessä leivättömiksi.
Hän kohotti muotokuvan huulilleen ja mutisi hiljaa lastensa nimiä.
Oli sumuinen ja pimeä yö. Tunnit kajahtelivat verkalleen lähimmän
kirkon tornista. Kahden vahakynttilän valju hohde siroitteli avaraan ja
korkeaan huoneeseen kummallisten heijasteiden valaisemia varjokuvia.
Nämä varjokuvat olivat Kaarlo-kuninkaan esi-isiä, jotka astuivat esille
kullatuista puitteistaan, ja heijasteet heitti hiipuvan hiilivalkean
viimeinen sinertävä kimmellys.
Murtava alakuloisuus valtasi Kaarlon. Hän peitti otsansa käsillään ja
ajatteli maailmaa, niin kaunista, kun sen jättää tai oikeammin kun se
jättää meidät, lasten hyväilyjä, jotka tuntuvat suloisimmilta silloin
kun on eriämässä heistä ainiaaksi, -- puolisoa, ylvästä ja urheata
naista, joka oli viimeiseen asti rohkaissut hänen mieltänsä. Hän otti
poveltaan timanttiristin ja Sukkanauha-ritarikunnan rintatähden, jotka
kuningatar oli lähettänyt hänelle noiden jalojen ranskalaisten mukana,
ja suuteli niitä; sitten muistaessaan, että Henriette ei ollut näkevä
näitä esineitä ennen kuin hän makaisi kylmänä ja silvottuna haudassaan,
tunsi hän jäätävää väristystä, kuin olisi kalma jo heittänyt
ensimmäisen harsonsa hänen ylleen.
Tässä suojamassa, joka johdatti hänen mieleensä niin monia
kuninkaallisia muistoja ja missä häntä olivat niin monet hovilaiset ja
imartelijat ympäröineet, -- yksinään lohduttoman palvelijan kanssa,
jonka heikko sielu ei kyennyt tukemaan häntä, kuninkaan miehuus painui
palvelijan heikkouden, huoneen hämäryyden ja talvisen kylmyyden
tasalle; ja sanonemmekokaan, että tämä kuningas, joka kuoli niin
suurena, niin ylväänä, alistumisen hymy huulillaan, pyyhkäisi hämyssä
pois kyyneleen, joka oli tipahtanut pöydälle ja värisi verhon
kultaompeleella.
Äkkiä kuului askeleita käytävästä, ovi avautui, soihdut levittivät
huoneeseen savuista hohdetta, ja piispalliseen asuun pukeutunut
hengenmies astui sisälle kahden vahtisotamiehen saattamana, joille
Kaarlo teki käskevän liikkeen kädellään.
Vahtisoturit peräytyivät; hämy palasi huoneeseen.
"Juxon!" huudahti Kaarlo; "Juxon! Kiitos, viimeinen ystäväni, tulette
juuri parahiksi."
Piispa loi levottoman syrjäsilmäyksen mieheen, joka nyyhkytti tulisijan
nurkassa.
"Kas niin, Parry", sanoi kuningas, "älä nyt enää itke; Jumala tulee
lohduttajaksemme."
"Jos se on Parry", virkkoi piispa, "niin minulla ei ole mitään
pelättävänä; sallikaa minun siis, sire, tervehtiä teidän
majesteettianne ja ilmoittaa teille, kuka olen ja minkätähden tulin."
Se näky ja ääni oli saada Kaarlon huudahtamaan, mutta Aramis kohotti
sormensa huulilleen ja kumarsi syvään Englannin kuninkaalle.
"Ritari!" sopersi Kaarlo.
"Niin, sire", keskeytti Aramis ääntänsä korottaen; "niin, piispa Juxon,
Kristuksen uskollinen ritari, ja tulen teidän majesteettinne
toivomuksia noudattaen."
Kaarlo liitti kätensä ristiin. Hän oli tuntenut d'Herblayn; hän seisoi
tyrmistyneenä ja ymmällä, ajatellessaan näitä miehiä, jotka siten
taistelivat kansan tahtoa ja kuninkaan kohtaloa vastaan, vaikka olivat
muukalaisia ja ilman muuta vaikutinta kuin omantuntonsa vaatima
velvollisuus.
