Pako

Kaupungissa havaittiin kyllä kiihtymyksen merkkejä, mutta

Palais-Royalissa näkyi riemu olevan valloillaan, kun d'Artagnan lähti

sinne kellon lähetessä viittä ehtoopäivällä. Eikä ihmekään: olihan

kuningatar antanut kansalle takaisin Brousselin ja Blancmesnilin.

Hänellä ei senvuoksi ollut todella mitään pelkäämistä, koska kansalla

ei enää ollut mitään vaadittavaa. Hänen nykyinen mielenkuohunsa oli

vain jäännöstä järkkymyksestä, joka tarvitsi aikaa tyyntyäkseen,

niinkuin myrskyn jälkeen toisinaan kuluu päiväkausia ennen kuin

maininki tasaantuu.

Linnassa vietettiin suurta juhlaa, jolle oli verukkeena Lensin

voittajan paluu. Prinssit ja prinsessat olivat kutsuttuja; vaunut

täyttivät linnanpihat puolipäivästä asti. Päivällisen jälkeen aiottiin

kuningattaren luona pelata korttia.

Itävallan Anna oli tänä päivänä harvinaisen herttainen ja sukkela;

häntä ei ollut milloinkaan nähty iloisemmalla tuulella. Hehkuva

kostonhimo säihkyi hänen silmissään ja väreili hänen huulillaan.

Samassa kun noustiin pöydästä hiipi Mazarin pois; d'Artagnan oli jo

paikallaan ja odotti häntä eteishuoneessa. Kardinaali ilmestyi sinne

hymyillen, tarttui häntä kädestä ja johti hänet työhuoneeseensa.

"Hyvä mosjöö d'Artagnan", virkkoi ministeri istuutuen, "aion nyt antaa

teille todisteen suurimmasta luottamuksesta, mitä ministeri voi

osoittaa upseerille."

D'Artagnan kumarsi.

"Minä toivon", hän vastasi, "että teidän ylhäisyytenne antaa sen

minulle ilman sivutarkoituksia ja vakuutettuna ansiollisuudestani siinä

suhteessa."

"Olette kaikkein ansiollisin, hyvä ystävä, koska kerran käännyn teidän

puoleenne."

"No niin", virkkoi d'Artagnan, "tunnustan teille, monseigneur, että

olen jo kauan odottanut sellaista tilaisuutta. Ilmoittakaa minulle

senvuoksi heti, mitä teillä on sanottavaa."

"Te saatte, hyvä mosjöö d'Artagnan", aloitti Mazarin, "tänä iltana

haltuunne koko valtion menestyksen."

Hän pysähtyi.

"Selittäkää tarkoituksenne, monseigneur, minä odotan."

"Kuningatar on päättänyt tehdä kuninkaan kanssa pikku matkan

Saint-Germainiin."

"Vai niin!" vastasi d'Artagnan; "kuningatar siis aikoo jättää

Pariisin."

"Naisen oikku, ymmärrättehän."

"Kyllä ymmärrän varsin hyvin", vastasi d'Artagnan.

"Sentähden hän kutsutti teidät luokseen aamulla ja pyysi tulemaan

jälleen viideltä."

-- Kyllä kannatti vaatia minua vannomaan, etten hiisku siitä

kohtauksesta kellekään! jupisi d'Artagnan. -- Voi niitä naisia --

kuningattarinakin he aina ovat naisia!

"Paheksutteko tätä pikku matkaa, hyvä mosjöö d'Artagnan?" kysyi Mazarin

levottomasti.

"Minäkö, monseigneur!" virkahti d'Artagnan; "kuinka niin?"

"Te kohautitte olkapäitänne."

"Se on tapanani, kun haastan itsekseni, monseigneur."

"Hyväksytte siis matkan?"

"En hyväksy enkä paheksu, monseigneur; odotan määräyksiänne."

"Hyvä. Teidät siis olen valinnut viemään kuninkaan ja kuningattaren

Saint-Germainiin."

-- Siinäpä lurjus kerrassaan! -- tuumi d'Artagnan itsekseen.

"Näettehän", jatkoi Mazarin huomatessaan d'Artagnanin umpimielisyyden,

"että valtion menestys joutuu teidän huostaanne, kuten jo sanoin."

"Kyllä, monseigneur, ja tunnen täydellisesti sen luottamustoimen

vastuun."

