Kaupungissa havaittiin kyllä kiihtymyksen merkkejä, mutta
Palais-Royalissa näkyi riemu olevan valloillaan, kun d'Artagnan lähti
sinne kellon lähetessä viittä ehtoopäivällä. Eikä ihmekään: olihan
kuningatar antanut kansalle takaisin Brousselin ja Blancmesnilin.
Hänellä ei senvuoksi ollut todella mitään pelkäämistä, koska kansalla
ei enää ollut mitään vaadittavaa. Hänen nykyinen mielenkuohunsa oli
vain jäännöstä järkkymyksestä, joka tarvitsi aikaa tyyntyäkseen,
niinkuin myrskyn jälkeen toisinaan kuluu päiväkausia ennen kuin
maininki tasaantuu.
Linnassa vietettiin suurta juhlaa, jolle oli verukkeena Lensin
voittajan paluu. Prinssit ja prinsessat olivat kutsuttuja; vaunut
täyttivät linnanpihat puolipäivästä asti. Päivällisen jälkeen aiottiin
kuningattaren luona pelata korttia.
Itävallan Anna oli tänä päivänä harvinaisen herttainen ja sukkela;
häntä ei ollut milloinkaan nähty iloisemmalla tuulella. Hehkuva
kostonhimo säihkyi hänen silmissään ja väreili hänen huulillaan.
Samassa kun noustiin pöydästä hiipi Mazarin pois; d'Artagnan oli jo
paikallaan ja odotti häntä eteishuoneessa. Kardinaali ilmestyi sinne
hymyillen, tarttui häntä kädestä ja johti hänet työhuoneeseensa.
"Hyvä mosjöö d'Artagnan", virkkoi ministeri istuutuen, "aion nyt antaa
teille todisteen suurimmasta luottamuksesta, mitä ministeri voi
osoittaa upseerille."
D'Artagnan kumarsi.
"Minä toivon", hän vastasi, "että teidän ylhäisyytenne antaa sen
minulle ilman sivutarkoituksia ja vakuutettuna ansiollisuudestani siinä
suhteessa."
"Olette kaikkein ansiollisin, hyvä ystävä, koska kerran käännyn teidän
puoleenne."
"No niin", virkkoi d'Artagnan, "tunnustan teille, monseigneur, että
olen jo kauan odottanut sellaista tilaisuutta. Ilmoittakaa minulle
senvuoksi heti, mitä teillä on sanottavaa."
"Te saatte, hyvä mosjöö d'Artagnan", aloitti Mazarin, "tänä iltana
haltuunne koko valtion menestyksen."
Hän pysähtyi.
"Selittäkää tarkoituksenne, monseigneur, minä odotan."
"Kuningatar on päättänyt tehdä kuninkaan kanssa pikku matkan
Saint-Germainiin."
"Vai niin!" vastasi d'Artagnan; "kuningatar siis aikoo jättää
Pariisin."
"Naisen oikku, ymmärrättehän."
"Kyllä ymmärrän varsin hyvin", vastasi d'Artagnan.
"Sentähden hän kutsutti teidät luokseen aamulla ja pyysi tulemaan
jälleen viideltä."
-- Kyllä kannatti vaatia minua vannomaan, etten hiisku siitä
kohtauksesta kellekään! jupisi d'Artagnan. -- Voi niitä naisia --
kuningattarinakin he aina ovat naisia!
"Paheksutteko tätä pikku matkaa, hyvä mosjöö d'Artagnan?" kysyi Mazarin
levottomasti.
"Minäkö, monseigneur!" virkahti d'Artagnan; "kuinka niin?"
"Te kohautitte olkapäitänne."
"Se on tapanani, kun haastan itsekseni, monseigneur."
"Hyväksytte siis matkan?"
"En hyväksy enkä paheksu, monseigneur; odotan määräyksiänne."
"Hyvä. Teidät siis olen valinnut viemään kuninkaan ja kuningattaren
Saint-Germainiin."
-- Siinäpä lurjus kerrassaan! -- tuumi d'Artagnan itsekseen.
"Näettehän", jatkoi Mazarin huomatessaan d'Artagnanin umpimielisyyden,
"että valtion menestys joutuu teidän huostaanne, kuten jo sanoin."
"Kyllä, monseigneur, ja tunnen täydellisesti sen luottamustoimen
vastuun."
