Kamari, johon d'Artagnan ja Portos oli osoitettu, oli ainoastaan
oviverhoilla eroitettu vastaanottohuoneesta, jossa kuningatar oleksi.
Niiden läpi saattoi kuulla kaikki mitä sisemmällä tapahtui, ja pikku
raosta sai sinne katselluksikin.
Kuningatar seisoi lattialla, kalpeana suuttumuksesta; mutta hän kykeni
kuitenkin niin lujasti hillitsemään itsensä, että hänessä ei havainnut
vähäisintäkään mielenliikutusta. Hänen takanaan seisoivat Comminges,
Villequier ja Guitaut sekä näiden takana hoviväkeä.
Hänen edessään oli kansleri Seguier, sama mies, joka oli kaksikymmentä
vuotta sitten niin katkerasti vainonnut häntä, ja kertoi nyt, että
hänen vaununsa oli pirstattu ja että häntä oli ajettu takaa. Hän oli
paennut erääseen loistoasuntoon, jonne väkijoukko oli murtautunut,
hävittäen ja rosvoten; onneksi oli hän ehtinyt piiloutua seinäverhojen
peittämään kammioon, jonne muuan vanha eukko oli sulkenut hänet ja
hänen veljensä, Meauxin piispan. Vaara oli ollut niin suuri,
hurjistuneet hätyyttäjät olivat niin kamalin uhkauksin lähestyneet
kammiota, että kansleri oli luullut viimeisen hetkensä tulleen ja
ripittänyt itsensä veljelleen, ollakseen ilmitulon varalta valmis
kuolemaan. Häntä ei kuitenkaan ollut keksitty: ahdistajat luulivat
hänen pujahtaneen ulos jostakin takaovesta, vetäytyivät pois ja
jättivät hänelle peräytymistien avoimeksi. Hän oli silloin pukeutunut
talon omistajan vaatteisiin ja lähtenyt kätköstään, jolloin hänen oli
täytynyt kiivetä poliisivirkamiehensä ja kahden kaartilaisen yli,
näiden saatua surmansa katuovea puolustaessaan.
Tämän kertomuksen aikana oli Mazarin astunut sisälle ja ihan hiljaa
hiipinyt kuningattaren luo kuuntelemaan.
"No", kysyi kuningatar kanslerin lopetettua, "mitä ajattelette tuosta?"
"Pidän asemaa varsin vakavana, madame."
"Mutta mitä neuvotte?"
"Tekisi mieleni tehdä ehdotus teidän majesteetillenne, mutta minä en
uskalla."
"Uskaltakaa vain huoletta, monsieur", sanoi kuningatar katkerasti
hymyilleni "olette te enemmänkin uskaltanut."
Kansleri punastui ja sopersi joitakuita sanoja.
"Nyt ei ole puhetta menneisyydestä, vaan nykyisestä tilanteesta", sanoi
kuningatar. "Te huomautitte, että teillä olisi ehdotus lausuttavana
minulle; mikä se on!"
"Madame", vastasi kansleri epäröiden, "esittäisin vapautettavaksi
Brousselin."
Vaikka kuningatar jo oli kovin kalpea, vaaleni hän silminnähtävästi
vieläkin, ja hänen kasvonsa jäykistyivät.
"Vapauttaisinko Brousselin!" hän huudahti; "en koskaan!"
Samassa kuului askeleita etuhuoneesta, ja ilmoittautumatta näyttäysi
marski de la Meilleraie kynnyksellä.
"Ah, teko siellä, marski!" huudahti Itävallan Anna ilahtuen. "Te olette
toivottavasti saanut roskaväen järkiinsä?"
"Madame", vastasi marski, "jätin kolme kaatunutta Pont-Neufille, neljä
kauppahallien luo, kuusi Rue de l'Arbre-Secin kulmaan ja kaksi teidän
palatsinne portille, kaikkiaan siis menettäen viisitoista. Tuon
mukanani kymmenen tai kaksitoista haavoitettua. Hattuni jäi jonnekin
kuulan tuiskauttamana, ja kaiken todennäköisyyden mukaan olisi minun
käynyt samoin, ellei herra koadjutori olisi tullut pelastamaan minua
pinteestä."
