Neljännestä vailla kuusi oli herra de Gondy suoriutunut kaupungilta ja
palannut arkkipiispalaan.
Kello kuudelta ilmoitettiin Saint-Merrin pastori.
Koadjutori loi nopean katseen taaksensa ja näki, että häntä seurasi
toinen mies.
"Tulkoot sisälle", hän sanoi.
Pastori astui huoneeseen ja Planchet hänen mukanaan.
"Monseigneur", aloitti Saint-Merrin pastori, "tässä on se henkilö,
josta minulla on ollut kunnia puhua teille."
Planchet tervehti sellaisen miehen tavoin, joka on liikkunut
säätyläisperheissä.
"Ja te olette halullinen palvelemaan kansan asiaa?" kysyi Gondy.
"Olen kuin olenkin", vastasi Planchet; "olen frondelainen kaikesta
sydämestäni. Onpa minut jo tuomittu hirteenkin, monseigneur."
"Mistä syystä?"
"Riistin Mazarinin vartion kynsistä aatelismiehen, jota oltiin viemässä
takaisin Bastiljiin, missä hän oli istunut viisi vuotta."
"Kuka hän olikaan?"
"Ka, te tunnette hänet hyvin, monseigneur; se oli kreivi de Rochefort."
"Kas, tosiaankin!" huudahti koadjutori; "olen kuullut siitä
tapauksesta: te yllytitte meteliin koko korttelin, sanotaan?"
"Melkeinpä", vastasi Planchet itsetyytyväisen näköisenä.
"Ja te olette ammatiltanne...?"
"Sokerileipuri, Rue des Lombardsin varrella."
"Selittäkäänhän minulle, miten noin rauhallisen toimen harjoittaja
tulee olleeksi niin sotainen taipumuksiltaan!"
"Mistä se johtuu, että te kirkon miehenä, monseigneur, nyt
vastaanotatte minut ritarin asussa, miekka kupeella ja kannukset
saappaissa?"
"Eipä ollut huonosti vastattu, totta tosiaan!" huudahti Gondy
hymyillen, "mutta tiedättehän, että minä papinkauluksestani huolimatta
olen aina pitänyt asetoimista."
"No niin, monseigneur, ennen kuin rupesin sokerileipuriksi, olin minä
kolme vuotta kersanttina Piemontin rykmentissä ja sitä ennen
kahdeksantoista kuukautta herra d'Artagnanin palvelijana."
"Muskettisoturien luutnantin?" kysyi Gondy.
"Saman, monseigneur."
"Mutta häntä väitetään villityksi mazarinilaiseksi?"
"Hm..." rykäisi Planchet.
"Mitä tahdotte sanoa?"
"En mitään, monseigneur. Herra d'Artagnan on palveluksessa; herra
d'Artagnan saa elantonsa puoltamalla Mazarinia, joka pitää häntä
palkoissa, niinkuin meillä porvareilla on tehtävänä ahdistaa Mazarinia,
joka rosvoaa meitä."
"Te olette älykäs mies, ystäväiseni; voiko teidän apuunne luottaa?"
"Luulin", vastasi Planchet, "että herra pastori on mennyt teille
takuuseen minusta."
"Niin onkin, mutta mieleni tekee saada se vakuutus omasta suustanne."
"Saatte luottaa minuun, monseigneur, jos on kysymys metelin
nostattamisesta kaupungissa."
"Siitä juuri on kysymys. Montako miestä luulette voivanne koota yöllä?"
"Kaksisataa muskettia ja viisisataa pertuskaa."
"Jos vain on jokaisessa korttelissa yksi mies, joka tekee saman, niin
meillä on huomenna melkoinen armeija."
"Niinpä kyllä."
"Suostuisitteko kreivi de Rochefortin johdettavaksi?"
"Häntä seuraisin vaikka hornaan, ja se ei merkitse vähän, sillä uskon
hänet tosiaan kykeneväksi menemään sinne."
