Seuraavana päivänä vei lukuisa vartio Kaarlo I:n sen korkean
tuomioistuimen eteen, jonka piti ratkaista hänen kohtalonsa..
Kadut täytti tungos, ja Westminster-palatsin lähellä sijaitsevat
rakennukset olivat täynnä katselijoita. Heti ensi askeleillaan
kohtasivat neljä ystävystämme melkein voittamattomana esteenä tuon
elävän muurin. Muutamat vantterat ja tuimat kansanmiehet tyrkkäsivät
Aramista niin töykeästi, että Portos kohotti peloittavan nyrkkinsä ja
antoi sen pudota erään leipurin jauhoisille kasvoille, jotka heti
muuttivat väriä ja muistuttivat rusennettuja punaviinin rypäleitä.
Tapaus aiheutti suurta hälinää; kolme miestä tahtoi käydä käsiksi
Portokseen, mutta Atos paiskasi sivulle yhden, d'Artagnan toisen, ja
Portos sinkautti päänsä yli kolmannen. Jotkut jaloa nyrkkeilytaitoa
harrastavat englantilaiset ihailivat tämän tempun kätevyyttä ja
joutuisuutta ja taputtivat käsiään. Vähältä piti, että Portos ja hänen
ystävänsä eivät tulleet kannetuksi riemusaatossa, sen sijaan että
olivat alkaneet pelätä joutuvansa tallatuiksi; mutta neljän
matkalaisemme, jotka varoivat kaikkea ilmitulon mahdollisuutta,
onnistui väistää tällaista kunnianosoitusta. Voimannäytteestä oli
kuitenkin se hyöty, että väkijoukko avautui heidän tieltään, niin että
he saavuttivat päämääränsä, joka oli vastikään näyttänyt heistä
mahdottomalta, päästen puikkelehtimaan palatsin luo.
Koko Lontoo tunkeili lehterien ovilla; ensimmäiset kolme penkkiriviä
olivatkin jo otetut, kun ystävykset saivat sulloutuneiksi sisälle.
Tämä ei ollut suurikaan haitta miehille, jotka halusivat pysyä,
tuntemattomina; he istuutuivat senvuoksi hyvinkin tyytyväisinä,
lukuunottamatta Portosta, jonka olisi tehnyt mieli näytellä punaista
ihokastaan ja vihreitä housujaan, joten häntä suretti, että hän ei
ollut saanut sijaa ensimmäisellä rivillä.
Penkit oli asetettu puolikehään, ja ystävykset näkivät paikaltaan koko
yleisön. Sattumalta olivat he joutuneet keskimmäiselle lehterille ja
istuivat vastapäätä Kaarlo I:lle varattua nojatuolia. Noin kello
yksitoista aamupäivällä ilmestyi kuningas istuntosalin ovelle. Hän
astui sisälle vartion ympäröimänä, mutta hattu päässä ja levollisen
näköisenä, luoden rauhallisia silmäyksiä joka taholle ikäänkuin
saapuneena kuuliaisten alamaisten edustajakunnan puheenjohtajaksi eikä
haastettuna vastaamaan kapinallisen tuomioistuimen eteen.
Tuomarit olivat ylpeitä siitä, että heillä oli kuningas
nöyryytettävänään, ja he nähtävästi valmistausivatkin käyttämään
anastettua oikeutta. Niinpä tuli oikeudenpalvelija ilmoittamaan Kaarlo
I:lle, että tapa vaati syytettyä paljastamaan päänsä tuomarien edessä.
Sanaakaan sanomatta Kaarlo painoi hatun syvemmälle päähänsä ja kääntyi
toisaanne; oikeudenpalvelijan poistuttua hän istuutui puheenjohtajan
eteen asetettuun lepotuoliin ja sivalteli saapasvarttaan pienellä
ruokokepillä, joka hänellä oli kädessään.
Mukana tullut Parry seisoi hänen takanaan.
Kaikkia näitä alkutoimia tarkkaamatta d'Artagnan tähysteli Atosta;
tämän kasvot kuvastivat kaikkia niitä tunteita, jotka kuningas sai
lujalla itsehillinnällään häädetyksi omilta piirteiltään. D'Artagnania
peloitti Atoksen kiihtymys, kun kreivi muutoin oli niin kylmäverinen ja
levollinen.
