Atos tunsi d'Artagnanin kenties paremmin kuin tämä tunsi itsensä. Hän
tiesi, että pelkän vihjauksen virkkaminen riitti miehelle, jolla oli
niin rohkea ja seikkailunhaluinen luonne kuin gascognelaisella, samoin
kuin muheaan ja hedelmälliseen maaperään tarvitsee vain pudottaa jyvä,
jotta sen itäminen on varma. Hän näki senvuoksi aivan rauhallisena
ystävänsä kohauttavan olkapäitään ja pitkitti matkaa keskustellen hänen
kanssaan Raoulista, puheenaineesta, jonka hän oli toisessa
tilaisuudessa, kuten muistettaneen, antanut kokonaan raueta.
Yön jo yllätettyä matkalaiset saavuttiin Thirskiin. Nuo neljä ystävystä
olivat näköjään aivan vieraita ja välinpitämättömiä niihin
varokeinoihin nähden, joihin ryhdyttiin kuninkaan vartioimiseksi. He
asettuivat yksityiseen taloon, ja kun heidän täytyi joka hetki varoa
turvallisuuttansa, majoittuivat he yhteen ainoaan huoneeseen, josta
heillä oli vapaa pääsy kadulle, hyökkäyksen varalta. Lakeijat
asetettiin eri paikkoihin. Grimaud makasi olkikuvolla ihan oven edessä.
D'Artagnan oli mietteissään ja näytti hetkeksi menettäneen tavallisen
puheliaisuutensa. Hän ei virkkanut sanaakaan ja vihelteli herkeämättä,
astellen edes takaisin vuoteensa ja ikkunan väliä. Portos, joka ei
koskaan nähnyt muuta kuin kourin koeteltavaa, puheli hänelle kuten
tavallista. D'Artagnan vastaili yksitavuisesti. Atos ja Aramis
silmäilivät toisiaan hymyillen.
Päivä oli ollut uuvuttava, mutta ystävykset nukkuivat kuitenkin
huonosti, Portosta lukuunottamatta, jonka uni oli yhtä häilymätön kuin
hänen ruokahalunsakin.
Seuraavana aamuna oli d'Artagnan ensimmäisenä jalkeilla. Hän oli mennyt
talliin, tarkastanut hevosia ja antanut kaikki tarpeelliset määräykset
matkaa varten, ennen kuin Atos ja Aramis olivat nousseet ja Portoksen
vielä kuorsatessa.
Kello kahdeksalta aamulla lähdettiin taipaleelle samassa järjestyksessä
kuin edellisenäkin päivänä. Ainoana eroituksena oli, että d'Artagnan
jätti ystävänsä ratsastamaan omalla tahollaan, itse lähtien lujittamaan
eilispäiväistä tutustumistansa Groslowin kanssa.
Jälkimmäisen sydäntä olivat hänen ylistävät lauselmansa suloisesti
hivelleet, joten hän tervehti ranskalaista upseeria kohteliaalla
hymyllä.
"Tosiaankin, monsieur", aloitti d'Artagnan, "tunnen itseni
onnelliseksi, kun olen tavannut henkilön, jonka kanssa saan puhua
vaivaisella äidinkielelläni. Ystäväni, herra du Vallon, on kovin
raskasluontoinen; häneltä ei saa päivän mittaan neljää sanaa
heltiämään. Mitä taasen kahteen vankiimme tulee, niin käsitätte kyllä,
että he eivät ole halukkaita keskusteluun."
"He ovat villittyjä kuninkaan kannattajia", sanoi Groslow.
"Sitä suurempi syy heillä on murjotella meille siitä, että sieppasimme
kiinni Stuartin, jolle te toivoakseni luetatte lyhyen virren."
"_Damn_!" kirosi Groslow; "sitä kuulemaan me hänet viemme Lontooseen."
"Ja te arvattavasti ette päästä häntä näkyvistänne?"
"Emme, jumaliste! Näettehän", lisäsi upseeri nauraen, "että hänellä on
tosiaan kuninkaallinen saattue."
