D'Artagnan oli menetellyt harkitusti, kun ei ollut heti lähtenyt
Palais-Royaliin: hän oli jättänyt Commingesille aikaa ehtiä sinne
edellään, hänen ilmoittaakseen kardinaalille, kuinka hyviä palveluksia
d'Artagnan oli ystävänsä keralla tehnyt aamun kuluessa kuningattaren
puolueelle.
Heidät ottikin erinomaisen suosiollisesti vastaan Mazarin, joka lausui
heille monia kohteliaisuuksia ja ilmoitti, että he olivat jo enemmän
kuin puolitiessä toiveittensa täyttymistä, nimittäin d'Artagnan
kapteeninarvoaan ja Portos parooniuttansa.
D'Artagnan olisi enemmän pitänyt rahoista kuin tästä kaikesta, sillä
hän tiesi, että Mazarin lupasi kielellään, vaan ei pitänyt mielellään:
niinpä hän pitikin kardinaalin korusanoja utukuvina, mutta tekeysi
varsin tyytyväisen näköiseksi Portoksen silmissä, jonka mielialaa hän
ei tahtonut masentaa.
Ystävysten ollessa kardinaalin luona lähetti kuningatar kutsumaan
häntä. Kardinaali arveli kannustavansa kahden puoltajansa innokkuutta,
jos hankki heille itse kuningattaren kiitokset; hän viittasi heidät
senvuoksi mukaansa. D'Artagnan ja Portos näyttivät hänelle pölyisiä,
revittyjä pukujaan, mutta kardinaali pudisti päätänsä.
"Nuo puvut", hän virkkoi, "ovat arvokkaampia kuin useimpien
hoviherrojen, joita tapaatte kuningattaren luona, sillä ne ovat
taisteluasuja."
D'Artagnan ja Portos tottelivat.
Itävallan Annan hovi oli lukuisa ja hilpeästi hälisevä, sillä olihan
espanjalaisten kukistamisen jälkeen nyt päästy voitolle kansastakin.
Broussel oli ilman vastarintaa viety Pariisin ulkopuolelle ja asusti
kaiketi jo parhaillaan Saint-Germainin vankilassa; samaan aikaan oli
Blancmesnil vangittu, mutta hiljaisesti ja vaivattomasti, ja hänet oli
merkitty Vincennesin linnan asukasluetteloon.
Comminges seisoi kuningattaren lähellä, tämän kysellessä häneltä
yrityksen yksityiskohtia, ja kaikki kuuntelivat hänen kertomustaan, kun
hän näki kardinaalin saapuvan d'Artagnanin ja Portoksen saattamana.
"Kas, madame", hän huudahti rientäen d'Artagnanin luo, "tässä on mies,
joka kykenee kuvaamaan sen teille paremmin kuin minä, sillä hän on
pelastajani. Hänettä olisin tällähaavaa luultavasti takertuneena
kalaverkkoihin Saint-Cloudin luona, sillä kysymys ei ollut vähemmästä
kuin minun heittämisestäni virtaan. Puhukaa, d'Artagnan, puhukaa!"
Muskettisoturien luutnantiksi tultuaan oli d'Artagnan ollut kenties,
satakin kertaa samassa huoneessa kuin kuningatar, mutta tämä ei ollut
vielä koskaan puhutellut häntä.
"No niin, monsieur, tehtyänne minulle niin suuren palveluksen te
vaikenette?" sanoi Itävallan Anna.
"Madame", vastasi d'Artagnan, "minulla ei ole mitään sanottavana,
paitsi että elämäni on teidän majesteettinne käytettävissä ja että minä
en ole onnellinen ennen kuin sinä päivänä, jona menetän sen teidän
puolestanne."
"Tiedän sen, monsieur, tiedän sen", virkkoi kuningatar, "ja jo pitkältä
ajalta. Olenkin hyvilläni, kun voin antaa teille tämän julkisen
tunnustuksen kunnioituksestani ja kiitollisuudestani."
