Kavioiden kumun kuoleuduttua etäisyyteen d'Artagnan palasi pikku joen
rannalle ja ratsasti sitten ulos lakeudelle, mahdollisuuden mukaan
suunnaten kulkunsa Lontoota kohti. Hänen kolme ystäväänsä seurasivat
häntä äänettöminä, kunnes he laajan puolikehän kierrettyään olivat
jättäneet kauppalan kauas taakseen.
"Tällä kertaa", virkkoi d'Artagnan katsoessaan vihdoinkin ehtineensä
kyllin etäälle lähtökohdasta, jotta nelistys voitiin hiljentää
hölkkäjuoksuksi, "luulen tosiaan kaiken toivon olevan hukassa, joten
meidän on paras palata Ranskaan. Mitä sanot siitä ehdotuksesta, Atos?
Etkö pidä sitä järkevänä?"'
"Kyllä, hyvä ystävä", vastasi Atos; "mutta äskettäin lausuit pari
sanaa, jotka olivat enemmän kuin järkeviä, -- ylvään ja jalomielisen
lauselman. Sinä sanoit: 'Kuolkaamme täällä!' Muistutan sinulle nyt
sitä."
"Oh", tokaisi Portos, "kuolema ei ole mitään, ja kuoleminen ei saa
meitä huolestuttaa, etenkin kun tiedämme, mitä se on; mutta minua
kiusaa tappion ajatus. Asiain saamasta käänteestä näen varsin hyvin,
että meidän täytyy käydä taisteluun Lontoota, maakuntia ja koko
Englantia vastaan, ja me emme voi olla lopultakaan joutumatta
häviölle."
"Meidän on seurattava suuren murhenäytelmän kehitystä loppuun asti",
huomautti Atos, "ja olkoon se millainen hyvänsä, me emme lähde
Englannista ennen ratkaisua. Ajatteletko samaten kuin minäkin, Aramis?"
"Kaikin puolin, kreiviseni. Tunnustan muuten, että hyvinkin halukkaasti
tapaisin uudestaan tuon Mordauntin; meillä on mielestäni tilinteko
hänen kanssaan kesken, ja meidän tapojemme mukaista ei ole poistua
mistään maasta tämänlaisia velkoja maksamatta."
"Kas, se on toinen asia", sanoi d'Artagnan, "ja se peruste tuntuu
minusta pätevältä. Minä puolestani tunnustan, että viipyisin tarpeen
tullen vuodenkin Lontoossa, tavatakseni tuon Mordauntin. Hankkikaamme
vain asunto jonkun taatun henkilön luona, jottemme herätä epäluuloja,
sillä nyt herra Cromwell itse etsittää meitä, ja minun käsitykseni
mukaan ei hänen kanssaan käy leikitteleminen. Atos, tiedätkö koko
kaupungissa mitään majataloa, jossa saa puhtaita hursteja, välttävää
pihvipaistia ja sellaista viiniä, joka ei ole humalista eikä
katajanmarjoista tehtyä?"
"Luulenpa tietäväni", vastasi Atos. "Winter vei meidät erään miehen
luo, sanoen häntä vanhaksi espanjalaiseksi, joka on uusien
maanmiestensä guineain avulla saanut Englannin kansalaisoikeudet. Mitä
arvelet, Aramis?"
"Minusta näyttää señor Perezin luokse asettuminen varsin viisaalta, ja
sen esityksen hyväksyn mielelläni. Me verestämme hänen mielessään
Winter-paran muiston; hän näytti suuresti kunnioittavan loordia.
Sanomme tulleemme asianharrastajina pitämään silmällä tapausten kulkua
ja kulutamme hänelle kukin guinean päivässä. Näiden varokeinojen avulla
luulen voivamme asustaa siellä jokseenkin turvallisina."
"Unohdat erään varsin tärkeän varokeinon, Aramis."
"Minkä siis?"