"Otatte kuitenkin vastaan?"
"Otan aina vastaan."
"Katsotte hankkeen mahdolliseksi?"
"Kaikki on mahdollista."
"Hätyytettäneenköhän teitä tiellä?"
"Luultavasti."
"Mutta miten menettelette siinä tapauksessa?"
"Tunkeudun niiden välitse, jotka karkaavat kimppuuni."
"Mutta jos ette pääse?"
"Sen pahempi silloin heille, -- menen heidän ylitseen."
"Ja te viette kuninkaan ja kuningattaren vahingoittumattomina
Saint-Germainiin?"
"Niin."
"Henkenne kaupalla?"
"Henkeni kaupalla."
"Te olette sankari, ystäväiseni!" virkahti Mazarin, ihailevasti
katsellen muskettisoturia.
D'Artagnan hymyili.
"Entä minä?" tiedusti Mazarin oltuaan tovin vaiti ja tähystäen
d'Artagnania tiukasti.
"Miten, monseigneur?"
"Entä jos minäkin tahdon lähteä?"
"Se käy vaikeammaksi."
"Kuinka niin?"
"Teidän ylhäisyytenne voidaan tuntea."
"Tässä valepuvussakin?" kysyi Mazarin.
Ja hän kohotti viittaa lepotuolilta, jolle oli asetettu täydellinen
helmiharmaa ja granaatinvärinen herrasmiehen vaatekerta
hopeapunoksineen.
"Jos teidän ylhäisyytenne käyttää valepukua, niin yritys käy
helpommaksi."
"Ah!" huoahti Mazarin huojentuneesti.
"Mutta teidän ylhäisyytenne tulee tehdä, mitä sanojenne mukaan olisitte
äskettäin tehnyt meidän sijassamme."
"Mitä minun tulee tehdä?"
"Huutaa: _A bas Mazarin_!"[21]
"Kyllä huudan."
"Ranskaksi, sointuvaksi ranskaksi, monseigneur. Pitäkää tarkkaa huolta
ääntämisestä; Sisiliassa surmattiin kuusituhatta anjoulaista, kun
heidät tunnettiin murteellisesta italiankielen ääntämisestä. Varokaa,
etteivät ranskalaiset nyt teille kosta Sisilian iltamessua."
"Teen parhaani."
"Kaduilla kuhisee aseellista väkeä", pitkitti d'Artagnan; "oletteko
varma siitä, että kukaan ei tiedä kuningattaren suunnitelmaa?"
Mazarin mietti.
"Esittämänne homma olisi hyvin tuottoisa kavaltajalle, monseigneur;
hyökkäyksen satunnaisuudet kelpaisivat peittelyksi."
Mazarinia värisytti; mutta hän tuli ajatelleeksi, että kavallusta
hankkiva mies ei varoittaisi ennakolta.
"Sentähden en luotakaan kaikkiin", hän huomautti vilkkaasti, "ja niinpä
olenkin valinnut teidät saattolaisekseni."
"Ettekö lähde kuningattaren mukana?"
"En", vastasi Mazarin.
"Lähdette siis myöhemmällä?"
"En", kertasi Mazarin.
"Ahaa!" sanoi d'Artagnan, alkaen käsittää.
"Niin, minulla on omat suunnitelmani", jatkoi kardinaali.
"Kuningattaren seurassa minä vain lisäisin turmion mahdollisuudet
kaksinkertaisiksi; myöhemmin taasen aiheuttaisi hänen matkansa minun
mahdollisuuksilleni saman tuloksen. Sitä paitsi voitaisiin minut
unohtaa, hovin tultua kerran pelastetuksi: isoiset ovat
kiittämättömiä."
"Totta kyllä", myönsi d'Artagnan, vastoin tahtoansa luoden silmäyksen
kuningattaren timanttisormukseen, jota Mazarin piti sormessaan.
Mazarin seurasi hänen katseensa suuntaa ja käänsi hiljaa sormuksensa
kannan sisällepäin.
"Tahdon siis", virkkoi Mazarin viekkaasti hymyillen, "estää heitä
olemasta kiittämättömiä minua kohtaan."
"Kristityn velvollisuus kieltää johtamasta lähimmäistänsä kiusaukseen",
sanoi d'Artagnan.
