Mazarin tahtoi heti pitkittää matkaa Saint-Germainiin, mutta kuningatar
selitti odottavansa niitä henkilöitä, joille hän oli antanut
kohtaamiskäskyn. Silti hän tarjosi kardinaalille Laporten paikan.
Kardinaali suostui, siirtyen toisista vaunuista toisiin.
Aiheettomasti ei ollut levinnyt se huhu, että kuningas oli yöllä
jättämässä Pariisin: kymmenen tai kaksitoista henkilöä oli jo kuusi
tuntia pitänyt tämän paon salaisuutta tietonaan, ja kaikessa
vaiteliaisuudessaankaan eivät he olleet kyenneet antamaan
lähtöohjeitaan siten, että hankkeesta ei olisi tullut liikkeelle mitään
aavistusta. Sitäpaitsi kukin näistä henkilöistä tunsi harrastusta
joitakuita muita kohtaan, ja kun arvailtiin, että kuningatar oli
poistumassa Pariisista kamalin kostosuunnitelmin, oli jokainen
varoittanut ystäviänsä tai omaisiansa, mistä oli tuloksena, että huhu
tästä matkasta pian levisi pitkin kaupunkia kuin kulovalkeana.
Ensimmäiset vaunut, jotka saapuivat kuningattaren tultua, olivat hänen
korkeutensa prinssin; niissä ajoivat herra de Condé; hänen korkeutensa
prinsessa ja leskiprinsessa. Molemmat oli herätetty keskellä yötä,
heidän tietämättänsä, mitä oli tekeillä.
Toisissa vaunuissa tulivat Orleansin herttua, herttuatar, _la grande
Mademoiselle_ -- tämän tytär -- ja abbé de la Rivière, herttuan
eriämätön suosikki ja uskottu.
Kolmantena ryhmänä ilmestyivät herra de Longueville ja prinssi de
Conti, hänen korkeutensa prinssin lanko ja veli. He astuivat maahan,
lähestyivät kuninkaan ja kuningattaren vaunuja ja osoittivat hänen
majesteetillensa kunnioitustaan.
Kuningatar loi katseensa vaunujen perälle, kun niiden ovi oli jäänyt
auki, ja näki ajoneuvojen olevan tyhjillään.
"Mutta missä siis onkaan madame de Longueville?" hän kysäisi.
"Tosiaankin, missä on sisareni?" tiedusti hänen korkeutensa prinssi.
"Madame de Longueville on pahoinvointinen, madame", vastasi terttua,
"ja hän pyysi minua ilmoittamaan esteensä teidän majesteetillenne."
Anna loi nopean silmäyksen Mazariniin, joka vastasi huomaamattomalla
päänliikkeellä.
"Mitä te sanotte siitä?" kysyi kuningatar.
"Että siinä on pariisilaisille panttivanki", vastasi kardinaali.
"Miksei hän tullut?" kysyi hänen korkeutensa prinssi hiljaa veljeltään.
"Vaiti!" vastasi jälkimmäinen; "hänellä tietenkin on syynsä."
"Hän syöksee meidät turmioon", mutisi prinssi.
"Hän pelastaa meidät", sanoi Conti.
Vaunuja saapui nyt parvena. Marski de la Meilleraie, marski de
Villeroy, Guitaut, Villequier ja Comminges tulivat peräkkäin; molemmat
muskettisoturitkin ilmestyivät vuorostaan, pidellen d'Artagnanin ja
Portoksen hevosia. Ystävykset nousivat satulaan. Portoksen ajomies
siirtyi d'Artagnanin sijaan kuninkaallisten vaunujen ajopukille,
Mousqueton otti ajomiehen paikan ja hoiti tehtäväänsä seisovassa
asennossa -- syystä, jonka hän itse parhaiten tunsi -- kuten muinaiset
automedonit.
Vaikka kuningattarella oli tuhansia seikkoja mietittävänään, etsi hänen
katseensa d'Artagnania; mutta gascognelainen oli tavallisen
ymmärtäväisyytensä perusteella jo sekautunut joukkoon.