"Kas, minua tosiaan ihmetyttäisi, ellen näkisi tuota vääräsääristä
mäyräkoiraa sekaantuneeksi tuohon kaikkeen", virkahti kuningatar.
"Madame", sanoi la Meilleraie nauraen, "älkää puhuko hänestä liian
pahaa minun kuulteni, sillä hänen apunsa on minulla vielä vereksessä
muistissa."
"Hyvä on", vastasi kuningatar; "olkaa te niin kiitollinen häntä kohtaan
kuin tahdotte, mutta se ei sido minua mihinkään. Te olette suoriutunut
eheänä metelistä, siinä kaikki mitä toivon; ette ole ainoastaan
tervetullut, vaan kunnialla palannut."
"Niin, madame, olen päässyt kunniallisesti palaamaan, mutta vain sillä
ehdolla, että ilmoitan teille kansan tahdon."
"Tahdon!" sanoi Itävallan Anna silmäkulmiansa rypistäen. "Kas vain,
herra marski, jopa lienettekin ollut kovin täpärässä vaarassa, kun
olette voinut omaksua noin kummallisen luottamustoimen!"
Näiden sanojen ivallinen sävy ei välttänyt marskin huomiota.
"Suokaa anteeksi, madame", selitti marski, "minä en ole asianajaja.
Olen soturi ja ymmärrän senvuoksi kenties vaillinaisesti sanantapojen
merkityksen; minun olisi pitänyt puhua kansan _toivomuksesta_ eikä
tahdosta. Ja mitä tulee vastaukseen, jolla olette minua kunnioittanut,
niin luulen tahtoneenne vihjata, että minua on peloittanut."
Kuningatar hymyili.
"No niin, madame, minua tosiaan peloitti. Kolmannen kerran tapahtui
minulle sellaista elämässäni, ja kuitenkin olen ottanut osaa
kahteentoista varsinaiseen kenttätaisteluun ja epälukuisiin pienempiin
otteluihin ja kahakoihin. Niin, minua peloitti, ja minä seison
mieluummin teidän majesteettinne edessä, olkoon hymynne kuinkakin
uhkaava, kun noita hornanhenkiä vastassa, jotka ovat saattaneet minua
tänne asti, ties mistä keräytyneinä."
"Mainiota!" virkkoi d'Artagnan hiljaa Portokselle; "hyvin vastattu."
"No niin", sanoi kuningatar puristaen huultansa, hovilaisten
katsellessa toisiansa ihmeissään, "mikä on se kansani toivomus?"
"Että Broussel annetaan heille takaisin, madame", vastasi marski.
"Ei koskaan", epäsi kuningatar, "ei koskaan!"
"Teidän majesteettinne on valtiatar", sanoi la Meilleraie kumartuen ja
peräytyen askeleen.
"Minne menette, marski?" kysyi kuningatar.
"Menen ilmoittamaan teidän majesteettinne vastauksen niille, jotka sitä
odottavat."
"Jääkää, marski; en tahdo olla tavallaan väleissä kapinallisten
kanssa."
"Madame, olen antanut sanani", vastasi marski.
"Mitä se merkitsee?..."
"Että minun on mentävä takaisin, ellette vangituta minua."
Itävallan Annan silmät salamoitsivat.
"Oh, jos asia siitä riippuu, monsieur", virkkoi hän, "niin olen
pidätyttänyt isoisempiakin. Guitaut!"
Mazarin kiirehti esiin.
"Madame", hän sanoi, "jos minäkin vuorostani uskaltaisin antaa teille
neuvon..."
"Kuuluisiko sekin, että luovuttaisin Brousselin, monsieur? Siinä
tapauksessa on teidän turha vaivautua."
"Ei", vastasi Mazarin, "vaikka se neuvo kenties olisi yhtä hyvä kuin
mikään muukaan."
"Mitä siis esitätte?"
"Että tänne kutsuttaisiin herra koadjutori."
"Koadjutori!" huudahti kuningatar; "tuo inhoittava rettelöitsijä! Hän
se on saanut toimeen koko tämän kapinan."
"Sitä suurempi syy", arveli Mazarin; "jos hän on toimeenpanija, niin
hän kykenee sen lopettamaankin."
"Kas, madame", huomautti Comminges seistessään ikkunan ääressä, josta
hän silmäili ulos, "tilaisuus onkin suotuisa, sillä tuolla hän
parhaillaan jakelee siunauksiansa, Palais-Royalin edustalla."