"Otatte kuitenkin vastaan?"

"Otan aina vastaan."

"Katsotte hankkeen mahdolliseksi?"

"Kaikki on mahdollista."

"Hätyytettäneenköhän teitä tiellä?"

"Luultavasti."

"Mutta miten menettelette siinä tapauksessa?"

"Tunkeudun niiden välitse, jotka karkaavat kimppuuni."

"Mutta jos ette pääse?"

"Sen pahempi silloin heille, -- menen heidän ylitseen."

"Ja te viette kuninkaan ja kuningattaren vahingoittumattomina

Saint-Germainiin?"

"Niin."

"Henkenne kaupalla?"

"Henkeni kaupalla."

"Te olette sankari, ystäväiseni!" virkahti Mazarin, ihailevasti

katsellen muskettisoturia.

D'Artagnan hymyili.

"Entä minä?" tiedusti Mazarin oltuaan tovin vaiti ja tähystäen

d'Artagnania tiukasti.

"Miten, monseigneur?"

"Entä jos minäkin tahdon lähteä?"

"Se käy vaikeammaksi."

"Kuinka niin?"

"Teidän ylhäisyytenne voidaan tuntea."

"Tässä valepuvussakin?" kysyi Mazarin.

Ja hän kohotti viittaa lepotuolilta, jolle oli asetettu täydellinen

helmiharmaa ja granaatinvärinen herrasmiehen vaatekerta

hopeapunoksineen.

"Jos teidän ylhäisyytenne käyttää valepukua, niin yritys käy

helpommaksi."

"Ah!" huoahti Mazarin huojentuneesti.

"Mutta teidän ylhäisyytenne tulee tehdä, mitä sanojenne mukaan olisitte

äskettäin tehnyt meidän sijassamme."

"Mitä minun tulee tehdä?"

"Huutaa: _A bas Mazarin_!"[21]

"Kyllä huudan."

"Ranskaksi, sointuvaksi ranskaksi, monseigneur. Pitäkää tarkkaa huolta

ääntämisestä; Sisiliassa surmattiin kuusituhatta anjoulaista, kun

heidät tunnettiin murteellisesta italiankielen ääntämisestä. Varokaa,

etteivät ranskalaiset nyt teille kosta Sisilian iltamessua."

"Teen parhaani."

"Kaduilla kuhisee aseellista väkeä", pitkitti d'Artagnan; "oletteko

varma siitä, että kukaan ei tiedä kuningattaren suunnitelmaa?"

Mazarin mietti.

"Esittämänne homma olisi hyvin tuottoisa kavaltajalle, monseigneur;

hyökkäyksen satunnaisuudet kelpaisivat peittelyksi."

Mazarinia värisytti; mutta hän tuli ajatelleeksi, että kavallusta

hankkiva mies ei varoittaisi ennakolta.

"Sentähden en luotakaan kaikkiin", hän huomautti vilkkaasti, "ja niinpä

olenkin valinnut teidät saattolaisekseni."

"Ettekö lähde kuningattaren mukana?"

"En", vastasi Mazarin.

"Lähdette siis myöhemmällä?"

"En", kertasi Mazarin.

"Ahaa!" sanoi d'Artagnan, alkaen käsittää.

"Niin, minulla on omat suunnitelmani", jatkoi kardinaali.

"Kuningattaren seurassa minä vain lisäisin turmion mahdollisuudet

kaksinkertaisiksi; myöhemmin taasen aiheuttaisi hänen matkansa minun

mahdollisuuksilleni saman tuloksen. Sitä paitsi voitaisiin minut

unohtaa, hovin tultua kerran pelastetuksi: isoiset ovat

kiittämättömiä."

"Totta kyllä", myönsi d'Artagnan, vastoin tahtoansa luoden silmäyksen

kuningattaren timanttisormukseen, jota Mazarin piti sormessaan.

Mazarin seurasi hänen katseensa suuntaa ja käänsi hiljaa sormuksensa

kannan sisällepäin.

"Tahdon siis", virkkoi Mazarin viekkaasti hymyillen, "estää heitä

olemasta kiittämättömiä minua kohtaan."

"Kristityn velvollisuus kieltää johtamasta lähimmäistänsä kiusaukseen",

sanoi d'Artagnan.