"Olkaamme etuosastona", sanoi hän Portokselle, "ja hankkikaamme
itsellemme hyvä yösija Saint-Germainissa, sillä kukaan ei ajattele
meitä. Olen peräti väsyksissä."
"Minä", vastasi Portos, "sorrun kerrassaan unen tarpeeseen. Mutta
ajatteles, että me emme saaneet vähääkään tapella! Pariisilaiset ovat
totisesti kovin tyhmiä."
"Mutta eiköhän se oikeammin johtune siitä, että me olemme kovin
nokkelia?" sanoi d'Artagnan.
"Kenties."
"Entä ranteesi, miten on sen laita?"
"Parempi; mutta luuletko, että me tällä kertaa saamme ne?"
"Mitkä?"
"Ka, sinä ylennyksesi ja minä arvonimeni!?"
"Tottahan toki, siitä melkein löisin vetoa. Sitäpaitsi, jos he eivät
muista, niin kyllä minä muistutan."
"Kuulen kuningattaren äänen", huomautti Portos. "Hän luullakseni pyytää
päästä ratsaille."
"Niin, kyllähän; mutta..."
"Mutta mitä?"
"Mutta kardinaalipa ei tahdo. Hyvät herrat", jatkoi d'Artagnan kääntyen
molempiin muskettisotureihin, "saattakaa kuningattaren vaunuja
älkääkä jättäytykö niiden viereltä. Me lähdemme pitämään huolta
yömajoituksesta."
Ja d'Artagnan kannusti ratsuansa Saint-Germainia kohti, Portos
kintereillään.
"Lähtekäämme, hyvät herrat!" virkkoi kuningatar.
Kuninkaalliset vaunut vierivät nyt taipaleelle, saattueenaan kaikki
muut ajoneuvot ja runsaasti viisikymmentä ratsastajaa.
Saint-Germainiin tultiin seikkailutta; maahan laskeutuessaan kuningatar
tapasi hänen korkeutensa prinssin, joka odotti seisten ja avopäin,
tarjotakseen hänen tuekseen kätensä.
"Outo herääminen pariisilaisille!" huudahti Itävallan Anna säteilevänä.
"Siitä tulee sota", virkkoi prinssi.
"No, tulkoon! Eikö meillä ole puolellamme Rocroyn, Nördlingenin ja
Lensin voittaja?"
Prinssi kumarsi kiitokseksi.
Kello oli kolme aamulla. Kuningatar astui ensimmäisenä linnaan; häntä
seurasivat kaikki muut: noin kaksisataa henkeä oli saattanut häntä
pakoretkelle.
"Messieurs", lausui kuningatar nauraen, "majoittukaa linnaan, -- se on
tilava, ja sijaa ei teiltä puutu; mutta kun tulomme oli aavistamaton,
ilmoitetaan minulle nyt, että täällä on ainoastaan kolme vuodetta,
kuninkaalle, minulle..."
"Ja Mazarinille", virkahti prinssi hiljaa.
"Ja minä saan siis maata lattialla?" kysyi Gaston d'Orléans kovin
kiusaantuneesti hymyillen.
"Ei, monseigneur", tokaisi Mazarin, "sillä kolmas vuode on tarkoitettu
teidän korkeudellenne."
"Mutta te?" kysyi prinssi.
"Ka, minä en menekään levolle", vastasi Mazarin; "minulla on työtä
suoritettavana."
Gaston antoi opastaa itsensä huoneeseen, jossa mainittu makuusija oli,
huolehtimatta siitä, miten hänen puolisonsa ja tyttärensä viettäisivät
yönsä.
"Kas niin, nyt minä lähden makuulle", sanoi d'Artagnan. "Tule mukaan,
Portos."
Portos seurasi d'Artagnania siinä järkkymättömässä luottamuksessa, jota
hänessä herätti ystävänsä erinomainen älykkyys.
He kävelivät rinnakkain linnanpihan poikki; Portos katseli suurin
silmin d'Artagnania, joka laskeskeli sormillaan.