"Toivottavasti", hän kumartui kuiskaamaan Atoksen korvaan, "sinä otat
esimerkkiä hänen majesteetistaan etkä typerästi toimita itseäsi surman
suuhun tässä häkissä."
"Ole huoletta", vastasi Atos.
"Kas, kas", jatkoi d'Artagnan, "näyttää siltä kuin pelättäisiin
jotakin, sillä vartiot lisätään kaksinkertaisiksi; äsken nähtiin vain
pertuskamiehiä, mutta nyt on muskettiväkeäkin seassa. Kaikille on
varattu osuutensa: pertuskat on tarkoitettu permannon yleisölle ja
musketit tehoavat tänne lehtereille."
"Kolmekymmentä, neljäkymmentä, viisikymmentä, seitsemänkymmentä
miestä", lateli Portos laskien vastatulleita.
"Hei", tokaisi Aramis, "sinä unohdat upseerin, Portos; nähdäkseni
kannattaa hänetkin lukea mukaan."
"Istu ja pala!" murahti d'Artagnan, ja hän vaaleni kiukusta, sillä hän
oli tuntenut Mordauntin, kun tämä paljastetuin miekoin johti
muskettisotureita, jotka asettuivat kuninkaan taakse, siis vastapäätä
lehtereitä.
"Lieneekö hän tuntenut meidät?" pitkitti d'Artagnan; "siinä tapauksessa
esitän kiireesti peräydyttäväksi. Minä en pidä siitä, että minulle
tyrkytetään erityinen kuolemantapa; tahdon kuolla oman valintani
mukaan. Ja häkissä ampumista minä en valitsisi."
"Ei", vastasi Aramis, "hän ei ole nähnyt meitä. Hän ei näe muuta kuin
kuninkaan. Hitto, millaisin silmäyksin se hävytön häntä katseleekaan!
Vihaako hän kenties kuningasta yhtä katkerasti kuin meitäkin?"
"Katkeramminkin", vastasi Atos; "me olemme ottaneet häneltä ainoastaan
äidin, kuningas sitävastoin nimen ja omaisuuden."
"Se on totta", myönsi Aramis; "mutta hiljaa, presidentti puhuttelee
kuningasta."
Presidentti Bradshaw olikin jo kääntynyt korkean syytetyn puoleen.
"Stuart", hän virkkoi, "kuulkaa nyt tuomarienne nimihuuto ja esittäkää
oikeudelle, mitä muistutuksia teillä saattaa olla tehtävänä."
Kuningas kääntyi toiselle taholle, ikäänkuin eivät nuo sanat olisikaan
olleet hänelle lausuttuja.
Presidentti odotti, ja syntyi tovin hiljaisuus, kun ei mitään vastausta
kuulunut.
Sadastakuudestakymmenestäkolmesta valitusta jäsenestä kykeni ainoastaan
seitsemänkymmentäkolme vastaamaan, sillä toiset oli tuollaisen toimen
osallisuuden pelko pidättänyt saapumasta.
"Ryhdyn siis nimihuutoon", huomautti Bradshaw olematta näkevinään, että
jäsenistä puuttui kolme viidennestä.
Hän alkoi yksitellen lausua läsnäolevien ja poisjääneiden nimiä.
Edelliset vastailivat lujemmalla tai heikommalla äänellä sen mukaan
kuin kullakin oli miehuutta vakaumuksensa ilmaisemiseen. Lyhyt
äänettömyys seurasi poissaolevien nimiä, jotka luettiin kahteen
kertaan.
Tuli eversti Fairfaxin nimen vuoro. Sitäkin seurasi tuo lyhyt, mutta
juhlallinen hiljaisuus, joka ilmoitti, kutka jäsenet eivät olleet
tahtoneet omakohtaisesti yhtyä kuninkaan tuomitsemiseen.
"Eversti Fairfax?" toisti Bradshaw.
