Richelieu-portilla tultiin d'Artagnania vastaan, ja kun töyhtöhatusta
ja kultanauhaisesta viitasta nähtiin, että hän oli muskettisoturien
upseeri, saarrettiin hänet aikeessa pakottaa tulija huutamaan: "Alas
Mazarin!" Tämä ensimmäinen mielenosoitus herätti hänessä aluksi
rauhattomuutta; mutta saadessaan tietää, mistä oli kysymys, hän huusi
niin kaikuvalla äänellä, että vaateliaimmatkin tyytyivät.
Hän seurasi Richelieu-katua ja pohti, millä tavoin hänen oli
toimitettava vuorostaan kuningatar kaupungista, sillä ei käynyt
ajatteleminenkaan viedä häntä hovivaunuissa. Samassa hän huomasi
ajoneuvot madame de Guéménéen rakennuksen portilla.
-- Hitto, -- hän virkahti itsekseen, -- se olisi luvallinen sotajuoni!
Ja hän lähestyi kuomuvaunuja ja silmäili vaununoviin maalattua vaakunaa
sekä ajopukilla istuvan miehen livreijaa.
Tämä tarkastus oli sitä helpompi, kun ajaja oli uinahtanut sikeästi.
-- Nehän ovat herra koadjutorin vaunut, -- tuumi hän; -- kautta
kunniani, alanpa uskoa, että Kaitselmus on puolellamme.
Hän nousi hiljaa vaunuihin ja sanoi vetäen silkkirihmasta, joka johti
ajajan pikkusormeen:
"Palais-Royaliin!"
Nopeasti havahtuen ajoi mies käskettyyn suuntaan, vähääkään
aavistamatta, että käsky ei ollut hänen isäntänsä antama. Sveitsiläinen
huovi oli juuri sulkemaisillaan ristikkoportit; mutta nähdessään uhkeat
ajopelit luuli hän jonkun ylhäisen vieraan saapuvan ja antoi vaunujen
vieriä pylväskäytävään, jonne ne pysähtyivät.
Vasta siellä huomasi ajaja, että vaunujen takana ei seissytkään
lakeijoita.
Hän luuli nyt, että koadjutori oli lähettänyt heidät pois, hyppäsi alas
ajopukilta ohjaksia hellittämättä ja tuli avaamaan vaununovea.
D'Artagnan hyppäsi nyt vuorostaan maahan, ja samassa kun ajaja
isäntänsä näkemisessä pettyneenä kavahti pelästyen taaksepäin, tarttui
anastaja vasemmalla kädellään hänen kaulukseensa ja asetti oikealla
pistoolin hänen rintaansa vasten.
"Jos hiiskut sanankaan", varoitti d'Artagnan, "niin olet kuoleman oma!"
Ajaja näki puhuttelijansa kasvonilmeestä, että hän oli joutunut ansaan,
ja hän jäi seisomaan avosuin ja silmät suurina.
Pihalla käveli kaksi muskettisoturia; d'Artagnan huusi heitä nimeltä.
"Herra de Bellière", hän virkkoi toiselle, "suvaitkaa ottaa ohjakset
tuon kelpo miehen kädestä, nouskaa ajopukille, ajakaa vaunut
salaportaiden ovelle ja odottakaa minua siellä, asia on tärkeä ja
kuuluu kuninkaan palvelukseen."
Muskettisoturi tiesi, että hänen luutnanttinsa ei voinut
palvelustoimissa tehdä mitään huonoa pilaa; hän totteli sanaakaan
virkkamatta, vaikka määräys tuntui hänestä kummalliselta.
D'Artagnan kääntyi toiseen muskettisoturiin.
"Herra du Verger", hän sanoi, "auttakaa minua viemään tämä mies
talteen."
Muskettisoturi arveli luutnanttinsa pidättäneen jonkun valepukuisen
prinssin; hän kumarsi, veti miekkansa ja ilmaisi merkillä olevansa
valmis.
D'Artagnan nousi ylös portaita vankinsa saattamana, jota taasen saattoi
muskettisoturi, astui eteiskäytävän poikki ja saapui Mazarinin
odotushuoneeseen.
Bernouin odotti kärsimättömästi tietoja herrastaan.
"No, miten kävi, monsieur?" hän kysyi.
"Mainiosti, hyvä Bernouin; mutta tässä on mies, joka teidän tulee
toimittaa hyvään turvaan."
"Mihin sitten?"
