Itävallan Anna oli raivostuksissaan palannut rukoushuoneeseensa.
"Mitä!" huudahti hän väännellen kauniita käsiään, "mitä! Kansa on
nähnyt anoppini Maria dei Medicin vangituttavan Condén, täysiverisen
prinssin; se on nähnyt kardinaalin häätävän anoppini, entisen
hallitsijattarensa; se on nähnyt herra de Vendômen, Henrik neljännen
pojan, suljettuna Vincennesiin; se ei ole sanonut mitään, kun
häväistiin, teljettiin tyrmään ja uhattiin noita ylhäisiä henkilöitä!
Mutta jonkun Brousselin vuoksi ... hyvä Jumala, mihin onkaan joutunut
kuninkuus!"
Ajattelemattaan kosketti Anna juuri polttavaa kysymystä. Kansa ei ollut
virkkanut sanaakaan prinssien puolesta, mutta se nousi Brousselin
vuoksi sentähden, että oli kysymyksessä kansan mies, joten kansa tunsi
vaistomaisesti, että se Brousselia puolustaessaan varjeli itseään.
Sillaikaa Mazarin käveli edes takaisin työhuoneessaan, tuon tuostakin
katsoen kauniiseen venetsialaiseen kuvastimeensa, joka oli ihan
sirpaleina.
"Hm", hän sanoi, "ikäväähän kyllä on joutua siten mukautumaan, mutta me
saamme vielä hyvityksemme: mitä väliä on Brousselilla? Se on pelkkä
nimi eikä mikään asia."
Niin ovela valtiomies kuin Mazarin olikin, erehtyi hän kuitenkin tällä
kertaa: Broussel edusti todellakin asiaa eikä ainoastaan nimeä.
Niinpä, kun Broussel seuraavana aamuna saapui Pariisiin suurissa
vaunuissaan, vierellään poikansa Louvières ja vaunujen takana Friquet,
ryntäsikin kansa aseissaan häntä vastaanottamaan. Huudot: "Eläköön
Broussel! Eläköön isämme!" kajahtelivat kaikkialla ja kuuluivat kuolon
sanomalta Mazarinin korvissa. Joka taholta kertoivat kardinaalin ja
kuningattaren vakoojat huonoja uutisia, jotka järkyttivät ministeriä,
mutta jättivät kuningattaren aivan rauhalliseksi. Kuningatar näytti
hautovan jotakin suurta päätöstä, ja lisäsi Mazarinin levottomuutta.
Ministeri tunsi hänen ylpeän luonteensa ja pelkäsi pahoin Itävallan
Annan itsenäisiä aikeita.
Koadjutori oli taas tullut parlamenttiin enemmän kuninkaana kuin
kuningas, kuningatar ja kardinaali kaikki yhteensä. Hänen lausuntonsa
perusteella oli parlamentin julistuksella kehoitettu porvareita
laskemaan pois aseensa ja poistamaan katusulut: he tiesivät nyt, että
tarvittiin vain tunti uuteen aseistautumiseen ja yksi yö uusien
katusulkujen rakentamiseen.
Planchet oli palannut myymäläänsä; voitto tuo aina armahduksen.
Planchet ei siis enää pelännyt joutuvansa hirteen; hän oli vakuutettu
siitä, että jos häntä vain yritettäisiinkään pidättää, nousisi kansa
hänen puolestaan niinkuin se oli Brousselista mellakan nostanut.
Rochefort oli luovuttanut keveät ratsumiehensä takaisin chevalier
d'Humièresille; kaksi puuttui nimihuudossa, mutta chevalier oli
sydämeltään frondelainen eikä tahtonut kuulla puhuttavankaan mistään
vahingonkorvauksesta.
Kerjäläinen oli asettunut jälleen paikalleen Saint-Eustachen edustalle,
yhä jaellen vihkivettänsä toisella kädellä ja pyytäen almuja toisella;
kukaan ei aavistanut, että nuo kaksi kättä olivat vastikään olleet
murtamassa yhteiskuntarakennuksesta irti kuninkuuden peruskiveä.
Louvières tunsi itsensä ylpeäksi ja tyytyväiseksi. Hän oli kostanut
Mazarinille, jota hän inhosi, ja voimakkaasti auttanut isänsä
vapauttamista vankilasta; hänen nimeänsä oli kauhistuneesti mainittu
Palais-Royalissa, ja hän virkkoi nauraen parlamenttineuvokselle, kun
tämä oli taas päässyt perheensä pariin:
"Uskotko, isä, että jos pyytäisin kuningattarelta komppaniaa, hän
antaisi sen minulle?"