"Fairfax?" vastasi pilkallinen ääni, jonka hopeasointu ilmoitti puhujan
naiseksi; "hän on liian järkevä tullakseen tänne."
Tavaton naurun remakka tervehti sanoja, jotka lausuttiin sillä
rohkeudella, mitä nainen saa omasta heikkoudestaan, se kun suojelee
häntä kaikelta kostolta.
"Naisen ääni!" huudahti Aramis. "Ah, kautta kunniani, kunhan hän olisi
nuori ja kaunis!"
Ja hän nousi penkille tähyilläkseen lehteriä, jolta ääni oli kuulunut.
"Kautta sieluni", jatkoi Aramis, "hän on viehättävä! Katsohan,
d'Artagnan, kaikki ihmiset silmäilevät häntä, ja Bradshawin
tuijotuksesta huolimatta hän ei kalpene."
"Hän on lady Fairfax itse", ilmoitti d'Artagnan. "Muistathan hänet,
Portos? Me näimme hänet miehensä keralla kenraali Cromwellin luona."
Tuokion kuluttua palasi tuon omituisen välikohtauksen häiritsemä rauha,
ja nimihuutoa jatkettiin.
"Noiden konnien täytyy keskeyttää istunto, kun he huomaavat, että
koolla ei ole riittävää lukumäärää", huomautti kreivi de la Fère.
"Sinä et tunne heitä, Atos. Katsohan, kuinka Mordaunt hymyilee, kuinka
hän silmäilee kuningasta. Näyttääkö hän pelkäävän, että uhri pääsee
hänen käsistään? Ei, ei, tuo on tyydytetyn vihan, pian sammutettavan
kostonjanon hymyä. Sinua kirottua basiliskia, onnekas on minulle se
hetki, jolloin saan mitellä sinua muullakin kuin katseella!"
"Kuningas on todella komea", virkkoi Portos, "ja katsokaa, kuinka
huolellisesti hän on puettu vankinakin. Hänen hattutöyhtönsä maksaa
vähintään viisikymmentä pistolia; katsohan, Aramis!"
Nimihuudon päätyttyä presidentti antoi käskyn ryhtyä lukemaan
kannekirjaa.
Atos kalpeni; hän oli siis taaskin pettynyt odotuksessaan. Vaikka
tuomareita oli riittämätön lukumäärä, aiottiin kuitenkin aloittaa
oikeudenkäynti; kuningas oli siis tuomittu ennakolta.
"Sanoinhan sen sinulle, Atos", virkkoi d'Artagnan olkapäitään
kohauttaen. "Mutta sinä epäilet aina. Rohkaise nyt luontosi ja kuuntele
-- liiaksi tulistumatta, minä pyydän -- mitä pikku kamaluuksia tuo
mustapukuinen herrasmies käy lausuilemaan kuninkaastansa asianomaisella
luvalla ja etuoikeudella."
Ei ollutkaan vielä koskaan niin raakamainen syyttely, niin kurja
häväistysten sarja, niin pikkumainen vääristely loukannut
kuninkaallista majesteettia. Siihen asti oli tyydytty murhaamaan
kuninkaita, mutta ainoastaan heidän hengettömiä ruumiitaan oli saatettu
häväistä.
Kaarlo I kuunteli syyttäjän puhetta hyvin tarkkaavasti, antoi
herjausten luistaa ohi ja painoi mieleensä varsinaiset syytöskohdat;
kun viha kuohahteli liian selvästi, -- kun syyttäjä tekeysi ennakolta
pyöveliksi, -- silloin kuningas vastasi halveksivalla hymyllä. Se oli
silti hirveä koettelemus, jossa onneton kuningas näki kaikki
varomattomuutensa leimattuina salakavaliksi aikeiksi, erehdyksensä
kuvattuina tahallisiksi rikoksiksi.
D'Artagnan kuunteli solvaustulvaa niin halveksivasti kuin se
ansaitsikin, mutta pysähtyi kuitenkin kohdistamaan selkeätä
järkevyyttään muutamiin syyttäjän väitteisiin.