"Mihin hyvänsä, kunhan valitsemassanne paikassa on munalukoilla
ummistettavat ikkunaluukut ja avaimella lukittava ovi."
"Sellainen meillä on, monsieur", vastasi Bernouin.
Ja ajaja-parka vietiin kammioon, jonka ikkunoissa oli ristikot ja joka
hyvin suuresti muistutti vankilaa.
"Nyt, hyvä ystävä", virkkoi d'Artagnan, "pyydän teitä suosiollisesti
luovuttamaan minulle hattunne ja viittanne."
Ajaja ei luonnollisesti tehnyt vähintäkään vastarintaa; hän oli muuten
niin ällistyksissäänkin seikkailustaan, että hoippui ja soperteli kuin
päihtynyt. D'Artagnan laski tarvitsemansa vaatekappaleet
kamaripalvelijan käsivarrelle.
"Nyt, herra du Verger", sanoi d'Artagnan, "sulkeutukaa te tämän miehen
seuraan, kunnes herra Bernouin tulee avaamaan oven. Siitä tulee
jokseenkin pitkällinen ja ikävänlainen palvelusvuoro, sen tiedän, mutta
ymmärrättehän", hän lisäsi vakavasti, "että se tapahtuu kuninkaan
asioissa."
"Kuten käskette, herra luutnantti", vastasi muskettisoturi, joka
oivalsi tehtävänsä tärkeyden.
"Vielä muuan seikka", jatkoi d'Artagnan; "jos tämä mies yrittää paeta
tai huutaa, niin lävistäkää hänet miekallanne."
Muskettisoturi teki päällään liikkeen ilmaistakseen, että hän tahtoi
säntillisesti totella ohjeitaan.
D'Artagnan poistui Bernouinin kanssa.
Kello löi kaksitoista.
"Viekää minut kuningattaren kappeliin", hän sanoi, "ilmoittakaa
hänelle, että olen täällä, ja pankaa tuo kääry sekä panostettu musketti
niiden vaunujen ajopukille, jotka odottavat salaportaiden juurella."
Bernouin vei d'Artagnanin rukouskammioon; siellä hän istuutui
mietteissään.
Palais-Royalissa oli kaikki mennyt tavallista menoansa. Kello
kymmeneltä olivat melkein kaikki juhlavieraat poistuneet, kuten olemme
jo maininneet; ne, joiden piti paeta hovin mukana, olivat saaneet
ohjeensa, ja kunkin oli käsketty saapua keskiyön ja kello yhden välillä
Cours-la-Reinelle.
Kello kymmenen lähti Itävallan Anna kuninkaan luo. Anjoun herttua oli
toimitettu levolle, mutta nuori Louis oli vielä jalkeilla, huvitellen
tinasotamiesten järjestämisellä taistelurintamaan; se ajanvietto oli
hänelle hyvin mieluista. Kaksi hovipoikaa leikki hänen kanssaan.
"Laporte", sanoi kuningatar, "on aika toimittaa hänen majesteettinsa
makuulle."
Kuningas pyysi saada olla vielä ylhäällä, häntä kun muka ei lainkaan
unettanut; mutta kuningatar oli itsepintainen.
"Sinunhan on kello kuusi huomisaamuna lähdettävä Conflansiin kylpemään,
Ludvig? Pyysit sitä itse."
"Olette oikeassa, madame", vastasi kuningas, "ja valmis olenkin
vetäytymään huoneeseeni, jahka olette syleillyt minua. Laporte, antakaa
kynttilänjalka chevalier de Coislinille."
Kuningatar painoi huulensa valkoiselle ja sileälle otsalle, jonka
hänelle tarjosi kuninkaallinen lapsi niin vakavana sävyltään, että hän
ilmeisesti jo tunsi hovikaavan vaikutusta.
"Nuku joutuin, Ludvig", kehoitti kuningatar, "sillä sinut herätetään
varhain."
"Teen parhaani totellakseni teitä, madame", lupasi nuori Ludvig, "mutta
minua ei ollenkaan nukuta."
"Laporte", virkkoi Itävallan Anna hiljaa, "hakekaa joku hyvin ikävä
kirja hänen majesteettinsa luettavaksi, mutta älkää riisuutuko."
Kuningas lähti ritari de Coislinin saattamana, joka kantoi
kynttilänjalkaa. Toinen hovipoika vietiin huoneeseensa.