"Niin, päivällä ei voi olla pelkoa hänen karkaamisestaan; mutta
yöllä..."
"Yöksi tehdään varokeinot kaksinkertaisiksi."
"Ja millaista vartioimista te käytätte?"
"Kahdeksan miestä oleskelee hänen huoneessaan."
"Saakeli, se on visua vartioimista!" kiitti d'Artagnan. "Mutta paitsi
noita kahdeksaa miestä te kaiketi asetatte vartion ulkopuolellekin?
Sellaisen vangin suhteen ei voi ryhtyä liikanaisiin varokeinoihin."
"Oh, emme sentään. Ajatelkaa toki: mitä voi kaksi aseetonta miestä
kahdeksaa aseellista vastaan?"
"Miten kaksi?"
"No, kuningas ja hänen kamaripalvelijansa."
"Kamaripalvelija on siis saanut pysyä hänen luonaan?"
"Niin, Stuart pyysi tätä suosionosoitusta, ja eversti Harrison myöntyi
siihen. Muka kuninkaana hän ei nähtävästi voi pukeutua tai riisuutua
omin käsin."
"Totta tosiaan, kapteeni", haastoi d'Artagnan, päättäen pitkittää
englantilaisen upseerin järjestelmällistä ylistelyä, jossa hän oli
onnistunut niin hyvin, "mitä enemmän kuuntelen teitä, sitä
hämmästyttävämmältä minusta tuntuu, että puhutte ranskankieltä niin
sujuvasti ja hienostuneesti. Olette tosin asunut Pariisissa kolme
vuotta; mutta vaikka minä oleskelisin Lontoossa ikäni kaiken, en
varmaankaan pääsisi noin korkealle tasolle vieraan kielen
omaksumisessa. Mitä teittekään Pariisissa?"
"Isäni, joka on kauppias, asetti minut liiketuttavansa palvelukseen,
kun taasen tämä lähetti poikansa isäni luo; sellaiset vaihdokset ovat
liikemiesten kesken tavallisia."
"Ja miellyttikö teitä Pariisi, monsieur?"
"Kyllä. Mutta te tarvitsisitte kipeästi samanlaista vallankumousta kuin
meillä on ollut, -- ette kuningastanne vastaan, joka on vain lapsi,
vaan tuota italialaista idartajaa vastaan, joka on kuningattarenne
rakastaja."
"Voi, olen täydellisesti yhtä mieltä kanssanne, monsieur, ja se olisi
piankin tehty, jos meillä vain olisi kaksitoista teidänlaistanne
upseeria, tervejärkistä, valpasta, horjumatonta! Ah, kyllä me väleen
suoriutuisimme Mazarinista ja tekisimme jutun hänen kanssaan yhtä
lyhyeksi kuin te aiotte menetellä kuninkaanne kanssa."
"Mutta minä luulin", huomautti upseeri, "että te olitte hänen
palveluksessaan ja että hän se lähetti teidät kenraali Cromwellin luo?"
"Seikka on sellainen, että minä olen kuninkaan palveluksessa, ja
tietäessäni jonkun tulevan lähetetyksi Englantiin pyysin tätä
luottamustointa, sillä minä olin kovin halukas tutustumaan siihen
nerokkaaseen mieheen, joka tällä hetkellä vallitsee kolmea
kuningaskuntaa. Te olettekin nähnyt, kuinka innokkaita herra du Vallon
ja minä olimme, kun hän ehdotti meille, että paljastaisimme miekkamme
vanhan Englannin kunniaksi."
"Niin, minä tiedän, että te hyökkäsitte herra Mordauntin vieressä."
"Hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan, monsieur. Pentele, urhea ja
kunnollinen nuori mies hän onkin! Näittekö, miten hän nitisti setänsä?"
"Tunnetteko herra Mordauntin?" kysyi upseeri.