"Juuri sentähden tahdon lähteä heidän edellään", täydensi Mazarin.

D'Artagnan myhäili; hän oli mies oivaltamaan varsin hyvin tätä

italialaista keinokkuutta.

Mazarin näki hänen hymyilevän ja käytti hyväkseen tilaisuutta.

"Aloitatte siis viemällä ensin minut Pariisista, niinhän, hyvä mosjöö

d'Artagnan?"

"Kiperä tehtävä, monseigneur!" tuumi d'Artagnan omaksuen jälleen

totisen katsantonsa.

"Mutta", sanoi Mazarin pitäen häntä tarkoin silmällä, jotta soturin

kasvojen ainoakaan ilme ei välttäisi hänen huomiotansa, "mutta te ette

ollenkaan vastustellut kuninkaan ja kuningattaren hankkeesta

puhuttaessa?"

"Kuningas ja kuningatar ovat minun kuningattareni ja kuninkaani,

monseigneur", vastasi muskettisoturi, "henkeni kuuluu heille, minä olen

velvollinen uhraamaan sen heidän hyväkseen. He vaativat sitä, ja siihen

ei minulla ole mitään sanomista."

-- Aivan oikein, -- jupisi Mazarin itsekseen; -- mutta kun henkesi ei

kuulu minulle, on minun se tietenkin ostettava.

Ja syvään huoaten hän alkoi jälleen kääntää sormuksensa kantaa

ulospäin.

D'Artagnan hymyili.

Nämä kaksi miestä olivat toistensa tasalla eräässä kohdassa;

oveluudessa. Jos heillä olisi ollut urheuskin yhteisenä, olisi toinen

saanut toisen tekemään suurtöitä.

"Mutta käsittänettehän myös", sanoi Mazarin, "että jos pyydän teiltä

tätä palvelusta, aion antaa siitä tunnustukseni."

"Eikö teidän ylhäisyytenne ole vielä ehtinyt aietta pitemmälle?" kysyi

d'Artagnan.

"Malttakaas", virkkoi Mazarin vetäen sormuksen sormestaan; "hyvä mosjöö

d'Artagnan, kas tässä timantti, joka on aikoinaan ollut teidän, -- on

kohtuullista, että saatte sen takaisin: ottakaa se, olkaa hyvä."

D'Artagnan ei tuottanut Mazarinille vaivaa kursailulla. Hän otti

sormuksen ja katseli koristetta nähdäkseen, oliko se sama; ja tultuaan

vakuutetuksi timantin puhtaudesta hän pisti sen sormeensa sanomattoman

mielissään.

"Pidin sitä suuressa arvossa", virkkoi Mazarin luoden kalleuteen

jäähyväissilmäyksen; "mutta eipä väliä, annan sen teille auliista

sydämestä."

"Ja minä, monseigneur", vastasi d'Artagnan, "otan sen samaten vastaan.

No, puhukaamme siis pikku asioistanne. Tahdotte lähteä ennen kaikkia

muita?"

"Niin, se on päätökseni."

"Mihin aikaan?"

"Kello kymmenen."

"Ja milloin lähtee kuningatar?"

"Keskiyöllä."

"Se käy laatuun: vien ensin teidät, jätän teidät tulliportin

ulkopuolelle ja palaan noutamaan häntä."

"Oikein, mutta millä tavoin pääsen ulos kaupungista?"

"Oh, se on jätettävä minun huolekseni."

"Annan teille avoimen valtuuden; ottakaa niin voimakas saattue kuin

haluatte."

D'Artagnan pudisti päätänsä.

"Minusta se kuitenkin näyttää varmimmalta keinolta", sanoi Mazarin.

"Niin, teille kyllä, monseigneur, muttei kuningattarelle."

Mazarin puraisi huultansa.

"Miten siis menettelemme?" hän kysyi.

"Se on jätettävä minun huolekseni, monseigneur."

"Hm!" empi Mazarin.

"Minun johdettavakseni on jätettävä koko yritys."

"Mutta..."

"Tai käännyttävä jonkun muun puoleen", jatkoi d'Artagnan pyörähtäen

poispäin.

-- Äh! -- hätääntyi Mazarin itsekseen; -- hän taitaa tosiaan mennä

matkoihinsa timantteineen.

Ja hän kutsui soturin takaisin.