D'Artagnan oli käyttänyt hetken rauhaa lähettääkseen pois Raoulin, jota
hänen oli ollut mellakan aikana kovin työläs pidätellä huoneessaan, kun
tämä oli ehdottomasti tahtonut paljastaa miekkansa jommankumman
puolueen hyväksi. Raoul oli alussa vastustellut, mutta d'Artagnan oli
puhunut kreivi de la Fèren nimessä. Nuorukainen oli pistäytynyt
vieraisille madame de Chevreusen luo ja sitten lähtenyt takaisin
armeijaan.
Ainoastaan Rochefort katsoi jutun päättyneen jokseenkin nolosti: hän
oli kirjeellisesti kutsunut Beaufortin herttuan, tämä oli nyt tulossa,
tavatakseen Pariisin rauhallisena.
Hän meni tapaamaan koadjutoria, kysyäkseen tältä, eikö hänen ollut
ilmoitettava prinssille, jotta tämä pysähtyisi matkallaan; mutta Gondy
mietti tuokion ja vastasi:
"Antakaa hänen vain tulla."
"Mutta eikö siis kaikki ole lopussa?" kysyi Rochefort.
"Voi, hyvä kreivi, me olemme vasta alussa."
"Mikä teidät saa siihen käsitykseen?"
"Se tuntemus, mikä minulla on kuningattaren sydämestä: hän ei tahdo
jäädä häviölle."
"Onko hänellä siis jotakin mielessään?"
"Toivoakseni."
"Mitä tiedätte siitä, antakaahan kuulla?"
"Tiedän hänen kirjoittaneen Condén prinssille ja pyytäneen tätä
kiireimmiten tulemaan takaisin armeijan kanssa."
"Kas, kas!" sanoi Rochefort; "te olette oikeassa, herra de Beaufortin
on tultava."
Samana iltana, jona tämä keskustelu tapahtui, levisi huhu, että hänen
korkeutensa prinssi oli saapunut kaupunkiin.
Tieto oli varsin yksinkertainen ja luonnollinen, mutta se herätti
kuitenkin tavatonta huomiota. Sanottiin madame de Longuevillen tulleen
virkkaneeksi muutamia varomattomia viittauksia: hänellä muka oli
prinssin luottamus, -- tämänhän syytettiin tuntevan sisartansa kohtaan
hellyyttä, joka meni yli veljellisen ystävyyden rajojen.
Ne viittaukset ilmaisivat pahaenteisiä suunnitelmia kuningattaren
taholta.
Ja samana iltana kiersivät huomattavammat porvarit, raatimiehet ja
korttelinvanhimmat tuttaviensa luona, haastellen:
"Miksemme ottaisi haltuumme kuningasta ja veisi häntä kaupungintaloon?
On väärin jättää häntä vihollistemme kasvatettavaksi: he antavat
hänelle huonoja neuvoja, kun hän sitävastoin esimerkiksi herra
koadjutorin ohjaamana saisi kansallisia periaatteita ja oppisi
rakastamaan kansaansa."
Kaiken yötä kuului kumeata kohua; seuraavana päivänä nähtiin jälleen
harmaat ja mustat kauhtanat, aseellisten kauppiasten patrullit ja
kerjäläisjoukot.
Kuningatar oli viettänyt yön kahdenkeskisessä neuvottelussa hänen
korkeutensa prinssin kanssa; puoliyön aikaan oli prinssi saatettu
kuningattaren rukoushuoneeseen, josta hän oli poistunut vasta viiden
tienoissa aamulla.
Kello viideltä kuningatar lähti kardinaalin työhuoneeseen. Jos
kuningatar ei ollut vielä mennyt levolle, niin oli sitävastoin
kardinaali jo noussut jalkeille.
Hän oli laatimassa vastausta Cromwellille; kuusi päivää oli jo kulunut
kymmenestä, jotka hän oli vaatinut Mordauntilta miettimisajakseen.
-- Pyh, -- sanoi hän itsekseen, -- olen kyllä antanut hänen hiukan
odottaa, mutta herra Cromwell tietää hyvin, mitä kapinoiminen
merkitsee, suodakseen minulle anteeksi.
Hän tarkisti sitten tyytyväisenä kirjelmänsä ensimmäistä kappaletta,
kun koputettiin hiljaa ovelle, joka johti kuningattaren huoneisiin.
