Sinä aamuna d'Artagnan makasi Portoksen huoneessa. Ystävykset olivat
levottomuuksien alettua ottaneet sen tavan. Päänalusensa alla heillä
oli miekkansa, pöydällä käden ulottuvissa pistoolit.
D'Artagnan nukkui vielä ja näki unta, että taivas peittyi suureen
keltaiseen pilveen, joka puhkesi satamaan kultaa, ja että hän piteli
hattuansa räystään alla.
Portos puolestaan näki unta, että hänen vaunujensa pääty ei ollut
kyllin leveä sille vaakunalle, jonka hän aikoi siihen maalauttaa.
Heidät herätti seitsemän aikaan livreijaton palvelija, joka toi kirjeen
d'Artagnanille.
"Keltä kirje on?" kysyi gascognelainen.
"Kuningattarelta", vastasi palvelija.
"Hä?" huudahti Portos kohoten vuoteeltaan; "mitä hän sanookaan?"
D'Artagnan käski palvelijan mennä viereiseen huoneeseen, ja niin pian
kuin tämä oli sulkenut oven, hyppäsi d'Artagnan vuoteeltaan ja luki
kirjeen kiireisesti, Portoksen katsellessa häntä silmät suurina ja
uskaltamatta tehdä hänelle mitään kysymyksiä.
"Portos-veikkonen", sanoi d'Artagnan ojentaessaan hänelle
kirjeen, "tällä kertaa saat olla varma parooniudestasi ja minä
kapteenivaltuudestani. Katso tuossa, lue ja päätä itse!"
Portos kurkottausi ottamaan kirjeen ja luki vapisevalla äänellä
seuraavat sanat:
"Kuningatar tahtoo puhutella herra d'Artagnania; hän
seuratkoon kirjeen tuojaa."
"Hm", sanoi Portos, "minä en näe tässä mitään erikoista."
"Minä näen, ja aivan erikoista", huomautti d'Artagnan. "Kun minua
kutsutaan, niin asiat ovat pahasti sotkeutuneet. Ajattelehan, mikä
mullistus on täytynyt tapahtua kuningattaren mielessä, kun minä
kahdenkymmenen vuoden kuluttua olen pulpahtanut pinnalle hänen
muistissaan!"
"Se on totta", myönsi Portos.
"Teroita miekkasi, parooni, panosta pistoolisi ja anna hevosillesi
kauroja, sillä minä takaan sinulle, että tässä tapahtuu jotakin uutta
ennen huomispäivää; ja _hiljaa_ kuin muuri!"
"Mutta eihän meille vain viritettäne ansaa, jotta meistä päästäisiin
eroon!" muistutti Portos, joka aina ajatteli, mitä kiusaa hänen
tulevaisesta suuruudestaan täytyi olla muille.
"Jos se on ansa", vakuutti d'Artagnan, "niin kyllä minä sen vainuan;
ole huoletta! Jos Mazarin onkin italialainen, niin olenpa minä
Gascognesta kotoisin."
Ja hän pukeutui tuossa tuokiossa.
Kun Portos yhä maaten kiinnitti hakasiin hänen viittaansa, koputettiin
ovelle toistamiseen.
"Sisälle!" sanoi d'Artagnan.
Toinen palvelija ilmestyi esille.
"Hänen ylhäisyydeltään kardinaali Mazarinilta", ilmoitti tämä.
D'Artagnan katsoi Portokseen.
"Jopa mutkistuu", virkahti Portos; "kumpaisesta on aloitettava?"
"Tämä sopii erinomaisesti", vastasi d'Artagnan; "hänen ylhäisyytensä
kutsuu minua saapumaan puheilleen puolen tunnin kuluttua."
"Hyvä!"
"Ystäväiseni", virkkoi d'Artagnan palvelijaan kääntyen, "sanokaa hänen
ylhäisyydelleen, että olen puolen tunnin kuluttua hänen
käytettävissään."
Palvelija kumarsi ja lähti.
"Onpa hyvä, että hän ei saanut nähdä tuota toista", tuumi d'Artagnan.
"Luulet siis, että he molemmat eivät lähetä noutamaan sinua samalla
asialla?"
"En luule, vaan olen varma siitä."
"Kas niin, d'Artagnan, rivakasti nyt! Muista, että kuningatar odottaa
sinua, kuningattaren jälkeen kardinaali ja kardinaalin jälkeen minä."