Kuningatar palasi huoneustoonsa. Hänen hovinaisensa -- nimittäin madame
de Brègy, mademoiselle de Beaumont, madame de Motteville ja tämän sisar
Socratine, joka oli järkevyytensä perusteella saanut tämän lisänimen --
toivat hänelle pukeutumishuoneeseen päivällisen jäännökset, jotka
tavallisuuden mukaan olivat kuningattaren illallisateriana.
Kuningatar antoi sitten määräyksensä, puheli päivällisistä, joihin
hänet oli markiisi de Villequier kutsunut ylihuomiseksi, nimesi
henkilöt, jotka hän oli valinnut saattueekseen siihen tilaisuuteen, ja
ilmoitti lisäksi, että hän aikoi seuraavana päivänä käydä Val-de-Gracen
kappelissa rukoilemassa sekä käski ensimmäisen kamaripalvelijansa
Béringhenin tulla mukaan sille retkelle.
Naisten lopetettua ateriansa oli kuningatar olevinaan hyvin väsynyt ja
siirtyi makuuhuoneeseensa. Madame de Motteville, jolla tänä iltana
oli vasituinen palvelusvuoro, seurasi häntä sinne ja auttoi
riisuutumisessa. Kuningatar laskeusi sitten vuoteelle, haastoi muutaman
minuutin ajan ystävällisesti hovinaisen kanssa ja toivotti tälle hyvää
yötä.
Juuri silloin saapui d'Artagnan Palais-Royalin pihalle koadjutorin
vaunuissa.
Hetkisen kuluttua vierivät hovinaisten ajopelit pois, ja ristikkoportti
suljettiin heidän jälkeensä.
Puoliyön hetki kajahti.
Viittä minuuttia myöhemmin Bernouin koputti kuningattaren makuuhuoneen
oveen, tullen kardinaalin salakäytävää myöten.
Itävallan Anna meni itse avaamaan.
Hän oli jo pukeutunut, nimittäin vetänyt jalkaansa sukat ja kietoutunut
pitkään aamuvirttään.
"Tekö siellä, Bernouin?" hän virkkoi; "onko herra d'Artagnan tullut?"
"On, madame; hän odottaa rukoushuoneessa teidän majesteettinne
valmistautumista."
"Olen valmis. Menkää sanomaan Laportelle, että hänen pitää herättää ja
pukea kuningas; poiketkaa sitten marski de Villoroyn luo ja pyytäkää
häntä olemaan valmiina minun puolestani."
Bernouin kumarsi ja lähti.
Kuningatar astui kappeliinsa, jota valaisi vain yksinkertainen
venetsialainen lasilamppu. Hän näki d'Artagnanin seisovan odottamassa.
"Tekö siinä?" virkkoi kuningatar.
"Niin, madame."
"Oletteko valmis?"
"Kyllä olen."
"Ja herra kardinaali?"
"On päässyt kaupungista ilman tapaturmaa. Hän odottaa teidän
majesteettianne Cours-la-Reinellä."
"Mutta missä ajoneuvoissa lähdemme matkalle?"
"Kaikki on kunnossa; kuomuvaunut odottavat teidän majesteettianne
tuolla alhaalla."
"Lähtekäämme kuninkaan luo."
D'Artagnan kumarsi ja seurasi kuningatarta.
Nuori Ludvig oli jo pukeutunut, kenkiä ja ihokasta lukuunottamatta;
ihmeissään antoi hän menetellä kanssaan miten haluttiin, tehden
kysymyksiä Laportelle, joka vastaili ainoastaan:
"Sire, se tapahtuu kuningattaren käskystä."
Vuodepeite oli heitetty sivulle, ja kuninkaan hurstit paljastuivat niin
kuluneina, että niissä näkyi paikoitellen reikiä.
Sekin oli Mazarinin itaruuden tuloksia.
Kuningatar astui sisälle, ja d'Artagnan seisahtui kynnykselle.
Kuningattaren nähdessään lapsi irroittausi Laporten käsistä ja riensi
hänen luokseen.
Kuningatar viittasi d'Artagnania lähestymään.
D'Artagnan totteli.
"Poikani", lausui Itävallan Anna osoittaen muskettisoturia, joka seisoi
tyynenä ja avopäin, "tässä on herra d'Artagnan, yhtä urhoollinen mies
kuin ne muinaiset sankarit, joiden seikkailuista niin mielelläsi
kuuntelet hovinaisteni kertomuksia. Muista tarkoin hänen nimensä ja
paina mieleesi hänen kasvonsa, jotta sinä et unohda hänen ulkomuotoaan,
sillä hän tekee meille tänä yönä suuren palveluksen."