Kuningatar riensi ikkunan luo.
"Se on totta", hän sanoi; "katsokaa sitä teeskentelijää!"
"Minä näen", sanoi Mazarin, "että kaikki polvistuvat hänen edessään,
vaikka hän on vain koadjutori; jos minä olisin hänen sijassaan, niin
minut revittäisiin kappaleiksi, vaikka olen kardinaali. Pysyn sen
vuoksi, madame, _toivomuksessani_" -- Mazarin korosti tämän sanan --
"että teidän majesteettinne vastaanottaisi koadjutorin."
"Ja miksette tekin puhu _tahdostanne_?" vastasi kuningatar hiljaa.
Mazarin vain kumarsi.
Kuningatar seisoi kotvan mietteissään. Sitten hän nosti päänsä ja
sanoi:
"Herra marski, menkää noutamaan luokseni herra koadjutori."
"Ja mitä saan sanoa kansalle?" kysyi marski.
"Että sen on oltava kärsivällinen", vastasi Itävallan Anna; "niinhän
totisesti olen minäkin!"
Ylpeän espanjattaren ääni oli niin käskevä, että marski ei lausunut
mitään vastaväitettä; hän kumarsi ja lähti.
D'Artagnan kääntyi Portokseen.
"Kuinkahan tämä päättyy?" virkkoi hän.
"Saammehan nähdä", vastasi Portos järkkymättömän tyynenä.
Sillävälin Itävallan Anna astui Commingesin luo ja puhui hänen kanssaan
hiljaa.
Mazarin vilkui levottomasti d'Artagnanin ja Portoksen taholle.
Muu seurue vaihtoi joitakuita sanoja matalalla äänellä. Ovi avautui
jälleen; marski astui sisälle koadjutorin saattamana.
"Tässä, madame", hän sanoi, "tulee herra de Gondy, kiirehtien kuulemaan
teidän majesteettinne määräyksiä."
Kuningatar astui muutaman askeleen häntä kohti ja pysähtyi
kylmäkiskoisena, totisena, liikkumattomana ja alahuuli halveksivasti
työntyneenä eteenpäin.
Gondy kumarsi kunnioittavasti.
"No, monsieur", kysyi kuningatar, "mitä te sanotte tästä mellakasta?"
"Että se ei enää ole mellakkaa, madame", vastasi koadjutori, "vaan
kapinaa."
"Kapinaa se on niiden mielestä, jotka kuvittelevat, että minun kansani
pystyy kapinoimaan!" huudahti Anna kykenemättömänä teeskentelemään
koadjutorin edessä, jota hän hyvällä syyllä katsoi koko metelin
aiheuttajaksi. "Kapinaksi sitä nimittävät ne, jotka kapinaa haluten
ovat panneet toimeen epäjärjestystä; mutta odottakaa, odottakaa, kyllä
kuninkuus sen tasaannuttaa."
"Tätäkö minulle sanoaksenne, madame", vastasi Gondy kylmäkiskoisesti,
"teidän majesteettinne kunnioitti minua kutsullanne?"
"Ei, hyvä koadjutori", tokaisi Mazarin, "me tahdoimme pyytää neuvoanne
siinä kiusallisessa asemassa, jossa nyt olemme."
"Onko totta", kysyi de Gondy hämmästystä teeskennellen, "että teidän
majesteettinne on kutsuttanut minut kysyäksenne neuvoani?"
"Kyllä", vastasi kuningatar, "sitä on minulta tahdottu."
Koadjutori kumarsi.
"Teidän majesteettinne haluaa siis...?"
"Että te sanotte hänelle, mitä tekisitte hänen sijassaan", kiirehti
Mazarin vastaamaan.
Koadjutori katsahti kuningattareen, joka teki myöntävän eleen.
"Hänen majesteettinsa sijassa", sanoi Gondy jäykästi, "minä en
epäröitsisi, vaan vapauttaisin Brousselin."
"Ja jos en sitä tee", huudahti kuningatar, "niin mitä luulette
tapahtuvan?"
"Minä luulen, että huomenna ei ole kiveäkään kiven päällä Pariisissa",
huomautti marski.
