Ja nyt jättäkööt lukijamme "Standardin" rauhassa viilettämään -- ei
Lontooseen, jonne d'Artagnan ja Portos luulivat olevansa matkalla, vaan
Durhamiin, jonne Mordaunt oli Boulognessa oleskellessaan määrätty
saapumaan Englannista tulleella kirjeellä -- ja seuratkoot meitä
kuninkaalliseen leiriin, joka sijaitsi Newcastlen kaupungin luona tällä
puolen Tyne-jokea.
Siellä leviävät pienen armeijan telttarivit kahden joen välissä
Skotlannin rajalla, mutta vielä englantilaisella alueella. On keskiyö.
Jotkut sotamiehet, jotka paljaista sääristään, lyhyistä hameistaan,
ristiraitaisista leväteistään ja töyhtölakeistaan ovat helposti
tunnettavia Skotlannin ylämaalaisiksi, pitävät huoletonta vartiota. Kuu
pilkistelee tuolloin tällöin pilvivuorten takaa kimmeltelemään
vartijain musketinpiipuissa ja esittämään voimakkaina ääriviivoina sen
kaupungin muurit, katot ja kirkontornit, jonka Kaarlo I on äskettäin
luovuttanut parlamentin joukoille kuten Oxfordinkin ja Newarkin, näiden
oltua siihen saakka hänen puolellaan sovinnon toivossa.
Leirin toisessa päässä -- lähellä tavattoman isoa telttaa, jossa
skotlantilaiset upseerit pitävät jonkunlaista neuvottelua,
puheenjohtajanaan päällikkönsä, vanha Levinin jaarli, -- makaa
ritaripukuinen mies nurmikolla, nukkuessaan pitäen oikeata kättään
miekan kahvassa.
Noin viidenkymmenen askeleen päässä hänestä juttelee niinikään
ritaripukuinen mies erään skotlantilaisen vartiosoturin kanssa; tämä
tosin vastailee Perthin kreivikunnan murteella, mutta puhuttelija saa
siitä tolkun sen tuntemuksen avulla, jonka hän näkyy hankkineen
englanninkielestä, vaikka onkin muukalainen.
Kun kello löi yksi Newcastlen kaupungissa, havahtui nukkuja, ja
liikehdittyään kuin ainakin ihminen, joka avaa silmänsä sikeästä
unesta, hän tähyili tarkkaavasti ympärilleen. Nähdessään olevansa yksin
hän nousi seisaalle ja astui mutkan tehden sen ritarin ohi, joka
puhutteli vartiosoturia. Ritari oli kaiketikin päässyt kysymystensä
loppuun, sillä hetkisen kuluttua hän lausui hyvästi sotamiehelle ja
lähti välinpitämättömästi samalle suunnalle kuin olemme nähneet
edellisenkin ritarin astelleen.
Erään tiepuolessa olevan teltan varjossa he yhtyivät.
"No niin, hyvä ystävä?" virkkoi viimeksi tullut puhtaimmalla
ranskankielellä, mitä on milloinkaan puhuttu Rouenin ja Toursin
välillä.
"Ei ole aikaa menetettävissä, veikkonen, vaan meidän on ilmoitettava
kuninkaalle."
"Mitä siis on tekeillä?"
"Sitä kävisi liian pitkäksi kertoa sinulle; kuulethan sen muutenkin
tuotapikaa. Sitäpaitsi voi vähäisinkin täällä virketty sana helposti
tärvellä kaikki. Lähtekäämme tapaamaan loordi Winteria."
Ja he lähtivät leirin vastakkaiselle kolkalle; mutta kun koko leiri ei
peittänyt viittäsataa neliöjalkaa laajempaa alaa, ehtivät he
tavoittelemansa miehen teltalle hyvin pian.
"Nukkuuko herranne, Tony?" kysyi toinen herrasmies englanninkielellä
palvelijalta, joka makasi eteishuoneeksi varatussa ulko-osastossa.