Nuori kuningas katseli upseeria suurilla, ylpeillä silmillään ja
toisti:
"Herra d'Artagnan?"
"Niin, se on hänen nimensä, poikani."
Kuningas kohotti hitaasti pikku kätensä ja ojensi sen
muskettisoturille; tämä painui toisen polvensa varaan ja suuteli kättä.
"Herra d'Artagnan", kertasi Ludvig vielä; "hyvä on, madame."
Samassa kuului kohua, joka tuntui lähenevän.
"Mitä nyt?" virkahti kuningatar.
"Kas vain!" vastasi d'Artagnan heristäen tarkkaa korvaansa ja
teroittaen varman katseensa; "tuo on levottoman kansanjoukon
mellakkaa."
"Meidän on paettava", sanoi kuningatar.
"Teidän majesteettinne on uskonut minulle tämän hankkeen johdon; meidän
tulee jäädä ja ottaa selville, mitä on tekeillä."
"Herra d'Artagnan!"
"Vastaan kaikesta."
Mikään ei vaikuta toisen mieleen niin nopeasti kuin varma esiintyminen.
Kuningatar, ollen itse luonteeltaan luja ja miehuullinen, osasi varsin
hyvin pitää arvossa noita kahta avua toisissakin.
"Tehkää kuten tahdotte", hän myöntyi; "turvaudun teihin."
"Suvaitseeko teidän majesteettinne sallia, että minä koko tässä asiassa
annan käskyjä teidän nimessänne?"
"Määräilkää vain, monsieur."
"Mitä siis jälleen tahtookaan kansa?" kysyi kuningas.
"Sen saamme piankin tietää, sire", vastasi d'Artagnan.
Ja hän meni joutuisasti ulos huoneesta.
Meteli yltyi; se tuntui saartavan Palais-Royalin joka taholta.
Sisäpuolelta kuului huutoja, joiden merkitystä ei voinut käsittää. Oli
ilmeistä, että tyytymättömyyttä ja kapinoimista oli vallalla. Puoleksi
pukeutunut kuningas, kuningatar ja Laporte jäivät kaikki siihen tilaan
ja melkein siihen paikkaankin, missä olivat, kuunnellen ja odottaen.
Comminges, joka oli tänä yönä vartiovuorolla Palais-Royalissa, kiirehti
sisälle; hänellä oli noin kaksisataa miestä linnanpihoilla ja
talleissa, ja hän asetti ne kuningattaren käytettäviksi.
"No niin", kysyi Itävallan Anna nähdessään d'Artagnanin palaavan, "mikä
on hätänä?"
"Madame, on levinnyt huhu, että kuningatar on poistunut
Palais-Royalista, vieden mukanaan kuninkaan. Sentähden kansa vaatii
nähdäkseen todisteen, että niin ei ole asian laita, uhaten muussa
tapauksessa hajoittaa koko palatsin."
"Haa, jo menee liian pitkälle!" huudahti kuningatar; "kyllä näytän
heille, että minä en ole poistunut."
Kuningattaren kasvonilmeestä huomasi d'Artagnan, että hän aikoi antaa
jonkun väkivaltaisen käskyn. Hän lähestyi kuningatarta ja sanoi hiljaa:
"Vieläkö teidän majesteettinne luottaa minuun?"
Tämä ääni sai Annan säpsähtämään.
"Kyllä, monsieur, täydellisesti", hän vastasi. "Puhukaa!"
"Suvaitseeko kuningatar toimia neuvojeni mukaan?"
"Puhukaa vain!"
"Teidän majesteettinne suvaitkoon lähettää pois herra de Commingesin,
käskien hänen sulkeutua miehinensä päävartioon ja talleihin."
Comminges loi d'Artagnaniin sen kateellisen katseen, jolla jokainen
hovimies näkee uuden suosikin ilmestyvän.
"Te kuulitte, Comminges?" virkkoi kuningatar.
D'Artagnan astui soturin luo; terävänäköisenä oli hän havainnut tuon
levottoman silmäyksen.
"Suokaa minulle anteeksi, herra de Comminges", hän sanoi; "olemmehan
molemmin kuningattaren palvelijoita? Nyt on minun vuoroni toimia hänen
hyödykseen; älkää siis kadehtiko tätä onneani."
Comminges poistui kumartaen.