"Varsin hyvin; voinpa sanoa, että olemme likeisiäkin tuttavuuksia:
herra du Vallon ja minä tulimme hänen seurassaan Ranskasta."
"Näyttepä panneen hänet melkoisen kauan odottamaankin teitä
Boulognessa?"
"Mikäs auttoi", vastasi d'Artagnan; "minulla oli kuningas kaittavana
kuten teilläkin."
"Vai niin!" vilkastui Groslow; "ja mikä kuningas?"
"Meidän, perhanassa -- pikku _king_, neljästoista Ludvig."
Ja d'Artagnan otti hatun päästään. Englantilainen teki kohteliaasti
samaten.
"Kuinka kauan kaitsitte häntä?"
"Kolme yötä, ja niitä öitä muistelen totisesti aina erityisellä
mielihyvällä."
"Nuori kuningas on siis hyvin herttainen?"
"Kuningas! Hän nukkuu kädet nyrkissä illasta aamuun."
"Mutta mistä sitten se mielihyvänne johtui?"
"No, moniaat ystäväni, kaartin ja muskettiväen upseereita kaikki,
tulivat pitämään minulle seuraa, ja me vietimme yömme juomingeilla ja
peluulla."
"Voi, niin", virkkoi englantilainen huoaten, "on totta, että te
ranskalaiset olette aina hauskoja kumppaneita."
"Ettekö siis tekin pelaa vartiovuoroillanne?"
"Emme koskaan", vastasi englantilainen.
"Siinä tapauksessa on olonne kaiketi ylen ikävää, ja minä surkuttelen
teitä", sanoi d'Artagnan.
"On totinen tosi", myönsi upseeri, "että minä jonkunlaiseksi hirmukseni
näen vartiovuoroni tulevan. Käy kovin pitkästyttäväksi valvoa
kokonainen yö."
"Niin, kun valvoo yksinään tai typerien sotamiesten kanssa, mutta kun
on mukana hauska toveri, kun antaa kullan ja noppien kieriä pöydällä,
silloin yö menee kuin unennäkö. Ettekö siis pidä pelaamisesta?"
"Päin vastoin."
"Esimerkiksi _lansquenet_-pelistä?"
"Siihen olen ihan hullaantunut, pelasin sitä melkein kaikki illat
Ranskassa."
"Entä Englantiin tultuanne?"
"En ole kajonnutkaan noppaan tai korttiin."
"Minun käy säälikseni", virkkoi d'Artagnan hyvin surkuttelevasti.
"Kuulkaahan", aloitti englantilainen, "tehkääpäs muuan temppu."
"No?"
"Huomenna olen vartiovuorolla."
"Stuartin luona?"
"Niin. Tulkaa viettämään yö minun kanssani!"
"Mahdotonta."
"Mahdotontako?"
"Kerrassaan mahdotonta."
"Kuinka niin?"
"Minä pelaan joka yö herra du Vallonin kanssa. Toisinaan emme käy
ollenkaan levolle... Tänä aamunakin pelasimme vielä päivän valjetessa."
"No niin?"
"Ka, hän ikävystyisi, jollen olisi pelaamassa hänen kanssaan."
"Onko hän reima pelaaja?"
"Olen nähnyt hänen menettävän kaksituhatta pistolia ja nauravan sille
katketakseen."
"Ottakaa hänet siis mukaan."
"Mitä ihmettä? Entä vankimme?"
"Se on totta, hiisi vieköön!" sanoi upseeri. "Mutta antakaa lakeijainne
vartioida heitä."
"Jotta he karkaisivat!" vastasi d'Artagnan; "kyllä käskisi."
"He ovat siis säätyhenkilöitä, koska pidätte heistä niin tarkkaa
vaaria?"