"Vaateparsien muuttamisen."
"Joutavia", väitti Portos; "minkätähden me pukuja vaihtaisimme? Mehän
viihdymme nykyisissämme mainiosti!"
"Jotta ei meitä tunnettaisi", selitti d'Artagnan. "Vaateparsillamme on
erikoinen kuosi ja melkein erikoinen värikin, joka heti ensi
silmäyksellä ilmaisee, että me olemme ranskalaisia. Mutta minä en pidä
niin suuressa arvossa ihokkaani muotoa tai housujeni väriä, että
niiden takia antautuisin alttiiksi Tyburnin hirsipuulle tai
rangaistussiirtolalle. Minä ostan kastanjanruskean takin; olen
havainnut, että kaikki nuo paksupäiset puritaanit ovat ihastuneita
siihen väriin."
"Mutta löytänetkö sen miehen?" kysyi Aramis Atokselta.
"Kyllä, varmasti; hänen majatalonsa oli _Bedford's Tavern_
Green-Hallin kadulla. Kykenisinpä muuten sidotuin silmin kulkemaan
keskikaupungilla."
"Soisin jo olevamme siellä", virkkoi d'Artagnan, "ja meidän olisi
yritettävä ehtiä Lontooseen ennen päivänkoittoa, vaikka hevosemme
sortuisivat."
"Kiirehtikäämme siis", sanoi Atos, "sillä jollen laske väärin, olemme
tuskin kahdeksan tai kymmenen lieuen päässä sieltä."
Ystävykset hoputtivat hevosiaan ja päätyivätkin perille noin kello
viisi aamulla. Kaupungin portilla heidät pidätti vartio; Atos vastasi
sujuvalla englanninkielellä, että heidät oli eversti Harrison
lähettänyt ilmoittamaan virkaveljelleen Pridelle kuninkaan pikaisesta
saapumisesta. Tämä vastaus aiheutti muutamia kysymyksiä kuninkaan
vangitsemisesta, ja Atos mainitsi siitä niin tarkkoja ja selviä
yksityiskohtia, että vartion epäluulot haihtuivat täydellisesti, jos he
olivat mitään epäilleetkään. Ystävykset päästettiin siis kaupunkiin
kaikenlaisin puritaanilaisin onnitteluin.
Atos oli puhunut totta; hän vei heidät suoraan edellämainittuun
majataloon ja ilmoittausi isännälle, joka niin suuresti ihastui
nähdessään hänen palaavan noin lukuisan ja komean saattueen keralla,
että hän toimitti heti kuntoon kaksi parasta huonettaan.
Vaikka päivä ei ollut vielä valjennut, olivat neljä matkalaistamme
Lontooseen saapuessaan tavanneet vilkasta kuhinaa kaupungilla. Jo
edellisenä iltana oli huhu levinnyt, että kuningas oli eversti
Harrisonin vartioitsemana tulossa pääkaupunkiin, ja monet eivät olleet
menneet makuulle siinä pelossa, että Stuart -- kuten he häntä
nimittivät -- saapuisi yöllä, joten heiltä jäisi hänen tuomitsemisensa
näkemättä.
Ehdotus vaatteiden vaihtamisesta oli hyväksytty yksimielisesti, kuten
muistetaan, Portoksen vähäpätöistä vastaväitettä lukuunottamatta. Sitä
ryhdyttiin siis toteuttamaan. Isäntä tuotti luokseen kaikenlaisia,
vaatekappaleita ikäänkuin olisi tahtonut uudistaa vaatevarastonsa; Atos
valitsi mustan takin, joka teki hänestä kunnianarvoisan porvarin,
Aramis ei tahtonut jättää miekkaansa, vaan valitsi tummanvihreän
soturimaisen puvun; Portos ihastui punaiseen ihokkaaseen ja vihreihin
housuihin; d'Artagnan, jolla oli ennakolta väri selvillä, tarvitsi vain
tarkastaa sen eri vivahduksia, ja haluamassaan kastanjanruskeassa
asussa hän edusti mainiosti liikealalta syrjäytynyttä maustekauppiasta.