"Teiltä en kysynyt", virkkoi kuningatar kuivakiskoisesti ja edes
kääntymättä, "vaan herra de Gondyltä."
"Jos teidän majesteettinne kysyy minulta", vastasi koadjutori yhä yhtä
tyynesti, "niin sanon olevani täydellisesti herra marskin kannalla."
Kuningattaren kasvot punehtuivat, hänen kauniit siniset silmänsä
näyttivät pyrkivän tunkeutumaan ulos kuopistaan, punaiset huulet, joita
kaikki sen ajan runoilijat vertasivat granaattikukkiin, vaalenivat ja
vapisivat raivosta; hän melkein säikähdytti itse Mazariniakin, joka
kuitenkin oli myrskyisessä avioliitossaan tottunut rajuihin kotoisiin
kohtauksiin.
"Vapauttaisinko Brousselin!" huudahti hän kamalasti hymyillen; "kaunis
neuvo, kautta kunniani! Kyllä kuulee, että se tulee papin suusta!"
Gondy pysyi lujana. Tämän päivän loukkaukset näyttivät lipuvan hänen
ohitseen kuin eilispäivän kokkapuheet; mutta viha ja kostonhalu
keräytyivät hiljaisesti pisaroittain hänen sydämensä syvyyteen.
Kylmäkiskoisesti katseli hän kuningatarta, joka nyhkäisi Mazarinia,
jotta tämäkin vuorostaan virkkaisi jotakin.
Tapansa mukaan Mazarin ajatteli paljon ja puhui vähän.
"He, he!" sanoi hän; "se on hyvä neuvo, ystävän neuvo. Minäkin antaisin
hänet takaisin, tuon kunnon mosjöö Brousselin, elävänä tai kuolleena,
ja silloin olisi kaikki lopussa."
"Jos antaisitte hänet takaisin kuolleena, niin kaikki olisi lopussa
kuten sanotte, monseigneur, mutta toisella tavoin kuin te tarkoitatte."
"Sanoinko elävänä tai kuolleena?" huomautti Mazarin; "se oli vain
puheentapa: tiedättehän, että minä en oikein hyvin ymmärrä kieltä, kun
te sitävastoin puhutte ja kirjoitatte erinomaisen huolitellusti,
mosjöö koadjutori."
"Siinä on oikein valtioneuvottelu", sanoi d'Artagnan Portokselle;
"mutta parempia olemme me pitäneet La Rochellessa Atoksen ja Aramiin
kanssa."
"Saint-Gervaisin vallinsarvella", sanoi Portos.
"Siellä ja muualla."
Koadjutori antoi sadekuuron mennä ohi ja lausui yhä järkkymättömyytensä
säilyttäen:
"Madame, jos teidän majesteettinne ei pidä siitä neuvosta, jonka olen
alistanut mietittäväksenne, niin on teillä epäilemättä parempi
noudatettavana; tunnen kuningattaren ja hänen neuvonantajiensa
viisauden liian hyvin, voidakseni olettaa, että pääkaupunkia
pitkäksikään aikaa jätettäisiin epäjärjestykseen, joka voisi johtaa
vallankumoukseen."
"Teidän mielipiteenne on siis", sanoi espanjatar pilkallisesti nauraen,
samalla kun hän suuttuneesti puraisi huultansa, "että eilispäivän
mellakka, joka tänään on jo kapinaa, saattaa huomenna koitua
vallankumoukselliseksi?"
"Niin, madame", vastasi koadjutori vakavasti.
"Mutta teidän käsityksenne mukaan, monsieur, on kansa siis käynyt ihan
hillittömäksi?"
"Tämä vuosi on nurja kuninkaille", sanoi Gondy päätänsä pudistaen;
"katsokaa Englantia, madame."
"Niin, mutta onneksi ei meillä Ranskassa ole mitään Oliver Cromwellia",
vastasi kuningatar.
"Kuka tietää?" sanoi Gondy; "sellaiset miehet ovat kuin salama: heistä
ei tiedä ennen kuin iskevät."
Jokaista värisytti, ja syntyi tuokion äänettömyys.
Sillävälin kuningatar laski käsivartensa ristiin rinnalle; oli
ilmeistä, että hän tahtoi tyynnyttää sydämensä rajua tykytystä.
