D'Artagnan oli mennyt suoraa päätä talliin. Päivä oli alkanut valjeta;
hän näki molemmat hevoset, omansa ja Portoksen, sidottuina tyhjiin
pilttuisiin. Hänen tuli sääli elukkaparkoja, ja hän astui tallin
loukkoon, jossa näki vähän olkia häämöttävän, nähtävästi säästyneinä
yön saalistuksesta; mutta kun hän jalallaan kaappi olkia kasaan, osui
hänen kengänkärkensä johonkin pyöreään esineeseen, joka luultavasti
arkaan paikkaan satutettuna kiljaisi ja nousi polvilleen silmiänsä
hieroen. Se oli Mousqueton, joka itse puille paljaille jäätyään oli
käyttänyt hyväkseen hevosille aiotut oljet.
"Mousqueton", virkkoi d'Artagnan, "lähdetään; matkalle, matkalle!"
Tuntiessaan isäntänsä ystävän äänen Mousqueton nousi kiireesti
seisaalle, mutta pudotti tällöin muutamia yöllisissä olkikaupoissa
laittomasti ansaitsemiansa louisdoreja.
"Ahaa!" sanoi d'Artagnan ottaen maasta yhden louisdorin ja haistellen
sitä; "tälläpä kullalla on kummallinen haju: se tuoksahtaa oljelta."
Mousqueton punastui häpeissään ja näytti niin neuvottomalta, että
gascognelainen purskahti nauruun ja sanoi hänelle:
"Portos kiukustuisi, hyvä herra Mousqueton, mutta minä annan teille
anteeksi; muistakaa vain, että tämän kullan tulee olla paranteena
vammallenne, ja näyttäkää siis hilpeältä, pian!"
Mousqueton omaksui heti mitä iloisimman katsannon, satuloitsi
vikkelästi hevosen ja nousi omansa selkään kovinkaan pahasti
irvistelemättä.
Sillävälin saapui Portos jokseenkin synkkänä ja hämmästyi aikalailla,
kun näki d'Artagnanin alistuvaisena ja Mousquetonin melkein
riemastuneena.
"Hei", sanoi hän, "sinulla siis on kapteeniarvosi ja minulla
parooniuteni?"
"Lähdemme juuri noutamaan valtakirjoja", vastasi d'Artagnan, "ja
palatessamme signor Mazarini kirjoittaa alle."
"Ja minne lähdemme?" kysyi Portos.
"Aluksi Pariisiin", vastasi d'Artagnan; "tahdon siellä järjestää
muutamia asioita."
"No, Pariisiin siis!" virkahti Portos.
Tulliportille tultaessa ihmetytti heitä kaupungin esittämä uhkaava
näky. Sirpaleiksi rikottujen vaunujen ympärillä syyti väkijoukko
sadatuksia, pidättäen vankina niitä henkilöitä, jotka olivat tahtoneet
paeta, -- vanhaa miestä ja kahta vallasnaista.
Sitävastoin imarreltiin kaikin tavoin d'Artagnania ja Portosta kun nämä
pyysivät pääsyä kaupunkiin. Heitä arveltiin kuningasmielisestä
puolueesta eronneiksi karkureiksi ja yritettiin voittaa omalle
puolelle.
"Mitä kuningas tekee?" kysyttiin.
"Nukkuu."
"Entä espanjatar?"
"Haaveilee."
"Ja se kirottu italialainen?"
"Hän valvoo. Pysykää siis lujina, sillä kun he ovat poistuneet
kaupungista, on heillä varmasti jotain mielessä. Mutta kun te joka
tapauksessa olette ylivoimana", pitkitti d'Artagnan, "niin älkää
piitatko naisista ja ukoista, vaan ryhtykää vakaviin toimiin."
Väkijoukko kuuli nämä sanat hyvillä mielin ja päästi menemään naiset,
jotka kiittivät d'Artagnania kaunopuheisella katseella.
"Nyt eteenpäin!" sanoi d'Artagnan.
He pitkittivät matkaansa, ratsastivat katusulkujen ja ketjujen yli,
välttelivät tyrkkäyksiä tungoksessa, vastailivat kysymyksiin ja
kyselivät vuorostaan.