Grimaud ja Mousqueton olivat jo täydellisessä valepuvussa, he kun eivät
vieraalla maalla käyttäneet livreijaa. Grimaud muistutti muutenkin
kaikin puolin tyyntä, kuivakiskoista, jäykkää ja varovaista
englantilaista; Mousquetonissa taasen nähtiin pyylevän, pöyhkeän ja
laiskan englantilaisen perikuva.
"Nyt kaikkein tärkeimpään toimitukseen", virkkoi d'Artagnan;
"leikkauttakaamme tukkamme, jotta meitä ei rahvas häpäise. Kun emme
enää aatelismiesten tavoin kanna miekkaa, niin olkaamme keropäitä kuten
puritaanitkin. Sehän on, kuten tiedätte, kansanpuolueen
silmäänpistävimpänä eroituksena kuningasmielisistä."
Tässä tähdellisessä kohdassa d'Artagnan tapasi sitkeätä vastarintaa
Aramiin taholta; tämä tahtoi kaikin mokomin säästää pitkän tukkansa,
joka oli hyvin kaunis ja huolellisesti hoidettu. Atoksen, jolle kaikki
nämä kysymykset olivat yhdentekeviä, täytyi näyttää hänelle hyvää
esimerkkiä. Portos luovutti nurkumatta päänsä Mousquetonin
pideltäväksi, joka keritsi suuria tukkuja isäntänsä pörröisistä
harjaksista. D'Artagnan leikkasi itse tukkansa oman maun mukaan, ja
sitten hänen päänsä suurestikin muistutti Frans I:n tai Kaarle IX:n
rahoihin leimattua kuvaa.
"Me näytämme kamalilta", sanoi Atos.
"Ja minusta tuntuu kuin käryäisimme puritaanilta, jotta värisyttää",
päivitteli Aramis.
"Päätäni palelee", surkeili Portos.
"Ja minä tunnen kutsumusta ruveta saarnaamaan", lisäsi d'Artagnan.
"Nyt", esitti Atos, "kun emme edes tunne itseämme, joten meidän ei
tarvitse pelätä muidenkaan meitä tuntevan, lähtekäämme katsomaan
kuninkaan tuloa; jos hän on ollut liikkeellä kaiken yötä, niin hän ei
voi enää olla kaukanakaan Lontoosta."
Ystävykset eivät olleetkaan vielä kahta tuntia liikkuneet väkijoukossa,
kun äänekkäät huudot ja vilkas liikehtiminen ilmoittivat Kaarlon
saapuvan. Häntä vastaan oli lähetetty vaunut, ja jättimäinen Portos,
joka oli päätänsä pitempi kaikkea muuta kansaa, ilmoitti näkevänsä
kuninkaallisten kaleesien tulevan kaukana; d'Artagnan nousi silloin
varpailleen, mutta Atos ja Aramis kuuntelivat yleistä sorinaa,
päästäkseen selville väkijoukon mielialasta. Vaunujen vieriessä ohitse
d'Artagnan tunsi toisen vaununoven kohdalla Harrisonin ja toisen
ääressä Mordauntin. Mitä taasen kansaan tulee, josta Atos ja Aramis
keräsivät vaikutelmia, niin joka taholta syydettiin hurjia sadatuksia
Kaarloa vastaan.
Atos palasi epätoivoisena.
"Hyvä ystävä", virkkoi hänelle d'Artagnan, "sinä olet hyödyttömästi
itsepintainen; vakuutan sinulle, että tilanne on tuiki tukala. Minä
puolestani olen käynyt kuninkaan puolelle ainoastaan sinun tähtesi ja
yleisestä taiteellisesta tappelunharrastuksesta; olisi kyllä peräti
hauskaa temmata uhri noilta kaikilta kiljujilta ja tehdä heistä pilaa.