"Portos", kuiskasi d'Artagnan, "katso tarkkaan tuota pappia."
"Niin, kyllä näen", vastasi Portos. "Entä sitten?"
"No, siinä on mies!"
Portos katsoi kummastuneena d'Artagnaniin; näkyi selvästi, että hän ei
oikein käsittänyt, mitä hänen ystävänsä tarkoitti.
"Teidän majesteettinne", pitkitti koadjutori säälimättömästi, "ryhtyy
siis noihin toimenpiteisiin, jotka ovat soveliaita. Mutta minä näen
ennakolta, että niistä tulee hirveitä, -- sellaisia, että ne vain yhä
ärsyttävät kapinallisia."
"No, silloin te, herra koadjutori, kun teillä on niin suuri
vaikutusvalta heihin ja olette meidän ystävämme", sanoi kuningatar
ivallisesti, "silloin te rauhoitatte heitä, jaellessanne heille
siunauksianne."
"Kenties on silloin myöhäistä", vastasi Gondy yhä kylmäkiskoisesti;
"kenties olen itsekin silloin jo menettänyt kaiken vaikutusvaltani, kun
sitävastoin luovuttamalla heille Brousselinsa takaisin teidän
majesteettinne katkaisee kapinalta kaikki juuret ja hankkii oikeuden
rangaista ankarasti jokaista kiihtymyksen leimahtamista uuteen
liekkiin."
"Eikö minulla nyt sitten ole sitä oikeutta?" huudahti kuningatar.
"Jos on, niin käyttäkää sitä", vastasi Gondy.
"Hiisi vieköön", sanoi d'Artagnan Portokselle, "siinä on luonne,
jollaisesta minä pidän! Miksei hän ole ministeri ja minä hänen
d'Artagnaninsa, sen sijaan että palvelen tuota viheliäistä Mazarinia!
Tuhat tulimmaista, mitä suurtöitä saisimmekaan yhdessä aikaan!"
"Niin", vastasi Portos.
Kädenliikkeellä lähetti kuningatar hovinsa pois, paitsi Mazarinia.
Gondy kumarsi ja aikoi peräytyä kuten toisetkin.
"Jääkää, monsieur!" virkkoi kuningatar.
-- Ähä, -- sanoi Gondy itsekseen, -- hän aikoo myöntyä.
"Hän aikoo kai surmauttaa miehen", sanoi d'Artagnan Portokselle, "mutta
olipa miten hyvänsä, minun välitykselläni se ei ainakaan tapahdu.
Päinvastoin vannon, että jos hänen päälleen hyökätään, karkaan minä
ahdistajien kimppuun."
"Minä myös", yhtyi Portos.
"Kas niin", mutisi Mazarin itsekseen, ottaen tuolin, "nyt saamme kuulla
jotakin uutta."
Kuningatar seurasi katseellaan poistuvia. Kun viimeinen oli sulkenut
oven perässään, kääntyi hän päin. Näki hyvin, että hän ponnisti
kaikkensa taltuttaakseen suuttumuksensa; hän leyhytteli viuhkallaan,
haisteli hajuvesirasiaansa ja käveli edestakaisin huoneessa. Mazarin
istui miettivässä asennossa tuolillaan. Gondy, joka alkoi käydä
levottomaksi, loi tutkivia katseita seinäverhoihin, tunnusteli
rintahaarniskaa, jota hän kantoi pitkän kauhtanansa alla, ja
varmistausi tuon tuostakin siitä, että uumatakin alle kätketyn
espanjalaisen tikarin varsi oli mukavasti käden ulottuvissa.
"Kuulkaahan", sanoi kuningatar vihdoin pysähtyen, "nyt kun olemme
yksinämme, toistakaa neuvonne, herra koadjutori."
"Se kuuluu näin, madame: sanokaa miettineenne asiaa ja tunnustakaa
julkisesti erehtyneenne, mikä on voimakkaiden hallitusten voimana,
päästäkää Broussel vankilasta ja antakaa hänet takaisin kansalle."
"Voi", huudahti Itävallan Anna, "alentaisinko siinä määrin itseni!
