Kaikki neljä menivät telttaan. Ei ollut vielä mitään
toimintasuunnitelmaa; täytyi sopia sellaisesta.
Kuningas heittäysi nojatuoliin.
"Olen hukassa", hän virkahti.
"Ei, sire", vastasi Atos; "teidät on vain petetty."
Kuningas huokasi syvään.
"Petetty, minut ovat pettäneet skotlantilaiset, joiden maassa olen
syntynyt ja jotka olen aina asettanut englantilaisten edelle! Voi niitä
kurjia!"
"Sire", lausui Atos, "tässä ei ole aikaa syytöksiin; hetki on tullut
näyttääksenne, että olette kuningas ja aatelismies. Nouskaa, sire,
nouskaa, sillä teillä on tässä ainakin kolme miestä, jotka eivät petä
teitä, siitä voitte olla varma. Voi, jos meitä vain olisi viis!" mutisi
Atos ajatellen d'Artagnania ja Portosta.
"Mitä sanotte?" kysyi Kaarlo nousten ylös.
"Sanon, sire, että on ainoastaan yksi keino. Loordi Winter vastaa
rykmentistään, ainakin likipitäin, -- älkäämme tarpeettomasti väitelkö
sanoista: hän asettuu miestensä etunenään; me asetumme teidän
majesteettinne rinnalle, me murtaudumme Cromwellin armeijan läpi ja
tunkeudumme Skotlantiin."
"On toinenkin keino", lisäsi Aramis, "nimittäin, että joku meistä ottaa
kuninkaan puvun ja hevosen; sillaikaa kun häntä ajetaan takaa, pääsee
kuningas kenties pakenemaan."
"Neuvo on hyvä", sanoi Atos, "ja jos teidän majesteettinne suo
jollekulle meistä kunnian, niin olemme siitä hyvin kiitollisia."
"Mitä ajattelette te tästä neuvosta, Winter?" kysyi kuningas ja
silmäili ihaillen noita kahta miestä, joiden ainoana pyrkimyksenä oli
vierittää päälleen häntä uhkaavat vaarat.
"Sire, jos on mitään keinoa teidän majesteettinne pelastamiseksi, niin
herra d'Herblayn esittämä pätee siihen. Rukoilen senvuoksi mitä
nöyrimmin, että teidän majesteettinne tekee viivyttelemättä valintansa,
sillä meillä ei ole aikaa hukata."
"Mutta jos suostun ehdotukseen, niin kohtaa kuolema tai ainakin vankeus
sitä, joka asettuu minun paikalleni."
"On suuri kunnia pelastaa kuninkaansa!" huudahti Winter.
Kyynelsilmin katseli kuningas vanhaa ystäväänsä, irroitti Pyhän Hengen
ritarikunnan nauhan, jota hän kantoi kohteliaisuudesta saattueensa
kahta ranskalaista kohtaan, ja kiinnitti sen Winterin kaulaan, joka
polvistuneena otti vastaan tuon peloittavan merkin hallitsijansa
ystävyydestä ja luottamuksesta.
"Se on kohtuudenmukaista", sanoi Atos; "hän on palvellut kauemmin kuin
me."
Kuningas kuuli nämä sanat ja kääntyi kyyneleisin silmin.
"Hyvät herrat", hän sanoi, "odottakaa hetkinen; minulla on myös teille
kumpaisellekin ritarinauha annettavana."
Hän meni kaapille, jossa säilytettiin hänen omia ritarimerkkejään, ja
otti sieltä kaksi Sukkanauha-ritarikunnan tunnusta.
"Nämä ritarimerkit eivät voi olla meitä varten", huomautti Atos.
"Ja miksei, monsieur?" kysyi Kaarlo.
"Tuollaiset kunniamerkit ovat melkein kuninkaallisia, ja me olemme vain
aatelismiehiä."