"Mainiota!"
"Mistä merkistä voi huomenna eroittaa ystävät ja viholliset?"
"Kaikki frondelaiset asettakoot keltaisen nauharuusun hattuunsa."
"Hyvä. Antakaa minulle toimintaohje."
"Tarvitsetteko rahoja?"
"Rahoista ei ole koskaan ollut haittaa missään asiassa, monseigneur.
Jollei niitä ole, niin on tultava toimeen ilman; jos on, niin hommat
luistavat sitä joutuisammin ja paremmin."
Gondy astui lippaan ääreen ja otti siitä kukkaron.
"Tässä on viisisataa pistolia", hän sanoi; "ja jos asiat menestyvät
hyvin, niin saatte huomenna odottaa saman verran lisää."
"Teen monseigneurille rehellisen tilin näistä rahoista", vastasi
Planchet pistäen massin kainaloonsa.
"Hyvä on, suosittelen kardinaalia teidän hoivaanne."
"Olkaa huoletta, hän on hyvissä käsissä."
Planchet lähti; pastori viivähti vielä hetkisen.
"Oletteko tyytyväinen, monseigneur?" hän kysyi.
"Kyllä, tuo mies näyttää päättäväiseltä veitikalta."
"Niin, hän tekee enemmänkin kuin on luvannut."
"Sepä oivallista."
Pastori yhtyi nyt suojattiinsa, joka odotti häntä portailla. Kymmenen
minuutin kuluttua ilmoitettiin Saint-Sulpicen pastori.
Heti kun Gondyn työhuoneen ovi avautui, ryntäsi sinne mies; hän oli
kreivi de Rochefort.
"Tekö siinä, hyvä kreivi!" virkkoi Gondy ojentaen hänelle kätensä.
"Olette siis viimeinkin tehnyt päätöksenne, monseigneur?" sanoi
Rochefort.
"En ole kahden vaiheilla ollutkaan", vastasi Gondy.
"Älkäämme siis enää puhuko siitä: kun te sen sanotte, niin uskon.
Toimitamme siis tanssit Mazarinille?"
"Niinpä toivon."
"Ja milloin alkaa karkelo?"
"Kutsu on annettu täksi yöksi", selitti koadjutori, "mutta viulut
alkavat vinkua vasta huomisaamuna."
"Voitte ottaa lukuun minut ja viisikymmentä soturia, jotka chevalier
d'Humières on luvannut minulle milloin vain tarvitsen."
"Viisikymmentä soturia?"
"Niin; hän pestaa tarjokkaita ja lainaa ne minulle -- jos puuttuu
joitakuita juhlan päättyessä, niin hankin toisia sijalle."
"Hyvä on, hyvä Rochefort; mutta siinä ei ole vielä kylliksi."
"Mitä puuttuu?" kysyi Rochefort hymyillen.
"Herra de Beaufort -- minne olette hänet sijoittanut?"
"Hän on Vendômisissa odottelemassa, kunnes kirjeellisesti kutsun hänet
takaisin Pariisiin."
"Kirjoittakaa hänelle, nyt on aika."
"Olette siis varma asiastanne?"
"Olen, mutta hänen pitää kiirehtiä, sillä niin pian kuin Pariisin
väestö on kerran noussut liikkeelle, saamme yhden sijasta kymmenen
prinssiä, jotka tahtovat asettua sen etunenään. Jos hän viivästyy, niin
hän huomaa paikkansa otetuksi."
"Saanko ilmoittaa hänelle mielipiteenne?"
"Kyllä, kernaasti."
"Saanko sanoa hänelle, että hän voi vedota teihin?"
"Sanokaa vain."
"Ja te annatte hänelle täyden valtuuden?"
"Sotaa varten, kyllä; mutta mitä politiikkaan tulee..."
"Te tiedätte, että se ei ole hänen vahva puolensa."