Olenko kuningatar vai enkö! Onko tuo ulvova roskajoukko alamaisiani vai
eikö? Onko minulla ystäviä, henkivartiota? Ei, kautta Pyhän Neitsyen,
kuten kuningatar Katarina vannoi", hän jatkoi kiihdyttäen itseänsä
omilla sanoillaan, "mieluummin kuin antaisin heille takaisin tuon
kurjan Brousselin kuristaisin hänet omin käsin!"
Ja kädet nyrkissä hän syöksähti koadjutoria kohti, jota hän sillä
hetkellä varmasti inhosi ainakin yhtä syvästi kuin Brousselia.
Gondy pysyi hievahtamattomana, ainoakaan lihas ei värähtänyt hänen
kasvoissaan; mutta hänen jääkylmä katseensa kohtasi kuningattaren
raivoisan silmäyksen kuin miekka.
"Hän on kuoleman oma, jos hovissa on vielä joku Vitry ja se Vitry astuu
sisälle tällä hetkellä", sanoi gascognelainen. "Mutta ennen kuin hän
pääsee käsiksi tuohon kunnon kirkkoruhtinaaseen, surmaan minä sen
Vitryn, ja sillä hyvä! Kardinaali Mazarin on siitä minulle äärettömän
kiitollinen."
"Hiljaa", sanoi Portos, "kuunnelkaamme!"
"Madame", huudahti kardinaali tarttuen Itävallan Annaan ja vetäen hänet
takaisin, "mitä teettekään, madame?"
Sitten hän lisäsi espanjaksi:
"Anna, oletko järjiltäsi? Sinähän haastat tässä riitaa kuin
porvarisnainen, sinä, kuningatar! Etkö näe, että edessäsi on tuon papin
hahmossa koko Pariisin väestö, jota tällä hetkellä on hyvin vaarallinen
loukata, ja että jos tuo pappi tahtoo, ei sinulla enää tunnin kuluttua
ole kruunua? Maltahan, myöhemmällä, toisessa tilaisuudessa, voit
osoittautua lujaksi ja taipumattomaksi, mutta tänään se ei käy laatuun;
imartele ja mielistele tänään, muutoin olet vain tavallinen nainen."
Jo tämän puhuttelun ensimmäiset sanat saivat d'Artagnanin tarttumaan
Portoksen käsivarteen, jota hän sitten puristi yhä kovemmin; Mazarinin
vaiettua hän sanoi hiljaa:
"Portos, älä milloinkaan ilmaise Mazarinille, että minä ymmärrän
espanjankieltä, -- muutoin olen mennyttä miestä ja sinä samaten."
"Hyvä", vastasi Portos.
Tämä karkea nuhde lausuttiin niin kaunopuheisesti kuin Mazarinin oli
tapana käyttää italian- tai espanjankieltä, ranskaksi haastaessaan
menettäen sen taitonsa kerrassaan. Mutta se ei aiheuttanut puhujan
kasvoilla mitään sellaista ilmettä, että Gondy taitavana
ihmistuntijanakaan olisi kyennyt siinä aavistamaan muuta kuin
yksinkertaista kehoitusta suurempaan kohtuullisuuteen.
Ankarasti soimattu kuningatar tyynnyttäysikin yhtäkkiä; hän antoi niin
sanoen tulen sammua silmissään, veren kadota poskiltaan ja sanarikkaan
suuttumuksen kuoleutua huuliltaan. Hän istuutui ja virkkoi
kyyneleisellä äänellä, käsivarsiensa vaipuessa voimattomina sivulle:
"Suokaa minulle anteeksi, herra koadjutori, ja uskokaa tämän rajuuden
johtuvan vain tämän hetken kärsimyksistä. Naisena olen sukupuoleni
heikkouksien alainen, joten minua säikähdyttää kansalaissodan ajatus;
kuningattarena ja tottuneena näkemään kuuliaisuutta kiihdyn
ensimmäisestä vastustelusta."
"Madame", vastasi Gondy kumartaen, "teidän majesteettinne erehtyy
katsoessaan vilpittömiä mielipiteitäni vastusteluksi. Teidän
majesteetillanne on vain nöyriä ja kunnioittavia alamaisia.
Kuningattarelleen ei kansa tahdo mitään pahaa, se kaipaa Brousselia,
siinä kaikki, -- tuntien itsensä peräti onnelliseksi teidän
majesteettinne hallittavana, kunhan teidän majesteettinne vain antaa
sille Brousselin", lisäsi Gondy hymyillen.