-- Kas niin --, arveli d'Artagnan itsekseen, -- siinäpä minulle
vihamies lisää!
"Ja nyt", virkkoi kuningatar d'Artagnaniin kääntyen, "mitä on tehtävä?
Sillä kuulettehan, että melu ei suinkaan vaimene, vaan yltyy yhäti."
"Madame", vastasi d'Artagnan, "kansa tahtoo nähdä kuninkaan ja sen on
nähtävä hänet."
"Kuinka! Nähtävä hänet! Missä sitten? Parvekkeella?"
"Ei, madame, vaan täällä, vuoteellaan nukkumassa."
"Voi, teidän majesteettinne, herra d'Artagnan on aivan oikeassa!"
huudahti Laporte.
Kuningatar mietti ja myhäili naisen tavoin, jolle teeskentely ei ollut
vierasta.
"Tosiaankin", hän jupisi.
"Herra Laporte", määräsi d'Artagnan, "menkää Palais-Royalin
ristikkoportista ulos ilmoittamaan kansalle, että sen toivomus
täytetään ja että se viiden minuutin kuluttua ei ainoastaan saa nähdä
kuningasta, vaan vieläpä makaamassa vuoteellaan. Lisätkää, että
kuningas nukkuu ja että kuningatar pyytää olemaan hiljaa, jotta hän ei
heräisi."
"Mutta eiväthän kaikki, vaan kahden tai neljän henkilön lähetystö?"
"Kaikki, madame."
"Mutta ajatelkaa toki, ne pidättelevät meitä päivänkoittoon asti."
"Selviämme siitä neljännestunnissa. Minä vastaan kaikesta, madame;
uskokaa minua, tunnen kansan: se on suuri lapsi, jota tarvitsee vain
hemmotella. Nukkuvan kuninkaan edessä se on mykkä, sävyisä ja lauhkea
kuin karitsa."
"Menkää, Laporte", käski kuningatar.
Nuori kuningas lähestyi äitiänsä.
"Miksi tehdä kaikkea mitä nuo ihmiset tahtovat?" hän kysyi.
"Täytyy, poikani", vastasi Itävallan Anna.
"Mutta jos minulle sanotaan _täytyy_, niin enhän enää olekaan
kuningas?"
Kuningatar seisoi sanattomana.
"Sire", virkkoi d'Artagnan, "salliiko teidän majesteettinne minun tehdä
erään kysymyksen?"
Ludvig XIV kääntyi päin, ihmeissään siitä, että häntä rohjettiin
puhutella; kuningatar puristi lapsen kättä.
"Kyllä, monsieur", vastasi tämä.
"Muistaako teidän majesteettinne Fontainebleaun puistossa tai
Versaillesin palatsin linnanpihalla leikkiessänne joskus nähneenne
taivaan äkkiä synkistyvän ja kuulleenne ukkosen jyrinää?"
"Muistan kyllä."
"No niin, tuo ukkonen sanoi teidän majesteetillenne, vaikka
halusittekin suuresti pitkittää leikkiänne: Menkää sisälle, sire,
teidän täytyy!"
"Totta kyllä, monsieur; mutta minulle onkin sanottu, että ukkosen
jyrinä on Jumalan ääni."
"No, sire", pitkitti d'Artagnan, "kuunnelkaa kansan kohua, niin
huomaatte, että se elävästi muistuttaa ukkosta."
Samassa tosiaan kuului kamalaa jymyä, jonka kaikua yötuulahdus
kuljetti.
Äkkiä se taukosi.
"Sire", huomautti d'Artagnan, "kansalle on nyt sanottu, että te
nukutte; näettehän, että yhäti olette kuningas?"
Kuningatar katseli ihmetellen tätä kummallista miestä, jonka loistava
uljuus kohotti suurimpien urhojen tasalle, samalla kun hänen terävä
älynsä veti vertoja kelle hyvänsä.
Laporte astui huoneeseen.
"No niin, Laporte?" kysyi kuningatar.
"Madame", vastasi tämä, "herra d'Artagnanin ennustus piti paikkansa; ne
rauhoittuivat kuin loihdittuina. Niille avataan nyt portit, ja viiden
minuutin kuluttua ne ovat täällä."
"Laporte", esitti kuningatar, "jos te panisitte jonkun pojistanne
kuninkaan sijalle, niin me voisimme sillaikaa paeta."
"Jos teidän majesteettinne käskee", vastasi Laporte, "niin poikani ovat
kuningattaren käytettävissä kuten minäkin."
