Taloa lähestyessään pakolaisemme näkivät maan tallatuksi kuin olisi
melkoinen ratsujoukko kulkenut siitä heidän edellään. Oven edustalla
näkyivät jäljet vielä selvemmin, tuo joukko, mikä lienee ollutkaan, oli
pysähtynyt siinä.
"Hitto!" virkahti d'Artagnan; "asia on selvä: kuningas ja hänen
saattueensa ovat menneet tätä kautta."
"Saakeli!" kirosi Portos; "siinä tapauksessa he ovat syöneet kaikki
suihinsa."
"No, kai sentään yhden kanan verran ovat jättäneet", lohdutti
d'Artagnan.
Hän hyppäsi maahan ja koputti oveen, mutta kukaan ei vastannut. Hän
työnsi auki oven, joka ei ollut lukittu, ja näki etuhuoneen olevan
tyhjillään.
"No niin?" kysyi Portos.
"En näe ketään", vastasi d'Artagnan. "Ah, kah!"
"Mitä siellä?"
Sen sanan kuullessaan hyppäsivät kaikki kolme ystävystä ratsailta ja
astuivat etuhuoneeseen; mutta d'Artagnan oli jo työntänyt auki
perähuoneen oven, ja hänen kasvojensa ilme osoitti selvästi, että hän
havaitsi siellä jotakin tavatonta.
Toiset lähestyivät ja huomasivat vielä nuoren miehen viruvan lattialla
verissään.
Hän näkyi tahtoneen laahautua vuoteelleen, mutta voimiensa pettäessä
kaatuneen sen eteen.
"No?" kysyi d'Artagnan.
"Jos hän on kuollut", virkkoi Atos, "niin siitä ei ole pitkääkään
aikaa, sillä hän on vielä lämmin. Mutta ei, hänen sydämensä sykkii.
Hei, hyvä mies!"
Haavoittunut huokasi raskaasti; d'Artagnan otti vettä kouraansa ja
viskasi sen hänen kasvoihinsa.
Mies avasi silmänsä ja yritti kohottaa päätänsä, mutta painui jälleen
alas.
Atos koetti sitten nostaa hänen päätänsä polvelleen, mutta huomasi,
että vamma oli hiukan pienten aivojen yläpuolella ja että pääkuori oli
rusentunut; verta vuoti siitä runsaasti.
Aramis kastoi ruokaliinan veteen ja laski sen haavalle; viileys
toinnutti loukkaantuneen: hän avasi jälleen silmänsä.
Ihmetellen hän katseli miehiä, jotka näyttivät säälivän häntä ja
yrittävän parhaansa mukaan huojentaa hänen tilaansa.
"Te olette ystävien keskellä", sanoi Atos englanninkielellä;
"tyyntykää, ja jos teillä on voimia, niin kertokaa meille, mitä on
tapahtunut."
"Kuningas", mutisi haavoittunut, "kuningas on vankina."
"Oletteko nähnyt hänet?" kysyi Aramis samalla kielellä.
Mies ei vastannut.
"Olkaa huoletta", ilmoitti Atos, "me olemme hänen majesteettinsa
uskollisia palvelijoita."
"Puhutteko totta?" kysyi haavoittunut.
"Kautta aateliskunniamme!"
"Voin siis puhua teille vapaasti?"
"Aivan epäilemättä."
"Olen Parryn veli, hänen majesteettinsa kamaripalvelijan."
Atos ja Aramis muistivat, että Winter oli sillä nimellä puhutellut
lakeijaa, jonka he olivat tavanneet kuninkaallisen teltan käytävässä.
"Me tunnemme hänet", sanoi Atos; "hän ei milloinkaan väistynyt
kuninkaan viereltä."
