Kello oli yhdeksän illalla; vartiot oli vaihdettu kahdeksalta, joten
kapteeni Groslowin vahtipalvelusta oli kestänyt jo tunnin.
D'Artagnan ja Portos miekkoineen sekä Atos ja Aramis, joilla oli
kumpaisellakin tikari kätkettynä povelleen, lähtivät taloa kohti, jota
sinä yönä käytettiin Kaarlo Stuartin vankilana. Molemmat jälkimmäiset
seurasivat voittajiaan nöyrästi ja näköjään aseettomina kuten vangit
ainakin.
"Totisesti", virkkoi Groslow heidät nähdessään, "tuskinpa enää rohkenin
odottaakaan tuloanne."
D'Artagnan lähestyi häntä ja sanoi hiljaa:
"Niin, herra du Vallon ja minä epäröitsimmekin jo tovin."
"Ja minkätähden?" kysyi Groslow.
D'Artagnan vilkaisi Atokseen ja Aramiiseen päin.
"Ahaa!" arveli Groslow; "heidän valtiollisten mielipiteittensä takia?
Mitäpä minä niistä! Päin vastoin", hän lisäsi nauraen, "jos he tahtovat
nähdä Stuartinsa, niin sehän käy nyt päinsä."
"Vietämmekö siis yömme kuninkaan kamarissa?" kysyi d'Artagnan.
"Emme, vaan viereisessä huoneessa; mutta kun ovea pidetään auki, olemme
ihan kuin samassa huoneessa. Oletteko varustaneet rahoja mukaanne?
Vakuutanpa teille, että aion tänään pelata oikein uhkatuulella."
"Kuuletteko?" kysyi d'Artagnan helisyttäen kultarahoja taskuissaan.
"_Very good_!" ilostui Groslow, ja hän avasi huoneen oven.
"Näyttääkseni teille tietä, messieurs", hän lisäsi ja astui sisälle
etummaisena.
D'Artagnan kääntyi ystäviinsä päin. Portos oli huoleton kuin
tavalliseen peliseuraan menevä; Atos oli kalpea, mutta päättäväinen;
Aramis pyyhki nenäliinalla hiukan kosteata otsaansa.
Kaikki kahdeksan vahtisotamiestä olivat paikoillaan: neljä kuninkaan
kamarissa, kaksi väliovella ja kaksi sillä ovella, josta ystävykset
astuivat sisälle. Atos hymyili nähdessään paljastetut miekat; ei ollut
siis tulossa teurastus, vaan ottelu.
Siitä hetkestä alkaen hän näytti saaneen takaisin hyväntuulisuutensa.
Kaarlo, joka näkyi avoimesta ovesta, makasi täysissä pukeissa
vuoteellaan, mutta hänen ylitseen oli heitetty villapeite.
Päänalusen vieressä istui Parry lukien katolilaista raamattua matalalla
äänellä, mutta siksi selvästi, että Kaarlo saattoi ummistunein silmin
antautua seuraamaan hänen lausuntaansa.
Mustalle pöydälle asetettu kehno talikynttilä valaisi kuninkaan tyyniä
kasvoja ja hänen uskollisen palvelijansa paljoa vähemmin levollisia
piirteitä.
Tuon tuostakin Parry keskeytti lukemisen siinä luulossa, että kuningas
oli tosiaan nukahtanut, mutta jälkimmäinen avasi silloin silmänsä ja
kehoitti hymyillen:
"Jatka, hyvä Parry, minä kuuntelen."
Groslow astui kuninkaan kamarin kynnykselle asti, painoi vasiten
jälleen päähänsä hatun, jota oli pitänyt kädessään vieraittensa
tullessa, ja tähysti tovin halveksivasti tätä yksinkertaista ja
liikuttavaa kohtausta, jossa vanha palvelija luki raamattua vangitulle
kuninkaalleen. Hän silmäsi, että kukin mies oli määrätyllä paikallaan,
kääntyi jälleen d'Artagnaniin ja katsoi voitonriemuisesti ranskalaiseen
ikäänkuin odottaen ylistystä viisaasta järjestelystään.
"Mainiota", kehaisi gascognelainen; "_cap de Diou_, tepä toimitte kuin
parahin kenraali!"
"Luuletteko", kysyi Groslow, "että Stuart pakenee minun vartioidessani
häntä?"
"En, totisesti", vastasi d'Artagnan, "jollei hänelle sada ystäviä
taivaasta."
Groslowin kasvot säihkyivät.