"Hänen on annettava minun sopia omalla tavallani kardinaalinhatustani."
"Te pidätte siitä vielä kiinni?"
"Niin, koska minut pakotetaan käyttämään sellaista hatunkuosia, joka ei
minulle sovellu", vastasi Gondy, "niin olkoon se hattu ainakin
punainen."
"Ei käy kiistäminen makuasioista", arveli Rochefort nauraen; "vastaan
hänen suostumuksestaan."
"Ja te kirjoitatte hänelle tänä iltana?"
"Teen paremminkin, -- lähetän sanansaattajan."
"Monenko päivän kuluttua hän voi olla täällä?"
"Viiden päivän."
"Tulkoon siis, ja hän näkee aseman täällä suuresti muuttuneeksi."
"Niin toivon."
"Minä takaan sen."
"Ja edelleen?"
"Menkää kokoamaan viisikymmentä miestänne ja pysytelkää valmiina."
"Mihin?"
"Kaikkeen."
"Onko mitään puoluemerkkiä?"
"Keltainen nauharuusuke hatussa."
"Hyvä. Näkemiin, monseigneur."
"Jumalan haltuun, hyvä Rochefort."
"Haa, mosjöö Mazarin, mosjöö Mazarin!" virkkoi Rochefort vetäen
mukaansa pastorinsa, joka ei ollut saanut osutetuksi sanaakaan tähän
keskusteluun; "nyt saat nähdä olenko minä liian vanha toimimaan!"
Kello oli puoli kymmenen; koadjutori tarvitsi hyvinkin puoli tuntia
ehtiäkseen arkkipiispalasta Saint-Jasques-la-Boucherien torniin.
Koadjutori huomasi, että eräässä tornin ylemmistä ikkunoista tuikutti
kynttilä.
-- Hyvä on, -- hän tuumi, -- kerjäläiskuninkaamme on paikallaan.
Hän kolkutti, tultiin avaamaan. Itse kappalainen odotti häntä ja valaisi
hänelle tietä tornin huippuun asti. Heidän tultuaan sinne hän viittasi
pieneen oveen, asetti kynttilän muurinnurkkaan, jotta koadjutori
lähtiessään löytäisi sen, ja laskeutui jälleen alas portaita.
Vaikka ovessa oli avain, koputti koadjutori kuitenkin.
"Sisälle!" lausui ääni, josta koadjutori tunsi kerjäläisen.
De Gondy astui kammioon. Siellä tosiaan oli Saint-Eustachen vihkiveden
jakelija. Hän odotteli lojuen kurjalla makuulavalla.
Nähdessään koadjutorin astuvan sisälle hän nousi seisaalle.
Kello löi kymmenen.
"No niin", kysyi Gondy, "oletko pitänyt sanasi?"
"En aivan tarkoin", vastasi kerjäläinen.
"Kuinka niin?"
"Tehän pyysitte minulta viittäsataa miestä?"
"Niin, entä sitten?"
"No, saatte kaksituhatta."
"Ethän vain kersku?"
"Tahdotteko todisteen?"
"Kyllä."
Kolme kynttilää paloi kukin ikkunassaan, la Citén, Palais-Royalin ja
Saint-Denis-kadun puolella.
Mies lähestyi äänettömänä kaikkia kolmea kynttilää peräkkäin ja puhalsi
ne sammuksiin.
Koadjutori oli hämyssä; kammiota valaisi nyt ainoastaan himmeillä
säteillään kuu, joka oli vetäytynyt paksujen, mustien pilvien huntuun,
koristaen niiden reunoja hopearipsuilla.
"Mitä olet tehnyt?" kysyi koadjutori.
"Olen antanut merkin."
"Mihin?"
"Katusulkujen rakentajille."
"Ahaa!"
"Lähtiessänne täältä näette väkeni työssä. Pitäkää vain varanne, jotta
ette loukkaa säärtänne johonkin ketjuun tai putoa aavistamattomaan
kuoppaan."