"Ajatelkaa kaikkia maailman valtaistuimia", lausui kuningas, "ja
mainitkaa minulle, mitkä niistä voivat esittää jalompia sydämiä kuin
teidän. Ei, te ette ole oikeudenmukaisia itseänne kohtaan, messieurs,
mutta minä teen teille oikeutta. Polvillenne, kreivi!"
Atos taivutti polvensa, kuningas kiinnitti ritarinauhan oikealta
vasemmalle kuten tapa on, ja kohottaen miekkansa hän tavallisen kaavan
sijasta: "lyön teidät ritariksi, olkaa urhea, uskollinen ja alamainen";
lausui:
"Te olette urhea, uskollinen ja alamainen, lyön teidät ritariksi, herra
kreivi."
Sitten hän kääntyi Aramiiseen.
"Nyt on teidän vuoronne, herra chevalier", hän sanoi.
Hän uudisti saman toimituksen samoin sanoin, jollaikaa Winter riisui
kuninkaan aseenkantajan avulla vaskihaarniskansa, paremmin käydäkseen
kuninkaasta.
Aramiistakin suoriuduttuaan kuningas syleili molempia vastalyötyjä
ritareja.
"Sire", virkkoi Winter, joka suurta uhrautumista ajatellessaan oli
saanut takaisin kaiken voimansa ja rohkeutensa, "me olemme valmiit."
Kuningas katsoi noihin kolmeen aatelismieheen.
"Meidän täytyy siis paeta?" hän kysyi.
"Armeijan läpi pakenemista, sire", huomautti Atos, "sanotaan kaikkialla
maailmassa rynnäköksi."
"Kuolen siis miekka kädessä", virkkoi Kaarlo. "Herra kreivi, herra
chevalier, jos vielä jolloinkin nousen valtaistuimelle..."
"Sire, te olette jo kunnioittanut meitä enemmän kuin on tavalliselle
aatelismiehelle kuuluvaa; kiitollisuudenvelka on siis meidän
puolellamme. Mutta älkäämme menettäkö aikaa; olemme viipyneet jo
liiaksi."
Kuningas ojensi viimeisen kerran kätensä noille kolmelle, vaihtoi
päähinettä Winterin kanssa ja meni ulos.
Winterin rykmentti oli asettunut pengermälle, joka hallitsi leiriä;
kolmen ystävänsä seuraamana suuntasi kuningas kulkunsa tätä pengermää
kohti.
Skotlantilainen leiri näytti vihdoinkin heränneen; väki oli lähtenyt
teltoistaan ja asettunut riveihin kuin taistelua varten.
"Näettekö", virkkoi kuningas, "kenties he katuvat ja ovat valmiina
marssimaan."
"Jos he katuvat, sire", vastasi Atos, "niin he seuraavat meitä."
"Hyvä!" sanoi kuningas; "mitä siis teemme?"
"Pitäkäämme silmällä vihollisen armeijaa", vastasi Atos.
Pikku ryhmä kohdisti heti katseensa siihen viiruun, jota oli aamun
sarastuksessa otaksuttu usmaksi ja joka nyt auringon ensimmäisissä
säteissä paljastui taistelurintamaan järjestetyksi armeijaksi. Ilma oli
puhdas ja sees kuten tavallisesti tähän aikaan aamusta. Voitiin
selvästi eroittaa rykmentit, liput, vieläpä univormujen ja hevosten
värit.
Nyt näyttäysi myös pienellä kummulla hiukan edelläpäin
vihollisarmeijasta lyhytkasvuinen ja kömpelö mies, jonka ympärillä
seisoi muutamia upseereja. Hän suuntasi kaukoputkensa ryhmään, jossa
kuningas oli.
"Tunteeko teidän majesteettinne omakohtaisesti tuon miehen?" kysyi
Aramis.
Kaarlo hymyili.
"Siinä on Cromwell", hän vastasi.