Palais-Royalin edustalla d'Artagnan näki kersantin, joka toimeenpani
harjoituksia viiden- tai kuudensadan porvarin kanssa; se oli Planchet,
joka nyt käytti Piemontin rykmentin muistoja kaupungin nostoväen
hyväksi.
Marssiessaan d'Artagnanin ohi hän tunsi entisen isäntänsä.
"Hyvää päivää, herra d'Artagnan!" tervehti Planchet ylpeän näköisenä.
"Hyvää päivää, herra Dulaurier!" vastasi d'Artagnan.
Planchet seisahtui kuin naulittu, tähystäen d'Artagnania suurin silmin;
nähdessään päällikkönsä pysähtyvän teki ensimmäinen rivi samoin, ja
sitten kaikki muutkin viimeistä myöten.
"Nuo porvarit ovat kerrassaan hullunkurisia", virkkoi d'Artagnan
Portokselle.
Ja hän ratsasti edelleen.
Viiden minuutin kuluttua hän laskeusi ratsailta la Chevrette-hotellin
luona.
Sievä Madeleine säntäsi d'Artagnania vastaan.
"Hyvä rouva Turquaine", sanoi d'Artagnan, "jos teillä on rahoja, niin
kaivakaa ne kiireesti maahan; jos teillä on kalleuksia, niin kätkekää
ne heti; perikää joutuin kaikki saatavanne ja jättäkää velkanne
toistaiseksi maksamatta."
"Minkätähden?" kysyi Madeleine.
"Syystä että Pariisi pannaan piankin tuhkaksi niinkuin Babylon, josta
olette varmaankin kuullut puhuttavan."
"Ja te jätätte minut tällaisena hetkenä?"
"Ihan heti", vastasi d'Artagnan.
"Ja minne lähdette?"
"Kas, jos voisitte sanoa sen minulle, niin tekisitte minulle todellisen
palveluksen."
"Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!"
"Onko teillä kirjeitä minulle?" tiedusti d'Artagnan, ilmaisten
kädenliikkeellä emännälleen, että tämän piti säästää valituksiaan,
koska niistä ei ollut apua.
"Yksi tuli juuri äsken."
Hän ojensi kirjeen d'Artagnanille.
"Atokselta!" huudahti d'Artagnan tuntien ystävänsä vakaan ja venytetyn
käsialan.
"Hei!" virkahti Portos; "katsotaanpa, mitä hänellä on kerrottavana."
D'Artagnan avasi kirjeen ja luki:
Hyvä d'Artagnan, hyvä du Vallon, rakkaat ystävät! Kenties nyt
viimeisen kerran saatte tietoja minulta. Aramis ja minä olemme
kovin onnettomia; mutta Jumala, rohkeutemme ja meidän ystävyytemme
muisto tukee meitä. Älkää unohtako Raoulia. Uskon teidän hoitoonne
asiakirjat, jotka ovat Bloisissa ja jollette puolenkolmatta
kuukauden aikana saa mitään tietoja meiltä, niin tutustukaa niiden
sisältöön. Syleilkää varakreiviä kaikesta sydämestänne teidän
hartaan ystävänne puolesta.
Atos.
"Sen uskon hiivatin hyvin, että häntä syleilen!" sanoi d'Artagnan.
"Tapaammehan hänet matkamme varrella; ja jos hän on onnettomuudekseen
menettää Atos-parkamme, niin hänestä tulee siitä päivästä lähtien minun
poikani."
"Ja minä teen hänestä yleisperilliseni", virkkoi Portos.
"Kas, mitä lisääkään vielä Atos?"
Jos matkoillanne sattumalta tapaatte erään herra Mordauntin,
niin epäilkää häntä. Kirjeessä en voi sanoa teille enempää.
"Herra Mordauntin!" äännähti d'Artagnan ihmeissään.
"Mordaunt, hyvä on", tuumi Portos, "kyllä muistetaan. Mutta katsohan,
siinä on jälkikirjoitus Aramiilta."
"Tosiaankin", sanoi d'Artagnan.
Ja hän luki:
Me salaamme teiltä olopaikkamme, hyvät ystävät, sillä tuntien
veljellisen kiintymyksenne tiedämme hyvin, että te rientäisitte
tänne kuolemaan kerallamme.