"Juuri sentähden tahdon lähteä heidän edellään", täydensi Mazarin.
D'Artagnan myhäili; hän oli mies oivaltamaan varsin hyvin tätä
italialaista keinokkuutta.
Mazarin näki hänen hymyilevän ja käytti hyväkseen tilaisuutta.
"Aloitatte siis viemällä ensin minut Pariisista, niinhän, hyvä mosjöö
d'Artagnan?"
"Kiperä tehtävä, monseigneur!" tuumi d'Artagnan omaksuen jälleen
totisen katsantonsa.
"Mutta", sanoi Mazarin pitäen häntä tarkoin silmällä, jotta soturin
kasvojen ainoakaan ilme ei välttäisi hänen huomiotansa, "mutta te ette
ollenkaan vastustellut kuninkaan ja kuningattaren hankkeesta
puhuttaessa?"
"Kuningas ja kuningatar ovat minun kuningattareni ja kuninkaani,
monseigneur", vastasi muskettisoturi, "henkeni kuuluu heille, minä olen
velvollinen uhraamaan sen heidän hyväkseen. He vaativat sitä, ja siihen
ei minulla ole mitään sanomista."
-- Aivan oikein, -- jupisi Mazarin itsekseen; -- mutta kun henkesi ei
kuulu minulle, on minun se tietenkin ostettava.
Ja syvään huoaten hän alkoi jälleen kääntää sormuksensa kantaa
ulospäin.
D'Artagnan hymyili.
Nämä kaksi miestä olivat toistensa tasalla eräässä kohdassa;
oveluudessa. Jos heillä olisi ollut urheuskin yhteisenä, olisi toinen
saanut toisen tekemään suurtöitä.
"Mutta käsittänettehän myös", sanoi Mazarin, "että jos pyydän teiltä
tätä palvelusta, aion antaa siitä tunnustukseni."
"Eikö teidän ylhäisyytenne ole vielä ehtinyt aietta pitemmälle?" kysyi
d'Artagnan.
"Malttakaas", virkkoi Mazarin vetäen sormuksen sormestaan; "hyvä mosjöö
d'Artagnan, kas tässä timantti, joka on aikoinaan ollut teidän, -- on
kohtuullista, että saatte sen takaisin: ottakaa se, olkaa hyvä."
D'Artagnan ei tuottanut Mazarinille vaivaa kursailulla. Hän otti
sormuksen ja katseli koristetta nähdäkseen, oliko se sama; ja tultuaan
vakuutetuksi timantin puhtaudesta hän pisti sen sormeensa sanomattoman
mielissään.
"Pidin sitä suuressa arvossa", virkkoi Mazarin luoden kalleuteen
jäähyväissilmäyksen; "mutta eipä väliä, annan sen teille auliista
sydämestä."
"Ja minä, monseigneur", vastasi d'Artagnan, "otan sen samaten vastaan.
No, puhukaamme siis pikku asioistanne. Tahdotte lähteä ennen kaikkia
muita?"
"Niin, se on päätökseni."
"Mihin aikaan?"
"Kello kymmenen."
"Ja milloin lähtee kuningatar?"
"Keskiyöllä."
"Se käy laatuun: vien ensin teidät, jätän teidät tulliportin
ulkopuolelle ja palaan noutamaan häntä."
"Oikein, mutta millä tavoin pääsen ulos kaupungista?"
"Oh, se on jätettävä minun huolekseni."
"Annan teille avoimen valtuuden; ottakaa niin voimakas saattue kuin
haluatte."
D'Artagnan pudisti päätänsä.
"Minusta se kuitenkin näyttää varmimmalta keinolta", sanoi Mazarin.
"Niin, teille kyllä, monseigneur, muttei kuningattarelle."
Mazarin puraisi huultansa.
"Miten siis menettelemme?" hän kysyi.
"Se on jätettävä minun huolekseni, monseigneur."
"Hm!" empi Mazarin.
"Minun johdettavakseni on jätettävä koko yritys."
"Mutta..."
"Tai käännyttävä jonkun muun puoleen", jatkoi d'Artagnan pyörähtäen
poispäin.
-- Äh! -- hätääntyi Mazarin itsekseen; -- hän taitaa tosiaan mennä
matkoihinsa timantteineen.
Ja hän kutsui soturin takaisin.