"Hyvä on! Tässä on luvattu summa, saman verran kuin jo olet saanut.
Muista nyt olevasi päällikkö äläkä mene ryyppäämään."
"En ole kahteenkymmeneen vuoteen juonut muuta kuin vettä."
Mies vastaanotti massin koadjutorilta, joka kilinästä kuuli hänen
kopeloivan ja tunnustelevan kultarahoja.
"Kas, kas!" virkkoi koadjutori; "sinä, veijari, oletkin ahnas!"
Kerjäläinen huokasi ja heitti massin luotansa.
"Pysynkö siis ainiaan samana!" hän huudahti; "enkö ikinä saa
riisuutuneeksi vanhasta ihmisestä? Voi viheliäisyyttä, voi turhuutta!"
"Otat sen kuitenkin."
"Niin, mutta vannon teidän edessänne, että käytän jäännöksen
hyväntekeväisyyteen."
Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja pingoittuneet, ilmaisten sisäistä
taistelua.
"Kummallinen mies!" mutisi Gondy.
Ja hän otti hattunsa lähteäkseen, mutta ovelle kääntyessään hän näki
tiellään kerjäläisen.
Hänen ensimmäisenä ajatuksenaan oli, että mies tahtoi hänelle jotakin
pahaa.
Mutta pian hän päinvastoin huomasi tämän liittävän kätensä ristiin ja
polvistuvan.
"Monseigneur", pyysi kerjäläinen, "ennen kuin lähdette täältä, rukoilen
siunaustanne."
"Monseigneur!" huudahti Gondy. "Hyvä mies, sinä otaksut minut
joksikuksi toiseksi."
"Ei, monseigneur, minä puhuttelen herra koadjutoria; tunsin teidät heti
ensi silmäyksellä."
Gondy hymyili.
"Ja sinä tahdot siunaustani?" hän virkkoi.
"Niin, tarvitsen sitä."
Kerjäläinen lausui tämän niin peräti nöyrästi ja niin hartaan
katuvasti, että Gondy ojensi kätensä hänen ylitseen ja antoi hänelle
siunauksensa niin sydämellisesti kuin suinkin kykeni.
"Nyt on meidän välillämme yhdysside", lausui koadjutori. "Olen
siunannut sinua, ja sinä olet minulle pyhitetty, niinkuin minäkin
sinulle. Annahan kuulla, -- oletko tehnyt jonkun rikoksen, jonka
maallisilta seuraamuksilta voin sinua suojella?"
Kerjäläinen pudisti päätänsä.
"Rikokseni, monseigneur, ei kuulu inhimillisen oikeuden tuomiovaltaan,
ja te ette voi vapauttaa minua siitä muutoin kuin siunaamalla minua
useasti samaten kuin äsken."
"Kuulehan, ole vilpitön", kehoitti koadjutori; "sinä et ole koko ikääsi
ollut nykyisessä ammatissasi?"
"En, monseigneur; vasta kuusi vuotta on minulla tämä ollut."
"Missä olit sitä ennen?"
"Bastiljissa."
"Ja ennen kuin jouduit Bastiljiin?"
"Sen sanon teille, monseigneur, sinä päivänä, jolloin suvaitsette
kuunnella rippiäni."
"Hyvä on; ilmoittaudu millä hyvänsä vuorokauden hetkellä, niin olen
valmis myöntämään sinulle synninpäästön."
"Kiitos, monseigneur", vastasi kerjäläinen kumealla äänellä; "mutta
vielä en ole valmis vastaanottamaan sitä."
"Sovittu siis. Hyvästi."
"Hyvästi, monseigneur", sanoi kerjäläinen avaten oven ja kumartaen
kirkkoruhtinaalle.
Koadjutori otti kynttilän, astui alas portaita ja poistui syvissä
mietteissä.