"Neljäsataa yhden pistolin mukaan kappaleelta tekee neljäsataa
pistolia."
"Niin", mukasi Portos, "neljäsataa pistolia; mutta mikä se tekee
neljäsataa pistolia?"
"Yksi pistoli ei riitä", jatkoi d'Artagnan; "sietää saada louisdori."
"Mistä sietää saada louisdori?"
"Neljäsataa louisdorin mukaan kappaleelta tekee neljäsataa louisdoria."
"Neljäsataa?" kertasi Portos.
"Niin, niitä on kaksisataa, ja kukin tarvitsee vähintään kaksi. Kahden
mukaan hengeltä menee kaikkiaan neljäsataa."
"Mutta neljäsataa mitä?"
"Kuulehan", sanoi d'Artagnan.
Ja kun kaikenlaista väkeä oli keräytynyt ällistelemään hovin tuloa,
supatti hän Portoksen korvaan lauseensa lopun.
"Kyllä ymmärrän", vastasi Portos, "ymmärrän aivan hyvin, kautta
kunniani! Kaksisataa louisdoria kummallekin, se on sievoinen ansio;
mutta mitä siitä sanottaneen?"
"Sanottakoon mitä hyvänsä; sitäpaitsi ei kukaan saa tietää, että
keinottelu on meidän."
"Mutta kuka ottaa myynnin välittääkseen?"
"Eikö meillä ole Mousqueton?"
"Mutta minun livreijani?" sanoi Portos; "livreijani tunnetaan."
"Hän voi kääntää takkinsa nurin."
"Sinä olet aina järkevä, veikkoseni!" huudahti Portos. "Mistä hitosta
saatkaan kaikki aatoksesi?"
D'Artagnan hymyili.
Ystävykset lähtivät marssimaan ensimmäistä katua, jolle joutuivat;
Portos kolkutti lähimmän rakennuksen ulko-oveen oikealla puolella,
d'Artagnanin tehdessä saman tempun vastapäätä.
"Tarvitsemme olkia!" he sanoivat.
"Meillä ei ole olkia, monsieur", vastasivat avaamaan tulleet; "mutta
kääntykää rehukauppiaan puoleen."
"Ja missä on rehukauppias?"
"Viimeisessä isossa talossa tämän kadun varrella."
"Oikealla vai vasemmalla?"
"Vasemmalla."
"Onko täällä Saint-Germainissa muitakin, joilta voisi ostaa olkia?"
"On 'Palkitun Pässin' isäntä ja vuokratilallinen Gros-Louis."
"Missä he asuvat?"
"Rue des Ursulinesin varrella."
"Molemmatko?"
"Niin."
"Mainiota!"
Ystävykset hankkivat yhtä tarkan selvityksen jälkimmäisistä osoitteista
kuin olivat saaneet ensimmäisestäkin. Sitten d'Artagnan lähti
rehukauppiaan puheille ja osti kolmella pistolilla ne sataviisikymmentä
lyhdettä olkia, mitä tällä oli varastossa. Sieltä hän poikkesi
majataloon, missä tapasi Portoksen, joka oli jokseenkin samasta erästä
ostanut kaksisataa lyhdettä. Lopuksi he saivat vuokratilalliselta
satakahdeksankymmentä lisää, joten heillä oli kaikkiaan hallussaan
neljäsataa kolmekymmentä.
Koko Saint-Germainissa ei enää ollut olkia jäljellä.
Tämä saalistus ei ollut vienyt heiltä puolta tuntia enempää aikaa.
Asianmukaisesti evästettynä sai Mousqueton hoitaakseen tilapäisen
myyntiliikkeen. Häntä kiellettiin hellittämästä ainoatakaan lyhdettä
alle louisdorin, joten hänen huostaansa uskotun varaston arvo muka
nousi neljäänsataankolmeenkymmeneen kultarahaan.
Mousqueton ravisteli päätänsä, hän kun ei käsittänyt rahtuakaan
ystävysten keinottelusta.