"Niin, perhanassa: toinen on rikas tourainelainen kartanonherra, toinen
taasen maltalaisritari ja ylhäistä sukua. Me olemme sopineet
kumpaisenkin lunnaista: kaksituhatta puntaa heidän saapuessaan
Ranskaan. Senvuoksi emme voi hetkeksikään eritä heistä, sillä
lakeijamme tietävät, että he ovat miljoonamiehiä. Me kopeloitsimme
heitä hiukan, saadessamme heidät siepatuksi, ja minä tunnustan, että
heidän kukkarollaan herra du Vallon ja minä nykyään pelaamme; mutta he
ovat voineet kätkeä meiltä jonkun kalliin kiven, komean timantin, ja me
pidämme heitä silmällä kuin saiturit aarrettaan. Vartioitsemme heitä
hellittämättömästi, ja du Vallon ja minä nukumme vain vuorotellen."
"Kas, kas!" äännähti Groslow.
"Käsittänette nyt, minkätähden minun on kieltäydyttävä
kohteliaisuudestanne, josta muuten olen sitä kiitollisempi, kun mikään
ei ole ikävystyttävämpää kuin ainainen pelaaminen saman henkilön
kanssa: mahdollisuudet tasaantuvat ikuisesti, ja kuukauden lopulla
huomaa aina, ettei ole voitolla eikä häviöllä."
"Voi", virkkoi Groslow huoaten, "on ikävämpääkin, nimittäin pysyä
kokonaan pelaamatta."
"Sen kyllä ymmärrän", myönsi d'Artagnan.
"Mutta sanokaahan", kysyi englantilainen, "ovatko nuo vankinne
vaarallisia?"
"Missä suhteessa?"
"Kykenisivätkö he yrittämään väkivaltaista yllätystä?"
D'Artagnan puhkesi nauramaan.
"Hyväinen aika!" hän huudahti; "toista vaivaa horkka, hän kun ei ole
kyennyt tottumaan teidän asumaanne ihastuttavaan maahan, ja toinen on
maltalaisritari, ujo kuin nuori tyttö. Varmemmaksi vakuudeksi olemme
ottaneet heiltä linkkuveitsetkin ja taskuaseet pois."
"No niin", esitti Groslow, "ottakaa siis heidät mukaan."
"Mitä! Te tahdotte sitä?" virkahti d'Artagnan.
"Niin, onhan minulla kahdeksan miestä."
"Mitä sitten?"
"Neljä vartioitsee heitä ja neljä kuningasta."
"Tosiaan, siten olisi kyllä järjestettävissä", myönsi d'Artagnan,
"mutta siitä koituisi teille melkoista kiusaa.".
"Mitä vielä! Tulkaa kaikin mokomin; saatte nähdä, miten huokeasti
hoidan sen asian."
"Ka, en minä levoton olekaan", sanoi d'Artagnan; "teidänlaisellenne
miehelle uskon itseni sidotuin silmin."
Tämä viimeinen imartelu houkutteli upseerilta tuollaisen tyytyväisen
naurahduksen, joka ilmaisee sydämellisyyttä aiheuttajaansa kohtaan,
ollen mielistellyn turhamaisuuden purkausta.
"Mutta", huomautti d'Artagnan, "johtuupa mieleeni, -- mikä estää meitä
aloittamasta ja tänä iltana?"
"Ei ikinä mikään", vastasi Groslow.
"No, tulkaa illalla meidän luoksemme, niin me teemme vastavierailun
huomenna. Jos vankimme tuottavat teille mitään häiriöitä, he kun kerran
ovat kiivaita kuningasmielisiä, niin silloinpa emme puhu sen enempää
niistä hommista, ja olemme kuitenkin viettäneet hauskan yön."
"Oivallista! Tänä iltana teillä, huomenna Stuartin luona, ylihuomenna
minun luonani."
"Ja seuraavina päivinä Lontoossa. Lempo soikoon", lisäsi d'Artagnan,
"nyt näette, että iloista elämää voi viettää kaikkialla!"
"Kyllä, kun tapaa ranskalaisia ja eritoten sellaisia ranskalaisia kuin
te olette", kehaisi Groslow.
"Ja herra du Vallon; saatte nähdä, millainen huimapää hän on miehiään:
hurja frondelainen, joka likistää Mazarinin kuoliaaksi kahden oven
väliin. Häntä käytetään juuri sentähden, että häntä pelätään."