"Painakaa siis otsalle päähineenne, sire, jottei vaihdos pistäisi hänen
silmäänsä."
"Voi", virkkoi Atos, "olemme menettäneet paljon aikaa."
"Ei siis muuta kuin määräys", sanoi kuningas, "ja lähtekäämme."
"Annatteko te sen, sire?" kysyi Atos.
"En, minä nimitän teidät kenraaliluutnantikseni", vastasi kuningas.
"Kuulkaa siis, loordi Winter", lausui Atos. "Suvaitkaa etääntyä, sire,
sillä meidän puhelumme ei koske teidän majesteettianne."
Hymyillen peräytyi kuningas kolme askelta.
"Ehdotukseni on tällainen", jatkoi Atos. "Me jaamme rykmenttinne
kahdeksi osastoksi. Te asetutte edellisen etunenään, hänen
majesteettinsa ja me toisen. Jos meiltä ei suljeta tietä, niin me
ryntäämme kaikin yhdessä murtaaksemme vihollisen rintaman ja
syöstäksemme Tyne-virtaan, jonka yli menemme kahlaten tai uiden. Jos
sitävastoin kohtaamme esteitä tiellämme, niin te miehinenne annatte
surmata itsenne viimeistä myöten, ja me pitkitämme rynnäkköämme
kuninkaan kanssa. Kerran rantaan päästyämme jää muu meidän asiaksemme,
vaikka vihollinen seisoisi kolminkertaisina riveinä, kunhan teidän
osastonne tekee velvollisuutensa."
"Ratsaille!" käski Winter.
"Ratsaille!" toisti Atos; "kaikki on otettu lukuun ja päätetty."
"Eteenpäin siis, messieurs", sanoi kuningas, "ja ponnistakaamme Ranskan
vanhan sotahuudon elähdyttäminä: _Montjoie et Saint-Denis_! Englannin
taistelutunnusta hokemassa on nykyään liian monta petturia."
Noustiin ratsaille, kuningas Winterin hevosen selkään ja Winter
kuninkaan. Sitten asettui Winter ensimmäisen osaston eturiviin ja
kuningas toisen, Atos ja Aramis vasemmalla puolellaan.
Koko skotlantilainen armeija katseli näitä valmistuksia häpeilevän
hievahtamattomana ja äänettömästi.
Nähtiin muutamien päällikköjen astuvan esille riveistä ja katkaisevan
miekkansa.
"No", virkahti kuningas, "se minua sentään lohduttaa, että he eivät
kaikki ole kavaltajia."
Samassa kajahti Winterin ääni.
"Eteenpäin!" hän huusi.
Ensimmäinen osasto lähti liikkeelle, toinen seurasi ja laskeusi alas
pengermältä. Melkein yhtä lukuisa joukko haarniskahuoveja levittäysi
kummun takaa ja karautti heitä kohti.
Kuningas kiinnitti Atoksen ja Aramiin huomiota siihen.
"Sire", virkkoi Atos, "tapaus oli otettu ennakolta lukuun, ja jos
Winterin väki vain tekee velvollisuutensa, niin tämä liike pelastaa
meidät sen sijaan että syöksisi meidät tuhoon."
Silloin kajahti Winterin ääni hevosten tömistelyn ja hirnumisen yli:
"Miekka käteen!"
Kaikki säilät leimahtivat huotristaan kuin salamoina.
"Hei, messieurs", huudahti kuningas vuorostaan, melun ja näyttämön
innostuttamana, "no niin, miekka käteen meilläkin!"
Mutta tätä käskyä, josta kuningas itse antoi esimerkin, tottelivat
ainoastaan Atos ja Aramis.
"Meidät on kavallettu", virkkoi kuningas hiljaa.
"Odottakaamme hetkinen", huomautti Atos; "kenties he eivät
ole tunteneet teidän majesteettinne ääntä, vaan odottavat
osastopäällikkönsä käskyä."
