Kello oli noin yksitoista illalla. Gondy ei ollut edennyt sataa askelta
Pariisin kaduilla, kun hän jo huomasi ihmeellisen muutoksen olevan
tekeillä.
Koko kaupunki näytti haaveellisten olentojen asumalta; äänettömät
varjot mursivat katukivitystä, toiset laahasivat esiin ja käänsivät
kumoon kärryjä, toiset taasen loivat kaivantoja, jollaiset saattoivat
niellä komppanioittain ratsuväkeä. Kaikki nämä innokkaat puuhailijat
menivät, tulivat, juoksivat kuin johonkin salamyhkäiseen työhön
ryhtyneet hornanhenget: he olivat Ihmehovin[20] kerjäläisiä,
Saint-Eustachen vihkiveden jakelijan asiamiehiä, jotka laittoivat
seuraavaksi päiväksi kuntoon katusulkuja.
Gondy katseli hiukan säikkyen näitä hämyn olentoja, näitä öisiä
ahertajia; hän kysyi itseltään, pystyisikö hän, joka oli toimittanut
kaikki nämä ryysyläiset liikkeelle heidän tyyssijoistaan, myöskin
palauttamaan heidät niihin. Kun joku heistä lähestyi häntä, oli hän
valmis tekemään ristinmerkin.
Hän pääsi Saint-Honoré-kadulle ja kulki sitä pitkin Rue de la
Ferronnerielle päin. Siellä vaihtui näyttämö, kauppamiehet
juoksentelivat siellä myymälästä toiseen; ovet näyttivät olevan
lukittuja kuten ikkunaluukutkin, mutta ne olivat vain työnnettyjä
kiinni, jotta ne heti avautuivat ja sulkeutuivat laskeakseen kulkemaan
miehiä, jotka eivät näyttäneet tahtovan antaa ilmi kantamuksiaan; he
olivat rihkamakauppiaita, joilla oli aseita lainata niiden puutteessa
oleville.
Muuan mieshenkilö riensi ovelta ovelle, horjuen raskaan taakkansa alla
-- miekoilla, musketeilla, ratsupyssyillä ja kaikenlaatuisilla aseilla
sälytettynä, salavihkaa jaellen niitä tarpeen mukaan. Lyhdyn valossa
tunsi koadjutori hänet Planchetiksi.
Koadjutori tuli Rue de la Monnaien kautta laiturille. Siellä seisoi
liikkumattomina ryhminä musta- ja harmaaviittaisia porvareita, mikäli
kuuluivat ylempään tai alempaan liikemiesluokkaan, ja yksinäisiä miehiä
käveli ryhmästä toiseen. Kaikkien noiden viittojen takaliepeen alta
pisti esiin miekankärki ja etupuolelta ratsupyssyn tai musketin suu.
Pont-Neufille tultuaan koadjutori huomasi sillan vartioiduksi; muuan
mies lähestyi häntä ja kysyi:
"Kuka te olette? En tunne teitä meikäläiseksi."
"Te ette siis tunne ystäviänne, hyvä herra Louvières", vastasi
koadjutori kohottaen hattuaan.
Louvières näki nyt paremmin ja kumarsi.
Gondy pitkitti kierrostaan ja käveli alas Nesle-tornille asti. Siellä
hän näki pitkän rivin ihmisiä hiipimässä muureja pitkin. Niitä olisi
voinut luulla haamukulkueeksi, sillä kaikki olivat kääriytyneet
valkoisiin kauhtanoihin. Määrätylle kohdalle päästyään näyttivät he
perätysten hupenevan olemattomiin ikäänkuin olisi maa avautunut
heidän jalkainsa alla. Gondy nojautui erästä nurkkausta vasten ja
katseli heidän katoamistansa ensimmäisestä viimeisen edelliseen saakka.
Viimeinen kohotti katseensa, kaiketikin varmistuakseen siitä, että
häntä tovereineen ei vakoiltu, ja hämyssäkin hän huomasi Gondyn. Hän
astui suoraan tätä kohti ja asetti pistoolin hänen rintaansa vasten.