D'Artagnan kaappasi kolme lyhdettä syliinsä ja palasi linnaan, missä
kaikki vilusta hytisten ja väsymykseen menehtymäisillään näkivät
kademielin kuninkaan, kuningattaren ja Monsieurin makaavan
telttasängyssä.
D'Artagnanin tulo suureen suojamaan herätti yleistä naurua, mutta
olematta huomaavinaankaan, että häntä tarkkailtiin, alkoi hän niin
rivakasti ja kätevästi laittaa olkivuodettaan, että kaikkien noiden
unettomuuteen tuomittujen uneliaiden kielelle herahti vesi.
"Olkia!" he huusivat, "olkia! Mistä saa olkia?"
"Minä näytän", tarjousi Portos.
Ja hän johti halulliset Mousquetonin luo, joka auliisti jakeli
lyhteitään lousdorista kappaleen. Hintaa kyllä pidettiin kutakuinkin
kalliina, mutta kuka ei olisi maksanut kahta tai kolmea louisdoria
muutaman tunnin hyvästä unesta, tuntiessaan sitä kipeästi
tarvitsevansa?
D'Artagnan luovutti vuoteensa kelle hyvänsä havittelijalle, uudistaen
sen ainekset kymmeneen kertaan peräkkäin; ja koska hänen katsottiin
muiden tavoin maksaneen louisdorin lyhteeltä, pisti hänkin vajaassa
tunnissa taskuunsa kolmekymmentä louisdoria. Kello viideltä aamulla
olivat oljet kahdeksankymmenen livren hinnassa lyhde, mutta ne
loppuivat kesken.
D'Artagnan oli älynnyt panna syrjään neljä lyhdettä omaan lukuunsa. Hän
otti taskustaan säilytyshuoneensa avaimen ja palasi Portoksen
saattamana tekemään tiliä Mousquetonin kanssa, joka vakavasti ja
arvokkaana kuten kunnon intendentti ainakin luovutti heille
neljäsataakolmekymmentä louisdoria ja piti vielä sata kultarahaa omina
hyvinään.
Mousqueton ei tiennyt, mitä linnassa oli tapahtunut; hän vain
ihmetteli, ettei hän ollut ennemmin älynnyt ruveta myymään olkia.
D'Artagnan kokosi kullan hattuunsa ja tasasi paluumatkalla saannoksensa
Portoksen kanssa. Kumpaisellekin jäi kaksisataaviisitoista louisdoria.
Vasta nyt huomasi Portos, että hänellä ei ollutkaan itselleen varattuna
olkia; hän pyörsi takaisin Mousquetonin luo, mutta tämä oli myynyt
viimeistä kortta myöten, jättämättä mitään omiksi tarpeiksi.
Hän tuli uudestaan tapaamaan d'Artagnania, joka neljän olkilyhteensä
avulla parhaillaan suloisin ennakkoaistimuksin valmisti vuodetta niin
pehmeätä, pääpuoli niin pöyhittynä ja jalkopää niin hyvin peitettynä,
että sitä olisi itse kuningaskin kadehtinut, ellei tämä olisi jo
nukahtanut omalle vuoteelleen.
D'Artagnan ei tahtonut mistään hinnasta tärvellä vuodettaan Portoksen
hyväksi, mutta neljästä louisdorista, jotka jälkimmäinen luki hänelle
kouraan, hän suostui päästämään Portoksen makuukumppanikseen.
Hän asetti miekkansa päänalusen viereen, laski pistoolit sivulleen,
levitti viitan jalkainsa päälle, pani viitan päälle hattunsa ja
ojentausi nautinnokseen oljille, jotka rauskahtivat hänen
allaan. Hyvillä mielin hän jo ajatteli, mitä herttaisia unia
kahdensadanyhdeksäntoista louisdorin voittaminen neljännestunnissa
mahtoikaan tuottaa, kun suojaman ovelta kajahtava ääni hätkähdytti
häntä.
"Herra d'Artagnan!" huudettiin; "herra d'Artagnan!"