"Niin, aivan", haastoi haavoitettu. "No niin, nähdessään kuninkaan
joutuneen vangiksi hän ajatteli minua; tämän talon ohi kuljettaessa hän
vaati kuninkaan nimessä pysähdyttäväksi. Siihen suostuttiin. Kuninkaan
oli muka nälkä; hänet tuotiin huoneeseen, jossa nyt olen, jotta hän
saisi aterioida, ja ovien ja ikkunain eteen asetettiin vartijat. Parry
tunsi tämän kamarin, sillä hänen majesteettinsa oleskellessa
Newcastlessa hän oli usein pistäytynyt minua tapaamaan. Hän tiesi, että
täällä on laskuluukku, joka johtaa kellariin, ja että kellarista pääsee
puutarhaan. Hän teki minulle merkin. Oivalsin sen. Mutta se merkki ei
nähtävästi välttänyt kuninkaan vartijainkaan huomiota ja sai heidät
epäluuloisiksi. Tietämättömänä siitä, että vihollisilla oli mitään
aavistusta, minulla ei ollut muuta toivomusta kuin hänen majesteettinsa
pelastaminen. Olin senvuoksi lähtevinäni ulos noutamaan puita, koska
mielestäni ei ollut hetkeäkään menetettävissä. Astuin maanalaiseen
käytävään, joka johti salaluukun yhteydessä olevaan kellariin. Kohotin
luukkua päälläni, ja Parryn hiljaa työntäessä oven eteen teljen annoin
kuninkaalle merkin seurata minua. Voi, hän ei tahtonut; tällainen pako
näytti olevan hänelle vastenmielinen. Mutta Parry liitti kätensä
ristiin ja rukoili häntä pakenemaan; minä puolestani myös yritin
suostutella häntä käyttämään näin hyvää tilaisuutta. Vihdoin hän päätti
seurata minua. Minä menin onneksi edellä; kuningas tuli jonkun askelen
päässä takanani, kun äkkiä näin maanalaisessa käytävässä ikäänkuin ison
varjon nousevan eteeni. Aioin huutaa varoittaakseni kuningasta, mutta
siihen en saanut aikaa. Tunsin iskun, kuin olisi koko talo romahtanut
päälleni, ja kaaduin tajuttomana."
"Kunnon englantilainen! Uskollinen alamainen!" huudahti Atos.
"Jälleen tointuessani makasin samassa paikassa. Laahauduin pihalle;
kuningas ja hänen saattueensa olivat poissa. Minulta lienee mennyt
tunnin vaiheille, päästäkseni pihalta tänne; mutta voimani uupuivat
sitten kerrassaan, ja minä pyörryin toistamiseen."
"Miltä tuntuu vointinne?"
"Hyvin huonolta", vastasi haavoittunut.
"Voimmeko tehdä mitään hyväksenne?" kysyi Atos.
"Auttakaa minut vuoteelle; luullakseni se huojentaisi tuskiani."
"Onko teillä ketään avuksenne?"
"Vaimoni on Durhamissa ja palaa kyllä piammiten. Mutta te itse --
ettekö te tarvitse tai halua mitään?"
"Tulimme tänne aikoen pyytää teiltä ruokaa."
"Voi, he veivät kaikki; talossa ei ole leivän palaakaan."
"Kuuletko, d'Artagnan?" sanoi Atos; "meidän on etsittävä päivällistämme
jostakin muualta."
"Nyt se on minulle aivan yhdentekevää", vastasi d'Artagnan; "en ole
enää nälissäni."
"En totisesti minäkään", tokaisi Portos.
He nostivat miehen vuoteelle. Grimaud sai tulla sitomaan hänen
vammansa. Grimaud oli noita neljää ystävystä palvellessaan joutunut
niin usein laittamaan kuntoon liinanöyhtää ja kääreitä, että häneen oli
tarttunut melkoinen määrä haavurin taitoa.
Sillaikaa olivat pakolaiset palanneet etuhuoneeseen ja pitivät siellä
neuvottelua.
"Nyt on meillä asema selvillä", sanoi Aramis. "Kuningas ja hänen
saattueensa ovat menneet tätä tietä; meidän on suunnattava kulkumme
vastakkaiselle taholle. Etkö ole samaa mieltä, Atos?"
Atos ei vastannut, hän vain mietti.