D'Artagnan kutsui jälleen huoneeseen Itävallan Annan palvelijan.
"Valmis olen, ystäväiseni", hän sanoi, "opastakaa minua."
Lakeija vei hänet Rue des Petits Champsia pitkin, poikkesi sitten
vasemmalle ja antoi hänen astua sisälle Richelieu-kadun puoleisesta
pikku puutarhaveräjästä; sieltä he menivät salaportaita myöten
rukouskammioon.
Selittämätön tunne sai luutnantin sydämen pamppailemaan. Hänellä ei
enää ollut nuoruuden luottavaisuutta, ja kokemus oli opettanut hänet
oivaltamaan äskeisten tapahtumien tärkeyden. Hän tiesi, mitä
ruhtinaitten korkeus ja kuninkaitten majesteettisuus merkitsi; hän oli
tottunut asettamaan keskinkertaisuutensa alemmaksi rikkauden ja
ylhäisen syntyperän loistoa. Entiseen aikaan hän oli lähestynyt
Itävallan Annaa kuin nuori mies, joka käy tervehtimässä naista. Tänään
oli asema toinen: hän saapui kuningattaren puheille kuin halpa sotamies
kuuluisan päällikön luo.
Hisahdus häiritsi kappelin hiljaisuutta. D'Artagnan säpsähti ja näki
valkoisen käden kohottavan oviverhoa; sen muodosta, valkoisuudesta ja
kauneudesta hän tunsi kuninkaallisen käden, joka oli aikoinaan
ojennettu hänelle suudeltavaksi.
Kuningatar astui sisälle.
"Te se olette, herra d'Artagnan", hän sanoi luoden upseeriin leppeätä
suruisuutta kuvastavan katseen, "te se olette, ja minä tunnen teidät
hyvin. Katselkaa nyt te minua, olen kuningatar, -- tunnetteko minua?"
"En, madame", vastasi d'Artagnan.
"Mutta ettekö siis enää muista", pitkitti Itävallan Anna sillä
miellyttävällä sävyllä, jonka hän tarpeen tullen osasi antaa äänelleen,
"että kuningatar aikoinaan tarvitsi nuorta ja uskollista urhoa, että
hän tapasi sen ritarin ja että hän on aina säilyttänyt tälle sijan
sydämensä syvyydessä, vaikka tämä on saattanut luulla jääneensä
unohduksiin?"
"En, madame, siitä olen tietämätön", vastasi muskettisoturi.
"Sepä vahinko, monsieur", sanoi Itävallan Anna, "sepä vahinko, ainakin
kuningattarelle, sillä kuningatar tarvitsee nyt samaa uljuutta ja
samaa uskollisuutta."
"Mitä!" virkahti d'Artagnan; "kuningatarko, niin harrasten palvelijain,
niin viisasten neuvonantajain, sanalla sanoen niin etevien tai
likeisten miesten ympäröimänä, suvaitsee katsahtaakaan halpaan
soturiin!"
Anna käsitti verhotun moitteen, mutta häntä se pikemmin liikutti kuin
ärsytti. Gascognelaisen aatelismiehen suuri uhrautuvaisuus ja
tavoittelemattomuus olivat useana kertana nöyryyttäneet häntä; hän oli
antanut voittaa itsensä jalomielisyydessä.
"Saattaa olla totta, mitä minulle sanotte ympäristöstäni, herra
d'Artagnan", hän lausui; "mutta minä en luota muihin kuin ainoastaan
teihin. Tiedän teidän kuuluvan herra kardinaalin palvelukseen, mutta
olkaa minunkin apunani, niin otan pitääkseni huolta ylenemisestänne.
Sanokaa, tekisittekö hyväkseni tänään, mitä se entinen aatelismies teki
kuningattarensa puolesta?"
"Teen kaikkea, mitä teidän majesteettinne käskee", vastasi d'Artagnan.
Kuningatar mietti tovin ja sanoi nähdessään muskettisoturin varovaisen
esiintymisen:
"Haluatte kenties mieluummin levätä?"
"Enpä tiedä, sillä minä en ole milloinkaan levännyt, madame."
"Onko teillä ystäviä?"