"Te", äännähti hän, "te! Miten teidän on onnistunut tulla tänne? Hyvä
Jumala, jos teidät tunnettaisiin, niin olisitte hukassa!"
Parry nousi seisaalle; koko hänen olemuksensa ilmaisi vilpitöntä ja
ääretöntä ihailua.
"Älkää ajatelko minua, sire", vastasi Aramis jälleen kehoittaen
eleellään kuningasta vaikenemaan; "ajatelkaa ainoastaan itseänne.
Näettehän, että ystävänne valvovat; vielä en tiedä, mihin ryhdymme,
mutta neljä päättäväistä miestä pystyy paljoon. Älkää kuitenkaan
ummistako silmiänne tänä yönä, älkää ihmetelkö mitään ja olkaa
valmistautunut kaikkeen."
Kaarlo pudisti päätänsä.
"Hyvä ystävä", hän sanoi, "te tiedätte, että tässä ei ole aikaa
hukattavana ja että teidän on toimittava kiireisesti, jos aiotte mitään
yrittää. Onko tiedossanne, että minun on kuoltava huomenna kello
kymmenen?"
"Sire, sitä ennen tapahtuu jotakin, mikä tekee mestauksen
mahdottomaksi."
Kuningas katseli Aramista hämmästyneenä.
Samassa kuului kuninkaan ikkunan alta kummallista jymyä, niinkuin olisi
purettu rakennuspuita vankkureilta.
"Kuuletteko?" virkahti kuningas.
Jumua seurasi tuskanhuuto.
"Kyllä kuulen", vastasi Aramis; "mutta minä en käsitä, mitä melua se
oli, ja vielä kummallisempi oli tuo parahdus."
"En minäkään tiedä, kuka siellä kiljahti", sanoi kuningas, "mutta
jyrinän voin teille selittää. Tiedättekö, että minut mestataan tämän
ikkunan edustalla?" lisäsi Kaarlo ojentaen kätensä synkkää autiota
toria kohti, jolla liikehti ainoastaan sotamiehiä ja vartijoita.
"Kyllä, sire", vastasi Aramis, "sen tiedän."
"No, niin, siinä tuotiin rakennuspuita niiksi palkeiksi, joista
mestauslavani pystytetään. Joku työmies lienee vahingoittunut kuormaa
purettaessa."
Aramis ei voinut olla värähtämättä.
"Nähnette nyt", jatkoi Kaarlo, "että teidän on turha ponnistella
pitemmälle; olen tuomittu, jättäkää minut kokemaan kohtaloni."
"Sir", vastasi Aramis palautuen entiseen tyyneyteensä, joka oli
hetkiseksi järkkynyt, "he voivat kyllä rakentaa mestauslavan, mutta
mestaajaa he eivät saa käsiinsä."
"Mitä tarkoitatte?" kysyi kuningas.
"Tällä hetkellä, sire, on Lontoon pyöveli joko siepattu talteen tai
lahjottu; huomenna on mestauslava valmiina, mutta pyöveliä puuttuu,
joten mestaus on lykättävä ylihuomiseen."
"Entä sitten?" tiedusti kuningas.
"No, ensi yönä me viemme teidät pois", vastasi Aramis.
"Millä tavoin?" huudahti kuningas, jonka kasvoja valaisi ilon välähdys
vastoin hänen tahtoansakin.
"Voi, hyvä herra", sopersi Parry ristissä käsin, "siunattuja olkaa te
ja ystävänne!"
"Millä tavoin siis?" toisti kuningas; "minun tulee se tietää,
voidakseni auttaa yritystänne, jos käy tarpeelliseksi."
"Sitä en vielä tiedä, sire", vastasi Aramis; "mutta nokkelin,
urhoollisin, uskollisin meistä neljästä lausui eritessäni hänestä:
'Chevalier, sano kuninkaalle, että me huomisiltana kello kymmenen
vapautamme hänet.' Ja mitä hän lupaa, sen hän pitää."