Ainoastaan Itävallan Anna saattoi tulla siitä ovesta. Kardinaali nousi
ja meni avaamaan.
Kuningattarella oli yllään aamupuku, mutta se soveltui hänelle
erinomaisesti, sillä Diana de Poitiersin ja Ninonin tavoin säilytti
Itävallan Anna pysyväisen kauneuden etuoikeutenaan; tänä aamuna hän
vain oli tavallista kauniimpi, sillä hänen silmissään oli kaikki se
loiste, mitä sisäinen ilo voi katseille antaa.
"Mitä on tekeillä, madame?" kysyi Mazarin levottomasti; "sävynne on
kovin ylpeä?"
"Niin, Giulio", vastasi hän, "olen ylpeä ja onnellinen, sillä minä olen
keksinyt keinon tukehduttaakseni tuon satapäisen hirviön."
"Te olette suuri valtiotaidossa, kuningattareni", sanoi Mazarin;
"sallikaa minunkin kuulla se keino."
Ja hän salasi, mitä oli kirjoittanut, piilottaen aloitetun kirjeen
papereihinsa.
"Tiedättekö, että he tahtovat ottaa minulta pois kuninkaan?" kysyi
kuningatar.
"Voi, kyllä! Ja minut hirttää."
"He eivät saa kuningasta."
"Eivätkä hirtä minua, _benone_."
"Kuulkaahan: aion riistää heiltä poikani, itseni ja mukanani teidät.
Tahdon, että tämä tapaus, joka tänään tai huomenna muuttaa asiain
kulun, toteutetaan kenenkään muun kuin teidän, minun ja erään kolmannen
henkilön tietämättä."
"Ja kuka on tuo kolmas henkilö?"
"Hänen korkeutensa prinssi."
"Hän on siis saapunut, kuten minulle jo on kerrottukin."
"Niin on, eilen illalla."
"Ja te olette tavannut hänet?"
"Erkanin hänestä vastikään."
"Hän antaa apunsa tähän aikeeseen?"
"Hän antoi sen neuvon itse."
"Ja Pariisi?"
"Hän pakottaa sen nälällä antautumaan armoille."
"Ehdotukselta ei puutu suurenmoisuutta, ja nähdäkseni on sen
toteuttamisessa vain yksi vastus."
"Mikä sitten?"
"Mahdottomuus."
"Se on tyhjä sana. Mikään ei ole mahdotonta."
"Ehdottaa, ei."
"Toteuttaa. Onko meillä rahoja?"
"Hiukan", vastasi Mazarin vapisten pelosta, että Itävallan Anna
turvautuisi hänen kukkaroonsa.
"Onko meillä sotaväkeä?"
"Viisi- tai kuusituhatta miestä."
"Onko meillä rohkeutta?"
"Paljon."
"Sitten on asia helppo. Voi, ymmärrättekö, Giulio? Pariisi, tämä
vihattava Pariisi, herää jonakuna aamuna ilman kuningatarta ja
kuningasta saarrettuna, piiritettynä, nälän uhkaamana, ainoana
turvanaan typerä parlamenttinsa ja kuivettunut vääräsäärinen
koadjutorinsa."
"Erinomaista, erinomaista!" huudahti Mazarin; "minä käsitän
vaikutuksen, mutten näe mitään keinoa, jolla päästäisiin siihen."
"Sen kyllä keksin minä!"
"Te tiedätte, että se on sotaa, kansalaissotaa, hehkuvaa, silmitöntä,
leppymätöntä."
"Niin, niin, sotaa", vastasi Itävallan Anna; "niin, minä tahdon
hävittää tämän kapinallisen kaupungin tuhaksi, verellä tahdon sammuttaa
tulen, kamala esimerkki ikuistakoon rikoksen ja rangaistuksen. Pariisi,
minä vihaan, inhoan sinua!"
"Hiljaa, hiljaa, Anna, jopa olette verenhimoinen! Pitäkää varanne, me
emme nyt elä Malatestain ja Czastruccio Castracanien aikoja; te panette
vaaraan päänne, kaunis kuningattareni, ja se olisi suuri vahinko."
"Laskette leikkiä."
"Varsin vähän. On vaarallista käydä sotaa kokonaista kansakuntaa
vastaan: katsokaa lankoanne Kaarlo-kuningasta, hän on peräti pahassa
pinteessä."
"Me olemme Ranskassa, ja minä olen espanjatar."
"Sitä pahempi, _per Baccho_, sitä pahempi! Soisin mieluummin olevanne
ranskalainen ja itseni samaten; silloin vihattaisiin meitä molempia
vähemmin."