Mietinpä asiaa."
Jo seuraavana päivänä, kun Atos seisoi ikkunassa, joka avautui
keskikaupungin väkirikkaimmille kaduille päin, kuultiin huudettavan
_Parliament's billistä_, jonka nojalla entinen kuningas Kaarlo I
valtiopetoksesta ja kuningasvallan väärinkäyttämisestä syytettynä
haastettiin tuomiolle.
D'Artagnan seisoi Atoksen vieressä, Aramis silmäili karttaa ja Portos
oli syventynyt lopettamaan maukkaan aamiaisen viimeisiä herkkupaloja.
"Parlamentti!" huudahti Atos; "ei ole mahdollista, että parlamentti on
julkaissut sellaisen säännöksen."
"Kuulehan", sanoi d'Artagnan, "minä osaan hyvin vähän englanninkieltä;
mutta kun englanninkieli on vain huonosti lausuttua ranskaa ei tuo
_Parliament's bill_ voi minun käsitykseni mukaan merkitä muuta kuin
parlamentin päätöstä, tai taivas minut kirotkoon eli _God damn_, kuten
täällä sanotaan."
Samassa astui huoneeseen isäntä; Atos viittasi häntä lähestymään.
"Onko parlamentti julkaissut tuon säännöksen?" kysyi Atos
englanninkielellä.
"On, mylord, -- puhdas parlamentti."
"Mitä! Puhdasko parlamentti? Onko siis kaksi parlamenttia?"
"Hyvä mies", keskeytti d'Artagnan, "kun minä en ymmärrä
englanninkieltä, mutta me kaikki osaamme espanjaa, niin suvaitkaa
keskustella kanssamme tällä kielellä, koska arvattavasti puhutte
mielellännekin äidinkieltänne, milloin vain saatte tilaisuutta."
"Aivan oikein", virkkoi Aramis.
Portoksen kaikki huomio oli yhä kiintynyt kyljysluuhun, josta hän
kalusi lihaista kuorta.
"Kysyitte siis...?" aloitti isäntä espanjaksi.
"Minä kysyin", sanoi Atos samalla kielellä, "onko täällä kaksi
parlamenttia, puhdas ja puhdistamaton."
"Jo nyt otti lempo!" virkahti Portos kohottaen verkalleen päätänsä ja
silmäillen ystäviänsä ällistyneenä; "minä siis ymmärrän nyt
englanninkieltä? Käsitänhän puheenne."
"Syystä että me haastelemme espanjaksi, veikkonen", selitti Atos
vakavana kuten aina.
"Oh, turkanen!" pahoitteli Portos; "sepä noloa, sillä muutoin olisin
osannut yhden kielen lisää."
"Kun mainitsin puhdasta parlamenttia, señor", selitti isäntä,
"tarkoitin sitä, jonka eversti Pride on puhdistanut."
"Ka, täälläpä totisesti ollaan nokkelia", tokaisi d'Artagnan;
"minun pitää Ranskaan palattuani opettaa se keino Mazarinille ja
koadjutorille. Toinen puhdistaa hovin nimessä ja toinen kansan; sillä
tavoin siitä parlamentista päästään kerrassaan."
"Mikä se eversti Pride on miehiään", kysyi Aramis, "ja miten hän
menetteli parlamentin puhdistamisessa?"
"Eversti Pride", kertoi espanjalainen, "on entinen ajuri, hyvin
järkevä mies, joka oli kärryillä kulkiessaan pannut merkille
erään seikan, nimittäin että kiven osuessa hänen tielleen oli
viisaampaa siirtää pois kivi kuin yrittää ajaa sen ylitse.