"_Sacrebleu_!" keskeytti Portos niin kiukkuisella kirouksella, että
Mousqueton huoneen toisessa päässä hypähti koholle; "ovatko he siis
hengenvaarassa?"
D'Artagnan pitkitti:
Atos testamenttaa teille Raoulin, ja minä puolestani testamenttaan
teille kostotehtävän. Jos onnellisen sattuman avulla osutte yhteen
erään Mordauntin kanssa, niin vieköön Portos hänet johonkin soppeen
ja vääntäköön häneltä niskat nurin. En rohkene lausua enempää
kirjeessä.
Aramis.
"Jollei enempää tarvita", sanoi Portos, "niin sepä on helposti tehty."
"Päin vastoin", ilmoitti d'Artagnan synkän näköisenä, "se on
mahdotonta."
"Kuinka niin?"
"No, juuri tuota herra Mordauntia tapaamaan me lähdemme Boulogneen,
matkustaaksemme hänen kanssaan Englantiin."
"Entä jos me siis tuohon Mordauntiin yhtymättä lähtisimmekin ystäviemme
luokse!" esitti Portos, tehden liikkeen, joka olisi voinut peloittaa
kokonaista armeijaa.
"Olen tosin ajatellut sitä", vastasi d'Artagnan, "mutta kirjeessä ei
ole päivämäärää eikä postileimaa."
"Aivan oikein", myönsi Portos.
Ja hän alkoi reuhtoa huoneessa kuin mieletön, tehden kiivaita eleitä ja
tuon tuostakin vetäen miekkansa kolmannekseksi huotrasta.
D'Artagnan seisoi tyrmistyneenä, ja hänen kasvonsa kuvastivat mitä
syvintä murhetta.
"Voi, tämä on surkeata!" pahoitteli hän; "Atos loukkaa meitä, hän
tahtoo kuolla yksinään, ja siinä hän tekee pahasti."
Nähdessään nämä kaksi epätoivoista pillahti Mousqueton itkuun
sopessaan.
"Ei", virkkoi d'Artagnan, "tästä ei ole mihinkään. Lähtekäämme,
menkäämme syleilemään Raoulia kuten sovittu, ja kenties hän on saanut
muita tietoja Atokselta."
"Hei, sinäpä sen sanoit", ilahtui Portos. "Totisesti, hyvä d'Artagnan,
en tiedä, miten sinä menettelet, mutta aina sinulla on onnellisia
aatoksia. Menkäämme syleilemään Raoulia."
-- Varokoon kukaan tällä hetkellä katsomasta isäntääni karsaasti, tuumi
Mousqueton itsekseen; -- en antaisi penniäkään hänen nahastaan.
Noustiin ratsaille ja lähdettiin liikkeelle. Saint-Denis-kadulle
tullessaan ystävykset tapasivat siellä suuren väkijoukon. Herra de
Beaufort oli nimittäin saapunut Vendômoisista ja koadjutori näytti
häntä nyt ihmetteleville ja riemastuneille pariisilaisille.
Saatuaan mukaansa herra de Beaufortin nämä pitivät itseänsä
voittamattomina.
Ystävykset poikkesivat syrjäkadulle, väistääkseen prinssiä, ja tulivat
Saint-Denisin tulliportille.
"Onko totta", kysyivät vartijat noilta kahdelta ratsumieheltä, "että
herra de Beaufort on saapunut Pariisiin?"
"On vainkin", vastasi d'Artagnan, "ja siitä on todistuksena, että hän
lähettää meidät vastaanottamaan isäänsä, Vendômen herraa, joka hänkin
nyt tulee tänne."
"Eläköön herra de Beaufort!" huusivat vartijat.
Ja he astuivat kunnioittavasti syrjään, tehdäkseen tilaa suuren
prinssin läheteille.
Tulliportista suoriuduttuaan ystävykset karauttivat taipaleelle kuin
eivät olisi tunteneet mitään väsymystä tai alakuloisuutta. Ratsut
kiitivät tuulena, kannustajiensa alituiseen haastellessa Atoksesta ja
Aramiista.