"Ei, herra kreivi", vastasi lakeija, "en luule, -- taikka jos juurikään
lie nukahtanut, sillä hän käveli edes takaisin runsaasti kaksi tuntia
sen jälkeen kun oli palannut kuninkaan luota, ja hänen askeleensa
taukosivat kuulumasta tuskin kymmenen minuuttia takaperin. Muuten", hän
lisäsi kohottaen teltan väliverhoa, "voittehan katsoa itse."
Winter istuikin aukon ääressä, joka ikkunan virkaa toimittaen päästi
yöilman virtaamaan sisälle; siitä hän suruisin silmin tarkkasi kuuta,
jonka vastikään huomautimme aika-ajoin kadonneen raskaitten mustien
pilvien taakse.
Ystävykset lähestyivät Winteria, joka nojasi päätänsä käteen,
tähystellessään taivasta; hän ei kuullut heidän tuloaan ja jäi samaan
asentoon, kunnes tunsi käden laskeutuvan olalleen. Kääntyessään hän
tunsi Atoksen ja Aramiin, paiskaten heidän kanssaan kättä.
"Oletteko huomanneet", hän virkahti, "kuinka veripunainen on tänä yönä
kuu?"
"Minusta se on ollut entisensä näköinen", vastasi Atos.
"Katsokaa, chevalier!" jatkoi Winter.
"Tunnustan kreivi de la Fèren tavoin", sanoi Aramis, "etten näe sen
muodossa mitään erikoista."
"Mylord", huomautti Atos, "meidän täpärässä asemassamme on huomio
kohdistettava maan päälle eikä yläilmoihin. Oletteko tutkinut
skotlantilaisiamme ja pidättekö heitä taattuina?"
"Skotlantilaiset?" kysyi Winter; "mitkä skotlantilaiset?"
"Ka, hitto, meikäläiset!" vastasi Atos; "Levenin jaarlin
skotlantilaiset, joiden huostaan kuningas on uskonut itsensä."
"En", virkkoi Winter. "Mutta", hän lisäsi, "sanokaa minulle, ettekö näe
-- kuten minä -- tuota punerrusta, joka kattaa taivaan?"
"Emme ollenkaan", vastasivat Atos ja Aramis yhteen suuhun.
"Sanokaahan", pitkitti Winter yhä saman aatoksen vallassa, "eikö
Ranskassa ole taruna, että päivää ennen murhaansa Henrik neljäs pelasi
shakkia herra de Bassompierren kanssa ja näki verilaikkuja
shakkilaudalla?"
"Kyllä", vastasi Atos, "ja marski itse on sen minulle kertonut
monastikin."
"Niinpä niin", mutisi Winter, "ja seuraavana päivänä murhattiin Henrik
neljäs."
"Mutta mitä yhteyttä teillä on Henrik neljännen näyn kanssa, mylord?"
kysyi Aramis.
"Ei minkäänmoista, messieurs, ja totisesti olenkin hupsu puhuessani
teille mokomista asioista, kun tulonne tällä vuorokauden hetkellä
telttaani ilmaisee, että tuotte jonkun tärkeän tiedon."
"Niin, mylord", vastasi Atos, "tahtoisin puhutella kuningasta."
"Kuningasta? Mutta hän nukkuu."
"Minun on hänelle ilmoitettava hyvin tähdellisiä asioita."
"Eikö niitä voi lykätä huomiseen?"
"Ei, hänen pitää saada tietää ne heti, ja kenties on jo nytkin
myöhäistä."
"Lähtekäämme siis, messieurs", mukautui Winter.
Winterin teltta oli pystytetty kuninkaallisen teltan viereen;
jonkunlainen käytävä yhdisti niitä. Käytävää ei vartioinut
vahtisotamies, vaan muuan Kaarlo I:n uskottu lakeija, jotta kuningas
tarpeen tullen pääsi heti puhuttelemaan taattua palvelijaansa.