"Totta on", hän virkkoi, "että jos varomattomuudesta ja
kevytmielisyydestä rangaistaan, niin kuningas-parka ansaitsee
rangaistuksen; mutta minusta tuntuu siltä, että kaikesta on riittävänä
hyvityksenä jo se, mitä hän tällä hetkellä kärsii."
"Missään tapauksessa", vastasi Aramis, "ei rangaistus saisi kohdistua
kuninkaaseen, vaan hänen ministereihinsä, koska Englannin perustuslain
ensimmäinen pykälä kuuluu: _Kuningas ei voi rikkoa_."
"Minä", jupisi Portos katsellen Mordauntia ja ajatellen ainoastaan
häntä, "minä puolestani -- jollen siten häiritsisi tilaisuuden
juhlallisuutta -- hyppäisin heti alas lehteriltä, karkaisin kolmella
loikkauksella Mordauntin niskaan ja kuristaisin hänet; sitten
sieppaisin häntä jaloista ja löisin hänellä kuoliaaksi kaikki nuo
viheliäiset muskettisoturit, jotka ovat ranskalaisten irvikuvia.
Sillaikaa d'Artagnan nokkelana ja kekseliäänä kenties saisi haudotuksi
keinon kuninkaan pelastamiseksi. Minun täytyy puhua siitä hänen
kanssaan."
Atos taasen istui hehkuvin kasvoin, kädet nyrkissä ja verisiksi
pureskelluin huulin; hän kuohui raivosta, kuunnellessaan tuota
loppumatonta parlamentaarista häpäisemistä ja tarkatessaan tuota
pitkällistä kuninkaallista kärsivällisyyttä. Kreivin horjumaton käsi ja
järkkymätön sydän olivat nyt vapistuksen vallassa.
Samassa lopetti syyttäjä puheensa seuraavin sanoin:
"Tämän kanteen esitämme Englannin kansan nimessä."
Ne sanat aiheuttivat sorinaa lehtereillä, ja toinen ääni -- ei naisen,
vaan raivostuneen miehen -- kajahti d'Artagnanin takaa.
"Sinä valehtelet!" karjaisi tämä ääni; "yhdeksän kymmenesosaa Englannin
kansasta inhoaa noita herjauksia!"
Tämä kiihkeä purkaus käänsi kuninkaan, tuomarien, koko yleisön katseet
sitä lehteriä kohti, jolla neljä ystävystämme olivat. Mordaunt tähysti
sinne kuten muutkin ja tunsi aatelismiehen, jonka ympärillä nuo kolme
muutakin ranskalaista olivat nousseet kalpeina ja uhkaavina. Hänen
silmänsä leimahtivat ilosta, kun hän nyt jälleen oli löytänyt miehet,
joiden etsimiselle ja surmaamiselle hän oli omistanut elämänsä.
Kiivaalla liikkeellä hän kutsui luokseen kaksikymmentä muskettisoturia
ja huusi osoittaen sormellaan lehteriä, jolla hänen vihollisensa
olivat:
"Ampukaa tuolle lehterille!"
Mutta nopeana kuin ajatus sieppasi d'Artagnan Atosta vyötäisiltä,
Portoksen temmatessa Aramiin; he hyppäsivät alas penkiltä, syöksähtivät
käytäviin, vilistivät alas portaita ja katosivat väkijoukkoon,
sillaikaa kun tähdätyt musketit salissa uhkasivat kolmeatuhatta
katsojaa, joiden armonpyynnöt ja vihlovat tuskanhuudot pidättivät jo
määrätyn verilöylyn.
Kaarlo oli myös tuntenut nuo neljä ranskalaista; hän painoi toisella
kädellään sydäntänsä, hillitäkseen sen rajua sykkimistä, ja peitti
toisella silmänsä, jottei näkisi uskollisia ystäviään surmattavan.
Kalpeana ja raivosta vapisten hyökkäsi Mordaunt paljastettu miekka
kädessään ulos salista kymmenen pertuskamiehen saattamana; läähättäen
haki ja kyseli hän väkijoukosta, mutta hänen oli palattava tyhjin
toimin.