"Eivätkö he muka ole kuulleet everstinsä käskyä! Mutta katsokaa!"
huudahti kuningas pysähdyttäen hevosensa niin kiivaalla tempaisulla,
että sen kintereet hetkuivat, ja tarttuen Atoksen ratsun ohjaksiin.
"Voi pelkureita, kurjia kavaltajia!" huusi Winter, jonka ääni kajahti
selvästi, kun hänen miehensä hajautuivat riveistä ja levisivät
tasangolle päin.
Tuskin viisitoista miestä oli vielä koolla hänen ympärillään
odottamassa Cromwellin huovien hyökkäystä.
"Kuolkaamme heidän kanssaan!" huudahti kuningas.
"Niin, kuolkaamme!" toistivat Atos ja Aramis.
"Tänne kaikki uskolliset sydämet!" huusi Winter.
Tämä ääni tunkeusi ystävysten korviin asti, ja he karauttivat laukkaan.
"Ei mitään armoa!" ärjäisi ranskaksi vastaten Winterin huutoon ääni,
joka sai heidät hätkähtämään.
Winter taasen vaaleni sen kuullessaan ja jäykistyi kuin kivettyneenä.
Huutaja oli muhkean mustan ratsun selässä englantilaisten hyökkääjien
etummaisena ja kiihdyksissään karauttanut kymmenen askelta rykmenttinsä
edelle.
"Se on hän!" mutisi Winter tuijottavin silmin ja antaen miekkansa
vaipua alas.
"Kuningas, kuningas!" huusivat monet äänet Winterin sinisen
ritarinauhan ja kellanruskean hevosen pettäminä; "ottakaa hänet
elävänä!"
"Ei, siinä ei ole kuningas!" karjaisi ratsumies; "älkää antako
harhaannuttaa itseänne. Ettehän te ole kuningas, loordi Winter?
Setänihän te olette, vai mitä?"
Ja samassa Mordaunt -- sillä hän se oli -- tähtäsi pistoolinsa Winteriä
kohti. Laukaus pamahti; luoti lävisti vanhan aatelismiehen rinnan; hän
hypähti satulassa ja kaatui Atoksen syliin, jupisten:
"Kostaja!"
"Muista äitiäni!" karjaisi Mordaunt kiitäessään edelleen ratsunsa
hurjistuneen vauhdin lennättämänä.
"Konna!" kiljaisi Aramis näpsäyttäen pistoolinsa liipasinta aseen
melkein koskiessa Mordauntiin, kun tämä kiiti hänen ohitseen; mutta
ainoastaan sankkiruuti syttyi synnyttämättä laukausta.
Samassa heittäysi koko rykmentti niitä harvoja vastaan, jotka olivat
pysyneet paikallaan, ja molemmat ranskalaiset saarrettiin ja
puserrettiin tungokseen. Varmistauduttuaan siitä, että Winter oli
hengetön, Atos hellitti ruumiin ja veti miekkansa.
"No siis, Aramis, Ranskan kunnian puolesta!"
Ja ne kaksi englantilaista, jotka olivat ranskalaisia aatelismiehiä
lähinnä, kaatuivat kuolettavasti haavoitettuina.
Silloin kajahti kamala hurraus, ja kolmisenkymmentä säilää välähti
heidän päänsä päällä.
Nopeasti syöksähtää mies englantilaisista riveistä, jotka hän survaisee
syrjään, karkaa Atoksen kimppuun, kytkee hänet jänteviin käsiinsä,
tempaa häneltä miekan ja kuiskaa hänen korvaansa:
"Vaikene ja antaudu! Minulle antautuminen ei mitään merkitse."
Jättimäinen soturi tarttuu niinikään Aramiin ranteisiin, ja tämä
yrittää turhaan irtautua peloittavasta puristuksesta.
"Antaudu!" sanoo hän tähystäen vankiansa tiukasti.
Aramis kohotti päänsä, Atos kääntyi katsomaan.