"Sallikaa minun, madame", huomautti d'Artagnan, "siirtää siitä osa
ystävälleni, -- entiselle Trévillen komppanian muskettisoturille kuten
minäkin --" hän korosti näitä sanoja --, "joka on tehnyt ihmeitä."
"Hänen nimensä?" kysyi kuningatar.
"Muskettiväessä", vastasi d'Artagnan, "hänet tunnettiin Portoksena", --
kuningatar säpsähti --, "mutta hänen todellinen nimensä on chevalier du
Vallon."
"De Bracieux de Pierrefonds", lisäsi Portos.
"Näin monta nimeä en jaksa muistaa, ja minä painan mieleeni vain
ensimmäisen", sanoi kuningatar armollisesti.
Portos kumarsi. D'Artagnan peräytyi kaksi askelta.
Samassa ilmoitettiin koadjutori.
Kuninkaallinen seurue puhkesi kummastuksen huudahdukseen. Vaikka
koadjutori oli saarnannut samana aamuna, tiedettiin hänen varsin
suuresti kallistuvan frondelaisuuteen, ja pyytäessään Pariisin
arkkipiispaa uskomaan saarnan pitämisen veljenpojalleen oli Mazarin
ilmeisesti tarkoittanut herra de Retzille tuollaista salakavalaa
letkausta, jollaiset suuresti huvittivat häntä.
Notre-Damesta lähtiessään olikin koadjutori kuullut, mitä oli
tapahtunut. Vaikka hän oli melkein jo liitossa frondelaisten johtajien
kanssa, ei hän kuitenkaan ollut niin sitoutunut, ettei olisi voinut
peräytyä, jos hovi tarjosi hänelle kaipaamiansa etuja, joihin
koadjutorinvirka oli vain valmistuksena. Herra de Retz tahtoi kohota
arkkipiispaksi setänsä jälkeen ja kardinaaliksi kuten Mazarin. Mutta
kansanpuolue tuskin kykeni toimittamaan hänelle näitä kokonaan
kuningasvallasta riippuvaisia suosionosoituksia. Hän saapui senvuoksi
nyt palatsiin onnittelemaan kuningatarta Lensin taistelun johdosta,
ennakolta päättäneenä toimia hovin puoltajana tai vastustajana, mikäli
hänen onnittelunsa vastaanotettaisiin suosiollisesti tai karsaasti.
Koadjutori siis ilmoitettiin tulleeksi; hän astui
vastaanottohuoneeseen, ja hänen näkemisensä kiihdytti koko
voitonriemuisen hovin uteliaisuutta kuulemaan hänen sanojansa.
Koadjutorilla oli yksinään jokseenkin yhtä paljon nerokkuutta kuin
kaikilla niillä yhteensä, jotka olivat tulleet koolle tekemään hänestä
pilaa. Hänen puhelunsa olikin niin peräti luontevaa, että läsnäolijat
hyvästä naurunhalustaan huolimatta eivät saaneet tartutuksi mihinkään.
Hän lopetti vakuutuksella, että hän tahtoi omistaa kaiken heikon
kykynsä hänen majesteettinsa palvelukseen.
Koadjutorin puheen aikana näytti kuningatar hyvinkin mieltyneeltä,
mutta kun se päättyi tuohon lauselmaan, ainoaan, joka saattoi antaa
aihetta kompasanoihin, Anna kääntyi hovilaisiin ja ilmaisi
silmäniskulla suosikeilleen, että hän luovutti koadjutorin heidän
haltuunsa. Heti olivat hovin sukkelukset valmiina naljailuun. Hovinarri
Nogent-Beautin huudahti kuningattaren olevan hyvin onnellisen,
saadessaan tällaisena hetkenä uskonnon apua. Kaikki puhkesivat
nauramaan.
Kreivi de Villeroy ei sanonut käsittävänsä, kuinka oli voitu hetkeäkään
pelätä, kun hovin puolustajana parlamenttia ja Pariisin porvareita
vastaan oli koadjutori, joka kätensä viittauksella kykeni nostattamaan
liikkeelle kokonaisen armeijan pappeja, suntioita ja pedellejä.