"Mosjöö d'Artagnan, hyvä mosjöö d'Artagnan!" hän virkahti
mielistelevällä äänellä.
"Monseigneur?"
"Vastaatteko minulle kaikesta?"
"En vastaa mistään, panen parastani."
"Parastanne!?"
"Niin."
"No, minä luotan teihin."
-- Sepä hyvä, -- tuumi d'Artagnan itsekseen.
"Olette siis täällä puoli kymmeneltä."
"Ja tapaan teidän ylhäisyytenne valmiina?"
"Varmasti, ihan valmiina."
"Sovittu. Suvaitseeko teidän ylhäisyytenne nyt toimittaa minut
kuningattaren puheille?"
"Mitä varten?"
"Haluaisin kuulla hänen majesteettinsa määräykset hänen omasta
suustaan."
"Hän on antanut niiden ilmoittamisen minun toimekseni."
"Hän on saattanut unohtaa jotain."
"Tahdotte siis ehdottomasti tavata hänet?"
"Kyllä se on välttämätöntä, monseigneur."
Mazarin epäröi tovin; d'Artagnan pysyi itsepintaisen järkkymättömänä.
"No hyvä", sanoi Mazarin, "lähden saattamaan teitä, mutta ei sanaakaan
keskustelustamme!"
"Mitä meidän kesken on puhuttu, se koskee ainoastaan meitä,
monseigneur", virkkoi d'Artagnan.
"Vannotte vaikenevanne?"
"En milloinkaan vanno, monseigneur. Vakuutan tai epään, ja
aatelismiehenä pysyn sanassani."
"No, minä huomaan, että minun on uskottava itseni täydellisesti teidän
huostaanne."
"Niin on parempi, uskokaa minua, monseigneur."
"Tulkaahan", sanoi Mazarin.
Mazarin vei d'Artagnanin kuningattaren rukouskammioon ja pyysi häntä
odottamaan siellä.
D'Artagnanin ei tarvinnut varrota pitkää aikaa. Viiden minuutin
kuluttua saapui kuningatar hienossa juhlapuvussa. Siten somistautuneena
hän näytti tuskin viidenneljättä vanhalta ja oli yhä vielä kaunis.
"Tehän se olettekin, herra d'Artagnan", hän virkkoi armollisesti
hymyillen; "kiitän teitä siitä, että teitte vaatimuksen
puheiilepääsystä."
"Pyydän anteeksi teidän majesteetiltanne", sanoi d'Artagnan, "mutta
halusin omasta suustanne kuulla ohjeeni."
"Tiedätte, mistä on kysymys?"
"Kyllä, madame."
"Otatte vastaan tehtävän, jonka uskon teille?"
"Kyllä, kiitollisesti."
"Hyvä; saapukaa tänne puoliyön aikaan."
"Kyllä tulen."
"Herra d'Artagnan", jatkoi kuningatar, "tunnen liian hyvin
uhrautuvaisuutenne, puhuakseni tällä hetkellä kiitollisuudestani, mutta
vannon teille, etten unohda tätä toista palvelusta, kuten unohdin
ensimmäisen."
"Teidän majesteetillanne on vapaus muistaa ja unohtaa, ja minä en
tiedä, mitä teidän majesteettinne tarkoittaa."
Ja d'Artagnan kumarsi.
"Menkää, monsieur", sanoi kuningatar mitä suopeimmin hymyillen, "menkää
ja tulkaa takaisin puoliyön aikaan."
Hän viittasi jäähyväisiksi kädellään, ja d'Artagnan poistui; mutta
mennessään hän vilkaisi oviverhoon, jonka takaa kuningatar oli tullut,
ja näki sen alta samettikengän kärjen pistävän esiin.
-- Ahaa! -- tuumi hän, -- Mazarin siis kuunteli urkkiakseen,
pettäisinkö hänet. Tuo italialainen tanssimestari ei totisesti ole
kunniallisen miehen palveluksen arvoinen.
Silti saapui d'Artagnan täsmälleen määrähetkellä; puoli kymmeneltä hän
astui eteishuoneeseen.
Bernouin oli odottamassa ja vei hänet sisälle.
Hän tapasi kardinaalin hienoksi herraksi pukeutuneena. Tämä vaateparsi
soveltui hänelle erinomaisesti, ja hän käyttikin sitä luontevasti,
kuten jo olemme maininneet. Silti hän oli kovin kalpea ja vapisikin.