"Niin", myönsi Groslow, "hän on kasvoiltaan rehti, ja minä ihan pidän
hänestä, vaikken ole hänelle esiteltykään."
"Vasta te häneen oikein miellytte, kun tulette hänet tuntemaan. Kas,
nyt hän kutsuukin minua. Suokaa anteeksi, me olemme niin kiintyneet
toisiimme, että hän ei tule toimeen ilman minua. Sallittehan minun
poistua?"
"Tottahan toki!"
"Tänä iltana."
"Teidän luonanne?"
"Minun luonani."
Herrasmiehet kumarsivat hyvästiksi, ja d'Artagnan palasi toveriensa
luo.
"Mitä lemmon puheltavaa sinulla saattoi olla tuon verikoiran kanssa?"
kummeksui Portos.
"Veikkoseni, älä puhu sillä tavoin herra Groslowista: hän on
likeisimpiä ystäviäni."
"Ystävä!" huudahti Portos; "tuo talonpoikien teurastaja!"
"Hiljaa, hyvä Portos! Niin, kyllähän herra Groslow on hiukan
kiivasluontoinen, mutta minä olen hänen sielunsa syvyydestä keksinyt
kaksi oivallista ominaisuutta: hän on tyhmä ja pöyhkeä."
Portos levitti silmänsä suitsirenkaiksi, Atos ja Aramis silmäilivät
toisiansa hymyillen; he tunsivat d'Artagnanin ja tiesivät, että hän ei
milloinkaan toiminut ilman päämäärää.
"Mutta sinä saat itse tilaisuuden punnita hänen ansioitaan", jatkoi
d'Artagnan.
"Kuinka niin?"
"Minä esittelen hänet sinulle tänä iltana; hän tulee pelaamaan
kanssamme."
"Älä nyt!" ihastui Portos ja hänen silmänsä säihkyivät; "ja onko hän
äveriäs?"
"Hänen isänsä on Lontoon vauraimpia kauppiaita."
"Ja onko hänelle _lansquenet_ tuttua?"
"Hän on ihastunut siihen."
"_Bassette_?"
"Se on hänen intohimojaan."
"_Biribi_!"
"Siinä hän on mestari."
"Hyvä", tuumi Portos; "me vietämme hauskan yön."
"Sitä hauskemman, kun se lupaa meille vielä paremman yön."
"Mitä sanotkaan?"
"No, me tarjoamme hänelle tilaisuuden tänä iltana ja hän meille
pelitilaisuuden huomenna."
"Missä sitten?"
"Sen kuulet sittemmin. Ajatelkaamme nyt vain yhtä seikkaa, -- miten
voimme asianmukaisesti vastaanottaa sen kunnian, jota herra Groslow
meille osoittaa. Me pysähdymme illalla Derbyyn; lähteköön Mousqueton
ennakolta ja jos koko kaupungissa on ainoakaan viinipullo, niin
ostakoon sen. Ei myöskään ole hullumpaa hänen valmistaa näpsä
illallinen, johon sinä Atos et saa horkaltasi otetuksi osaa, yhtä vähän
kuin sinä, Aramis, voit maltalaisritarina pysyä kuuntelemassa
meidänlaistemme sotauroitten haastelua, joka saisi sinut punastelemaan.
Kuulittehan?"
"Kyllä", vastasi Portos; "mutta lempo minut vieköön, jos ymmärrän."
"Portos veikkoseni, sinä tiedät, että minä isän puolelta polveudun
profeetoista ja äidin puolelta sibylloista, -- että minä puhun
ainoastaan vertauskuvien ja tunnustähtien kautta ja että ne, joilla
korvat on, kuulevat, ja ne, joilla silmät on, näkevät. Enempää en voi
tällä hetkellä virkkaa."
"Järjestele vain, hyvä ystävä", sanoi Atos; "olen varma siitä, että
mitä teet, se on paikallaan."