"Nämä herrat kuuluvat minun seurueeseeni", virkkoi Winter.
Lakeija kumarsi ja päästi heidät ohitseen.
Kaarlo-kuningas oli tosiaan lannistunut vastustamattomaan unen
tarpeeseen ja nukkui nyt telttavuoteella, pukeutuneena mustaan
ihokkaaseensa ja korkeihin saappaisiinsa, vyö hellitettynä ja hattu
vierellään. Miehet lähestyivät, ja etummaisena astuva Atos silmäili
tovin sanattomana noita ylväitä, kalpeita kasvoja, joita reunustivat
pitkät mustat kiharat levottoman unen hiostuttamina kiinni ohimoihin ja
juovittivat marmorimaisiksi isot siniset suonet, näköjään kyynelten
pullistamina hänen uupuneitten silmiensä alla.
Atokselta puhkesi syvä huokaus, joka herätti kuninkaan, -- niin keveätä
oli hallitsijan uni.
Hän avasi silmänsä.
"Ah, tekö siinä, kreivi de la Fère?" hän virkkoi kohoutuen kyynäspään
nojaan.
"Niin, sire", vastasi Atos.
"Te valvotte minun nukkuessani ja tulette nyt tuomaan minulle jotakin
sanomaa?"
"Voi, sire", vastasi Atos, "teidän majesteettinne on arvannut oikein."
"Viesti on siis surullinen?" jatkoi kuningas kaihomielisesti hymyillen.
"Niin, sire."
"Ei väliä, sanansaattaja on tervetullut, ja tunnen aina erityistä
mielihyvää, kun te saavutte luokseni, -- te, jonka kiintymys kohdistuu
muukalaiseenkin ja onnettomaan; ja teidäthän on Henriette lähettänyt
tuekseni. Olkoon sanomanne mikä hyvänsä, puhukaa siis huoletta."
"Sire, Cromwell on tänä yönä saapunut Newcastleen."
"Vai niin!" huudahti kuningas; "hyökätäkseen kimppuuni?"
"Ei, sire, vaan ostaakseen teidät."
"Mitä sanottekaan?"
"Sanon, sire, että skotlantilaisella armeijallanne on
neljänsadantuhannen punnan saatava."
"Maksamatonta palkkaa, niin, sen tiedän. Lähes vuoden ajan ovat urheat
ja uskolliset skotlantilaiseni jo taistelleet pelkästään kunnian
vuoksi."
Atos hymyili.
"No niin, sire, vaikka kunnia on kaunis saavutus, ovat he väsyneet
taistelemaan yksinomaan siitä hyvityksestä, ja tänä yönä he ovat
myyneet teidät kahdestasadastatuhannesta punnasta, puolesta
saamisestaan."
"Mahdotonta!" huudahti kuningas; "skotlantilaisetko möisivät
kuninkaansa kahdestasadastatuhannesta punnasta!"
"Juutalaiset möivät Vapahtajan kolmestakymmenestä hopearahasta."
"Ja kuka on se Judas, joka on päättänyt tämän häpeällisen kaupan?"
"Levenin jaarli."
"Oletteko varma siitä, monsieur?"
"Kuulin sen omin korvin."
Kuningas huokasi syvään kuin olisi hänen sydämensä pakahtunut ja antoi
päänsä painua käsiensä väliin.
"Voi, skotlantilaiset!" hän valitti; "skotlantilaiset, joita minä
sanoin uskollisiksi uroikseni! Skotlantilaiset, joiden haltuun uskoin
itseni, kun olisin voinut paeta Oxfordiin! Skotlantilaiset,
maanmieheni, veljeni! Mutta oletteko ihan varma, monsieur?"
"Makasin Levenin jaarlin teltan takana, josta olin kohottanut liepukan;
siten sekä näin että kuulin kaikki."
"Ja milloin pitäisi sen kurjan kaupan toteutua?"
"Tänä aamuna. Kuten teidän majesteettinne näkee, ei ole aikaa
hukattavissa."