"Niin", yhtyi Portos, "lähtekäämme vastakkaiselle suunnalle. Jos
seuraamme saattuetta, niin näemme kaiken ahmituksi ja menehdymme
lopulta nälkään. Kirottu maa tämä Englanti! Ensikertaa olen jäänyt
päivällisettä, ja se on minun paras ateriani."
"Mitä sinä ajattelet, d'Artagnan?" kysyi Atos; "oletko Aramiin
kannalla?"
"En ole", vastasi d'Artagnan, "vaan päinvastaisella."
"Mitä! Tahdot samota saattueen perässä?" virkahti Portos pelästyneenä.
"En, vaan matkustaa sen mukana."
Atoksen silmät välähtivät ilosta.
"Saattueen mukanako?" huudahti Aramis.
"Anna d'Artagnanin puhua; tiedäthän hänet keinokkaaksi mieheksi",
virkkoi Atos.
"Tietenkin oli meidän suunnattava matkamme sinne, mistä meitä ei
etsitä", selitti d'Artagnan. "Ja tuskinpa meitä osataan puritaanien
joukosta tavoitella; yhtykäämme senvuoksi heihin."
"Mainiota, veikkonen! Se on erinomainen neuvo", kiitti Atos; "olin
esittämäisilläni samaa, mutta sinä ehätit edelle."
"Se on siis sinunkin ajatuksesi?" kysyi Aramis.
"Niin. Meidän arvellaan tahtovan poistua Englannista, meitä nuuskitaan
satamapaikoista. Sillaikaa me saavumme Lontooseen kuninkaan mukana, ja
kerran sinne päästyämme olemme taatusti kadoksissa; miljoonan ihmisen
joukkoon ei ole vaikea kätkeytyä, siitä puhumattakaan", lisäsi Atos
vilkaisten Aramiiseen, "mitä mahdollisuuksia se matka meille tarjoaa."
"Kyllä ymmärrän", vastasi Aramis.
"Minäpä en ymmärrä", huomautti Portos, "mutta sillä ei ole väliäkään;
koska se neuvo on sekä d'Artagnanin että Atoksen kannattama, niin sen
täytyy olla paras."
"Mutta emmekö me näytä epäiltäviltä eversti Harrisonista?" muistutti
Aramis.
"Juuri häneenhän minä luotan, lempo soikoon!" vastasi d'Artagnan.
"Eversti Harrison on ystäviämme; me olemme kahdesti nähneet hänet
kenraali Cromwellin luona. Hän tietää, että Mazarin on lähettänyt
meidät tänne Ranskasta, joten hän pitää meitä veljinään. Ja onhan hän
muuten teurastajan poika, eikö olekin? No niin, Portos näyttäköön
hänelle, miten nuijataan härkä nyrkin iskulla, ja minä olen valmis
osoittamaan, kuinka sonni kellistetään käymällä sitä sarvista kiinni;
siten saavutamme hänen luottamuksensa."
Atos hymyili.
"Sinä olet paras kumppani mitä tunnen, d'Artagnan", hän sanoi ojentaen
gascognelaiselle kätensä, "ja olen onnellinen siitä, että tapasin sinut
jälleen, poikani."
Sillä nimityksellä Atos, kuten tiedetään, puhutteli d'Artagnania
silloin kun hän ilmaisi sydämensä sisimpiä tunteita.
Samassa tuli Grimaud ulos sisähuoneesta. Haavoittunut oli nyt sidottu,
ja hänen vointinsa oli parempi.
Ystävykset jättivät hänelle hyvästi ja kysyivät, oliko hänellä mitään
sanomaa lähetettävänä veljelleen.
"Pyytäkää häntä ilmoittamaan kuninkaalle", vastasi kelpo mies, "että ne
eivät ihan tappaneet minua; niin vähäpätöinen kuin olenkin, luulen
kuitenkin, että hänen majesteettinsa suree minua ja soimaa itseänsä
kuolemastani."