Kuullessaan sanat _kuningattarelleen ei kansa tahdo mitään pahaa_ oli
Mazarin jo heristänyt korviansa siinä oletuksessa, että koadjutori
ottaisi puheeksi huudot: "Alas Mazarin!" Hän oli hyvillään Gondyn
pidättyväisyydestä ja virkkoi pehmeimmällä äänellään ja sovittaen
kasvonsa maireimpaan hymyynsä:
"Madame, uskokaa koadjutoria, joka on meidän taitavimpia
valtiomiehiämme; ensimmäinen joutilaaksi tuleva kardinaalihattu näyttää
olevan tehty hänen ylvästä päätänsä varten."
-- Kas, kuinka kipeästi sinä minua tarvitsetkin, kavala heittiö! --
mietti Gondy.
"Ja mitä lupaakaan hän meille sinä päivänä, jona hänet tahdotaan
tappaa?" sanoi d'Artagnan. "Hitto, jos hän tuolla tavoin jakelee
hattuja, niin käyttäkäämme tilaisuutta, Portos, ja pyytäkäämme jo
huomenna kumpainenkin itsellemme oman rykmentin päällikkyys. Perhana,
kunhan kansalaissotaa kestäisi vain vuodenkin päivät, niin
kultauttaisin itselleni konnetabelimiekan!"
"Entä minä?" virkkoi Portos.
"Sinulle minä hankin herra de la Meilleraien marskinsauvan, hän kun ei
tällä haavaa näy olevan suuressakaan suosiossa."
"Pelkäätte siis ihan vakavasti yleistä kansan kiihtymystä, monsieur?"
sanoi kuningatar.
"Ihan vakavasti, madame", vakuutti Gondy ihmeissään siitä, ettei ollut
vielä päässyt pitemmälle; "minä pelkään, että tulvavirta patonsa
särjettyään tuottaa suuria tuhoja."
"Ja minä", vastasi kuningatar, "luulen siinä tapauksessa
välttämättömäksi rakentaa uusia patoja sitä vastaan. Menkää, mietin
kyllä asiaa."
Gondy katseli Mazarinia hämmästyneenä. Mazarin lähestyi kuningatarta,
puhutellakseen häntä. Samassa kuului hirveätä melua Palais-Royalin
edustalta.
Gondy hymyili, kuningattaren katse leimahti, Mazarin vaaleni
huomattavasti.
"Mitä nyt taas?" jupisi hän.
Comminges säntäsi huoneeseen.
"Suokaa anteeksi, madame", virkkoi hän hätäisesti kuningattarelle,
"mutta väkijoukko on rusentanut etuvartijat ristikkoaitaa vasten ja
murtaa nyt portteja. Mitä käskette?"
"Kuunnelkaa, madame", sanoi Gondy.
Aaltojen meuru, ukkosen jyrinä, tulivuoren ryminä eivät ole mitään
niiden huutojen myrskyyn verraten, jotka nyt kajahtivat ilmoille.
"Mitäkö käsken?" toisti kuningatar.
"Niin, hetki on täpärä."
"Montako miestä teillä on suunnilleen Palais-Royalissa!"
"Kuusisataa."
"Asettakaa sata miestä kuninkaan ympärille ja lopulla väellä lakaiskaa
pois tuo roskalauma."
"Madame", sanoi Mazarin, "mitä teettekään?"
"Menkää!" käski kuningatar.
Comminges astui ulos huoneesta sokean kuuliaisena kuin soturi ainakin.
Silloin kuului hirmuinen romahdus, porteista alkoi eräs myödätä.
"Voi, madame", surkeili Mazarin, "te syöksette turmioon meidät kaikki,
kuninkaan, itsenne ja minut!"
Itävallan Anna pelästyi vuorostaan tästä huudahduksesta, joka puhkesi
kardinaalin kauhistuneen sielun syvyydestä; hän kutsui takaisin
Commingesin.
"Se on myöhäistä!" hätäili Mazarin tukkaansa repien; "se on myöhäistä!"
Portti myötäsi, ja väkijoukon kuultiin hurraavan riemuissaan.
D'Artagnan veti miekkansa ja viittasi Portosta tekemään samaten.
"Pelastakaa kuningatar!" huusi Mazarin koadjutoriin kääntyen.