Parlamentin kahdestasadastaviidestäkymmenestäyhdestä jäsenestä
oli satayhdeksänkymmentäyksi hänen tiellään ja nämä olisivat
voineet keikauttaa nurin hänen valtiolliset kärrynsä. Hän poimi
heidät senvuoksi kuin entiseen aikaan kivet ja viskasi ulos
edustajahuoneesta."
"Erinomaista!" virkahti d'Artagnan, joka älykkäänä miehenä piti
suuressa arvossa muidenkin järkevyyttä, missä sitä vain tapasi.
"Ja kaikki nuo karkoitetut olivat kuningasmielisiä?" kysyi Atos.
"Aivan epäilemättä, señor, ja te käsitätte, että he olisivat
julistaneet kuninkaalle vapauttavan tuomion."
"Totisesti", huomautti Portos majesteetillisesti, "he olivat
enemmistönä."
"Ja te luulette", virkkoi Aramis, "että hän suostuu asettumaan
sellaisen tuomioistuimen eteen?"
"Hänenhän täytyy", vastasi espanjalainen; "jos hän yrittäisi
kieltäytyä, niin kansa pakottaisi hänet siihen."
"Kiitos, herra Perez", sanoi Atos; "nyt olen saanut riittävästi
valaistusta."
"Alatko jo vihdoinkin uskoa, että asia on auttamaton, Atos", kysyi
d'Artagnan, "ja että me emme ikinä kykene pitämään puoliamme
Harrisonin, Joycen, Priden ja Cromwellin kaltaisia miehiä vastaan?"
"Tuomioistuin vapauttaa kuninkaan", väitti Atos; "hänen puoluelaistensa
äänettömyyskin osoittaa salaisen sopimuksen syntyneen."
D'Artagnan kohautti olkapäitänsä.
"Mutta", huomautti Aramis, "jos he uskaltaisivat tuomita kuninkaansa,
niin rangaistuksena olisi kai lopultakin maanpako tai vankila, siinä
kaikki."
D'Artagnan vihelsi epäuskoisesti.
"Saammehan nähdä", virkkoi Atos, "sillä me kaiketi lähdemme istuntoon
saapuville."
"Teidän ei olekaan tarvis kauan odottaa", ilmoitti isäntä, "sillä se
alkaa huomenna."
"Vai niin", sanoi Atos, "oikeudenkäynti oli siis jo valmisteltu ennen
kuin kuningas saatiin vangiksi?"
"Epäilemättä", arveli d'Artagnan; "siihen tietenkin ryhdyttiin samana
päivänä kuin hänet ostettiin."
"Te tiedätte", muistutti Aramis, "että jos Mordaunt-ystävämme ei
päättänyt itse kauppaa, hän ainakin hoiti tuon pikku keinottelun
alkuhommia."
"Tiedätte myös", lisäsi d'Artagnan, "että missä hyvänsä herra Mordaunt
osuu tielleni, minä surmaan hänet."
"Hyi, mokomaa heittiötä!" virkahti Atos.
"Surmaan hänet juuri sen vuoksi, että hän on heittiö", vakuutti
d'Artagnan "Voi, hyvä ystävä, minä teen niin paljon sinun mieliksesi,
että sinunkin tulee osoittaa suvaitsevaisuutta omille mieliteoilleni;
sanonkin sinulle nyt, -- ajattele siitä mitä tahansa, -- että minä
tapan tuon Mordauntin eikä kukaan muu."
"Ja minä", tokaisi Portos.
"Minä myös", lisäsi Aramis.
"Liikuttavaa yksimielisyyttä!" huudahti d'Artagnan; "sellainen
soveltuukin meidänlaisillemme kunnon porvareille. Tehkäämme nyt kierros
kaupungilla; tässä sumussa ei itse Mordauntkaan tunne meitä neljän
askeleen päästä. Lähtekäämme haukkomaan hiukan usmaa."
"Niin, oluen muutteeksi", sanoi Portos.
Ja ystävykset läksivät jaloittelemaan.