"Olkaa huoletta", vastasi d'Artagnan, "ennen iltaa saa hän sen tietää."
Pikku ryhmä lähti taipaleelle. Ei voinut erehtyä tiestä; heidän
seuraamansa tie näkyi selvästi tasangon poikki.
Kaksi tuntia ratsastettiin äänettöminä, kunnes d'Artagnan muiden
etunenässä pysähtyi tienmutkaan.
"Kas", hän virkahti, "tuolla onkin väkemme."
Melkoinen ratsujoukko näkyi noin puolen lieuen päässä.
"Veikkoset", määräsi d'Artagnan, "antakaa miekkanne herra Moustonille,
joka ajan ja paikan tullen luovuttaa ne teille takaisin, älkääkä
unohtako, että te olette vankejamme."
Sitten hoputettiin jo väsyvät hevoset raviin, ja pian tavoitettiin
saattue.
Kuningas oli saanut sijansa ensimmäisessä rivissä, ympärillään osa
eversti Harrisonin rykmenttiä; hän kulki eteenpäin välinpitämättömänä,
mutta yhä arvokkaana ja ikäänkuin vapaasta tahdostaan.
Hänen kalvenneille kasvoilleen levisi mielihyvän punehdus, kun hän
huomasi Atoksen ja Aramiin, joita hänen ei ollut suotu edes hyvästellä;
hän luki molempien aatelismiesten katseista, että hänellä oli vielä
ystäviä vain muutaman askeleen päässä, vaikka hän oli luullut näiden
joutuneen vankilaan.
D'Artagnan ratsasti kolonnan etupäähän, jätti ystävänsä Portoksen
vartioittaviksi ja meni suoraan Harrisonin luo, joka tosiaan muisti
nähneensä hänet Cromwellin luona ja vastaanotti hänet niin kohteliaasti
kuin saattoi siinä asemassa ja hänen luontoiseltaan mieheltä
odottaakaan. D'Artagnanin arvelu piti paikkansa: everstillä ei ollut
eikä voinutkaan olla mitään epäluuloa.
Pysähdyttiin kuninkaan päivällislomaa varten. Mutta tällä kertaa
ryhdyttiin varokeinoihin, jotta hän ei yrittäisi pelastua. Ravintolan
isoon suojamaan katettiin pieni pöytä hänelle ja suuri upseereille.
"Syöttekö päivällistä minun kanssani?" kysyi Harrison d'Artagnanilta.
"Sen tekisin hiton mielelläni", selitti d'Artagnan, "mutta minulla on
kumppanini herra du Vallon ja kaksi vankiani, joita en voi jättää,
ja he ottaisivat liian suuren sijan teidän pöydässänne. Mutta
sovittakaamme paremmin: toimittakaa meille pöytä katetuksi johonkin
nurkkaan ja lähettäkää meille mitä hyväksi näette omasta pöydästänne,
sillä muutoin meitä uhkaa nälkäkuolema. Siten saamme silti yhteiset
päivälliset, kun syömme samassa huoneessa."
"Olkoon menneeksi", vastasi Harrison.
Asia järjestettiin d'Artagnanin toivomuksen mukaan. Palatessaan sisälle
everstin luo hän näki kuninkaan jo istuvan pikku pöydän ääressä Parryn
palvelemana; Harrisonilla ja hänen upseereillaan oli yhteinen pöytä, ja
nurkkaan oli varattu paikat d'Artagnanille ja tämän seurueelle.
Puritaaniupseerit olivat saaneet ympyriäisen pöydän, ja joko sattumalta
tai töykeyttä osoittaakseen Harrison istui selin kuninkaaseen.
Hallitsija näki noiden neljän aatelismiehen tulevan, mutta hän ei ollut
heitä huomaavinaankaan.
He menivät istuutumaan heille katetun pöydän ääreen ja asettuivat
siten, etteivät kääntäneet selkäänsä kellekään. Heillä oli
tarkattavinaan sekä upseerien että kuninkaan pöytä.