"Se ei käy laatuun", epäsi d'Artagnan, "sillä jos joku heistä tuntisi
hänen majesteettinsa ja keksisi juonen, olisi kaikki hukassa."
"Olette oikeassa, monsieur, olette aina oikeassa", myönsi Itävallan
Anna. "Viekää kuningas levolle, Laporte."
Laporte asetti kuninkaan pukeutuneena vuoteelle, peittäen hänet sitten
olkapäitä myöten.
Kuningatar kumartui suutelemaan kuningasta otsalle.
"Ole nukkuvinasi, Ludvig", hän sanoi.
"Kyllä", vastasi kuningas, "mutta minä en tahdo, että yksikään noista
ihmisistä kajoo minuun."
"Sire, minä olen saapuvilla", virkkoi d'Artagnan, "ja takaan teille,
että jos ainoakaan yrittää sitä julkeutta, hän saa maksaa sen
hengellään."
"Mitä on nyt tehtävä", kysyi kuningatar, "sillä minä kuulen niiden
tulevan?"
"Herra Laporte, menkää heitä vastaan ja pyytäkää heitä uudestaan
olemaan hiljaa. Madame, odottakaa tuossa ovella. Minä seison kuninkaan
päänalusen vieressä, valmiina kuolemaan hänen edestään."
Laporte meni ulos, kuningatar asettui oviverhojen ääreen, d'Artagnan
hiipi uutimien taakse.
Sitten kuului suuren väkijoukon kumeata ja tasaista tömistelyä;
kuningatar itse kohotti oviverhoa, laskien sormensa huulilleen.
Kuningattaren nähdessään miehet pysähtyivät kunnioittavaan asentoon.
"Astukaa sisälle, hyvät herrat, astukaa sisälle!" sanoi kuningatar.
Joukon valtasi silloin epäröimisen tunne, joka läheni häpeilyä:
tunkeutujat olivat valmistautuneet kohtaamaan vastarintaa ja
vastaväitteitä, murtamaan auki ristikkoportit ja suistamaan vartijat
nurin; mutta portit olivat avautuneet itsestään, ja kuninkaalla ei
ainakaan näköjään ollut mitään muuta vartiota vuoteensa äärellä kuin
äitinsä.
Etunenään asettuneet sopersivat jotain ja yrittivät peräytyä.
"Astukaa vain sisälle, hyvät herrat"; kehoitti Laporte, "koska
kuningatar sen sallii."
Muuan toisia rohkeampi uskaltausi kynnyksen yli ja lähestyi
varpaisillaan. Muut seurasivat nyt hänen esimerkkiään, ja huone täyttyi
hiljaisesti ikäänkuin olisivat kaikki nuo tulijat olleet mitä nöyrintä
ja hartainta hoviväkeä. Ulkopuolella kurottausi pitkä jono päitä, kun
ne, jotka eivät olleet mahtuneet sisälle, nousivat varpailleen
katselemaan. D'Artagnan näki tämän kaiken aukosta, jonka hän oli
sohaissut uutimeen; ensimmäisen tulijan hän tunsi Planchetiksi.
"Monsieur", virkkoi tälle kuningatar, käsittäen hänet joukon
johtajaksi, "te olette halunnut nähdä kuninkaan, ja minä tahdoin itse
näyttää hänet teille. Astukaa lähemmäksi, katsokaa häntä ja sanokaa,
näkyykö täällä pakoaikeita."
"Ei suinkaan", vastasi Planchet hiukan hämmennyksissään hänelle
suodusta odottamattomasta kunniasta.
"Sanokaa siis hyville ja uskollisille pariisilaisilleni", pitkitti
Itävallan Anna, huulillaan hymy, jonka ilmeestä d'Artagnan ei
erehtynyt, "että olette nähnyt kuninkaan makuulla ja nukkumassa sekä
kuningattarenkin lähdössä levolle."
"Sanon kyllä, madame, ja samaa tahtovat vakuuttaa kaikki täällä olleet,
mutta..."
"Mutta mitä?" kysyi Itävallan Anna.
"Suokoon teidän majesteettinne minulle anteeksi", sanoi Planchet,
"mutta onko tuossa todellakin kuningas nukkumassa vuoteella?"
Kuningatar hätkähti.
"Jos teidän joukossanne on ketään, joka tuntee kuninkaan", hän virkkoi,
"niin hän astukoon esiin ja ilmoittakoon, makaako tässä varmasti hänen
majesteettinsa."