"Ihan yksinkö?" kysyi Mazarin.
"Niin, monsieur."
"Ja kelpo herra du Vallon, eikö hänenkin seuransa saa meitä ilahuttaa?"
"Kyllä, monsieur; hän odottaa vaunuissaan."
"Missä sitten?"
"Palais-Royalin puutarhaveräjällä."
"Lähdemme siis hänen vaunuissaan?"
"Niin, monseigneur."
"Ja ilman muuta vartiota kuin teitä kahta?"
"Eikö siinä ole kylliksi? Yksikin meistä riittäisi!"
"Totisesti, hyvä herra d'Artagnan", sanoi Mazarin, "te peloitatte minua
kylmäverisyydellänne."
"Olisin päin vastoin luullut, että sen pitäisi herättää teissä
luottamusta."
"Entä Bernouin, -- enkö voi ottaa häntä mukaan?"
"Hänelle ei ole tilaa; hän saa jälkeenpäin yhtyä teidän
ylhäisyyteenne."
"Olkoon menneeksi", virkkoi Mazarin; "minunhan tulee kaikessa tehdä
tahtonne mukaan."
"Monseigneur, vielä on aika peräytyä", sanoi d'Artagnan, "ja teidän
ylhäisyydellänne on siihen täysi vapaus."
"Ei, ei", vastasi Mazarin, "lähtekäämme."
Molemmat menivät alas salaportaita, Mazarin pistäen kätensä
d'Artagnanin kainaloon, ja muskettisoturi tunsi, että se käsi vapisi.
He astuivat linnanpihan yli, missä vielä oli joidenkuiden myöhempään
viipyneiden juhlijain vaunut, saapuivat puutarhaan ja lopuksi pienelle
veräjälle.
Mazarin yritti avata sitä avaimella, jonka otti taskustaan, mutta hänen
kätensä vapisi niin, että hän ei tavannut avaimenreikää.
"Antakaa tänne", sanoi d'Artagnan.
Mazarin ojensi hänelle avaimen; d'Artagnan avasi ja pisti avaimen
taskuunsa, aikoen mennä samaa tietä takaisin.
Astuinlauta oli käännetty alas, ja vaununovi oli auki; Mousqueton
seisoi ovikaihtimen vieressä, ja Portos istui vaunujen perällä.
"Nouskaa vaunuihin, monseigneur", kehoitti d'Artagnan.
Mazarinia ei tarvinnut pyytää kahdesti: hän hyppäsi heti vaunuihin.
D'Artagnan nousi hänen perässään; Mousqueton sulki vaununoven ja
kiipesi huokaillen vaunujen taakse. Hän oli jonkun verran vastustellut
matkallelähtöä sillä syyllä, että hän kärsi vielä kipua vammastaan,
mutta d'Artagnan oli sanonut hänelle:
"Jääkää vain, jos haluatte, hyvä herra Mouston, mutta huomautan teille
ennakolta, että Pariisi palaa tänä yönä tuhkaksi."
Silloin ei Mousqueton ollut enää estellyt, vaan selittänyt olevansa
valmis seuraamaan isäntäänsä ja herra d'Artagnania vaikkapa maailman
ääriin.
Vaunut vierivät tasaista vauhtia eteenpäin, jotta kukaan ei voinut
aavistaa, kuinka kiireisiä matkalaisia niissä istui. Kardinaali pyyhki
otsaansa nenäliinalla ja katseli ympärilleen.
Vasemmallaan hänellä oli Portos ja oikeallaan d'Artagnan; kumpainenkin
vartioitsi vaununoveansa, ollen hänelle etuvarustuksena.
Vastapäätä oli takaistuimella kaksi pistooliparia, toinen Portoksen ja
toinen d'Artagnanin edessä, ystävyksillä oli lisäksi miekka kupeellaan.
Sadan askeleen päässä Palais-Royalista muuan patrulli pysähdytti
vaunut.
"Ken kulkee?" huusi johtaja.
"Mazarin!" vastasi d'Artagnan remahtaen nauruun.
Kardinaali tunsi tukkansa nousevan pystyyn.
Pila tuntui porvareista hauskalta; nähdessään nuo vaakunattomat vaunut
ilman saattuetta eivät he olisi mitenkään voineet uskoa moista
varomattomuutta mahdolliseksi.