Osoittaakseen kunnioitusta vieraitansa kohtaan Harrison lähetti heille
parhaita ruokalajeja pöydästään. Ystävysten kovaksi onneksi puuttui
viini. Seikka näytti Atoksesta aivan yhdentekevältä, mutta d'Artagnan,
Portos ja Aramis irvistivät joka kerta kun heidän täytyi kulauttaa
olutta, puritaanilaista juomaa.
"Totisesti, eversti", sanoi d'Artagnan, "olemmepa teille kovin
kiitollisia suosiollisesta kutsustanne, sillä ilman teitä olisimme
nähtävästi jääneet päivällisettäkin, kuten jo aamiaisetta, ja ystäväni
herra du Vallon yhtyy kiitokseeni, sillä hän oli julmasti nälissään."
"Niin olen vieläkin", virkkoi Portos kumartaen eversti Harrisonille.
"Miten teille saattoi niin kamalasti käydä, että jäitte aamiaista
vaille?" kysyi eversti nauraen.
"Peräti yksinkertaisesta syystä, eversti", vastasi d'Artagnan. "Minulla
oli kiire saavuttaa teidät, ja sentähden lähdin samaa tietä kuin tekin.
Sitä ei olisi minunlaiseni vanhan muonanhankkijan sopinut tehdä, kun
minun piti tietää, että missä on kulkenut sellainen ravakka
ja reima rykmentti kuin teidän, sieltä ei ole mitään jälkisatoa
korjattavissa. Käsitättehän siis pettymyksemme, kun saapuessamme metsän
laidassa sijaitsevaan pikku taloon, joka oli etäältä ollut mitä
kodikkaimman toivorikas silmissämme punaisine kattoineen ja vihreine
ikkunaluukkuineen, emme tavanneetkaan kanoja, jotka olimme päättäneet
käristää, ja kinkkuja, joista meidän piti kiireimmiten paistaa
viipaleita, vaan ainoastaan miehen pahuksen virumassa verisenä... Haa,
hiisi vieköön, eversti, ilmaiskaa kunnioitukseni sille upseerillenne,
joka antoi sen iskun; se oli naseva kolaus, niin naseva, että se
herätti ystävänikin ihailua, herra du Vallonin, joka myös jakelee kelpo
lyöntejä."
"Niin", vastasi Harrison nauraen, ja hän vilkaisi erääseen pöydän
ääressä istuvaan upseeriin, "kun Groslow ottaa sellaisen homman
huolekseen, silloin ei toisen tarvitse siihen enää puuttua."
"Kas, tekö se olitte, monsieur!" sanoi d'Artagnan kumartaen upseerille;
"pahoittelen, että monsieur ei puhu ranskaa, jotta voisin itse lausua
hänelle tunnustukseni."
"Olen valmis vastaanottamaan sen ja vastaamaan siihen, monsieur",
virkkoi upseeri jokseenkin hyvällä ranskankielellä, "sillä minä olen
asunut kolme vuotta Pariisissa."
"No niin, monsieur, kiirehdin sanomaan teille", jatkoi d'Artagnan,
"että isku oli erinomaisen tehokkaasti tähdätty: te melkein tapoitte
miehenne."
"Luulin tappaneenikin hänet kerrassaan", vastasi Groslow.
"Ei paljoa puuttunut, se on tosi, mutta kuollut hän ei ole."
Nämä sanat virkkaessaan d'Artagnan loi silmäyksen Parryyn, joka seisoi
kalman kalpeana kuninkaan edessä, siten ilmaistakseen, että tieto oli
aiottu hänelle.
Sanomattoman tuskan kouristaessa sydäntään oli kuningas kuunnellut koko
tätä keskustelua. Hän ei tiennyt ranskalaisen tarkoitusta, joten hänen
mieltänsä kuohuttivat nuo julmat yksityiskohdat, jotka esitettiin
näennäisen huolettomasti.
Vasta d'Artagnanin viime sanat saivat kuninkaan hengittämään keveämmin.
"Voi peijakas!" noitui Groslow; "paremmin minä luulin onnistuneeni.