Viittaan kääriytynyt mies, joka peitti kauluksella kasvojansakin,
lähestyi, kumartui vuoteen yli ja katseli kuningasta.
D'Artagnan luuli hetkiseksi, että miehellä oli pahaa mielessä, ja
kouraisi miekkansa kahvaa; mutta kumartuessaan tuli tämä hiukan
paljastaneeksi kasvojaan ja d'Artagnan tunsi koadjutorin.
"Kyllä siinä on kuningas", vakuutti tarkastaja kohoutuen. "Jumala hänen
majesteettiansa siunatkoon."
Ja kaikki nämä miehet, jotka olivat saapuneet raivostuneina, heltyivät
nyt suuttumuksesta sääliin ja toivottivat vuorostaan taivaan siunausta
kuninkaalliselle lapselle.
"Kiittäkäämme nyt kuningatarta, hyvät ystävät", virkkoi Planchet, "ja
poistukaamme."
Kaikki kumarsivat ja vetäytyivät vähitellen ulos yhtä hiljaisesti kuin
olivat tulleetkin. Ensimmäisenä saapunut Planchet poistu viimeisenä.
Kuningatar pidätti hänet.
"Mikä on nimenne, hyvä mies?" kysyi hän.
Planchet kääntyi päin, tyrmistyneenä tiedustuksesta.
"Niin", pitkitti kuningatar; "katson tämäniltaisen käyntinne yhtä
suureksi kunniaksi itselleni kuin olisitte ollut prinssi, ja haluan
saada tietää nimenne."
-- Kyllä kai minua sitten myös prinssin lailla kohdeltaisiinkin --
ajatteli Planchet; -- ei, kiitos!
D'Artagnania vapisutti pelko, että Planchet sadun korpin tavoin
mielisteltynä virkkaisi nimensä ja että kuningatar myös samalla saisi
tietää Planchetin olleen hänen palveluksessaan.
"Madame", vastasi Planchet kunnioittavasti, "nimeni on Dulaurier,
palveluksessanne."
"Kiitän, herra Dulaurier", sanoi kuningatar. "Ja mikä on ammattinne?"
"Madame, olen vaatekauppias Rue des Bourdonnaisin varrella."
"Sitä vain tahdoin tietää", lopetti kuningatar; "olen teille hyvin
kiitollinen, hyvä herra Dulaurier, ja saatte vielä kuulla minusta."
-- Kas, kas! -- jupisi d'Artagnan astuessaan esille uutimien takaa, --
mestari Planchet ei totisesti ole mikään taulapää; näkee kyllä, että
hän on käynyt hyvän koulun.
Tämän oudon kohtauksen eri esittäjät katselivat tovin toisiansa
sanaakaan virkkamatta, kuningatar seisten ovella, d'Artagnan astuneena
puolittain esiin piilostaan, kuningas kohoutuneena kyynäspäänsä varaan
ja valmiina vaipumaan takaisin vuoteelleen, jos vähäisinkään melu
ilmaisi väenpaljouden palaavan; mutta kohu etääntyikin yhä enemmän ja
kuoleutui viimein kokonaan kuuluvista.
Kuningatar hengitti huojentuneesti; d'Artagnan kuivasi kosteata
otsaansa, ja kuningas lipui alas makuusijaltaan, sanoen:
"Lähtekäämme!"
Samassa saapui Laporte takaisin.
"No?" kysyi kuningatar.
"Teidän majesteettinne", vastasi kamaripalvelija, "seurasin heitä
ristikkoporteille asti; he ilmoittivat kaikille tovereilleen nähneensä
kuninkaan ja puhutelleensa kuningatarta, ja joukko poistui ylpeänä ja
mahtavana."
"Niitä kurjia!" mutisi kuningatar; "he saavat kalliisti maksaa
julkeutensa, sen lupaan heille!"
Sitten hän virkkoi d'Artagnaniin kääntyen:
"Monsieur, te olette tänä iltana antanut minulle parhaat neuvot, mitä
olen eläissäni saanut. Pitkittäkää: mitä tulee meidän nyt tehdä?"
"Herra Laporte", määräsi d'Artagnan, "täydentäkää nyt hänen
majesteettinsa pukeutuminen."
"Voimme siis lähteä matkalle?" kysyi kuningatar.
"Milloin teidän majesteettinne suvaitsee; tarvitsee vain laskeutua alas
salaportaita, minä odotan veräjällä."