"D'Art..." huudahti Atos, mutta gascognelainen sulki häneltä suun
kädellään.
"Minä antaudun", vastasi Aramis ojentaen Portokselle miekkansa.
"Ampukaa, ampukaa!" karjui Mordaunt palaten ryhmän luo, jossa molemmat
ystävykset olivat.
"Miksi ampuisimme?" kysyi eversti; "kaikkihan ovat antautuneet."
"Siinä on myladyn poika", virkkoi Atos d'Artagnanille.
"Olen tuntenut hänet siksi."
"Se on se munkki", selitti Portos Aramiille.
"Kyllä tiedän."
Samassa alkoivat rivit avautua. D'Artagnan piteli Atoksen hevosta
suitsista ja Portos Aramiin. Kumpainenkin yritti laahata vankiansa pois
taistelukentältä.
Tämä liike paljasti paikan, missä Winterin ruumis makasi. Vihan
vaistolla oli Mordaunt löytänyt sen jälleen ja katseli nyt uhriansa
kamalasti hymyillen, kumartuneena hevosensa yli.
Niin tyyni kuin Atos olikin, liikahti hänen kätensä kopeloimaan
satulakotelostaan pistoolia.
"Mitä teetkään?" kysyi d'Artagnan.
"Anna minun tappaa hänet."
"Älä ainoallakaan eleellä ilmaise tuntevasi häntä, muutoin olemme
hukassa kaikki neljä."
Sitten hän kääntyi nuoreen mieheen.
"Oiva saalis!" hän huudahti; "oiva saalis, hyvä herra Mordaunt! Meillä
on kumpaisellakin vanki, herra du Vallonilla ja minulla, ja vielä
Sukkanauhan ritareita molemmat."
"Mutta", huudahti Mordaunt hehkuvin silmin katsellen Aramista ja
Atosta, "mutta he näyttävät olevan ranskalaisia!"
"Siitäpä ei minulla ole tietoja. Oletteko ranskalainen, hyvä herra?"
kysyi hän Atokselta.
"Olen kyllä", vastasi tämä vakavasti.
"No niin, monsieur, olettepa siis joutuneet maanmiehenne vangiksi."
"Mutta kuningas?" tiedusti Atos tuskaisesti; "kuningas?"
D'Artagnan puristi lujasti vankinsa kättä ja vastasi hänelle:
"Ka, hän on meidän tallessamme, kuningas!"
"Niin", virkahti Aramis, "häpeällisen kavalluksen avulla."
Portos kouraisi ystävänsä rannetta ja sanoi tälle hymyillen:
"Niinpä niin, monsieur! Sotaa käydään sekä viekkaudella että voimalla:
katsokaa vain!"
Samassa nähtiinkin sen osaston, jonka piti suojella Kaarlon
peräytymistä, etenevän kohtaamaan englantilaista rykmenttiä, saartaen
kuningasta, joka kulki yksinään jalkaisin avoimeksi jätetyssä piirissä.
Hallitsija oli näköjään levollinen, mutta oli ilmeistä, että se tyyneys
oli hänelle tukalaa: hiki helmeili hänen otsallaan, ja hän pyyhki
ohimoitansa ja huuliaan nenäliinalla, jossa näkyi veritäpliä aina kun
hän otti sen suultansa.
"Katsokaa Nebukadnetsaria!" huudahti muuan Cromwellin vanha puritaani,
jonka silmät säkenöitsivät nähdessään miehen, jota sanottiin
tyranniksi.
"Mitä, Nebukadnetsarko?" virkkoi Mordaunt ilkeästi hymyillen. "Ei,
siinä on kuningas Kaarlo ensimmäinen, meidän kelpo kuninkaamme, joka
ryöstää alamaisiaan periäkseen heidät."