Jollei sen heittiön asunto olisi jo niin kaukana, niin ratsastaisin
takaisin lopettamaan hänet."
"Ja siinä tekisitte oikein, jos pelkäätte hänen toipuvan", huomautti
d'Artagnan, "sillä te tiedätte, että milloin pääkuoren vammat eivät ole
heti kuolettavia, ne yleensä paranevat kahdeksassa päivässä."
D'Artagnan vilkaisi jälleen Parryyn, jonka kasvot saivat niin iloisen
ilmeen, että Kaarlo hymyillen ojensi hänelle kätensä.
Parry kumartui suutelemaan sitä kunnioittavasti.
"Tosiaankin, d'Artagnan", virkkoi Atos, "sinä olet sekä liukaskielinen
että sukkela. Mutta mitä sanot kuninkaasta?"
"Hänen kasvonsa miellyttävät minua suuresti", vastasi d'Artagnan; "hän
näyttää sekä ylevältä että hyväntahtoiselta."
"Niin, mutta hän antoi ottaa itsensä vangiksi", tokaisi Portos; "se oli
virhe."
"Minulla on hyvä halu juoda kuninkaan malja", huomautti Atos.
"Salli siis minun ehdottaa se malja", esitti d'Artagnan.
"Tee se", sanoi Aramis.
Portos katseli d'Artagnania ihan ällistyksissään toverinsa
ehtymättömästä gascognelaisesta keinokkuudesta.
D'Artagnan otti tinapikarinsa, täytti sen ja nousi seisaalle.
"Hyvät herrat", hän lausui kumppaneilleen, "juokaamme tämän aterian
antajan terveydeksi, ja olkoon everstimme vakuutettu siitä, että me
asetumme hänen palvelukseensa Lontooseen saakka ja pitemmällekin!"
Nämä sanat virkkaessaan d'Artagnan katsoi Harrisoniin, joten
tämä luuli maljalauselman koskevan häntä, nousi seisaalle ja kumarsi
noille neljälle ystävykselle; mutta nämä suuntasivat katseensa
Kaarlo-kuninkaaseen ja tyhjensivät yhtaikaa pikarinsa, Harrisonin
tyhjentäessä puolestaan omansa ilman vähäisintäkään epäluuloa.
Kaarlo vuorostaan ojensi lasinsa Parrylle, joka kaatoi siihen muutamia
pisaroita olutta, sillä kuninkaan täytyi tyytyä siihen, mitä muille
suotiin; nostaen lasin huulilleen hän tyhjensi sen, katsoen noihin
neljään aatelismieheen ja ilmaisten heille kiitollisuuttansa ylväällä
hymyllään.
"Kas niin, hyvät herrat", huudahti Harrison laskien pikarinsa takaisin
pöydälle ja vähääkään välittämättä korkeasta vangistaan, "nyt
taipaleelle!"
"Missä olemme yötä, eversti?"
"Thirskissä", vastasi Harrison.
"Parry", virkkoi kuningas nousten seisaalle hänkin ja kääntyen
kamaripalvelijaansa, "toimita hevoseni valmiiksi; tahdon ratsastaa
Thirskiin."
"Kautta kunniani", vakuutti d'Artagnan Atokselle, "kuninkaasi on
voittanut minut puolelleen; antaudun täydellisesti hänen
palvelukseensa."
"Jos sanot sen vilpittömästi", vastasi Atos, "niin hän ei saavu
Lontooseen."
"Kuinka niin?"
"No, sitä ennen me sieppaamme hänet pois."
"Oi, totta toisen kerran, Atos", arveli d'Artagnan, "jo nyt olet ihan
järjiltäsi!"
"Onko sinulla siis mitään suunnitelmaa valmiina?" kysyi Aramis.
"Niin", tokaisi Portos, "hanke ei ole mahdoton, jos olisi hyvä
suunnitelma olemassa."
"Sitä ei minulla ole", sanoi Atos, "mutta kyllä d'Artagnan keksii."