Istuntosalissa pauhasi sanoin kuvaamaton meteli. Puoleen tuntiin ei
kukaan saanut ääntänsä kuuluviin. Tuomarit luulivat lehterin romahtavan
alas. Lehteriyleisö näki vastaansa tähdätyt musketit ja pysyi pelon ja
uteliaisuuden vaiheella meluisana ja kiihdyksissään.
Vihdoin palasi rauhallisuus.
"Mitä on teillä sanottavana puolustukseksenne?" kysyi Bradshaw
kuninkaalta.
Yhä pitäen hatun päässään kuningas nousi seisaalle, ei nöyrästi, vaan
majesteetillisen arvokkaasti, ja vastasi tuomarin eikä syytetyn
sävyllä:
"Ennen kuin kysytte minulta, vastatkaa te minulle. Olin vapaa
Newcastlessa, missä olin tehnyt parlamentin kanssa sopimuksen. Omasta
puolestanne täyttämättä sitä sopimusta, jota minä taholtani noudatin,
te ostitte minut skotlantilaisilta, ette kalliisti, sen kyllä tiedän,
ja se tuottaa kunniaa hallintonne säästeliäisyydelle. Mutta jos
olettekin maksaneet minusta orjan hinnan, niin luuletteko minun silti
lakanneen olemasta kuninkaanne? En suinkaan. Teille vastaaminen olisi
sen unohtamista. En siis vastaa teille ennen kuin te olette todistaneet
minulle oikeutenne kuulustella minua. Vastaukseen ryhtyminen olisi
teidän tunnustamistanne tuomareikseni, mutta minä myönnän teidät vain
pyöveleikseni."
Ja haudanhiljaisuuden vallitessa Kaarlo istuutui jälleen lepotuoliinsa
tyynenä, ylväänä ja hattu yhä päässä.
"Kunpa ranskalaiseni vielä olisivat täällä!" mutisi Kaarlo ylpeästi,
suunnatessaan katseensa lehterille, jolla he olivat silmänräpäykseksi
näyttäytyneet; "he näkisivät, että heidän ystävänsä ansaitsee elävänä
puoltajia ja kuolleena murehtijoita."
Mutta turhaan tähysti hän väkijoukkoa ja näytti ikäänkuin anovan
Jumalalta ystäviensä rohkaisevaa ja lohduttavaa läsnäoloa; hän näki
ainoastaan tylsiä ja pelokkaita kasvoja ja tunsi kohtaavansa pelkkää
vihaa ja säälittömyyttä.
"No niin", virkkoi presidentti nähdessään Kaarlon päättäneen
ehdottomasti pysyä puhumattomana, "me tuomitsemme teidät
vaikenemisestanne huolimatta. Teitä syytetään valtiopetoksesta,
valtanne väärinkäyttämisestä ja murhasta. Valallisia todistuksia tulee
kuultavaksi. Menkää, seuraava istunto taivuttaa teidät siihen, mistä
nyt kieltäydytte."
Kaarlo nousi ja sanoi kääntyen Parryyn, joka seisoi kalpeana ja ohimot
hiestä kosteina:
"No, hyvä Parry, mikä sinua vaivaa? Mikä saattaa sinua noin
kiihdyttää?"
"Voi, sire", vastasi Parry kyynelsilmin ja rukoilevalla äänellä, "sire,
älkää katsoko vasemmalle, kun astutte ulos."
"Minkätähden, Parry?"
"Älkää katsoko, minä rukoilen, armollinen kuninkaani!"
"Mutta mikä siellä on? Sano!" pyysi Kaarlo yrittäen katseellaan tunkea
tiheän vartion läpi, joka seisoi hänen takanaan.
"Siellä on -- mutta ettehän katso sinne päin, sire? -- siellä pöydällä
on nähtävänä piilukirves, jolla rikollisia mestataan. Se näky on
hirveä; älkää katsoko siihen, sire, minä rukoilen."
"Niitä houkkioita!" huudahti Kaarlo; "he luulevat minua siis yhtä
raukkamaiseksi kuin itsekin ovat. Teit oikein, kun ilmoitit ennakolta;
kiitos, Parry!"