"Mitä tehdäkseni, kun kerran sanotte olevani myyty?"
"Mennäksenne Tynen yli, jotta Skotlantiin päästyänne voisitte yhtyä
loordi Montroseen, joka totisesti ei teitä myy!"
"Ja mitä minä Skotlannissa tekisin? Kävisinkö sissisotaa? Sellainen
rynnistely on kuninkaalle arvotonta."
"Robert Brucen esimerkki kelpaa puolustukseksenne, sire."
"Ei, ei! Olen taistellut liian kauan; jos he ovat minut myyneet, niin
luovuttakootkin minut, ja kohdatkoon heitä ikuinen häpeä
kavalluksestaan!"
"Sire", muistutti Atos, "kenties pitäisi kuninkaan toimia siten,
muttei puolison ja isän. Olen tullut tänne vaimonne ja tyttärenne
nimessä, ja vaimonne ja tyttärenne sekä vielä Lontoossa asuvien kahden
muun lapsenne nimessä sanon teille: Eläkää, sire, se on Jumalan tahto!"
Kuningas nousi seisaalle, kiinnitti vyönsä soljen, ripusti miekkansa
hankkilukseen ja pyyhki nenäliinalla kosteata otsaansa.
"No niin", hän virkkoi, "mitä on tehtävä?"
"Sire, onko teillä koko armeijassa mitään rykmenttiä, johon voitte
luottaa?"
"Winter", kysyi kuningas, "uskotteko te omanne horjumattomuuteen?"
"Sire, he ovat vain ihmisiä, ja ihmiset ovat käyneet kovin heikoiksi
tai ilkeiksi. Uskon heidät kyllä horjumattomiksi, mutta en mene
takuuseen heistä; oman henkeni luovuttaisin heidän haltuunsa, mutta
epäröitsen uskoa heille teidän majesteettinne turvallisuutta."
"No niin", huomautti Atos, "rykmentin puutteessa on meitä tässä kolme
harrasta miestä, ja se riittää. Teidän majesteettinne nouskoon
ratsaille ja asettukoon meidän keskellemme; me menemme Tynen yli,
tulemme Skotlantiin ja olemme turvassa."
"Onko se teidänkin neuvonne, Winter?" kysyi kuningas.
"On, sire."
"Entä teidän, herra d'Herblay?"
"Samoin, sire."
"Tapahtukoon siis tahtonne. Antakaa tarvittavat määräykset, Winter."
Winter astui ulos; sillaikaa kuningas täydensi pukeutumisensa. Päivän
ensimmäinen kajastus alkoi tunkeutua teltan aukoista, kun Winter
palasi.
"Kaikki on valmiina, sire", hän ilmoitti.
"Entä me?" kysyi Atos.
"Grimaud ja Blaisois pitelevät hevosianne satuloittuina."
"Siinä tapauksessa", sanoi Atos, "älkäämme menettäkö
silmänräpäystäkään, vaan lähtekäämme."
"Lähtekäämme", yhtyi kuningas.
"Sire", muistutti Aramis, "eikö teidän majesteettinne ilmoita tästä
askeleesta ystävillenne?"
"Ystävilleni?" vastasi Kaarlo I murheellisesti pudistaen päätänsä;
"minulla ei ole enää muita kuin te kolme: kahdenkymmenen vuoden ystävä,
joka ei ole koskaan unohtanut minua, kaksi kahdeksan päivän ystävää,
joita minä en eläissäni unohda. Tulkaa, hyvät herrat, tulkaa."
Kuningas astui ulos teltastaan ja tapasi ratsunsa valmiina. Hän
ratsasti tällä voikolla jo kolmatta vuotta ja oli suuresti kiintynyt
siihen.
Hänet nähdessään hevonen hirnahti mielihyvästä.
"Voi, minä olin kohtuuton!" sanoi kuningas; "tuossakin on minua
rakastava olento, jollei juuri ystävä. Sinä pysyt minulle uskollisena,
vai mitä, Arthus?"