Kun Kaarlo Stuartin silmät olivat pysyneet ummessa koko kohtauksen
ajan, ei voi sanoa, oliko hän huomannut puritaanikapteenin
häpeämättömyyden vai ei. Mutta kuullessaan d'Artagnanin helposti
tunnettavan äänensoinnun hänen silmänsä väkisinkin avautuivat.
Parry puolestaan hätkähti ja keskeytti lukemisensa.
"Mitä ajattelet, kun keskeytät?" kysyi kuningas. "Jatkahan, hyvä Parry,
ellet ole väsynyt."
"En ollenkaan, sir", vastasi kamaripalvelija.
Ja hän ryhtyi jälleen lukemiseensa.
Etuhuoneeseen oli asetettu pöytä ja sen valkoiselle verholle kaksi
sytytettyä kynttilää, korttipinkka ja kaksi noppapikaria.
"Istuutukaa, hyvät herrat, minä pyydän", sanoi Groslow. "Minä asetun
vastapäätä Stuartia, jota niin mielikseni katselen, liiatenkin
nykyisissä oloissaan; istukaa te vastapäätä minua, herra d'Artagnan."
Atos karahti punaiseksi suuttumuksesta, d'Artagnan katsoi häneen
rypistetyin silmäkulmin.
"Oikein", vastasi d'Artagnan; "te, herra kreivi de la Fère saatte
sijanne herra Groslowin oikealla puolella ja te, herra chevalier
d'Herblay, vasemmalla; sinä, du Vallon, asetut viereeni. Sinä veikkaat
minun puolestani ja nämä herrat Groslowin puolesta."
D'Artagnanilla oli siten Portos vasemmalla puolellaan, jotta hän sai
haastelluksi tämän kanssa polvikielellä, ja Atos ja Aramis vastapäätä,
puhuakseen heidän kanssaan katseilla.
Kuullessaan mainittavan kreivi de la Fèren ja chevalier d'Herblayn
nimet Kaarlo avasi jälleen silmänsä; hän ei voinut olla kohottamatta
ylvästä päätänsä, yhdellä ainoalla katsahduksella saadakseen selvän
käsityksen etuhuoneen kohtauksen kaikista henkilöistä.
Samassa käänsi Parry muutamia lehtiä raamatusta ja luki kovalla äänellä
Jeremiaan värssyn:
"Näin sanoo Herra: että te kuulette minun palvelijaini profeettain
sanat, jotka minä varhain ja useasti lähettänyt olen."
Nuo neljä ystävystä vilkaisivat toisiinsa. Parryn lukema lause ilmaisi
heille, että kuningas tajusi oikein heidän läsnäolonsa.
D'Artagnanin silmät loistivat ilosta.
"Te kysyitte minulta äsken, olenko varoissani", hän virkkoi laskien
parikymmentä pistolia pöydälle.
"Niin", vastasi Groslow.
"No", jatkoi d'Artagnan, "minä puolestani sanon teille: pitäkää vaaria
aarteestanne, hyvä herra Groslow, sillä minä vakuutan teille, että me
emme lähde täältä viemättä sitä mukanamme."
"Se ei ainakaan tapahdu minun puolustautumattani", huomautti Groslow.
"Sen parempi", sanoi d'Artagnan. "Taistelu, hyvä herra kapteeni,
taistelu! Te tiedätte tai ette kenties tiedäkään, että juuri sitä me
haluamme."
"Ka, tiedän hyvinkin", vakuutti Groslow rähähtäen nauruun; "te
ranskalaiset ette havittele muuta kuin haavoja ja kuhmuja."
Kaarlo oli kuullut ja käsittänyt kaikki. Hänen poskilleen kohosi heikko
puna. Häntä vartioitsevat sotamiehet näkivät hänen piankin venyttelevän
väsyneitä jäseniään; sitten hän valitti tulikuumasta rautauunista
lähtevän liiallista lämpöä ja työnsi vähitellen yltään skotlantilaisen
peitteen, jonka alla hän makasi täysissä pukeissa, kuten jo
mainitsemme.
Atos ja Aramis hätkähtivät ilosta, kun näkivät kuninkaan menneen
makuulle vaatteissaan.
Peli alkoi. Tänä iltana oli onni kääntynyt Groslowin puolelle; hän
veikkasi kuinka paljon hyvänsä ja voitti aina. Satakunta pistolia
siirtyi siten pöydän toiselta puolelta toiselle. Groslow oli
ihastuksissaan.