"Entä sinä, Aramis, oletko samaa mieltä?"
"Kerrassaan, hyvä d'Artagnan."
"Mainiota", tuumi d'Artagnan, "siinäpä totisia uskovaisia, joille ihan
iltikseen tekee ihmetöitä; te ette ole niinkuin tuo epäilijä Portos,
joka uskoakseen tahtoo aina nähdä ja tunnustella."
"On kyllä totta", myönsi Portos ovelan näköisenä, "että minä olen kovin
heikkouskoinen."
D'Artagnan läimäytti häntä olalle, ja keskustelu jäi siihen, kun
saavuttiin samassa aamiaisasemalle.
Kello viiden tienoissa ehtoopäivällä Mousqueton lähetettiin matkaan
ennakolta, kuten oli sovittu. Mousqueton ei puhunut englanninkieltä,
mutta oli päässyt selville eräästä seikasta, nimittäin että Grimaud oli
merkkikielellään melkein kokonaan korvannut sanojen käytön. Hän oli
senvuoksi alkanut opiskella elehtimistä Grimaudin johdolla, ja mestarin
harvinaisen taitavuuden ansiosta oli hän päässyt melkoisen pitkälle jo
muutamien luentojen jälkeen. Blaisois saattoi häntä.
Ratsastaessaan Derbyn pääkatua pitkin nuo neljä ystävystä huomasivat
Blaisoisin seisomassa erään komean rakennuksen kynnyksellä; siellä oli
heille asunto varattu.
Koko päivänä eivät he olleet lähestyneet kuningasta peläten
herättävänsä epäluuloja, ja sen sijaan että olisivat syöneet
päivällistä eversti Harrisonin seurassa, kuten edellisenä päivänä, he
olivat nyt aterioineet erillään.
Groslow saapui sovitulla hetkellä. D'Artagnan vastaanotti hänet kuin
kaksikymmenvuotisen ystävän. Portos mitteli häntä kiireestä kantapäähän
ja hymyili havaitessaan, että Groslow Parryn veljelle antamastansa
merkillisestä iskusta huolimatta ei voinut voimakkuudessa vetää vertoja
hänelle. Atos ja Aramis tekivät kaiken voitavansa salatakseen inhoa,
jota heissä herätti miehen raakamainen ja törkeä luonne.
Sanalla sanoen Groslow oli tyytyväinen vastaanottoonsa.
Atos ja Aramis pysyivät näyttelemissään osissaan. Puoliyön hetkenä
he vetäytyivät huoneeseensa, jonka ovi jätettiin auki muka
hyväntahtoisuudesta. Sitäpaitsi d'Artagnan saattoi heitä sinne ja jätti
Portoksen pelaamaan Groslowin kanssa.
Portos voitti viisikymmentä pistolia Groslowilta ja jäi tämän
poistuessa siihen käsitykseen, että englantilaisen seura oli
mieluisampaa kuin hän oli ensimmältä voinut uskoa.
Groslow taasen päätti ottaa seuraavana päivänä d'Artagnanilta hyvitystä
siitä, mitä oli Portokselle menettänyt, ja hyvästellessään hän
muistutti gascognelaista illaksi sovitusta kohtauksesta.
Illaksi, niin, sillä pelaajat erosivat toisistaan kello neljä aamulla.
Päivä kului tavalliseen tapaan; d'Artagnan ratsasti kapteeni Groslowin
luota eversti Harrisonin luo ja jälkimmäisen seurasta ystäviensä
pariin. Ne, jotka eivät tunteneet d'Artagnania, eivät voineet hänessä
havaita mitään tavatonta; ystävistä, nimittäin Atoksesta ja Aramiista,
hänen hilpeytensä oli kuumeellista.
"Mitä hän juonineekaan?" virkahti Aramis.
"Odottakaamme!" vastasi Atos.
Portos ei hiiskunut mitään, vaan laskeskeli yksitellen taskussaan
Groslowilta voittamiansa viittäkymmentä pistolia, kasvojensa
kuvastaessa herttaista tyytyväisyyttä.