"Minulla oli kolme: kaksi on lähtenyt Pariisista, en tiedä minne; yksi
ainoa on jäljellä, mutta hän on niitä, jotka luullakseni tunsivat sen
entisen ritarin, miehen, jonka mainitsemisella teidän majesteettinne
minua äsken kunnioitti."
"Hyvä on", jatkoi kuningatar; "te ja ystävänne vastaatte armeijaa."
"Mitä minun on tehtävä, madame?"
"Tulkaa takaisin kello viideltä, jolloin sanon sen teille; mutta älkää
hiiskuko ainoallekaan elolliselle olennolle kohtauksesta, jonka teille
myönnän, monsieur."
"En, madame."
"Vannokaa se Kristuksen nimessä."
"Madame, minä en ole milloinkaan syönyt sanaani; kun lupaan, niin se
pitää."
Vaikka ihmeissään tästä puheenlaadusta, johon hovilaiset eivät olleet
häntä totuttaneet, näki kuningatar siinä onnellisen enteen innosta,
jota d'Artagnan osoittaisi hänen hankkeensa toimeenpanossa.
Gascognelaisen temppuja oli toisinaan kätkeä terävä oveluutensa
uskollisen karkeapintaisuuden verhoon.
"Kuningattarella ei tällähaavaa ole muuta käskettävää?" kysyi soturi.
"Ei, monsieur", vastasi Itävallan Anna; "voitte poistua mainitsemaani
määrähetkeen asti."
D'Artagnan kumarsi ja vetäytyi pois.
-- Perhana, -- hän tuumi ovella; -- näyttää siltä kuin minua
tarvittaisiin täällä tosiaankin kipeästi.
Puoli tuntia oli jo kulunut, joten hän astui lehterin yli ja meni
koputtamaan kardinaalin huoneiston ovelle.
Bernouin vei hänet herransa eteen.
"Tulin kuulemaan määräyksiänne, monseigneur", sanoi d'Artagnan.
Ja tapansa mukaan hän loi nopean silmäyksen ympärilleen ja huomasi,
että Mazarinilla oli sinetöitty kirje kädessään. Mutta se oli alassuin
kirjoituspöydällä, joten oli mahdoton nähdä osoitetta.
"Tulette kuningattaren luota?" kysyi Mazarin tähystäen d'Artagnania
tiukasti.
"Minäkö, monseigneur! Kuka sitä on sanonut?"
"Ei kukaan, mutta tiedän sen."
"Minua surettaa sanoa teidän ylhäisyydellenne, että te erehdytte",
vastasi gascognelainen häikäilemättömästi, lujana sen lupauksen
johdosta, jonka oli antanut Itävallan Annalle.
"Avasin itse eteishuoneen oven ja näin teidän tulevan lehterin päässä."
"Se johtui siitä, että minut johdettiin tänne salaportaita myöten."
"Minkätähden?"
"En tiedä, nähtävästi siinä oli joku väärinkäsitys."
Mazarin tiesi, ettei ollut helppo saada d'Artagnania ilmaisemaan, mitä
tämä tahtoi salata; hän luopuikin siksi kertaa yrittämästä tunkeutua
gascognelaisen salamyhkäisyyteen.
"Puhukaamme minun asioistani", virkkoi kardinaali, "koska te ette tahdo
hiiskua mitään omistanne."
D'Artagnan kumarsi.
"Pidättekö matkoista?" kysyi kardinaali.
"Olen viettänyt suuren osan elämääni maantiellä."
"Pidätteleekö teitä mikään Pariisissa?"
"Minua ei voisi pidätellä mikään muu kuin käsky korkeammasta paikasta."
"Hyvä! Kas tässä kirje, joka on toimitettava osoitteen mukaisiin
käsiin."
"Osoitteen, monseigneur? Mutta sitähän siinä ei ole."
Kuoren etupuolellekaan ei tosiaan ollut kirjoitettu mitään.
"Seikka on sellainen", huomautti Mazarin, "että kirje on
kaksinkertaisessa kotelossa."
"Ymmärrän, ja minun on murrettava ulkokuori vasta kun olen saapunut
määrättyyn paikkaan."
"Aivan. Ottakaa ja lähtekää. Teillä on muuan ystävä, herra du Vallon,
josta pidän paljon; lähteköön hän mukaanne."
-- Lempo! -- ajatteli d'Artagnan; -- hän tietää, että me kuulimme hänen
keskustelunsa eilen, ja tahtoo nyt loitontaa meidät Pariisista.