"Ilmoittakaa minulle tuon jalomielisen ystävän nimi", pyysi kuningas,
"tunteakseni häntä kohtaan ikuista kiitollisuutta, onnistukoon hän tai
ei."
"D'Artagnan, sire, sama, joka oli pelastamaisillaan teidät, kun eversti
Harrison ilmestyi juuri pahimmoikseen."
"Te olette tosiaan ihmeellisiä miehiä!" kummasteli kuningas; "jos
minulle olisi kerrottu sellaisia asioita, niin en olisi uskonut."
"Kuulkaahan nyt, sire", jatkoi Aramis. "Älkää hetkeksikään unohtako,
että me valvomme pelastukseksenne; tarkatkaa vähäisintäkin elettä,
hyräilyä, merkkiä niiden taholta, jotka lähestyvät teitä; tähyilkää
kaikkea, kuunnelkaa kaikkea, tehkää johtopäätöksiä kaikesta."
"Voi, chevalier", huudahti kuningas, "mitä voinkaan lausua teille?
Mitkään sanat eivät kykenisi ilmaisemaan kiitollisuuttani, vaikka ne
tulisivat sydämeni syvyydestä. Jos onnistutte, niin en sano teidän
pelastaneen kuninkaan -- ei, kuninkuus on vähäpätöinen asia, kun sitä
katselee mestauslavalta kuten minä, sen vakuutan -- vaan te säästätte
puolisolle miehen, lapsilleen isän. Chevalier, ottakaa käteni, se on
ystävän, joka rakastaa teitä viimeiseen hengähdykseen asti."
Aramis tahtoi suudella kuninkaan kättä, mutta kuningas tarttui hänen
käteensä ja painoi sen sydämelleen.
Samassa astui sisälle mies, joka ei ollut edes koputtanut ovelle;
Aramis tahtoi vetää kätensä takaisin, mutta kuningas pidätteli sitä.
Tulija oli noita puolittain papillisia, puolittain sotilaallisia
puritaaneja, joita kuhisi Cromwellin ympärillä.
"Mitä tahdotte, sir?" kysyi kuningas.
"Haluan tietää, onko Kaarlo Stuartin ripitys päättynyt", vastasi
tulokas.
"Mitä te siitä välitätte?" sanoi kuningas; "mehän emme ole samaa
uskontoa."
"Kaikki ihmiset ovat veljeksiä", virkkoi puritaani. "Muuan veljeni
lähestyy loppuansa, ja minä tulin valmistamaan häntä kuolemaan."
"Riittää", tokaisi Parry; "kuningas ei voi käyttää hyödykseen teidän
kehoituksianne."
"Puhutelkaa häntä sävyisästi, sire", pyysi Aramis hiljaa; "hän on kai
joku vakooja."
"Kunnianarvoisan tohtorin ja piispan jälkeen", sanoi kuningas,
"kuuntelen teitä mielelläni, sir."
Vaanivakatseinen mies peräytyi, ensin kuitenkin kohdistettuaan Juxoniin
huomiota, joka ei jäänyt kuninkaalta näkemättä.
"Chevalier", virkkoi hän oven sulkeuduttua, "luulen olleeni oikeassa,
-- tuo mies varmaankin tuli tänne pahoissa aikeissa. Pitäkää poistuessa
varanne, että teille ei tapahdu onnettomuutta."
"Sire", vastasi Aramis, "kiitän teidän majesteettianne, mutta suvaitkaa
olla huoletta, sillä minulla on tämän kauhtanan alla teräspaita ja
tikari."
"Menkää siis, monsieur, ja ottakoon Jumala teidät pyhään
varjelukseensa, kuten sanoin siihen aikaan, kun olin kuninkaana!"