"Täällä", vastasi Portos, "täällä!"
Portos oivalsi, että jos d'Artagnanin oli lähdettävä jonnekin, vuode
jäisi kokonaan hänen haltuunsa.
Muuan upseeri lähestyi.
D'Artagnan kohoutui kyynäspäänsä varaan.
"Tekö olette herra d'Artagnan?" kysyi häiritsijä.
"Niin, monsieur; mitä tahdotte?"
"Tulin noutamaan teitä."
"Kenen asialla?"
"Hänen ylhäisyytensä."
"Sanokaa monseigneurille, että aion nukkua ja että ystävänä neuvon
häntä tekemään samaten."
"Hänen ylhäisyytensä ei ole mennyt makuulle ja aikoo pysyäkin
jalkeilla; hän tarvitsee teitä nyt heti."
-- Rutto periköön tuon Mazarinin, joka ei osaa oikealla ajalla
nukkuakaan! -- mutisi d'Artagnan. -- Mitä hän minusta tahtonee?
Tehdäkseenkö minusta kapteenin? Siinä tapauksessa annan hänelle
anteeksi.
Ja muskettisoturi nousi nurkuen, otti miekkansa, hattunsa, pistoolinsa
ja viittansa sekä seurasi sitten upseeria, sillaikaa kun Portos vuoteen
yksinomaiseksi haltijaksi jäätyään yritti jäljitellä ystävänsä mukavaa
järjestelyä.
"Mosjöö d'Artagnan", virkkoi kardinaali havaitessaan näin hankalana
hetkenä kutsumansa miehen, "en ole unohtanut, kuinka innokkaasti olette
palvellut minua, ja tahdon antaa teille siitä todisteen."
-- Hyvä! -- ajatteli d'Artagnan; -- tuo kuulostaa joltakin.
Mazarin tähysti muskettisoturia ja näki hänen kasvojensa kirkastuvan.
"Ah, monseigneur..."
"Herra d'Artagnan", jatkoi kardinaali, "haluatteko tosiaan
kapteeniksi?"
"Kyllä, monseigneur!"
"Ja vieläkö ystävänne kaipaa parooniarvoa?"
"Tällä hetkellä, monseigneur, hän näkee siitä unta!"
"Siispä", sanoi Mazarin ottaen salkusta kirjeen, jota hän oli jo
näyttänyt d'Artagnanille, "ottakaa tämä asiakirja ja viekää se
Englantiin."
D'Artagnan silmäili kuorta: siinä ei ollut mitään osoitetta.
"Enkö saa tietää, kelle minun on se annettava?"
"Kyllä Lontooseen tultuanne; vasta siellä avaatte päällyskuoren."
"Ja mitä muita ohjeita saan?"
"Teidän tulee kaikin kohdin totella henkilöä, jolle kirje on
osoitettu."
D'Artagnan aikoi kysellä lisää, kun Mazarin lisäsi:
"Lähdette Boulogneen; siellä tapaatte 'Englannin Vaakunassa' nuoren
herrasmiehen, joka on nimeltään Mordaunt."
"Niin, monseigneur, ja miten pitää minun menetellä sen herrasmiehen
suhteen?"
"Seuratkaa häntä, minne hän vie teidät."
D'Artagnan katsoi kardinaaliin tyrmistyneenä.
"Kaikki on siis selvänä", virkkoi Mazarin; "kiirehtikää!"
"Kiirehtikää -- sepä helposti sanottu", vastasi d'Artagnan; "mutta
matkustukseen tarvitaan rahaa, ja siitä on minulla puute."
"Äh!" virkahti Mazarin korvallistaan raapien; "teillä on puute rahasta,
sanotte?"
"Niin, monseigneur."
"Entä eilen illalla lahjoittamani timantti?"
"Sen haluaa säilyttää muistona teidän ylhäisyydeltänne."
Mazarin huokasi.
"Englannissa on eleskely kallista, monseigneur, olletikin erityisenä
lähettiläänä."