Mousqueton kärsi hirveitä kipuja, mutta kunnon palvelija lohduttausi
ajatuksella, että hänen molemmat herransa kokivat vielä pahempaa
tuskaa, -- hän oli nimittäin alkanut pitää d'Artagnania toisena
isäntänään ja totteli tätä vielä rivakamminkin ja auliimmin kuin
Portosta.
Leiri sijaitsi Saint-Omerin ja Lamben välillä; ystävykset tekivät
mutkan leiriin ja toivat armeijalle yksityiskohtaiset tiedot kuninkaan
ja kuningattaren paosta; siitä oli hämärä huhu levinnyt tänne asti. He
tapasivat Raoulin makaamassa telttansa lähellä heinäkuvolla, josta
hänen hevosensa sieppoi tukkoja salavihkaa. Nuoren miehen silmät olivat
punaiset, ja hän näytti masentuneelta. Marski de Grammont ja kreivi de
Guiche olivat palanneet Pariisiin, ja nuorukainen tunsi olonsa
yksinäiseksi.
Hetkisen kuluttua Raoul kohotti katseensa ja näki silloin nuo kaksi
ratsumiestä, jotka olivat pysähtyneet silmäilemään häntä; hän tunsi
heidät heti ja juoksi avosylin heitä vastaan.
"Voi, tekö siellä, hyvät ystävät!" hän huudahti; "tulitteko hakemaan
minua? Viettekö minut mukaanne? Tuotteko tietoja holhoojastani?"
"Etkö siis itse ole saanut kuulla uutta?" kysyi nuorukaiselta
d'Artagnan.
"Oi, en, monsieur, enkä tosiaankaan tiedä mihin hän on joutunut.
Sentähden, voi, olen niin rauhaton, että minua ihan itkettää!"
Ja kaksi isoa kyyneltä kierähti tosiaan nuorukaisen ruskettuneille
poskille.
Portos käänsi pois päänsä, jotta hänen karkeat, rehelliset kasvonsa
eivät olisi ilmaisseet, mitä hänen sydämessään liikkui.
"Hiisi vieköön!" virkkoi d'Artagnan enemmän liikuttuneena kuin hän oli
ollut pitkään aikaan; "älä heittäydy toivottomaksi, ystäväiseni: jollet
sinä olekaan saanut kirjeitä kreiviltä, niin olemmepa me saaneet ...
yhden vastikään..."
"Voi, niinkö?" huudahti Raoul.
"Ja hyvin rauhoittavaa laatuakin", lisäsi d'Artagnan nähdessään, kuinka
suuresti tämä tieto elähytti nuorukaista.
"Onko se teillä?" kysyi Raoul.
"Onhan tietenkin, taikka ainakin oli", vastasi d'Artagnan, ollen
etsivinään. "Maltas, täällähän sen täytyy olla taskussa; hän puhui
siinä paluustansa, eikö puhunutkin, Portos?"
Gascognelaisenakaan ei d'Artagnan tahtonut yksinään kantaa tämän
valheen taakkaa.
"Sen teki", vahvisti Portos yskäisten.
"Oi, antakaa se minulle!" pyysi nuorukainen.
"Ka, juurikaanhan minä sen vielä luin. Olisikohan tuo joutunut hukkaan!
Ai, peijakas, taskustani on pohja revennyt!"
"Voi, niin, monsieur Raoul", tokaisi Mousqueton, "kovasti lohdullinen
kirje se oli; herrat lukivat sen minulle, ja minä itkin ilosta."
"Mutta tiedätte ainakin, herra d'Artagnan, missä hän oleskelee?"
tiedusti Raoul puolittain rauhoittuneena.
"Ka, tottahan toki", vastasi d'Artagnan; "mutta se on salaisuus."
"Ei toivoakseni minulle?"
"Ei, ei sinulle; kyllä sen sinulle ilmaisen."
Portos katseli d'Artagnania ihmeissään.
-- Missä lemmossa sanoisinkaan hänen olevan, jotta poikanen ei yritä
taivaltaa hänen luokseen? -- mutisi d'Artagnan itsekseen.
"No, missä hän siis on, monsieur?" kysyi Raoul pehmeällä ja lempeällä
äänellään.
"Hän on Konstantinopolissa!"