"Hei, herra de Rochefort", virkahti Gondy nauraen, "älkäämme leikkikö
ampuma-aseilla."
Rochefort tunsi äänen.
"Kas, tekö siinä, monseigneur?" sanoi hän.
"Minä itse. Mitä väkeä te tuolla tavoin viette maan uumeniin?"
"Chevalier d'Humièresilta lainaamiani viittäkymmentä tarjokasta, jotka
on aiottu keveään ratsuväkeen; he eivät ole vielä saaneet muita
varustuksiaan kuin valkoiset kauhtanansa."
"Ja te lähdette...?"
"Tutun kuvanveistäjän luo; astumme vain laskuluukulle, jolla hän ottaa
marmoritarpeet työpajaansa."
"Hyvin keksitty!" kiitti Gondy.
Ja hän paiskasi Rochefortille kättä; tämäkin laskeusi sitten
salaportaille ja sulki laskuluukun perässään.
Koadjutori palasi kotiin. Kello oli yksi aamulla. Hän aukaisi ikkunansa
ja kumartui kuuntelemaan.
Koko kaupungissa kuului kummallista, käsittämätöntä kohua; saattoi
oivaltaa, että jotakin tavatonta ja kamalaa tapahtui kaikilla noilla
kaduilla, jotka olivat pimeinä kuin kadotuksen kuilu. Tuon tuostakin
jymisi kuin rajuilman noustessa tai hyökyaallon lähetessä, mutta
mahdoton oli saada ilmiöstä mitään selvää ja määriteltyä mielikuvaa:
olisi kenties saattanut arvella, että salaperäinen maanalainen jumu oli
ennustelemassa maanjäristystä.
Siten jatkui mullistustyötä läpi yön. Seuraavana aamuna havahtuessaan
tuntui Pariisi hätkähtävän omasta ulkomuodostaan. Sitä olisi voinut
luulla piiritetyksi kaupungiksi. Aseelliset miehet pitivät uhkaavin
katsein ja musketti olalla katusulkuja hallussaan; käskysanat,
patrullit, pidätykset ja rankaisutkin -- sellaisia kohtasi vaeltaja
joka askeleella. Pysäyteltiin töyhtöhattuisia ja kullatuilla miekoilla
komeilevia miehiä, kovistellen heitä huutamaan: "Eläköön Broussel! alas
Mazarin!" Kieltäytyjä sai osakseen vihellyksiä ja herjauksia,
syljeskelyjä ja lyöntejäkin. Surmattu ei vielä, mutta näkyi kyllä, että
halua siihen ei puuttunut.
Katusulkuja oli rakennettu Palais-Royaliin asti. Rue des Bons
Enfantsilta Rue de la Ferronnerielle, Saint-Thomas-du-Louvre-kadulta
Pont-Neufille, Richelieu-kadulta Saint-Honoré-portille saakka oli
asettunut runsaasti kymmenentuhatta aseellista miestä, joista
etummaiset kirkuivat uhmaavia sanoja rauhallisille kaartilaisrykmentin
vartioille, joita oli aseteltu Palais-Royalin ympärille; tämän
ristikkoportit oli suljettu heidän takanaan, ja se varokeino teki
heidän asemansa täpäräksi. Kaikkialla kierteli lisäksi sadan,
sadanviidenkymmenen, kahdensadan miehen suuruisina parvina riutuneita,
kelmeitä ryysyläisiä, kantaen eräänlaisia lippuja, joissa näkyi sanat:
_Katsokaa kansan kurjuutta_! Missä hyvänsä tämä kurjalisto kulki,
siellä kajahti huikeita huutoja; ja tuollaisia joukkueita oli niin
paljon, että kaikkialla karjuttiin.
Itävallan Annan ja Mazarinin hämmästys oli suuri heidän herätessään,
kun tultiin ilmoittamaan, että keskikaupunki, jonka he olivat
edellisenä iltana nähneet aivan rauhallisena, oli noussut kuumeisena ja
kuohuvana; kumpainenkaan ei tahtonut uskoa sitä kuvausta, vaan
vastasivat luottavansa ainoastaan omiin silmiinsä ja korviinsa. Heille
avattiin ikkuna: he näkivät, kuulivat ja tulivat vakuutetuiksi.