Kun illalla tultiin Roystoniin, keräsi d'Artagnan ystävänsä koolle.
Hänen kasvonsa olivat nyt menettäneet sen huolettoman hyväntuulisuuden
leiman, jota hän oli kaiken päivää käyttänyt naamarina. Atos puristi
Aramiin kättä.
"Hetki lähestyy", hän virkkoi.
"Niin", vastasi d'Artagnan kuullen sen, "niin, hetki lähestyy: tänä
yönä, veikkoset, me vapautamme kuninkaan."
Atos hätkähti, hänen silmänsä leimahtivat.
"D'Artagnan", hän sanoi, alkaen nyt epäillä oltuaan toiveikas, "ethän
laskene leikkiä? Se olisi minulle kovin tuskallista."
"Oletpa kummallinen, Atos", lausui d'Artagnan, "kun voit epäillä
sellaista minusta. Missä ja milloin olet nähnyt minun tekevän pilaa
ystävän sydämestä ja kuninkaan hengestä? Olen sanonut sinulle ja
toistan sen, että me tänä yönä pelastamme Kaarlo ensimmäisen. Sinä
jätit minun huolekseni keksiä keinon; se on selvillä."
Portos katseli d'Artagnania suunnattoman ihailevasti. Aramis hymyili
toivorikkaasti. Atos oli kalpea kuin kuolema ja vapisi kauttaaltaan.
"Puhu", pyysi Atos.
Portos remahdutti auki isot silmänsä, Aramis tarkkasi jännittyneenä
d'Artagnanin huulia.
"Meidät on kutsuttu viettämään yömme Groslowin luona, senhän tiedätte?"
"Niin", vastasi Portos, "hän pani meidät lupaamaan, että myönnämme
hänelle hyvitystilaisuuden."
"Mutta tiedättekö, missä me myönnämme hänelle sen tilaisuuden?"
"Emme."
"Kuninkaan luona."
"Kuninkaan luona!" huudahti Atos.
"Niin, messieurs, kuninkaan luona. Kapteeni Groslow on tänä iltana
vartiovuorolla hänen majesteettinsa luona, ja saadakseen hauskemmin
valvotuksi hän kutsuu meidät seurakseen."
"Kaikki neljä!" kysyi Atos.
"Totta hitossa, kaikki neljä; jättäisimmekö me vankejamme!"
"Ahaa!" äännähti Aramis.
"Selitähän", sanoi Atos väristen.
"Lähdemme siis Groslowin luo, me miekkoinemme ja te tikareinenne;
neljään mieheen me yllätämme nuo kahdeksan epattoa ja heidän typerän
päällikkönsä. Mitä sanot siitä, Portos?"
"Se on helppo juttu", arveli Portos.
"Me annamme kuninkaan pukeutua Groslowin vaatteisiin; Mousqueton,
Grimaud ja Blaisois pitelevät lähimmässä kadunkulmassa satuloittuja
hevosia varallamme, me nousemme ratsaille ja ennen päivänkoittoa olemme
kahdenkymmenen lieuen päässä täältä. Hei, onko juonessa vikaa, Atos?"
Atos laski molemmat kätensä d'Artagnanin olkapäille ja silmäili häntä,
huulet tyynessä ja säveässä hymyssään.
"Minä väitän, ystäväni", hän sanoi, "että taivaan kannen alla ei ole
olentoa, joka vetäisi sinulle vertoja ylevyydessä ja urheudessa;
luullessamme sinut välinpitämättömäksi murheestamme, jota kunniantunto
ei vaatinut sinua jakamaan kanssamme, keksit sinä yksinäsi sen, mitä me
olemme turhaan tavoitelleet. Vakuutan sinulle siis vielä kerran,
d'Artagnan, että sinä olet paras meistä kaikista, ja minä siunaan ja
rakastan sinua, poikani."