Kuningas astui salista vartionsa saattamana. Oven vasemmalla
puolella välkkyi tosiaan mestauskirveen kirkas terä pyövelin käden
kiilloittamine pitkine varsineen; punaiselta pöytäverholta se sai
kolkkoa heijastusta.
Sen kohdalle tultuaan Kaarlo pysähtyi ja kääntyi hymyillen katsomaan.
"Kas vain", hän sanoi nauraen, "piilu! Nerokas kauhukuva ja omiaan
niille, jotka eivät tiedä, mitä aatelismies on! Sinä et minua peloita,
pyövelin piilu", hän lisäsi sivaltaen sitä ohuella ja notkealla
ruokokepillään, "ja minä lyön sinua, kristillisen kärsivällisesti
odottaen, että sinä annat minulle takaisin."
Ja kuninkaallisen halveksivasti kohauttaen olkapäitänsä hän astui
edelleen, jättäen ihan tyrmistyneiksi kaikki ne, jotka olivat
sulloutuneet pöydän ympärille katselemaan, minkä vaikutuksen
kuninkaaseen tekisi mestauskirves, jonka piti katkaista hänen kaulansa.
"Tosiaankin, Parry", pitkitti kuningas poistuessaan, "kaikki nuo
ihmiset, Jumala minulle suokoon anteeksi, näkyvät pitävän minua
intialaisena puuvillakauppiaana eikä aatelismiehenä, joka on tottunut
näkemään teräksen välähtelevän! Eivätkö he siis usko, että minä olen
yhtä karski kuin teurastaja!"
Nämä sanat virkkaessaan hän saapui portille. Sinne oli kasautunut pitkä
rivi ihmisiä, jotka eivät olleet mahtuneet lehterille, mutta tahtoivat
nähdä ainakin lopun näytelmästä, jonka mielenkiintoisimman osan olivat
menettäneet. Tämä suunnaton väenpaljous, jonka rivissä näkyi uhkaavia
kasvoja, sai kuninkaan huoahtamaan.
-- Mikä suunnaton väkijoukko, -- hän ajatteli -- eikä ainoatakaan
harrasta ystävää!
Hänen virkkaessaan itsekseen nämä epäilyksen ja alakuloisuuden sanat
vastasi hänelle ääni ihan läheltä:
"Kunnia kukistuneelle majesteetille!"
Kuningas kääntyi nopeasti, kyynelsilmin ja sydän tulvillaan.
Siinä oli muuan vanha soturi hänen henkivartiostaan; mies ei ollut
tahtonut nähdä vangitun kuninkaansa astuvan ohitseen hänen
osoittamattansa tätä viimeistä alamaisen kunnioitusta.
Mutta samassa iskettiin onneton melkein kuoliaaksi miekannupilla.
Lyöjien joukossa kuningas tunsi kapteeni Groslowin.
"Voi", huudahti Kaarlo, "se oli kovin ankara rangaistus pienestä
virheestä."
Ahdistunein sydämin hän sitten pitkitti matkaansa, mutta hän ei ollut
edennyt sataakaan askelta, kun muuan raivopää kurottausi sotamiesten
muodostamaan kujaan ja sylki kuningasta kasvoihin niinkuin entiseen
aikaan inhoittava ja kirottu juutalainen oli kohdellut Jesus
Natsaretilaista.
Kaikuvaa naurun rähäkkää ja kumeata sorinaa kuului yhtaikaa; väkijoukko
jakautui, sulkeutui jälleen, aaltoili kuin myrskyinen meri, ja kuningas
luuli elävästä tyrskeestä näkevänsä Atoksen salamoitsevat silmät.
Kaarlo pyyhki kasvojaan ja lausui surumielisesti hymyillen:
"Sitä onnetonta! Hopearahasta hän tekisi saman isälleen."
Kuningas ei ollut erehtynyt; hän oli tosiaan nähnyt Atoksen ja tämän
ystävät, jotka olivat jälleen sekautuneet väkijoukkoon ja nyt
viimeisellä katseellaan saattoivat marttyyrihallitsijaa.