Kaarlo kohotti katseensa hävytöntä puhujaa kohti, mutta ei tuntenut
tätä. Kuitenkin sai hänen kasvojensa tyyni ja kunnioitusta herättävä
majesteetillisuus Mordauntin luomaan silmänsä alas.
"Hyvästi, messieurs!" lausui kuningas noille kahdelle aatelismiehelle,
joita hän näki d'Artagnanin ja Portoksen pitelevän. "Tämä on ollut
onneton päivä, mutta teissä ei ole siihen syytä, Jumalan kiitos! Missä
on vanha Winterini?"
Aatelismiehet käänsivät pois päänsä ja olivat vaiti.
"Siellä, missä Strafford!" vastasi Mordauntin käreä ääni.
Kaarlo hätkähti: hornanhenki oli osannut kipeimpään kohtaan. Strafford
oli hallitsijan ainaisena tunnonvaivana, hänen päiviensä varjona ja
öittensä aaveena.
Kuningas katsoi ympärilleen ja näki jaloissaan ruumiin. Siinä makasi
Winter.
Kaarlo ei äännähtänytkään, ei vuodattanut ainoatakaan kyyneltä, mutta
vielä verettömämpi kalpeus vaalensi hänen kasvojaan. Hän painui toisen
polvensa varaan, kohotti Winterin päätä, suuteli otsaa, otti takaisin
Pyhän Hengen ritarikunnan nauhan, jonka oli kiinnittänyt uskollisen
saattolaisensa kaulaan, ja pisti sen vakavasti povelleen.
"Winter on siis surmattu?" sanoi d'Artagnan suunnaten katseensa
ruumiiseen.
"Niin", vastasi Atos, "hänet ampui veljensä poika."
"Hän siis oli meistä ensimmäinen lähtijä", mutisi d'Artagnan:
"levätköön rauhassa urhoollinen mies!"
"Kaarlo Stuart", sanoi englantilaisen rykmentin eversti lähestyen
kuningasta, joka oli nyt jälleen omaksunut kuninkuutensa tunnukset,
"antaudutteko vangiksi?"
"Eversti Tomlinson", vastasi Kaarlo, "kuningas ei antaudu; ihminen
alistuu ylivoimaan, siinä kaikki."
"Miekkanne."
Kuningas veti säilänsä ja katkaisi sen polveansa vasten.
Tällöin ryntäsi hevonen esiin ilman ratsastajaa, vaahdoten, leimuavin
silmin ja laajennein sieraimin. Se tunsi herransa, seisahtui hänen
viereensä ja hirnui ilosta; se oli Arthus.
Kuningas hymyili, taputti ratsua kädellään ja hyppäsi keveästi
satulaan.
"Kas niin, hyvät herrat", hän sanoi, "viekää minut nyt minne haluatte."
Sitten hän äkkiä käännähti.
"Malttakaa", hän virkkoi, "minusta näytti Winter liikahtavan; jos hän
vielä elää, niin kautta kaiken, mikä teille on pyhintä, älkää hylätkö
tuota jaloa ylimystä!"
"Oh, olkaa huoletta, kuningas Kaarlo", vastasi Mordaunt; "luoti lävisti
sydämen."
"Älkää hiiskuko sanaakaan, älkää tehkö ainoatakaan liikettä, älkää
luoko silmäystäkään minuun tai Portokseen", huomautti d'Artagnan
Atokselle ja Aramiille, "sillä mylady ei ole kuollut, ja hänen sielunsa
elää tuon pannahisen ruumiissa!"
Osasto marssi kaupunkia kohti kuninkaallisine saaliineen; mutta
puolitiessä tuli muuan kenraali Cromwellin ajutantti tuomaan eversti
Tomlinsonille määräyksen kuninkaan viemisestä Holdenby-linnaan.
Samaan aikaan lähetettiin kuriireja joka taholle ilmoittamaan
Englannille ja koko Euroopalle, että kuningas Kaarlo Stuart oli
kenraali Oliver Cromwellin vankina.