Ja ikäänkuin käsittäen nämä sanat hevonen painoi höyryävät sieraimensa
lähelle kuninkaan kasvoja, avasi huulensa ja näytti hilpeästi valkoisia
hampaitaan.
"Niin, niin", puheli kuningas taputtaen elukkaa kädellään, "niin, hyvä
on, Arthus, -- olen sinuun tyytyväinen."
Kaarlo oli Euroopan parhaita ratsastajia; keveästi hyppäsi hän satulaan
ja virkkoi kolmeen kannattajaansa kääntyen:
"No, hyvät herrat, odotan teitä."
Mutta Atos seisoi liikahtamattomana, tuijottavin katsein ja käsi
ojennettuna mustaa viirua kohti, joka reunusti Tynen rantaa ja ulottui
kahta vertaa pitemmälle kuin leiri levisi.
"Mikä onkaan tuo viiru?" virkkoi Atos, jota yön viimeiset huurut päivän
ensimmäisten valojuovien kanssa taistellessaan estivät vielä näkemästä
selvästi. "Mikä onkaan tuo viiru? Sitä en nähnyt eilen."
"Kaiketi virralta nousevaa usmaa", arveli kuningas.
"Sire, se on jotakin tiiviimpää kuin usmaa."
"Tosiaankin näen ikäänkuin punertavan muurin", tokaisi Winter.
"Vihollinen siellä on lähtenyt liikkeelle Newcastlesta ja saartaa
meidät!" huudahti Atos.
"Vihollinen?" toisti kuningas.
"Niin, vihollinen. Hankkeemme myöhästyi. Katsokaa, katsokaa! Näettekö
tuolla kaupungin taholla auringon säteissä rautakylkien välähtelyä?"
Siten nimitettiin huoveja, jotka olivat Cromwellin henkivartioina.
"Haa!" sanoi kuningas; "nyt saamme tietää, onko totta, että
skotlantilaiseni pettävät minut."
"Mitä aiotte tehdä?" kysyi Atos.
"Antaa heille hyökkäyskäskyn ja rynnätä heidän kerallaan noita kurjia
kapinoitsijoita vastaan."
Ja ratsuansa kannustaen kuningas karautti Levenin jaarlin teltalle
päin.
"Seuratkaamme häntä!" sanoi Atos.
"Niin, tulkaa", huudahti Aramis.
"Onkohan kuningas haavoittunut?" virkahti Winter. "Näen veritäpliä
maassa."
Hän säntäsi ystävysten perään. Atos pysäytti hänet.
"Menkää kokoamaan rykmenttinne", hän sanoi; "aavistan piammiten
tarvitsevamme sitä."
Winter käänsi hevosensa, ja molemmat ystävykset jatkoivat matkaansa.
Kahdessa sekunnissa oli kuningas saapunut skotlantilaisten armeijan
ylipäällikön teltalle. Hän hyppäsi maahan ja astui sisälle.
Kenraalilla oli etevimmät päälliköt ympärillään.
"Kuningas!" huudahtivat kaikki nousten seisaalle ja katsellen
tyrmistyneinä toisiaan.
Kaarlo seisoi nyt todellakin heidän edessään, hattu päässä, silmäkulmat
rypyssä, ja sivalteli ratsuraipallaan saapasvarttaan.
"Niin, hyvät herrat", hän vastasi, "kuningas itse; kuningas tulee nyt
vaatimaan teiltä tiliä siitä, mitä on tekeillä."
"Mitäkö on tekeillä, sire?" kysyi Levenin jaarli.