"Hm", jupisi Mazarin, "se on hyvinkin vakava maa, ja vallankumouksesta
saakka siellä eletään mitä yksinkertaisimmin; mutta olkoon menneeksi!"
Hän veti lipastosta auki laatikon ja otti siitä kukkaron.
"Mitä sanotte näistä tuhannesta écu'sta?"
D'Artagnan työnsi alahuulensa tavattomasti ulospäin.
"Minä sanon, monseigneur, että se ei ole paljoa, kun en varmaankaan
lähde yksin."
"Otan kyllä lukuun", vastasi Mazarin, "että herra du Vallon tulee
mukaanne, -- se kunnon aatelismies, sillä teidän jälkeenne, hyvä mosjöö
d'Artagnan, hän on totisesti se mies, jota Ranskassa enimmin rakastan
ja pidän arvossa."
"Silloin, monseigneur", huomautti d'Artagnan osoittaen kukkaroa, jota
Mazarin ei ollut vielä hellittänyt kädestään, "koska niin suuresti
rakastatte ja pidätte arvossa häntä, käsittänette myös..."
"No, hänen tähtensä lisään kaksisataa écu'ta."
-- Visukinttu! -- mutisi d'Artagnan. "Mutta palatessamme", hän lisäsi
ääneen, "voinemme ainakin luottaa herra Portoksen parooniuden ja minun
kapteenivaltuuteni myöntämiseen?"
"Kautta Mazarinin kunnian!"
-- Parempi vakuus olisi minulle enemmän mieleen, -- tuumi d'Artagnan
itsekseen, virkkaen sitten ääneen:
"Enkö saa ilmaista kunnioitustani hänen majesteetilleen
kuningattarelle?"
"Hänen majesteettinsa nukkuu", vastasi Mazarin vilkkaasti, "ja teidän
on lähdettävä viipymättä. Hyvästi siis, monsieur!"
"Vielä sananen, monseigneur: jos siellä tapellaan, missä liikun, niin
otanko osaa?"
"Noudatatte kaikessa sen henkilön määräyksiä, jonka luokse teidät
lähetän."
"Hyvä on, monseigneur", vastasi d'Artagnan ojentaen kätensä
vastaanottamaan kukkaroa; "vakuutan teille syvää kunnioitustani."
Hän solutti massin hiljalleen tilavaan taskuunsa ja virkkoi upseeriin
kääntyen:
"Monsieur, menisittekö nyt herättämään hänen ylhäisyytensä puolesta
herra du Valloninkin ja sanomaan hänelle, että odotan häntä tallissa?"
Upseeri kiirehti asialleen niin innokkaasti, että moinen kerkeys näytti
d'Artagnanista hieman itsekkäältä.
Portos oli vuorostaan ojentautunut olkivuoteelleen ja alkanut tapansa
mukaan kuorsata kaikuvasti, kun hän tunsi jonkun naputtavan
olkapäähänsä.
Hän luuli sitä d'Artagnaniksi eikä hievahtanut.
"Kardinaalin asialla", ilmoitti upseeri.
"Häh", huudahti Portos levittäen silmänsä suuriksi; "mitä sanottekaan?"
"Sanon, että hänen ylhäisyytensä lähettää teidät Englantiin ja että
herra d'Artagnan odottaa teitä tallissa."
Portos huokasi raskaasti, nousi seisaalle, otti hattunsa, pistoolinsa,
säilänsä ja viittansa sekä vilkaisi lähtiessään kaihomielisesti
vuoteeseen, jolla hän oli toivonut nauttivansa mitä makeinta unta.
Tuskin oli hän kääntänyt selkänsä, kun upseeri omaksui hänen paikkansa,
ja hän ei ollut vielä ehtinyt kynnyksen yli, kun hänen jälkeläisensä jo
vuorostaan vetää jyryytteli hirsiä. Se olikin varsin luonnollista, hän
kun oli kuningasta, kuningatarta ja monseigneur Gaston d'Orléansia
lukuunottamatta koko seurueesta ainoa, joka nukkui ilmaiseksi.