Aramis lähti; Kaarlo saattoi häntä kynnykselle asti. Aramis antoi
siunauksensa, joka sai vartiosoturit kumartamaan, asteli juhlallisesti
sotamiesten täyttämien etuhuoneiden läpi, nousi jälleen vaunuihinsa,
joihin häntä seurasivat äskeiset kaksi vartiosoturia, ja käski ajaa
takaisin piispantalolle, missä he jättivät hänet.
Juxon odotti huolissaan.
"No?" kysäisi hän nähdessään Aramiin.
"Kaikki on onnistunut toiveitteni mukaan", vastasi tämä. "Vakoojat,
kaartilaiset, saattolaiset uskoivat minut teiksi, ja kuningas siunaa
teitä siinä odotuksessa, että tekin suotte siunauksenne hänelle."
"Jumala teitä suojelkoon, poikani, sillä teidän esimerkkinne on antanut
minulle sekä toivoa että miehuutta!"
Aramis otti jälleen yllensä oman vaatepartensa ja levättinsä ja poistui
mainittuaan Juxonille, että hän aikoi vielä kerran kääntyä tämän
puoleen.
Hän oli edennyt tuskin kymmentä askelta kadulla, kun huomasi
kintereillään väljään viittaan kääriytyneen miehen; hän tapaili
tikariansa ja pysähtyi. Mies astui suoraan hänen luokseen. Se oli
Portos.
"Sinäkö, veikkonen!" virkahti Aramis ojentaen hänelle kätensä.
"Katsos, ystäväiseni", vastasi Portos, "kullakin meistä oli tehtävänsä;
minun toimeni oli suojata sinua, ja sen olen tehnyt. Tapasitko
kuninkaan?"
"Tapasin kyllä, ja kaikki käy hyvin. Missä ovat ystävämme?"
"Meidän piti tulla koolle hotelliin kello yksitoista."
"Sitten ei ole aikaa menetettävänä", sanoi Aramis.
Paavalin-kirkon tornikello löikin juuri puoli yksitoista. Kiirehtimällä
päätyivät nuo kaksi ystävystä kuitenkin ensimmäisinä perille.
Heidän jälkeensä saapui Atos.
"Kaikki käy hyvin", hän ilmoitti ennen kuin toverit ehtivät häneltä
mitään kysyäkään.
"Mitä olet toimittanut?" sanoi Aramis.
"Olen vuokrannut pikku aluksen, kapean kuin palkovene ja kepeän kuin
pääskynen. Se odottelee meitä Greenwichissä, vastapäätä Koirasaarta.
Väestönä on laivuri ja neljä matruusia, jotka viidenkymmenen punnan
palkkiosta pysyvät käytettävissämme kolme yötä peräkkäin. Heti kun
olemme astuneet alukseen kuninkaan kanssa, me käytämme pakovettä
purjehtiaksemme alas Thamesia ja olemme kahden tunnin kuluttua
ulapalla. Merirosvojen tavoin me sitten viiletämme pitkin rannikkoa,
pysytellen rantakallioiden suojassa, kunnes kulku näyttää vapaalta
suoraan Boulogneen. Kuolemani varalta ilmoitan, että kapteenin nimi on
Roger ja aluksen _The Lightning_, 'Salama'. Näiden tietojen johdolla
löydätte helposti kumpaisenkin. Tunnustuksena on kaikista kulmistaan
solmuun vedetty nenäliina."
Hetkisen kuluttua saapui d'Artagnankin.
"Tyhjentäkää taskunne", hän sanoi, "kunnes saamme kokoon sata puntaa,
sillä mitä minun varoihini tulee..."
Ja hän käänsi taskunsa nurin tyhjillään.
Erä oli koolla silmänräpäyksessä; d'Artagnan meni ulos, mutta palasi
aivan heti.
"Kas niin, siitä on päästy", virkkoi hän.
"Uh, vaivatonta se ei ollut!"
"Onko pyöveli lähtenyt Lontoosta?" kysyi Atos.
"Ka, se ei olisi kyllin taattu. Hän olisi voinut lähteä toisesta
portista ja palata toisesta."
"Missä hän siis on?" tiedusteli Atos.
"Kellarissa."