"Epäröitsettekö?" kysyi Mazarin.
"En, monseigneur; lähden päätähavin. Soisin vain..."
"Mitä niin? Sanokaa."
"Että teidän ylhäisyytenne pistäytyisi kuningattaren luona."
"Milloin?"
"Nyt heti."
"Mitä varten?"
"Lausuaksenne hänelle ainoastaan nämä sanat: 'Lähetän herra
d'Artagnanin matkalle, ja hänen on lähdettävä suoraa päätä.'"
"Nyt kai myönnätte", huomautti Mazarin, "että olette tavannut
kuningattaren?"
"Minulla on ollut kunnia sanoa teidän ylhäisyydellenne, että joku
väärinkäsitys on kenties tapahtunut."
"Mitä se merkitsee?" kysyi Mazarin.
"Rohkenenko uudistaa pyyntöni teidän ylhäisyydellenne?"
"Hyvä, minä lähden. Odottakaa täällä."
Mazarin katsoi huolellisesti, oliko mitään avainta unohtunut
kaappeihin, ja poistui.
Kului kymmenen minuuttia, jollaikaa d'Artagnan ponnisti kaiken kykynsä
lukeakseen kirjeen ulkokuoren läpi, mitä sisempään oli kirjoitettu,
mutta onnistumatta.
Mazarin palasi kalpeana ja kuohuksissaan; hän meni istuutumaan
kirjoituspöytänsä ääreen. D'Artagnan yritti lukea hänen sävynsä kuten
äsken kirjelmän osoitetta, mutta kardinaalin kasvonpiirteet olivat
melkein yhtä läpitunkemattomat kuin kotelokin.
-- Kas, kas! -- tuumi gascognelainen; -- hän näyttää ärtyneeltä.
Minuako vastaan? Hän miettii -- lähettääkseenkö minut Bastiljiin?
Siivolla, monseigneur! Jos virkat sanankaan sellaisesta, niin kuristan
sinut heti ja lyöttäydyn frondelaiseksi. Silloin minua kannetaan
riemusaatossa kuin herra Brousselia, ja Atos julistaa minut Ranskan
Brutukseksi. Olisi sekin jotain!
Ainiaan nelistävällä mielikuvituksellaan oli gascognelainen jo
laskenut, mitä etuja hän voisi saada asemasta.
Mutta Mazarin ei antanut mitään sellaista määräystä; hän päin vastoin
omaksui herttaisen sävyn d'Artagnania kohtaan.
"Olitte oikeassa", hän sanoi, "hyvä mosjöö d'Artagnan; te ette voi
lähteä vielä."
"Kas!" virkahti d'Artagnan.
"Antakaahan minulle siis takaisin se kirje."
D'Artagnan totteli. Mazarin varmistausi siitä, että sinetti oli
koskematon.
"Tarvitsen teitä tänä iltana", hän sanoi; "tulkaa takaisin kello
viideltä."
"Kello viideltä, monseigneur", vastasi d'Artagnan, "minulla on kohtaus,
josta en voi jäädä pois."
"Se älköön teitä huolestuttako", virkkoi Mazarin; "se saa jäädä."
-- Hyvä! -- ajatteli d'Artagnan; -- sen saatoin arvatakin.
"Palatkaa siis kello viisi ja tuokaa mukananne kunnon herra du Vallon;
mutta jättäkää hänet eteishuoneeseen: tahdon puhua kanssanne kahden
kesken."
D'Artagnan kumarsi.
Kumartaessaan hän virkkoi itsekseen:
-- Molemmilla sama määräys, molemmat samalla hetkellä, molemmat
Palais-Royalissa: kyllä aavistelen. Voi, tässäpä salaisuus, josta herra
de Gondy maksaisi satatuhatta livreä!
"Te harkitsette?" virkahti Mazarin levottomasti.
"Niin, tulin tuumineeksi pitäisikö meidän olla aseistettuina vai eikö."
"Aseissa hampaita myöten", vastasi Mazarin.
"Hyvä monseigneur, kyllä ollaan."
D'Artagnan kumarsi, poistui huoneesta ja kiirehti toistamaan
ystävälleen Mazarinin imartelevia lupauksia, jotka saivat Portoksen
tavattomaan hurmioon.