Portos, joka oli menettänyt edellisenä iltana voittamansa viisikymmentä
pistolia sekä lisäksi kolmisenkymmentä omista varoistaan, oli kovin
nyreällä päällä ja nyhki d'Artagnania polvellaan ikäänkuin kysyäkseen,
eikö jo ollut piankin aika muuttaa peliä; Atos ja Aramis taas loivat
häneen tutkivia silmäyksiä, mutta d'Artagnan pysyi järkkymättömänä.
Kello löi kymmenen. Kuultiin kiertovahdin kulkevan.
"Montako tuollaista kiertokatsastusta te toimitatte?" kysyi d'Artagnan
kaivaen lisää pistoleja taskustaan.
"Viisi", vastasi Groslow, "joka toinen tunti."
"Vai niin", virkkoi d'Artagnan; "se on hyvin järkevää."
Ja hän vuorostaan iski silmää Atokselle ja Aramiille.
Kuului patrullin tömistelyä, joka etääntyi.
Ensi kertaa vastasi nyt d'Artagnan Portoksen tönäyksiin samanlaisella
polven nyhkäisyllä.
Pelin viehätys ja kaikkiin ihmisiin niin valtavasti vaikuttavan kullan
näkeminen oli sillävälin houkutellut kuninkaan kamarissa vartioitsevat
sotamiehet vähitellen lähestymään ovea, missä he varpailleen
kohottautuen katselivat d'Artagnanin ja Portoksen olkapäiden yli;
ovelle asetetut vartijat olivat niinikään lähestyneet, siten esiintyen
ihan ystävysten toivomuksen mukaan, jotka mieluummin näkivät heidät
lähellään kuin ajattelivat pakolliseksi juosta heidän kimppuunsa joka
taholle huonetta. Ulko-ovelle asetetut nojausivat nyt aseittensa
kärkiin ja pitivät silmällä pelaajia.
Atos näytti tyyntyvän sikäli kuin hetki läheni; hänen valkoiset ja
hienot kätensä leikkivät louisdoreilla, joita hän taivutteli ja jälleen
suoritteli niin helposti kuin olisivat ne olleet tinalevyjä. Vähemmin
halliten itseänsä tunnusteli Aramis yhtämittaa poveansa, ja ainaisesta
häviämisestään kärsimättömänä Portos tyrkki d'Artagnania ehtimiseen.
D'Artagnan kääntyi koneellisesti katsomaan taaksensa ja näki kahden
sotamiehen välitse, että Parry oli noussut seisaalle ja että Kaarlo
näytti ristissä käsin ja kyynäspäähänsä nojautuen palavasti rukoilevan.
D'Artagnan käsitti toiminnan hetken tulleen; jokainen oli varuillaan,
ja odotettiin ainoastaan sanaa: "Vihdoinkin!" joka oli rynnäkön
tunnuksena, kuten muistettaneen.
Hän loi valmistavan silmäyksen Atokseen ja Aramiiseen, ja molemmat
työnsivät hiljaa tuolinsa taaksepäin, ollakseen vapaita liikkeissään.
Hän nykäisi Portosta toistamiseen polvellaan; tämä nousi seisaalle
ikäänkuin oikoakseen jäseniänsä ja varmistausi tällöin siitä, että
hänen säilänsä oli helposti sivallettavissa huotrasta.
"No saakeli!" kirosi d'Artagnan; "taaskin hävisin kaksikymmentä
pistolia! Totisesti, kapteeni Groslow, teiltä on liian hyvä onni; sitä
ei voine kestää pitkälle."
Ja hän otti toiset kaksikymmentä pistolia taskustaan.
"Viimeinen ote, kapteeni! Nämä kaksikymmentä pistolia yhteen vetoon,
yhteen ainoaan, viimeiseen."
"Olkoon menneeksi kaksikymmentä pistolia", myöntyi Groslow.
Ja hän käänsi tavan mukaan kaksi korttia, kuninkaan d'Artagnanille ja
ässän itselleen.
"Kuningas", virkkoi d'Artagnan, "sepä hyvä enne. Herra Groslow", hän
lisäsi, "varokaa kuningasta!"
D'Artagnanin itsehillinnästä huolimatta sai hänen äänensä omituisen
vavahduksen, joka säpsähdytti hänen vastapelaajaansa.
Groslow alkoi yksitellen kääntää kortteja. Jos ensin ilmestyi ässä,
niin hän voitti; jos kuningas, niin hän hävisi.
Kuningas kääntyi pöytään.
"Vihdoinkin!" virkahti d'Artagnan.
Samassa nousivat Atos ja Aramis; Portos astahti askeleen taaksepäin.