"Mosjöö d'Artagnan, hyvä mosjöö d'Artagnan!" hän virkahti

mielistelevällä äänellä.

"Monseigneur?"

"Vastaatteko minulle kaikesta?"

"En vastaa mistään, panen parastani."

"Parastanne!?"

"Niin."

"No, minä luotan teihin."

-- Sepä hyvä, -- tuumi d'Artagnan itsekseen.

"Olette siis täällä puoli kymmeneltä."

"Ja tapaan teidän ylhäisyytenne valmiina?"

"Varmasti, ihan valmiina."

"Sovittu. Suvaitseeko teidän ylhäisyytenne nyt toimittaa minut

kuningattaren puheille?"

"Mitä varten?"

"Haluaisin kuulla hänen majesteettinsa määräykset hänen omasta

suustaan."

"Hän on antanut niiden ilmoittamisen minun toimekseni."

"Hän on saattanut unohtaa jotain."

"Tahdotte siis ehdottomasti tavata hänet?"

"Kyllä se on välttämätöntä, monseigneur."

Mazarin epäröi tovin; d'Artagnan pysyi itsepintaisen järkkymättömänä.

"No hyvä", sanoi Mazarin, "lähden saattamaan teitä, mutta ei sanaakaan

keskustelustamme!"

"Mitä meidän kesken on puhuttu, se koskee ainoastaan meitä,

monseigneur", virkkoi d'Artagnan.

"Vannotte vaikenevanne?"

"En milloinkaan vanno, monseigneur. Vakuutan tai epään, ja

aatelismiehenä pysyn sanassani."

"No, minä huomaan, että minun on uskottava itseni täydellisesti teidän

huostaanne."

"Niin on parempi, uskokaa minua, monseigneur."

"Tulkaahan", sanoi Mazarin.

Mazarin vei d'Artagnanin kuningattaren rukouskammioon ja pyysi häntä

odottamaan siellä.

D'Artagnanin ei tarvinnut varrota pitkää aikaa. Viiden minuutin

kuluttua saapui kuningatar hienossa juhlapuvussa. Siten somistautuneena

hän näytti tuskin viidenneljättä vanhalta ja oli yhä vielä kaunis.

"Tehän se olettekin, herra d'Artagnan", hän virkkoi armollisesti

hymyillen; "kiitän teitä siitä, että teitte vaatimuksen

puheiilepääsystä."

"Pyydän anteeksi teidän majesteetiltanne", sanoi d'Artagnan, "mutta

halusin omasta suustanne kuulla ohjeeni."

"Tiedätte, mistä on kysymys?"

"Kyllä, madame."

"Otatte vastaan tehtävän, jonka uskon teille?"

"Kyllä, kiitollisesti."

"Hyvä; saapukaa tänne puoliyön aikaan."

"Kyllä tulen."

"Herra d'Artagnan", jatkoi kuningatar, "tunnen liian hyvin

uhrautuvaisuutenne, puhuakseni tällä hetkellä kiitollisuudestani, mutta

vannon teille, etten unohda tätä toista palvelusta, kuten unohdin

ensimmäisen."

"Teidän majesteetillanne on vapaus muistaa ja unohtaa, ja minä en

tiedä, mitä teidän majesteettinne tarkoittaa."

Ja d'Artagnan kumarsi.

"Menkää, monsieur", sanoi kuningatar mitä suopeimmin hymyillen, "menkää

ja tulkaa takaisin puoliyön aikaan."

Hän viittasi jäähyväisiksi kädellään, ja d'Artagnan poistui; mutta

mennessään hän vilkaisi oviverhoon, jonka takaa kuningatar oli tullut,

ja näki sen alta samettikengän kärjen pistävän esiin.

-- Ahaa! -- tuumi hän, -- Mazarin siis kuunteli urkkiakseen,

pettäisinkö hänet. Tuo italialainen tanssimestari ei totisesti ole

kunniallisen miehen palveluksen arvoinen.

Silti saapui d'Artagnan täsmälleen määrähetkellä; puoli kymmeneltä hän

astui eteishuoneeseen.

Bernouin oli odottamassa ja vei hänet sisälle.

Hän tapasi kardinaalin hienoksi herraksi pukeutuneena. Tämä vaateparsi

soveltui hänelle erinomaisesti, ja hän käyttikin sitä luontevasti,

kuten jo olemme maininneet. Silti hän oli kovin kalpea ja vapisikin.