Gondy ryntäsi ikkunan ääreen ja avasi sen; hän tunsi Louvièresin
kolmen- tai neljäntuhannen miehen suuruisen joukon etunenässä.
"Ei askeltakaan pitemmälle!" hän huikkasi; "kuningatar kirjoittaa
alle."
"Mitä sanottekaan?" huudahti kuningatar.
"Totta, madame", vastasi Mazarin ojentaen hänelle kynän ja paperin; "se
täytyy tehdä." Sitten hän lisäsi: "Kirjoittakaa, Anna, minä pyydän,
minä tahdon!"
Kuningatar vaipui tuolille, otti kynän ja kirjoitti.
Louvièresin pidättämänä ei kansa tunkeutunut pitemmälle, mutta se
kamala pauhina, joka ilmaisee väenpaljouden suuttumusta, kohisi
entisellään.
Kuningatar kirjoitti:
"Saint-Germainin vankilan kaitsija laskekoon vapauteen parlamenttineuvos
Brousselin." Ja hän vahvisti määräyksen nimikirjoituksellaan.
Koadjutorin katse seurasi tarkoin kaikkia hänen liikkeitään. Hän otti
paperin heti kun se oli kunnossa, palasi ikkunan ääreen ja huusi
heiluttaen sitä kädessään:
"Tässä on määräys!"
Koko Pariisi tuntui ratkeavan rajattoman riemastuksen huutoon; sitten
kajahteli: "Eläköön Broussel! Eläköön koadjutori!"
"Eläköön kuningatar!" lisäsi koadjutori.
Jotkut huudot vastasivat siihen, mutta harvoina ja heikkoina. Kenties
oli koadjutori kohottanut sen huudon ainoastaan saadakseen Itävallan
Annan tuntemaan valtansa vähäisyyden.
"Ja nyt saatuanne mitä tahdoitte", virkkoi hän, "menkää, herra de
Gondy!"
"Kun kuningatar jälleen tarvitsee minua", sanoi koadjutori kumartaen,
"tietää teidän majesteettinne olevani käytettävissä."
Kuningatar antoi merkin päällään, Gondy vetäytyi pois.
"Sinua kirottua pappia!" huudahti Itävallan Anna ojentaen kätensä juuri
sulkeutunutta ovea kohti; "panen sinut vielä tyhjentämään lopun
kalkista, jonka olet tänään tarjonnut nautittavakseni."
Mazarin tahtoi lähestyä häntä.
"Jättäkää minut!" kivahti kuningatar, "te ette ole mies!"
Ja hän poistui huoneesta.
"Sinä se et ole nainen", mutisi Mazarin.
Sitten hän hetkisen mietittyään muisti, että d'Artagnanin ja Portoksen
piti olla saapuvilla, joten he siis olivat kuulleet kaikki. Hän rypisti
kulmiansa ja astui suoraan esiripun luo, kohottaen sitä; kammio oli
tyhjä.
Kuningattaren viime sanan kuullessaan oli d'Artagnan tarttunut
Portoksen käteen ja vetänyt hänet mukanaan lehterille.
Mazarin saapui vuorostaan lehterille ja tapasi ystävykset kävelemässä
siellä.
"Minkätähden olette lähteneet kammiosta, herra d'Artagnan?" kysyi
Mazarin.
"Syystä että kuningatar käski kaikkien poistua", vastasi d'Artagnan,
"ja minä ajattelin määräyksen koskevan meitä kuten muitakin."
"Olette siis olleet täällä...?"
"Noin neljännestunnin", virkkoi d'Artagnan katsoen Portokseen ja
ilmaisten tälle merkillä, että toisen oli pysyttävä hänen puolellaan.
Mazarin huomasi merkin ja jäi vakuutetuksi siitä, että d'Artagnan oli
nähnyt ja kuullut kaikki; mutta hän oli hyvillään siitä valheesta.
"Te, herra d'Artagnan, olette tosiaankin se mies, jota tavoittelin, ja
voitte luottaa minuun kuten ystävännekin."
Sitten hän tervehti kumppanuksia herttaisimmalla hymyllään ja lähti
rauhallisempana takaisin työhuoneeseensa, sillä Gondyn poistuessa oli
meteli tauonnut kuin loihdittuna.