Mazarin kohautti olkapäitänsä ja teeskenteli syvää halveksumista tätä
rahvasta kohtaan, mutta kalpeni silmin nähden, kiiruhti vapisevana
työhuoneeseensa, lukitsi kultansa ja jalokivensä lippaisiin ja pisti
kauneimmat timanttisormukset sormiinsa. Kuningatar sitävastoin,
raivostuksissaan ja oman tahtonsa varaan jätettynä, kutsutti luokseen
marski de la Meilleraien, käskien tämän ottaa mukaansa niin monta
miestä kuin halusi ja lähteä katsomaan, mitä tuo _pila_ merkitsi.
Marski oli tavallisesti hyvin uskalias eikä nyt aavistellut
mitään vaaraa, sillä senaikuisten miekkamiesten tavoin hän piti
kaupunkilaisväestöä varsin vähäisessä arvossa. Hän otti senvuoksi
saattueeseen ainoastaan puolitoistasataa miestä ja tahtoi marssia
Louvre-sillan yli. Mutta siellä hän kohtasi Rochefortin ja tämän
viisikymmentä kevytaseista ratsumiestä, joita seurasi enemmän kuin
viisisataa jalankulkijaa. Ei ollut mitään keinoa tuollaisen sulun
avaamiseen. Marski ei edes yrittänyt, vaan peräytyi laiturille.
Mutta Pont-Neufillä hän tapasi Louvièresin porvareinensa. Tällä kertaa
marski yritti rynnäkköä, mutta se vastaanotettiin musketinlaukauksilla,
samalla kun kaikista ikkunoista sateli kiviä. Paikalle sortui kolme
miestä.
Hän peräytyi nyt halleihin päin, mutta kohtasi siellä Planchetin ja
tämän pertuskaosaston. Tapparakeihäät painuivat uhkaavina tanaan; hän
tahtoi raivata tiensä kaikkien noiden harmaaviittaisten yli, mutta
harmaaviittaiset pitivät puoliaan, ja marskin oli vetäydyttävä takaisin
Saint-Honoré-kadulle päin, jättäen tantereelle neljä kaartilaistansa,
jotka oli surmattu kaikessa hiljaisuudessa teräaseilla.
Hän tunkeusi sitten Saint-Honoré-kadulle, mutta siellä hän kohtasi
Saint-Eustachen kerjäläisen katusulut. Niitä vartioimassa ei ollut
ainoastaan aseellisia miehiä, vaan naisiakin ja lapsia. Nuori herra
Friquet oli saanut Louvièresilta lahjaksi pistoolin ja miekan, ja hän
oli omasta piiristään haalinut kokoon osaston, joka piti huumaavaa
meteliä.
Marski luuli tätä kohtaa vartioittavan huonommin kuin toisia ja aikoi
murtautua lävitse. Hän käski kahdenkymmenen miehen laskeutua ratsailta
sekä vallata väkirynnäköllä ja avata tämän katusulun, jollaikaa hän
muun joukkonsa kanssa ratsain suojaisi hyökkääjiä. Nuo kaksikymmentä
marssivatkin suoraa estettä vastaan, mutta pölkkyjen takaa,
kärrynpyörien välitse ja kivikasan päältä tuiskahti nyt hirveä
muskettituli, ja sen räiske hälytti Planchetin pertuskamiehet Les
Innocents-hautuumaan nurkkaan ja Louvièresin porvarit Rue de la
Monnaien kulmaan.
Marski de la Meilleraie oli joutunut kahden tulen väliin.