"Ihan yksinkö?" kysyi Mazarin.

"Niin, monsieur."

"Ja kelpo herra du Vallon, eikö hänenkin seuransa saa meitä ilahuttaa?"

"Kyllä, monsieur; hän odottaa vaunuissaan."

"Missä sitten?"

"Palais-Royalin puutarhaveräjällä."

"Lähdemme siis hänen vaunuissaan?"

"Niin, monseigneur."

"Ja ilman muuta vartiota kuin teitä kahta?"

"Eikö siinä ole kylliksi? Yksikin meistä riittäisi!"

"Totisesti, hyvä herra d'Artagnan", sanoi Mazarin, "te peloitatte minua

kylmäverisyydellänne."

"Olisin päin vastoin luullut, että sen pitäisi herättää teissä

luottamusta."

"Entä Bernouin, -- enkö voi ottaa häntä mukaan?"

"Hänelle ei ole tilaa; hän saa jälkeenpäin yhtyä teidän

ylhäisyyteenne."

"Olkoon menneeksi", virkkoi Mazarin; "minunhan tulee kaikessa tehdä

tahtonne mukaan."

"Monseigneur, vielä on aika peräytyä", sanoi d'Artagnan, "ja teidän

ylhäisyydellänne on siihen täysi vapaus."

"Ei, ei", vastasi Mazarin, "lähtekäämme."

Molemmat menivät alas salaportaita, Mazarin pistäen kätensä

d'Artagnanin kainaloon, ja muskettisoturi tunsi, että se käsi vapisi.

He astuivat linnanpihan yli, missä vielä oli joidenkuiden myöhempään

viipyneiden juhlijain vaunut, saapuivat puutarhaan ja lopuksi pienelle

veräjälle.

Mazarin yritti avata sitä avaimella, jonka otti taskustaan, mutta hänen

kätensä vapisi niin, että hän ei tavannut avaimenreikää.

"Antakaa tänne", sanoi d'Artagnan.

Mazarin ojensi hänelle avaimen; d'Artagnan avasi ja pisti avaimen

taskuunsa, aikoen mennä samaa tietä takaisin.

Astuinlauta oli käännetty alas, ja vaununovi oli auki; Mousqueton

seisoi ovikaihtimen vieressä, ja Portos istui vaunujen perällä.

"Nouskaa vaunuihin, monseigneur", kehoitti d'Artagnan.

Mazarinia ei tarvinnut pyytää kahdesti: hän hyppäsi heti vaunuihin.

D'Artagnan nousi hänen perässään; Mousqueton sulki vaununoven ja

kiipesi huokaillen vaunujen taakse. Hän oli jonkun verran vastustellut

matkallelähtöä sillä syyllä, että hän kärsi vielä kipua vammastaan,

mutta d'Artagnan oli sanonut hänelle:

"Jääkää vain, jos haluatte, hyvä herra Mouston, mutta huomautan teille

ennakolta, että Pariisi palaa tänä yönä tuhkaksi."

Silloin ei Mousqueton ollut enää estellyt, vaan selittänyt olevansa

valmis seuraamaan isäntäänsä ja herra d'Artagnania vaikkapa maailman

ääriin.

Vaunut vierivät tasaista vauhtia eteenpäin, jotta kukaan ei voinut

aavistaa, kuinka kiireisiä matkalaisia niissä istui. Kardinaali pyyhki

otsaansa nenäliinalla ja katseli ympärilleen.

Vasemmallaan hänellä oli Portos ja oikeallaan d'Artagnan; kumpainenkin

vartioitsi vaununoveansa, ollen hänelle etuvarustuksena.

Vastapäätä oli takaistuimella kaksi pistooliparia, toinen Portoksen ja

toinen d'Artagnanin edessä, ystävyksillä oli lisäksi miekka kupeellaan.

Sadan askeleen päässä Palais-Royalista muuan patrulli pysähdytti

vaunut.

"Ken kulkee?" huusi johtaja.

"Mazarin!" vastasi d'Artagnan remahtaen nauruun.

Kardinaali tunsi tukkansa nousevan pystyyn.

Pila tuntui porvareista hauskalta; nähdessään nuo vaakunattomat vaunut

ilman saattuetta eivät he olisi mitenkään voineet uskoa moista

varomattomuutta mahdolliseksi.