"Turkkilaisten seassa!" huudahti Raoul säikähtyneenä. "Taivas, mitä
kuulenkaan!"
"Ka, mitä pelättävää siinä on?" sanoi d'Artagnan. "Pyh, eihän
turkkilaisista ole mihinkään sellaisten miesten tiellä kuin kreivi de
la Fère ja abbé d'Herblay ovat."
"Vai niin, hänen ystävänsä on siis hänen kanssaan?" virkkoi Raoul; "se
tyynnyttää minua hiukan."
-- Onpa hän kekseliäs, tuo penteleen d'Artagnan! -- jupisi Portos
ihmeissään ystävänsä oveluudesta.
"Ja nyt", jatkoi d'Artagnan, jolla oli kiire vaihtaa puheenaihetta,
"tässä on viisikymmentä pistolia, jotka kreivi lähetti sinulle saman
tuojan mukana. Arvattavasti ei sinulla enää ole rahoja jäljellä, joten
tämä erä on tervetullut."
"On minulla vielä kaksikymmentä pistolia, monsieur."
"No, ota kuitenkin, niin sinulla on seitsemänkymmentä."
"Ja jos tahdotte lisää..." virkahti Portos pistäen käden
housuntaskuunsa.
"Ei, kiitos", vastasi Raoul punehtuen; "tuhansia kiitoksia
hyväntahtoisuudestanne, monsieur."
Samassa ilmestyi Olivain näkyviin.
"Sivumennen sanoen", huomautti d'Artagnan niin kovaa, että lakeija
saattoi kuulla, "oletko tyytyväinen Olivainiin?"
"Kyllähän, jotakuinkin."
Olivain ei ollut kuulevinaan mitään ja astui telttaan.
"Mitä moittimista sinulla on tuossa heittiössä?"
"Hän on herkkusuu", vastasi Raoul.
"Voi, monsieur!" tokaisi Olivain ilmestyen jälleen esille tuon
syytöksen johdosta.
"Hän on hiukan pitkäkyntinen."
"Oi, voi monsieur!"
"Ja ennen kaikkea hän on suuri jänishousu."
"Oi, voi, monsieur, te häpäisette minua", surkeili Olivain.
"Saakeli!" kirosi d'Artagnan; "ottakaa onkeenne, Olivain, että
meidänlaisemme miehet eivät tahdo pitää jänishousuja palveluksessaan.
Näpistelkää isännältänne, maistelkaa hänen namusiansa, juokaa hänen
viiniänsä, mutta -- tuhannen tulimmaista! -- älkää olko pelkuri,
muutoin leikkaan teiltä korvat. Ottakaa esimerkkiä herra Moustonista,
pyytäkää häntä näyttämään teille, mitä kunniallisia vammoja hän on
saanut, ja katsokaa, mitä arvokkuutta hänen ainainen urheutensa on
painanut hänen kasvojensa leimaksi!"
Mousqueton oli kolmannessa taivaassa, ja hän olisi syleillyt
d'Artagnania, jos olisi uskaltanut; itsekseen hän vannoi syöksyvänsä
surman suuhun hänen tähtensä, jos siihen tarjoutuisi tilaisuutta.
"Lähetä tiehensä tuo heittiö, Raoul", lopetti d'Artagnan, "sillä jos
hän on pelkuri, häpäisee hän itsensä jonakuna päivänä."
"Monsieur sanoo minua jänishousuksi vain sentähden", huudahti Olivain,
"että hän tahtoi hiljakkoin tapella erään de Grammontin rykmentin
kornetin kanssa ja minä kieltäysin saattamasta häntä."
"Olivain ystäväiseni, lakeija ei saa koskaan niskuroida", sanoi
d'Artagnan ankarasti.
Ja vetäen hänet syrjään hän lisäsi:
"Teit aivan oikein, jos isäntäsi kerran oli väärässä, ja tästä saat
écu'n; mutta jos häntä koskaan loukataan ja sinä et anna hakata itseäsi
kappaleiksi hänen puolestaan, niin leikkaan sinulta kielen ja pyyhin
sillä naamasi. Pane se mieleesi."
Olivain kumarsi ja pisti kolikon taskuunsa.