"Onnea matkalle!" huusivat he.
Ja he antoivat vaunujen vieriä edelleen.
"No", virkahti d'Artagnan, "mitä ajattelee teidän ylhäisyytenne siitä
vastauksesta?"
"Te olette kekseliäs mies", kiitti kardinaali.
"En totisesti käsitä..." tuumiskeli Portos.
Rue des Petits-Champsin keskivaiheilla pidätti vaunut toinen patrulli.
"Ken siellä?" huusi patrullin johtaja.
"Vetäytykää sisemmä, monseigneur", sanoi d'Artagnan.
Mazarin painausi ystävysten väliin ihan näkymättömäksi.
"Ken siellä?" toisti sama ääni kärsimättömästi.
Ja d'Artagnan huomasi, että miehiä karkasi hevosten pääpuoleen.
Hän nojausi puolittain ulos vaunuista.
"Hei, Planchet!" hän huudahti.
Johtaja lähestyi; hän oli tosiaan Planchet. D'Artagnan oli äänestä
tuntenut entisen lakeijansa.
"Mitä! Tekö siinä, monsieur!" kysyi Planchet.
"Voi, hyvä Jumala, niin, ystäväiseni! Portos-veikkonen sai
miekanpiston, ja minä olen viemässä häntä maataloonsa Saint-Cloudiin."
"Voi, niinkö?" pahoitteli Planchet.
"Portos", jatkoi d'Artagnan, "jos kykenet vielä puhumaan, hyvä Portos,
niin virkahan sananen kunnon Planchetille."
"Planchet, ystäväiseni", sopersi Portos surkealla äänellä, "olen
kurjassa tilassa, ja jos tapaat jonkun lääkärin, tee minulle se
palvelus, että lähetät hänet luokseni."
"Taivasten tekijä!" surkutteli Planchet; "mikä onnettomuus! Kuinka se
sattuikaan?"
"Kyllä kerron sittemmin", virkkoi Mousqueton.
Portos huokasi tärisyttävästi.
"Toimita meille pääsy, Planchet", sanoi d'Artagnan hiljaa; "muutoin hän
ei pääse elävänä perille: keuhkot ovat vahingoittuneet, ystäväiseni."
Planchet pudisti päätänsä ikäänkuin tahtoen sanoa: Siinä tapauksessa on
asia aivan arveluttava.
Sitten hän virkkoi väkeensä kääntyen:
"Antakaa mennä, ne ovat ystäviä."
Vaunut lähtivät jälleen liikkeelle, ja Mazarin, joka oli pidätellyt
hengitystään, uskalsi jälleen huoahtaa.
"_Bricconi_!" jupisi hän.
Joitakuita askeleita Saint-Honorén tulliportin sisäpuolella kohdattiin
kolmas ryhmä: siihen kuului pelkkiä epäilyttävän näköisiä miehiä, jotka
pikemmin muistuttivat rosvoja kuin mitään muuta: se oli Saint-Eustachen
kerjäläisen väkeä.
"Pidä varasi, Portos!" virkkoi d'Artagnan.
Portos ojensi kätensä pistoolejansa kohti.
"Mitä on tekeillä?" kysyi Mazarin.
"Monseigneur, luulen meidän joutuneen huonoon seuraan."
Vaununoven luo astui mies, jolla oli jonkunlainen viikate kädessä.
"Ken siellä?" tiedusti tunkeutuja.
"Mitä, heittiö!" ärähti d'Artagnan; "etkö tunne hänen korkeutensa
prinssin vaunuja?"
"Prinssi tai ei", vastasi mies, "avatkaa! Me vartioitsemme porttia, ja
kukaan ei pääse lähtemään tästä meidän tuntemattamme menijöitä."
"Mitä on tehtävä?" kysyi Portos.
"Hitto, mentävä?" vastasi d'Artagnan.
"Mutta miten mentävä?" tiedusti Mazarin.
"Välitse tai ylitse. Ajaja, täyttä laukkaa!"
Ajaja heilautti ruoskaansa.
"Ei askeltakaan edemmäksi", kielsi mies, joka näytti olevan johtaja,
"tai sivallan kinnerjänteet poikki hevosiltanne!"