"Hyväksytte kuitenkin esitykseni?"
"Kyllä, jos näen hankkeen mahdolliseksi."
"Se on mahdollinen, sanon teille; valmistautukaa vain matkalle."
"Minäkö! Olen aina lähtövalmis, mutta tiedättehän että minä en
milloinkaan lähde ... ja tällä kertaa en luultavasti sen paremmin kuin
ennenkään."
"Mutta jos minä matkustan, tuletteko mukaan?"
"Kyllä koetan."
"Te kuoletatte minut pelkäilyllänne, Giulio; ja mitä pelkäättekään
tapahtuvan?"
"Monia seikkoja."
"Millaisia?"
Mazarinin kasvot, joilla tähän asti oli ollut leikkisä ilme,
synkistyivät.
"Anna", hän sanoi, "te olette nainen ja voitte senvuoksi loukata miehiä
mielenne mukaan, varmana kajoamattomuudestanne. Te syytätte minua
pelkuruudesta; olen kuitenkin vähemmän peloissani kuin te, koska en
pyri pakoon. Ketä vastaan kiljutaan? Teitäkö vain minua? Kenet
tahdotaan hirttää, teidätkö vai minut? No niin, minä uhmaan kuitenkin
myrskyä, minä, jota te soimaatte raukkamaiseksi, enkä pöyhistelyllä,
sillä se ei ole tapojani, vaan sitkeydellä. Seuratkaa esimerkkiäni:
vähemmän pauhua, enemmän tehoa. Te huudatte äänekkäästi, mutta ette
saavuta mitään. Puhutte paosta!" Mazarin kohautti olkapäitään, tarttui
kuningatarta kädestä ja vei hänet ikkunan ääreen. "Katsokaa!"
"No niin?" kysyi kuningatar itsepintaisuutensa sokaisemana.
"No, mitä näette tästä ikkunasta? Ellen erehdy, parveilee tuolla
porvareita haarniskoissa ja kypäreissä, hyvillä musketeilla
varustettuina kuten liigan päivinä, pitäen niin tarkasti silmällä
ikkunaa, josta heitä katselette, että teidät varmasti nähdään, jos
nostatte kaihdinta noin korkealle. Tulkaa nyt tähän toiseen ikkunaan;
mitä näette? Kansan miehiä tapparakeihäineen vartioimassa porttejanne.
Jokaisesta tämän palatsin aukosta, minkä luo teidät johtaisin,
näkisitte samaa. Niin, porttinne ovat vartioituja, kellariluukkunne
ovat vartioittuja, ja minä sanon teille vuorostani, mitä kunnon La
Ramée huomautti minulle herra de Beaufortista: Jollette voi tekeytyä
linnuksi tai hiireksi, niin ette pääse livahtamaan täältä."
"Hän livahti kuitenkin."
"Ajatteletteko lähteä samaan tapaan?"
"Olen siis vankina?"
"_Parbleu_!" virkahti Mazarin; "tunnin ajan olen teille sitä
todistellut."
Ja tyynesti otti Mazarin aloitetun kirjelmänsä ja jatkoi kohdasta,
johon se oli keskeytynyt.
Suuttumuksesta vapisten ja nöyryytyksestä punehtuneena lahti Anna
työhuoneesta, paiskaten oven perässään kiivaasti kiinni.
Huoneisiinsa palattuaan kuningatar vaipui leposohvalle ja alkoi itkeä.
Sitten hänen mieleensä juolahti äkillinen aatos.
-- Olen pelastettu, -- hän sanoi nousten ylös. -- Oi, niin, niin, --
tunnen miehen, joka osaa toimittaa minut pois Pariisista, miehen, jonka
olen unohtanut liian pitkäksi aikaa.
Ja mietteissään, vaikka ilahtuneen luottamuksen elähyttämänä, hän
lisäsi:
-- Kuinka kiittämätön olenkaan! Olen kahdenkymmenen vuoden ajaksi
unohtanut miehen, josta minun olisi pitänyt tehdä Ranskan marski.
Anoppini tuhlasi kultaa, arvonimiä ja ystävyyden osoituksia Concinille,
joka tuotti hänelle turmion; kuningas korotti murhasta Ranskan
marskiksi Vitryn, ja minä olen jättänyt unohdukseen ja puutteeseen
jalon d'Artagnanin, joka on minut pelastanut!
Hän kiirehti pöydän ääreen, jolla oli paperia ja mustetta, ja alkoi
kirjoittaa.