"Ajatella, että minä en tuota hoksannut", päivitteli Portos lyöden
otsaansa, "ja sehän on niin yksinkertaista!"
"Mutta jos olen ymmärtänyt oikein", huomautti Aramis, "niin me tapamme
heidät kaikki, vai mitä?"
Atos värähti ja vaaleni.
"_Mordioux_!" vasasi d'Artagnan; "täytyyhän. Olen kauan pohtinut, eikö
sitä voisi mitenkään välttää, mutta tunnustan, etten ole kyennyt
muutakaan neuvoa keksimään."
"Kuulehan", sanoi Aramis, "tässä ei sovi pitkälti jaaritella; miten
menettelemme?"
"Olen laatinut kaksi suunnitemaa", kertoi d'Artagnan.
"Kuulkaamme ensimmäinen", virkkoi Aramis.
"Jos olemme kaikki neljä yhdessä, kun annan merkin, -- ja tämä merkki
on sana _vihdoinkin_, -- niin te kaksi survaisette tikarinne
kumpainenkin lähimmän sotamiehen sydämeen; me puolestamme teemme
samaten. Siioin on jo neljä miestä poissa tieltä. Ottelu käy siten
tasaväkiseksi, koska meitä jää neljä viittä vastaan; nämä viisi
antautuvat, ja heille pannaan kapula suuhun, tai puolustautuvat,
jolloin heidät surmataan. Jos isäntämme sattumalta muuttaa mielensä ja
vastaanottaa peliseuraan ainoastaan Portoksen ja minut, silloin meidän
täytyy, hiisi vieköön, pinnistää kaikkemme ja hosua kaksinkertaisin
voimin; se on hiukan pitkällisempää ja aiheuttaa jonkun verran ääntä,
mutta teidän tulee väijyä ulkopuolella paljain miekoin ja rynnätä
sisälle heti kun kuulette nujakkaa."
"Mutta jos meidät itse survaistaan maahan?" huomautti Atos.
"Mahdotonta!" vakuutti d'Artagnan; "nuo oluensärpijät ovat liian
raskasliikkeisiä ja kömpelöitä. Sinun on sitäpaitsi survaistava
kurkkuun, Portos; sellainen isku tappaa joutuisammin ja estää
kirkumasta."
"Hyvä juttu!" arveli Portos; "siitä tulee hauska pikku kurkunleikkuu."
"Kauheata, kauheata!" huudahti Atos.
"Joutavia, sinä tunteellinen sielu", sanoi d'Artagnan, "pahempaakin
sinä tekisit taistelukentällä. Sitäpaitsi, veikkonen", hän jatkoi, "jos
sinusta tuntuu, että kuninkaan henki ei ole sen arvoinen, mitä se
leikki voi tulla maksamaan, niin siitä asiasta emme puhu sen enempää,
ja minä ilmoitan Groslowille, että voin pahoin."
"Ei", vastasi Atos, "olen väärässä, hyvä ystävä, ja sinä olet oikeassa;
suo anteeksi!"
Samassa avautui ovi, ja huoneeseen astui muuan sotamies.
"Herra kapteeni Groslow", solkkasi hän kehnolla ranskankielellä,
"ilmoittaa herra d'Artagnanille ja herra du Vallonille, että hän
odottaa heitä."
"Missä?" kysyi d'Artagnan.
"Englantilaisen Nebukadnesarin huoneessa", vastasi jyrkkä
puritaanilainen sotamies.
"Hyvä on", virkkoi sujuvalla englanninkielellä Atos, jonka kasvot
olivat punehtuneet tästä kuninkaallisen majesteetin loukkauksesta;
"hyvä on, sanokaa kapteeni Groslowille, että me tulemme."
Puritaanin poistuttua annettiin lakeijoille käsky satuloida kahdeksan
hevosta ja mennä odottamaan erääseen kadunkulmaan noin kahdenkymmenen
askeleen päähän talosta, johon kuningas oli majoitettu, hajaantumatta
ja ratsailta laskeutumatta.