"Onnea matkalle!" huusivat he.

Ja he antoivat vaunujen vieriä edelleen.

"No", virkahti d'Artagnan, "mitä ajattelee teidän ylhäisyytenne siitä

vastauksesta?"

"Te olette kekseliäs mies", kiitti kardinaali.

"En totisesti käsitä..." tuumiskeli Portos.

Rue des Petits-Champsin keskivaiheilla pidätti vaunut toinen patrulli.

"Ken siellä?" huusi patrullin johtaja.

"Vetäytykää sisemmä, monseigneur", sanoi d'Artagnan.

Mazarin painausi ystävysten väliin ihan näkymättömäksi.

"Ken siellä?" toisti sama ääni kärsimättömästi.

Ja d'Artagnan huomasi, että miehiä karkasi hevosten pääpuoleen.

Hän nojausi puolittain ulos vaunuista.

"Hei, Planchet!" hän huudahti.

Johtaja lähestyi; hän oli tosiaan Planchet. D'Artagnan oli äänestä

tuntenut entisen lakeijansa.

"Mitä! Tekö siinä, monsieur!" kysyi Planchet.

"Voi, hyvä Jumala, niin, ystäväiseni! Portos-veikkonen sai

miekanpiston, ja minä olen viemässä häntä maataloonsa Saint-Cloudiin."

"Voi, niinkö?" pahoitteli Planchet.

"Portos", jatkoi d'Artagnan, "jos kykenet vielä puhumaan, hyvä Portos,

niin virkahan sananen kunnon Planchetille."

"Planchet, ystäväiseni", sopersi Portos surkealla äänellä, "olen

kurjassa tilassa, ja jos tapaat jonkun lääkärin, tee minulle se

palvelus, että lähetät hänet luokseni."

"Taivasten tekijä!" surkutteli Planchet; "mikä onnettomuus! Kuinka se

sattuikaan?"

"Kyllä kerron sittemmin", virkkoi Mousqueton.

Portos huokasi tärisyttävästi.

"Toimita meille pääsy, Planchet", sanoi d'Artagnan hiljaa; "muutoin hän

ei pääse elävänä perille: keuhkot ovat vahingoittuneet, ystäväiseni."

Planchet pudisti päätänsä ikäänkuin tahtoen sanoa: Siinä tapauksessa on

asia aivan arveluttava.

Sitten hän virkkoi väkeensä kääntyen:

"Antakaa mennä, ne ovat ystäviä."

Vaunut lähtivät jälleen liikkeelle, ja Mazarin, joka oli pidätellyt

hengitystään, uskalsi jälleen huoahtaa.

"_Bricconi_!" jupisi hän.

Joitakuita askeleita Saint-Honorén tulliportin sisäpuolella kohdattiin

kolmas ryhmä: siihen kuului pelkkiä epäilyttävän näköisiä miehiä, jotka

pikemmin muistuttivat rosvoja kuin mitään muuta: se oli Saint-Eustachen

kerjäläisen väkeä.

"Pidä varasi, Portos!" virkkoi d'Artagnan.

Portos ojensi kätensä pistoolejansa kohti.

"Mitä on tekeillä?" kysyi Mazarin.

"Monseigneur, luulen meidän joutuneen huonoon seuraan."

Vaununoven luo astui mies, jolla oli jonkunlainen viikate kädessä.

"Ken siellä?" tiedusti tunkeutuja.

"Mitä, heittiö!" ärähti d'Artagnan; "etkö tunne hänen korkeutensa

prinssin vaunuja?"

"Prinssi tai ei", vastasi mies, "avatkaa! Me vartioitsemme porttia, ja

kukaan ei pääse lähtemään tästä meidän tuntemattamme menijöitä."

"Mitä on tehtävä?" kysyi Portos.

"Hitto, mentävä?" vastasi d'Artagnan.

"Mutta miten mentävä?" tiedusti Mazarin.

"Välitse tai ylitse. Ajaja, täyttä laukkaa!"

Ajaja heilautti ruoskaansa.

"Ei askeltakaan edemmäksi", kielsi mies, joka näytti olevan johtaja,

"tai sivallan kinnerjänteet poikki hevosiltanne!"

"Horna!" sadatti Portos; "se olisi vahinko, sillä elukat maksavat

minulle sata pistolia kumpainenkin!"