"Missä ihmeen kellarissa?"
"Isäntämme kellarissa! Mousqueton istuu kynnyksellä, ja tässä on
avain."
"Mainiota!" sanoi Aramis. "Mutta miten sait miehen taivutetuksi
katoamaan?"
"Siten kuin koko maailmaa taivutellaan, -- rahalla; kalliiksi se
minulle kävi, mutta hän suostui viimein."
"Ja paljonko se siis maksoi, hyvä ystävä?" kysyi Atos;
"sillä käsitäthän, että nyt ollessamme oikeastaan vain köyhiä
muskettisotureita ilman taloa tai tointa, kaikki kulut on jaettava
yhteisesti."
"Se maksoi minulle kaksitoistatuhatta livreä", ilmoitti d'Artagnan.
"Ja mistä ne sait?" urkki Atos; "oliko sinulla niin suuri summa
hallussasi?"
"Olipa kuningattaren kuuluisa timantti!" vastasi d'Artagnan huoahtaen.
"Niin, se on totta", puuttui puheeseen Aramis; "tunsin sen sormessasi."
"Olit siis ostanut sen takaisin herra Desessartsilta?" kysyi Portos.
"Niin, hyvä Jumala!" vastasi d'Artagnan; "mutta kohtalon kirjaan on
merkitty, että minä en voi pitää sitä hallussani. Mikäs auttaa!
Timanteilla näkyy olevan myötätuntoiset ja haluttomat oikkunsa kuten
ihmisilläkin; tuo kalleus tuntuu tosiaan olleen minulle yrmeä."
"No, pyövelistä siis on suoriuduttu", huomautti Atos; "mutta
valitettavasti on kaikilla pyöveleillä apulainen, renki, tietääkseni."
"Apulainen oli tälläkin, mutta meillä on ollut onni puolellamme."
"Kuinka niin?"
"Luullessani juuri, että minulla oli vielä toinen kauppa hierottavana,
kannettiin tuo hylky kotiin säärensä taittaneena. Liiallisessa
innossaan oli hän saattanut kuninkaan ikkunain edustalle asti
vankkureita, joilla kuljetettiin palkkeja ja riukuja; hänen koivelleen
vierähti palkki ja murskasi sen."
"Ahaa!" sanoi Aramis; "hän se siis päästi parahduksen, jonka kuulin
kuninkaan huoneeseen?"
"Niin kai", vastasi d'Artagnan; "mutta huolellisena miehenä hän
poistuessaan lupasi lähettää sijaansa neljä tottunutta ja näppärää
työmiestä niiden avuksi, jotka olivat jo ryhtyneet puuhaan, ja
isäntänsä luokse palatessaan hän vammastaan huolimatta kirjoitti heti
mestari Tom Lowille, tutulle kirvesmiehelle, ja pyysi tätä lähettämään
Whitehalliin täyttämään hänen lupauksensa. Tässä on kirje, jonka hän
lähetti erään sanansaattajan myötä; tämän piti viedä se perille
kymmenestä pennystä, mutta hän möi sen minulle louisdorista."
"Ja mitä lempoa aiot tehdä kirjeellä?" kysyi Atos.
"Etkö sitä arvaa?" sanoi d'Artagnan, ja hänen silmistään säihkyi
nerokkuus.
"En, kautta sieluni!"
"No, hyvä Atos, sinä, joka puhut englanninkieltä kuin itse John Bull,
sinä olet mestari Tom Low, ja me olemme sinun kolme kumppaniasi;
ymmärrätkö?"
Atos huudahti ilahtuen ja ihaillen ja kiirehti vaatekomeroon, josta
otti esille yksinkertaisia työpukuja. Ystävykset pukeutuivat heti
niihin ja lähtivät hotellista, Atos kantaen sahaa, Portos rautakankea,
Aramis kirvestä ja d'Artagnan vasaraa ja vaarnoja.
Pyövelin apulaisen kirje riitti vakuuttamaan työnjohtajalle, että
tulijat olivat todellakin hänen odottamansa miehet.