"Horna!" sadatti Portos; "se olisi vahinko, sillä elukat maksavat
minulle sata pistolia kumpainenkin!"
"Minä annan teille niistä kaksisataa", lupasi Mazarin.
"Niin, mutta katkaistuaan niiltä kinnerjänteet he kaiketi leikkaavat
meiltä kaulan. Tältä puolelta lähestyy muuan", jatkoi Portos; "tapanko
hänet?"
"Tee se, mutta nyrkillä iskien, jos voit: älkäämme ampuko ennen kuin
äärimmäisessä hätätilassa."
"Siihen kyllä pystyn", vakuutti Portos.
"Tulkaa siis avaamaan", sanoi d'Artagnan viikatemiehelle, tarttuen
toiseen pistooliinsa piipusta ja valmistautuen iskemään sen perällä.
Mies lähestyi.
Ollakseen vapaampi liikkeissään ojentausi d'Artagnan puoliksi ulos
vaununovesta, ja hänen silmänsä tähystivät nyt kerjäläistä, jonka
kasvoille osui lyhdyn valo.
Epäilemättä tämä tunsi muskettisoturin, sillä hän kävi kovin kalpeaksi,
ja nähtävästi d'Artagnankin tunsi kerjäläisen, sillä hänen tukkansa
nousi pystyyn.
"Herra d'Artagnan!" huudahti tulija hätkähtäen askeleen taaksepäin;
"herra d'Artagnan! Tie auki!"
Kenties aikoi d'Artagnan puolestaan vastata, mutta samassa kuului
jysähdys kuin härän päähän tähdätty nuijan lyönti: Portos siinä iski
miehensä maahan.
D'Artagnan kääntyi katsomaan ja näki onnettoman viruvan neljän askeleen
päässä vaunuista.
"Nyt neliä!" huudahti hän ajajalle; "huitele menemään!"
Ajaja läimäytti lujasti hevosia, rivakat elukat syöksähtivät eteenpäin.
Kuului huutoja kuin olisi ihmisiä tuiskahtanut nurin. Sitten tuntui
kaksinkertainen täräys: kaksi pyörää oli mennyt jonkin pehmeän ja
liereän yli.
Syntyi tovin hiljaisuus. Vaunut vierivät portista.
"Cours-la-Reinelle!" huusi d'Artagnan ajajalle.
Sitten hän kääntyi Mazariniin.
"Nyt, monseigneur", hän sanoi, "voitte lausua viisi _Paternosteria_ ja
viisi _Ave Mariaa_ kiitokseksi pelastuksestanne. Olette turvassa,
olette vapaa!"
Mazarin vastasi vain huokaisulla; hän ei kyennyt uskomaan sellaista
ihmettä.
Viiden minuutin kuluttua vaunut pysähtyivät; oli tultu
Cours-la-Reinelle.
"Onko teidän ylhäisyytenne tyytyväinen saattueeseenne?" kysyi
muskettisoturi.
"Ihastuksissani, mosjöö", vastasi Mazarin uskaltaen pistää päänsä
vaununovesta; "tehkää nyt sama palvelus kuningattarelle."
"Se käy vähemmin vaikeaksi", vastasi d'Artagnan hypäten maahan. "Herra
du Vallon, jätän hänen ylhäisyytensä teidän huostaanne."
"Ole huoletta", sanoi Portos ojentaen kätensä.
D'Artagnan tarttui Portoksen käteen ja puristi sitä.
"Ai!" älähti Portos.
D'Artagnan katseli ystäväänsä ihmeissään.
"Mikä sinua vaivaa?" kysyi hän.
"Taisin nyrjäyttää ranteeni", vastasi Portos.
"Lempo soikoon, sinä isketkin armottomasti!"
"Täytyihän, kun se miekkonen aikoi laukaista minuun pistoolinsa; mutta
miten sinä suoriuduit vastustajastasi?"
"Kas, hän ei ollut mikään ihminen", sanoi d'Artagnan.
"Mikä se sitten oli?"
"Olipahan aave."
"Ja..."
"Ja minä manasin sen pois."
Sen enempää selittämättä d'Artagnan otti pistooliparinsa
takaistuimelta, pisti ne vyöhönsä, kääriytyi viittaansa ja lähti
Richelieu-porttia kohti, hän kun ei tahtonut palata samaa tietä kuin
oli tullut.