"Minä annan teille niistä kaksisataa", lupasi Mazarin.

"Niin, mutta katkaistuaan niiltä kinnerjänteet he kaiketi leikkaavat

meiltä kaulan. Tältä puolelta lähestyy muuan", jatkoi Portos; "tapanko

hänet?"

"Tee se, mutta nyrkillä iskien, jos voit: älkäämme ampuko ennen kuin

äärimmäisessä hätätilassa."

"Siihen kyllä pystyn", vakuutti Portos.

"Tulkaa siis avaamaan", sanoi d'Artagnan viikatemiehelle, tarttuen

toiseen pistooliinsa piipusta ja valmistautuen iskemään sen perällä.

Mies lähestyi.

Ollakseen vapaampi liikkeissään ojentausi d'Artagnan puoliksi ulos

vaununovesta, ja hänen silmänsä tähystivät nyt kerjäläistä, jonka

kasvoille osui lyhdyn valo.

Epäilemättä tämä tunsi muskettisoturin, sillä hän kävi kovin kalpeaksi,

ja nähtävästi d'Artagnankin tunsi kerjäläisen, sillä hänen tukkansa

nousi pystyyn.

"Herra d'Artagnan!" huudahti tulija hätkähtäen askeleen taaksepäin;

"herra d'Artagnan! Tie auki!"

Kenties aikoi d'Artagnan puolestaan vastata, mutta samassa kuului

jysähdys kuin härän päähän tähdätty nuijan lyönti: Portos siinä iski

miehensä maahan.

D'Artagnan kääntyi katsomaan ja näki onnettoman viruvan neljän askeleen

päässä vaunuista.

"Nyt neliä!" huudahti hän ajajalle; "huitele menemään!"

Ajaja läimäytti lujasti hevosia, rivakat elukat syöksähtivät eteenpäin.

Kuului huutoja kuin olisi ihmisiä tuiskahtanut nurin. Sitten tuntui

kaksinkertainen täräys: kaksi pyörää oli mennyt jonkin pehmeän ja

liereän yli.

Syntyi tovin hiljaisuus. Vaunut vierivät portista.

"Cours-la-Reinelle!" huusi d'Artagnan ajajalle.

Sitten hän kääntyi Mazariniin.

"Nyt, monseigneur", hän sanoi, "voitte lausua viisi _Paternosteria_ ja

viisi _Ave Mariaa_ kiitokseksi pelastuksestanne. Olette turvassa,

olette vapaa!"

Mazarin vastasi vain huokaisulla; hän ei kyennyt uskomaan sellaista

ihmettä.

Viiden minuutin kuluttua vaunut pysähtyivät; oli tultu

Cours-la-Reinelle.

"Onko teidän ylhäisyytenne tyytyväinen saattueeseenne?" kysyi

muskettisoturi.

"Ihastuksissani, mosjöö", vastasi Mazarin uskaltaen pistää päänsä

vaununovesta; "tehkää nyt sama palvelus kuningattarelle."

"Se käy vähemmin vaikeaksi", vastasi d'Artagnan hypäten maahan. "Herra

du Vallon, jätän hänen ylhäisyytensä teidän huostaanne."

"Ole huoletta", sanoi Portos ojentaen kätensä.

D'Artagnan tarttui Portoksen käteen ja puristi sitä.

"Ai!" älähti Portos.

D'Artagnan katseli ystäväänsä ihmeissään.

"Mikä sinua vaivaa?" kysyi hän.

"Taisin nyrjäyttää ranteeni", vastasi Portos.

"Lempo soikoon, sinä isketkin armottomasti!"

"Täytyihän, kun se miekkonen aikoi laukaista minuun pistoolinsa; mutta

miten sinä suoriuduit vastustajastasi?"

"Kas, hän ei ollut mikään ihminen", sanoi d'Artagnan.

"Mikä se sitten oli?"

"Olipahan aave."

"Ja..."

"Ja minä manasin sen pois."

Sen enempää selittämättä d'Artagnan otti pistooliparinsa

takaistuimelta, pisti ne vyöhönsä, kääriytyi viittaansa ja lähti

Richelieu-porttia kohti, hän kun ei tahtonut palata samaa tietä kuin

oli tullut.

Myladyn poika: Historiallinen romaani · 第 115 / 201 题