Marski de la Meilleraie oli urhoollinen mies, ja hän päättikin kaatua
paikallaan. Hän maksoi laukaukset laukauksilla, ja vaikerrusta alkoi
kuulua väkijoukosta. Paremmin harjaantuneina kaartilaiset ampuivat
tarkemmin, mutta ylivoimaiset porvarit rusensivat heidät todellisella
rautamyrskyllä. Miehiä kaatui hänen ympärillään kuin olisi oltu Rocroyn
tai Leridan taistelukentällä. Fontraillesilta, hänen ajutantiltaan,
musertui käsivarsi, hänen hevoseltaan lävisti luoti kaulan, joten hänen
oli hyvin vaikea ohjata sitä, sillä kipu yllytti sen melkein
suunniltaan. Viimein oli tultu siihen äärimmäiseen hetkeen, jolloin
säikkymättöminkin tuntee väristystä suonissaan ja kylmän hien
kihoilevan otsalleen. Silloin väkijoukko äkkiä avautui Rue de
l'Arbre-Secin puolelta, huudellen: "Eläköön koadjutori!" ja Gondy
ilmestyi näkyviin kuorikaavussaan ja vaipassaan, levollisena samoten
keskellä muskettitulta ja jaellen siunauksiaan oikeaan ja vasempaan
yhtä rauhallisesti kuin olisi johtanut Kristuksen ruumiinjuhlan
kulkuetta.
Kaikki polvistuivat.
Marski tunsi tulijan ja kiirehti hänen luokseen.
"Auttakaa minut tästä, taivaan nimessä", pyysi hän, "muutoin maksaa
leikki minulle ja kaikille miehilleni hengen!"
Syntyi melu, joka ei olisi päästänyt ukkosenjyrinääkään kuuluviin.
Gondy kohotti kätensä ja vaati hiljaisuutta. Kaikki vaikenivat.
"Lapseni", hän lausui, "tässä näette herra marski de la Meilleraien,
jonka aikeista te olette erehtyneet. Hän sitoutuu Louvreen palatessaan
pyytämään teidän nimessänne kuningattarelta Brousselimme vapauttamista.
Sitoudutteko siihen, marski?" lisäsi Gondy de la Meilleraieen kääntyen.
"Hitto!" huudahti tämä; "totta kai! En toivonut pääseväni näin
huokealla."
Marski kohotti kätensä suostumuksen merkiksi.
"Eläköön koadjutori!" hoilasi väkijoukko. Lisäsivätpä jotkut äänet:
"Eläköön marski!" Mutta kaikki kirkuivat sitten yhteen suuhun: "Alas
Mazarin!"
Tungos avautui; Saint-Honoré-katua myöten oli tie lyhin. Katusulkujen
läpi jätettiin pääsy auki, ja marski peräytyi joukkonsa jäännöksen
kanssa; edeltä marssi Friquet nulikoinensa, joista toiset olivat
lyövinään rumpua ja toiset matkivat torventoitotusta.
Se oli melkein voittokulkue; kaartilaisten takana ummistuivat jälleen
katusulut; marski pureskeli kynsiään.
Tällävälin oli Mazarin, kuten jo sanottu, järjestellyt pikku
yksityisasioitansa työhuoneessaan. Hän oli tiedustanut d'Artagnania,
mutta tällaisen mellakan aikana ei hän voinut toivoa tapaavansa tätä,
kun d'Artagnanilla ei ollut palvelusvuoroaan. Kymmenen minuutin
kuluttua ilmestyi luutnantti kuitenkin kynnykselle, eriämättömän
Portoksensa saattamana.
"Hei, tervetuloa, tervetuloa, mosjöö d'Artagnan", huudahti kardinaali,
"ja hauska on nähdä ystävännekin! Mutta mitä tässä kirotussa Pariisissa
nyt hommataankaan?"
"Mitäkö hommataan, monseigneur! Eipä mitään hyvää", vastasi d'Artagnan
päätänsä pudistaen. "Kaupunki on täydessä kapinassa, ja kun vastikään
kuljin Montorgueil-katua pitkin herra du Vallonin seurassa, joka on
teidän harras palvelijanne, vaadittiin meitä minun univormustani
huolimatta tai kenties juuri sen takia huutamaan: 'Eläköön Broussel!'
ja pitääkö minun sanoakaan, monseigneur, mitä muuta huutamaan meitä
kovisteltiin?"
"Sanokaa, sanokaa."
"'Alas Mazarin!' No, hiisi, nyt se paha asia on sanottu!"