"Herra jaarli", vastasi kuningas, joka antoi vallan suuttumukselleen,
"kenraali Cromwell on saapunut tänä yönä Newcastleen. Te tiesitte sen,
mutta minulle sitä ei ilmoitettu. Vihollinen marssii nyt kaupungista ja
sulkee meiltä pääsytien Tyne-virran poikki; teidän vahtisoturinne on
täytynyt huomata heidän liikkeensä, mutta minä en ole saanut siitä
tietoa. Te olette myyneet minut kurjalla kauppasopimuksella
kahdestasadastatuhannesta punnasta parlamentille, mutta ainakin tästä
olen minä saanut kuulla. Sellaista on tapahtunut, hyvät herrat;
vastatkaa nyt tai puhdistautukaa, sillä minä syytän teitä."
"Sire", änkytti Levenin jaarli, "sire, teidän majesteettianne on
petetty jollakin väärällä ilmoituksella."
"Olen omin silmin nähnyt vihollisen armeijan levittäytyvän minun ja
Skotlannin välille", vastasi Kaarlo, "ja voinpa melkein sanoa omin
korvin kuulleeni kaupanteon ehtoja pohdittavan."
Skotlantilaiset päälliköt katsoivat toisiinsa, vuorostaan rypistäen
kulmiansa.
"Sire", mutisi Levenin jaarli häpeän painamana, "sire, olemme valmiit
antamaan teille kaikki mahdolliset todisteet..."
"Pyydän yhtä ainoata", keskeytti kuningas. "Asettakaa armeija
taistelujärjestykseen ja marssikaamme vihollista vastaan."
"Se ei käy laatuun, sire", sanoi jaarli.
"Kuinka? Eikö se käy laatuun? Mikä sitten on esteenä?" huudahti Kaarlo
ensimmäinen.
"Teidän majesteettinne tietää hyvin, että meidän ja Englannin armeijan
välillä on sovittu aselepo", vastasi jaarli.
"Englannin armeija on rikkonut aselevon, kun se on lähtenyt kaupungista
vastoin sopimusta, että sen oli pysyttävä siellä; ja minä sanon siis
teille, että teidän tulee minun kanssani hyökätä tuon armeijan läpi ja
palata Skotlantiin. Jos kieltäydytte siitä, -- no niin, valitkaa
silloin jompikumpi kahdesta nimityksestä, jotka tuottavat ihmisten
silmissä ylenkatsetta ja inhoa: joko olette pelkureita tai sitten
pettureita!"
Skotlantilaisten silmät leimahtivat, ja kuten usein tapahtuu
tuollaisissa tilanteissa heidän suunnaton häpeilynsä muuttui
äärimmäiseksi julkeudeksi. Kaksi heimopäällikköä lähestyi kumpainenkin
taholtaan kuningasta, sanoen:
"No hyvä, -- niin, me olemme luvanneet vapauttaa Skotlannin ja
Englannin miehestä, joka on jo viisikolmatta vuotta imenyt
skotlantilaisten ja englantilaisten verta ja ryöstänyt heidät puille
paljaille. Me olemme luvanneet sen ja pidämme myös sanamme. Kuningas
Kaarlo Stuart, olette vankimme!"
Molemmat ojensivat yhtaikaa kätensä tarttuakseen kuninkaaseen; mutta
ennen kuin heidän sormenpäänsä kajosivat hänen persoonaansa, kaatuivat
he molemmat, toinen tajuttomana ja toinen kuolleena.
Atos oli pistoolinsa perällä nujertanut toisen ja Aramis lävistänyt
toisen miekallaan.
Levenin jaarlin ja muiden päälliköiden kavahtaessa taaksepäin,
pelästyneinä odottamattomasta avusta, jonka taivas näytti suoneen
heidän luullulle vangilleen, Atos ja Aramis vetivät kuninkaan ulos
petollisesta teltasta, jonne hän oli varomattomuudessaan uskaltautunut.
Kaikki kolme hyppäsivät hevosten selkään, joita lakeijat pitivät
varalla, ja ratsastivat takaisin kuninkaalliselle teltalle.
Matkalla he näkivät Winterin rientävän esiin rykmenttinsä etunenässä.
Kuningas antoi hänelle merkin seurata heitä.