Sotamiehen tervehtiessä Kaarloa Atoksen sydän paisui ilosta, ja
tointuessaan tapasi kovaonninen taskustaan kymmenen guineaa, jotka
ranskalainen aatelismies oli sinne sujauttanut. Mutta hurjan herjaajan
sylkiessä kuninkaallista vankia kasvoihin Atos tapaili tikariansa.
Silloin d'Artagnan pidätti hänen kätensä ja sanoi karmealla äänellä:
"Odota!"
Milloinkaan ei d'Artagnan ollut käyttänyt jyrkkää sävyä kreivi de la
Fèreä kohtaan.
Atos malttoi mielensä.
D'Artagnan nojautui Atokseen, viittasi Portosta ja Aramista pysymään
paikalla ja asettui äskeisen miehen taakse, joka paljailla
käsivarsillaan huitoen vielä nauroi kurjalle kepposelleen ja
vastaanotti muiden villiintyneiden onnitteluja.
Mies lähti keskikaupungille päin. Yhä Atokseen nojautuen d'Artagnan
seurasi häntä, viitaten Portosta ja Aramista mukaansa.
Kuninkaan häpäisijä, joka näytti teurastajanrengiltä, poikkesi kahden
kumppanin kanssa kapealle syrjäkadulle, joka loivasti laskeusi
jokivarteen.
D'Artagnan oli hellittänyt Atoksen käsikynkästä ja asteli raakimuksen
takana.
Lähelle virtaa tultuaan huomasivat nuo kolme miestä, että heitä
seurattiin; he pysähtyivät, katselivat ranskalaisia röyhkeästi ja
virkkoivat muutamia kokkapuheita keskenään.
"Minä en osaa englanninkieltä, Atos", virkkoi d'Artagnan, "mutta sen
taitajana saat sinä olla tulkkinani."
Samassa he jouduttivat askeleitaan ja kävelivät noiden kolmen ohi.
Mutta yhtäkkiä kääntyen d'Artagnan astui suoraan teurastajanrengin
eteen kosketti miehen rintaa etusormensa päällä ja virkkoi Atokselle:
"Sano hänelle tämä: 'Sinä olet kurja ryökäle, olet häväissyt turvatonta
miestä, olet tahrannut kuninkaasi kasvoja, sinun on kuoltava!'"
Kalpeana kuin aave ja d'Artagnanin pitelemänä ranteesta Atos tulkitsi
nuo vieraskieliset sanat miehelle, joka uhkaavat valmistukset ja
d'Artagnanin kamalan katseen nähdessään tahtoi asettua vastarintaan. Se
liike sai Aramiin tavoittamaan miekkaansa.
"Ei, ei terästä, ei terästä!" huudahti d'Artagnan; "teräs on
herrasmiehiä varten."
Hän tarttui teurastajanrenkiä kurkusta ja sanoi:
"Portos, nujerra tämä kurja yhdellä nyrkiniskulla."
Portos kohotti peloittavan käsivartensa, viuhautti sitä ilmassa kuin
moukaria, ja raskas möhkäle jymähti heittiön pääkuoreen, joka musertui.
Mies suistui maahan kuin nuijalla isketty härkä.
Hänen kumppaninsa tahtoivat huutaa ja kapaista pakoon, mutta heidän
äänensä petti, ja vapisevat raajat epäsivät palveluksensa.
"Sano heille vielä tämä, Atos", jatkoi d'Artagnan: "'Siten pitää kuolla
kaikkien, jotka unohtavat, että kahlehdittu mies on pyhä ja että
vangittu kuningas on kaksin verroin Herran edustaja'."
Atos toisti d'Artagnanin sanat.
Mykkinä ja harittavin hiuksin katselivat nuo kaksi miestä kumppaninsa
ruumista, joka virui tummassa verilaimiskassa; mutta pian he saivat
takaisin äänensä ja liikuntakykynsä, paeten kirkuvina ja kädet
ristissä.
"Oikeus on pantu täytäntöön!" virkkoi Portos otsaansa kuivaten.
"Ja nyt", sanoi d'Artagnan Atokselle, "älä epäile minua, vaan ole
levollinen: minä otan huolekseni kaikki, mikä koskee kuningasta."