"Ja nyt, hyvä Raoul", pitkitti d'Artagnan tälle, "me lähdemme
matkalle lähettiläinä, herra du Vallon ja minä. En voi ilmoittaa
sinulle, mikä on matkamme määränä, kun en tiedä sitä itsekään; mutta
jos tarvitset jotakin, niin kirjoita madame Turquainelle la
Chevrette-hotelliin Tiquetonne-kadun varrelle ja aseta maksuosoituksia
hänen kassansa suoritettavaksi niinkuin käyttäisit pankkiluottoa, --
silti säästellen, sillä huomautan sinulle heti, että se ei ole aivan
yhtä hyvin varustettu kuin herra d'Émeryn."
Ja syleiltyään tilapäistä holhottiaan hän luovutti nuorukaisen
Portoksen vantterille käsivarsille, jotka nostivat hänet maasta ja
pitivät häntä hetkisen puserrettuna peloittavan jättiläisen jaloa
sydäntä vasten.
"Kas niin", virkkoi d'Artagnan, "taipaleelle!"
Ja he suuntasivat kulkunsa Boulognea kohti, jonka edustalle
ehtoopuolella pysähdyttivät hiostuneet ja vaahtotäpläiset hevosensa.
Kymmenisen askeleen päässä paikasta, johon he seisahtuivat ennen kuin
ratsastivat kaupunkiin, seisoi nuori mustapukuinen mies, joka näytti
odottavan jotakuta ja oli tähystellyt heitä herkeämättä siitä saakka
kun ensin sai heidät näkyviinsä.
D'Artagnan lähestyi häntä ja virkkoi havaitessaan, että tuntematon ei
kääntänyt hänestä katsettaan:
"Hei ystäväiseni, minä en pidä siitä, että minua tuolla tavoin
mittaillaan."
"Monsieur", sanoi nuori mies vastaamatta d'Artagnanin huomautukseen,
"ettekö tule Pariisista, jos saan luvan kysyä?"
D'Artagnan arveli jonkun uteliaan siinä haluavan tiedustaa pääkaupungin
kuulumisia.
"Kyllä, monsieur", hän vastasi suopeammin.
"Ettekö aio asettua 'Englannin Vaakunaan'?"
"Kyllä, monsieur."
"Eikö teillä ole lähetystoimi hänen ylhäisyytensä kardinaali Mazarinin
asioilla?"
"On, monsieur."
"Siinä tapauksessa", jatkoi nuori mies, "teillä onkin tekemistä minun
kanssani: nimeni on Mordaunt."
-- Kas, tuumi d'Artagnan itsekseen, -- sama mies, jota Atos kehoittaa
epäilemään.
-- Kas, -- jupisi Portos, -- sama mies, joka minun pitäisi Aramiin
pyynnöstä kuristaa.
Molemmat katselivat nuorta miestä tarkkaavasti.
Tämä erehtyi heidän katseittensa ilmeestä.
"Epäilettekö sanaani?" hän kysyi; "siinä tapauksessa olen valmis
antamaan teille täydet todisteet."
"Emme suinkaan, monsieur", vastasi d'Artagnan, "ja me asetumme
käytettäväksenne."
"No niin, hyvät herrat", virkkoi Mordaunt, "me matkustamme viipymättä,
sillä tänään on menossa viimeinen päivä kardinaalin pyytämästä
lykkäyksestä. Alukseni on lähtövalmiina, ja jollette te olisi tulleet,
olisin purjehtinut ilman teitä, sillä kenraali Oliver Cromwell on
varmastikin jo hyvin kärsimätön matkani pitkistymisestä."
"Vai niin", tokaisi d'Artagnan, "meidät onkin siis lähetetty kenraali
Oliver Cromwellin luo?"
"Eikö teillä ole kirjettä hänelle?" kysyi nuori mies.
"Minulla on kirje, jonka ulkokuori minun piti murtaa Lontoossa; mutta
koska nyt sanotte minulle, kelle se on osoitettu, on minun turha
odottaa siihen asti."
D'Artagnan repäisi kirjeen päällyksen auki.
Sisäkuoressa oli tosiaankin osoitteena:
"Herra Oliver Cromwellille, Englannin kansallisarmeijan
ylipäällikölle."