Tikarit ja säilät olivat välähtämäisillään, mutta äkkiä avautui ovi, ja
Harrison näyttäysi kynnyksellä viittaan kietoutuneen miehen saattamana.
Tämän miehen takana välkkyi viiden tai kuuden sotamiehen musketit.
Groslow nousi nopeasti, häpeissään siitä, että hänet oli yllätetty
viinin, korttien ja noppien ääressä. Mutta Harrison ei omistanut
hänelle vähäisintäkään huomiota, vaan astui kumppaninsa seuraamana
kuninkaan kamariin.
"Kaarlo Stuart", hän ilmoitti, "sain juuri määräyksen viedä teidät
Lontooseen hetkeksikään pysähtelemättä päivällä tai yöllä. Laittautukaa
siis heti lähtöön."
"Ja kuka on sen määräyksen antanut?" kysyi kuningas; "kenraali Oliver
Cromwellko?"
"Niin", vastasi Harrison, "ja tässä on herra Mordaunt, joka sen toi ja
on saanut sen toimeenpantavakseen."
"Mordaunt!" jupisivat ystävykset vilkaisten toisiinsa.
D'Artagnan kaappasi pöydältä kaikki rahat, jotka hän ja Portos olivat
menettäneet, ja sulloi ne tilavaan taskuunsa; Atos ja Aramis asettuivat
hänen taakseen. Se liike sai Mordauntin kääntymään; hän tunsi heidät ja
huudahti hurjasta ilosta.
"Taisimme joutua kiikkiin", sanoi d'Artagnan hiljaa ystävilleen.
"Emmehän vielä", tuumi Portos.
"Eversti, eversti!" huusi Mordaunt; "antakaa saartaa tämä huone, sillä
teidät on petetty! Nuo neljä ranskalaista ovat karanneet Newcastlesta
ja aikovat epäilemättä riistää pois kuninkaan. Heidät on pidätettävä!"
"Ka, nuori mies", virkkoi d'Artagnan paljastaen miekkansa, "sepä on
helpommin sanottu kuin tehty."
Peloittavasti viuhtoen miekallaan hän huusi sitten:
"Peräytykää, veikkoset; peräytykää!"
Samassa hän ryntäsi ovelle ja survaisi nurin kaksi sitä vartioitsevaa
sotamiestä, ennen kuin nämä ehtivät virittää muskettiensa hanaa. Atos
ja Aramis seurasivat häntä; Portos oli jälkijoukkona, ja kaikki neljä
olivat ulkona kadulla, ennen kuin sotamiehet, upseerit ja eversti
oivalsivatkaan.
"Ampukaa!" kiljaisi Mordaunt; "ampukaa heidät!"
Kaksi tai kolme laukausta pamahtikin, mutta ilman muuta tehoa kuin että
ne näyttivät hänelle nuo neljä pakolaista kääntymässä eheinä turvaan
kadunkulman taakse.
Hevoset olivat määräpaikalla; palvelijain tarvitsi vain heittää
ohjakset isännilleen, jotka hyppäsivät satulaan keveästi kuin tottuneet
ratsastajat ainakin.
"Eteenpäin!" huusi d'Artagnan; "kannustakaa!"
He kiitivät siten d'Artagnanin perässä ja valitsivat saman tien, jota
olivat jo päivällä kulkeneet, suunnaten kulkunsa Skotlantia kohti.
Kauppalassa ei ollut portteja eikä muureja, joten he pääsivät sieltä
vaivattomasti.
Viidenkymmenen askeleen päässä viimeisestä talosta d'Artagnan pysähtyi.
"Seis!" käski hän.
"Mitä seis?" huudahti Portos. "Täyttä karkua, tarkoitat?"
"En suinkaan", vastasi d'Artagnan. "Tällä kertaa meitä varmasti ajetaan
takaa; antakaamme heidän tulla kauppalasta ja karauttaa jälkeemme
Skotlannin tietä, ja nähtyämme heidän kiitävän ohitsemme käännymme
vastakkaiselle taholle."
Muutaman askeleen päässä oli joki ja sen yli silta; d'Artagnan vei
hevosen siltaholvin alle, ja hänen ystävänsä noudattivat esimerkkiä.
Ei ollut kulunut kymmentäkään minuuttia, kun he kuulivat ratsujoukon
kiivaan töminän lähestyvän. Viittä minuuttia myöhemmin tämä joukko
karautti heidän päänsä yli, vähääkään aavistamatta, että ainoastaan
siltaholvi eroitti heidät takaa-ajetuista.