"Menkää, monsieur", sanoi kuningatar; "tulen hetimiten."
D'Artagnan lähti; vaunut olivat paikallaan, muskettisoturi istui
ajopukilla.
D'Artagnan otti mytyn, jonka Bernouin oli hänen käskystään vienyt
muskettisoturin jalkoihin. Siinähän oli, kuten muistettaneen, herra de
Gondyn ajurin hattu ja viitta.
Hän heitti viitan hartioilleen ja painoi hatun päähänsä.
Muskettisoturi laskeusi ajopukilta.
"Monsieur", haastoi d'Artagnan, "nyt menette päästämään vapaaksi
toverinne, joka vartioitsee ajajaa. Nousette sitten ratsaille ja
lähdette Tiquetonne-kadulle, la Cheyxette-hotelliin, noutaaksenne minun
ja herra du Vallonin hevoset. Te satuloitsette ne kenttäkuntoon,
ratsastatte ulos Pariisista taluttaen niitä suitsista ja tulette
Cours-la-Reinelle. Jollette tapaa siellä ketään, niin pitkitätte matkaa
Saint-Germainiin asti. Se tapahtuu kuninkaan palveluksessa."
Muskettisoturi kohotti kätensä hatunreunaan ja lähti panemaan toimeen
saamiansa määräyksiä.
D'Artagnan nousi ajopukille.
Hänellä oli pistoolipari vyössään, musketti jaloissaan ja paljastettu
miekka takanaan.
Kuningatar ilmestyi esiin; hänen takanaan tulivat kuningas ja tämän
veli, Anjoun herttua.
"Koadjutorin kuomuvaunut!" huudahti Itävallan Anna hätkähtäen askeleen
taaksepäin.
"Niin, madame", vastasi d'Artagnan, "mutta tulkaa huoletta: minä olen
ajamassa."
Kuningatar huudahti kummastuneena ja nousi vaunuihin. Kuningas ja
monsieur tulivat hänen perässään ja istuutuivat molemmin puolin häntä.
"Tulkaa, Laporte", käski kuningatar.
"Kuinka, madame?" epäröitsi kamaripalvelija; "samoihin vaunuihinko kuin
majesteetit?"
"Tänä yönä ei tule kysymykseen kuninkaallinen sovinnaisuus, vaan
ainoastaan kuninkaan pelastus. Nouskaa tänne, Laporte!"
Laporte totteli.
"Sulkekaa suojustimet", sanoi d'Artagnan.
"Mutta eikö se herätä epäluuloja, monsieur?" kysyi kuningatar.
"Teidän majesteettinne olkoon huoletta", vakuutti d'Artagnan; "minulla
on vastaukseni valmiina."
Suojustimet ummistettiin hakasilla, ja hevoset kiitivät laukkaa
Richelieu-katua pitkin. Tulliportille tultaessa astui esiin vartion
johtaja kahdentoista miehen etunenässä ja pidellen lyhtyä.
D'Artagnan viittasi häntä lähemmäksi.
"Tunnetteko vaunut?" hän kysyi kersantilta.
"En", vastasi tämä.
"Katsokaa vaakunaa."
Kersantti valaisi lyhdyllään vaununovea.
"Herra koadjutorin vaakuna?!" hän sanoi.
"Hiljaa! Hän on liikkeellä lemmenseikkailussa madame de Guéménéen
kanssa."
Kersantti alkoi nauraa.
"Avatkaa portti", hän käski; "tiedän kulkijat."
Sitten hän lähestyi alaslaskettua suojustinta.
"Toivotan onnea, monseigneur!" hän virkkoi.
"Teitä ajattelematonta!" sanoi d'Artagnan; "toimitatte minulle potkut."
Tulliportti kirskui saranoillaan, ja nähdessään tien olevan auki
huitaisi d'Artagnan hevosia, jotka porhalsivat vinhaan raviin.
Viittä minuuttia myöhemmin tavoitettiin kardinaalin vaunut.
"Mousqueton", huusi d'Artagnan, "päästä auki hänen majesteettinsa
vaunujen suojustimet!"
"Hän siellä on", sanoi Portos.
"Ajurina!" huudahti Mazarin.
"Ja koadjutorin vaunuilla!" lisäsi kuningatar.
"_Corpo di Dio_, mosjöö d'Artagnan", ihmetteli Mazarin, "te vastaatte
painoanne kullassa!"