"Kas", huudahti d'Artagnan, "onpa se omituinen luottamustoimi!"
"Kuka se Oliver Cromwell on?" kysyi Portos hiljaa.
"Entinen oluenpanija", vastasi d'Artagnan.
"Aikoneeko Mazarin keinotella nyt oluella niinkuin me äsken oljilla?"
kummasteli Portos.
"Kas niin, messieurs", sanoi Mordaunt maltittomana, "lähtekäämme jo."
"Mitä, ilman illallistako?" päivitteli Portos. "Eikö herra Cromwell
siis voi siunaaman aikaa odottaa?"
"Kyllä, mutta minä?" vastasi Mordaunt.
"Te! Mitä sitten teistä?" tiukkasi Portos.
"Minulla on kiire."
"Joutavia! Jos asia vain teitä koskee", arveli Portos, "niin se ei
erityisesti kuulu minuun; minä syön illallista luvallanne tai
luvattanne."
Nuoren miehen harhaileva katse leimahti ja näytti olevan iskemäisillään
salaman, mutta hän hillitsi itsensä.
"Monsieur", pitkitti d'Artagnan, "teidän tulee suoda anteeksi
nälkäisille matkustavaisille. Ateriamme ei muuten tuota teille
suurtakaan viivykkiä; karautamme nyt suoraa päätä majataloon. Menkää te
sillävälin jalkaisin satamaan; me haukkaamme hiukan ruokaa ja ehdimme
perille samaan aikaan kuin tekin."
"Kuten haluatte, messieurs, kunhan vain lähdemme", sanoi Mordaunt.
"Hyvä juttu", jupisi Portos. "Mikä on alus nimeltään?" kysyi
d'Artagnan.
"Standard."
"Hyvä. Puolen tunnin kuluttua olemme kannella."
Ystävykset kannustivat ratsujansa ja lähtivät kiitämään "Englannin
Vaakunaa" kohti.
"Mitä sanot tuosta nuoresta miehestä?" kysyi d'Artagnan matkalla.
"Hän ei vähääkään miellytä minua", vastasi Portos, "ja sormeni syhyivät
Aramiin pyynnön täyttämiseen."
"Varo tekemästä sitä, hyvä Portos! Tuo mies on kenraali Cromwellin
lähetti, ja me saisimme luullakseni verrattain nuivan vastaanoton, jos
tulisimme hänen luokseen sellaisin viestein, että olemme vääntäneet
niskat nurin hänen uskotultaan."
"Vaikka vain", intti Portos, "mutta minä olen aina havainnut Aramiin
viisaaksi neuvojaksi."
"Kuulehan", virkkoi d'Artagnan, "kun lähetystoimemme on päättynyt..."
"No?"
"Jos hän johtaa meidät takaisin Ranskaan..."
"Niin mitä?"
"Niin saammehan nähdä!"
Ystävykset saapuivat hotelliin, missä he aterioitsivat mitä parhaalla
ruokahalulla, sitten viipymättä lähtien satamaan. Siellä oli priki
purjehdusvalmiina, ja aluksen kannella he tunsivat Mordauntin, joka
kärsimättömästi asteli edes takaisin.
-- On ihmeellistä, -- tuumi d'Artagnan itsekseen, kun häntä soudettiin
veneellä "Standardiin" -- kerrassaan hämmästyttävää, kuinka
tavattomasti tuo nuori mies muistuttaa jotakuta henkilöä, jonka olen
tuntenut, vaikken osaa sanoa ketä.
He pääsivät nuoraportaiden juurelle ja olivat seuraavana hetkenä
kannella.
Mutta hevosten laivaaminen oli työläämpää, ja priki sai nostetuksi
ankkurinsa vasta kello kahdeksan illalla.
Nuori mies polki jalkaa maltittomana ja käski avata purjeet.
Kolmen unettoman yön ja seitsemänkymmenen lieuen ratsastuksen
näännyttämänä oli Portos vetäytynyt hyttiinsä ja nukkui.
D'Artagnan yritti voittaa vastenmielisyytensä Mordauntia kohtaan ja
käveli tämän kanssa kannella, kertoillen hänelle senkin seitsemän
kaskua, pakottaakseen hänet puhelemaan.
Mousqueton oli merikipeä.