Mazarin hymyili, mutta hän oli käynyt hyvin vaaleaksi.
"Ja te huusitte?" hän sanoi.
"Emmehän toki", vastasi d'Artagnan. "Minä en ollut äänessä; herra du
Vallon on saanut nuhan, ja hänkään ei huutanut. Silloin monseigneur..."
"Mitä silloin?" kysyi Mazarin.
"Katsokaa hattuani ja levättiäni."
Ja d'Artagnan näytti neljä luodinreikää levätissään ja kaksi hatussaan.
Portokselta oli pertuskan isku repäissyt takin halki sivulta, ja
pistoolinlaukaus oli katkaissut hänen töyhtönsä.
"_Diavolo_!" noitui kardinaali miettivänä, teeskentelemättömän
ihailevasti silmäillen ystävyksiä, "minä olisin huutanut, minä!"
Samassa kuului meteli yhä lähempää.
Mazarin pyyhki otsaansa ja vilkui ympärilleen. Hänen teki mieli astua
ikkunan ääreen, mutta hän ei rohjennut.
"Katsokaahan, mitä on tekeillä herra d'Artagnan", hän sanoi.
D'Artagnan meni ikkunan luo huolettomasti kuten tavallista.
"Kas, kas", hän huudahti, "mitä tuo merkitsee? Marski de la Meilleraie
on tulossa takaisin hatutta päin. Fontrailles kantaa käsivarttansa
siteessä, kaartilaisia on haavoittunut, hevosia näkyy verissään... Ka,
mutta ... mitä tekevätkään etuvartijat! He tähtäävät, aikovat ampua!"
"Heille on annettu määräys ampua väkijoukkoon", huudahti Mazarin, "jos
se lähestyy Palais-Royalia."
"Mutta jos he laukaisevat, on kaikki hukassa!" huudahti d'Artagnan.
"Meillä on ristikkoportit."
"Ristikkoportit! On viideksi minuutiksi, kunnes ne temmataan irti,
väännetään sivulle, hakataan mäsäksi!... Älkää hitossa ampuko!"
huikkasi d'Artagnan avaten ikkunan.
Tästä kehoituksesta huolimatta, jota ei voitu siinä melussa kuullakaan,
pamahti kolme tai neljä musketinlaukausta, joita seurasi kamala
kiväärituli; luotien kuultiin ropisevan Palais-Royalin julkipuoleen,
muuan kuula viuhahti d'Artagnanin kainalon alitse ja murskasi
kuvastimen, josta Portos tyytyväisenä ihasteli itseään.
"Voi minua!" parahti kardinaali; "se oli venetsialaista lasia!"
"Oh, monseigneur", sanoi d'Artagnan tyynesti sulkiessaan ikkunan,
"älkää vielä surkeilko, sillä se ei kannata, koska on luultavaa, että
tunnin kuluttua ei Palais-Royalissa ole enää ainoatakaan kuvastinta,
venetsialaista sen paremmin kuin pariisilaistakaan."
"Mutta mikä siis on neuvonne?" kysyi kardinaali vapisten.
"Hitto, antakaa heille takaisin Broussel, koska he häntä pyytävät! Mitä
lempoa tekisittekään millään parlamenttineuvoksella? Mokomasta ei ole
mihinkään."
"Ja te, herra du Vallon, neuvotteko tekin samaa? Mitä te tekisitte?"
"Luovuttaisin Brousselin", vastasi Portos.
"Tulkaa, tulkaa, hyvät herrat", huudahti Mazarin, "minä lähden puhumaan
asiasta kuningattarelle."
Hän pysähtyi käytävän päässä.
"Voihan luottaa teidän toimintaanne, messieurs?" sanoi hän.
"Me emme lupaa palvelustamme kahdesti", vastasi d'Artagnan, "olemme
luvanneet sen teille, -- käskekää, me tottelemme."
"No niin", virkkoi Mazarin, "astukaa tuohon kamariin ja odottakaa."
Ja kiertoteitse meni hän vastaanottohuoneeseen toisesta ovesta.