Marski de la Meilleraie lisäsi, että jos jouduttaisiin käsirysyyn ja
herra koadjutori lyöttäytyisi leikkiin, olisi vain ikävää, että
mylläkässä ei voitaisi punaisesta hatusta tuntea herra koadjutoria
kuten Henrik IV Ivryn taistelussa tunnettiin valkoisesta töyhdöstään.
Tämän alkurynnäkön aikana, jonka Gondy olisi helposti pystynyt
musertavana kilpistyttämään ilvehtijöihin, pysyi hän tyynenä ja
totisena. Silloin kysyi häneltä kuningatar, oliko hänellä mitään
lisättävää äskeiseen kauniiseen puheeseensa.
"Kyllä, madame", vastasi koadjutori; "pyydän teitä ajattelemaan
kahdesti, ennen kuin sytytätte kansalaissodan kuningaskunnassa."
Kuningatar käänsi hänelle selkänsä, ja alettiin jälleen nauraa.
Koadjutori kumarsi ja poistui palatsista, luoden häntä katselevaan
kardinaaliin verivihollisen silmäyksen. Se katse oli niin tuima,
että se tunkeusi Mazarinin sydänpohjukkaan asti; tajuten sen
sodanjulistukseksi hän tarttui d'Artagnanin käsivarteen ja sanoi tälle:
"Tarpeen tullen, monsieur, tunnette kai jälleen tuon miehen, joka lähti
ulos, vai mitä?"
"Kyllä, monseigneur", takasi d'Artagnan.
Sitten hän virkkoi vuorostaan Portokseen kääntyen:
"Hitto, tämä menee pilalle; en pidä kiistoista kirkonmiesten kesken."
Gondy peräytyi jaellen siunauksia kaikille sivuuttamillensa ja suoden
itselleen sen häijyn mielihyvän, että pani vihollistensa palvelijatkin
polvistumaan eteensä.
"Ah", mutisi hän astuessaan palatsin kynnyksen yli, "kiittämätön,
kavala, raukkamainen hovi! Huomenna opetan sinut nauramaan toisessa
äänilajissa!"
Mutta sillävälin kun Palais-Royalissa ilmaistiin ylenpalttista
iloisuutta kuningattaren hilpeyden säestykseksi ei Mazarin hukannut
aikaansa tyhjään ja vaaralliseen pilantekoon, -- järkevänä miehenä,
jolla sitäpaitsi oli pelkurin huolellinen varovaisuus, hän poistui heti
koadjutorin jälkeen, toimitti tilinsä talteen, lukitsi kultansa säilyyn
ja koverrutti luotettavilla käsityöläisillä kätköpaikkoja seiniinsä.
Kotiin tullessaan kuuli koadjutori, että muuan nuori mies oli saapunut
hänen lähdettyään ja odotteli häntä; hän kysyi vieraan nimeä ja
säpsähti ilahtuneesti, kun sai tietää, että tämä oli ilmoittautunut
Louvièresiksi.
Hän kiirehti heti työhuoneeseensa; siellä oli tosiaan Brousselin poika,
vielä ihan raivostuksissaan ja verissään taistelustansa kuninkaan väen
kanssa. Ainoaksi varokeinokseen hän ennen arkkipiispalaan tuloansa oli
jättänyt muskettinsa erään ystävän luo.
Koadjutori astui hänen luokseen ja ojensi kätensä. Nuori mies tähysti
häntä ikäänkuin tahtoen nähdä hänen sielunsa syvyyteen.
"Hyvä herra Louvières", virkkoi koadjutori, "olkaa vakuutettu siitä,
että minä otan lämpimästi osaa teitä kohdanneeseen onnettomuuteen."
"Onko se totta ja puhutteko vakavasti?" kysyi Louvières.
"Sydämeni pohjasta", vastasi Gondy.
"Siinä tapauksessa, monseigneur, on pelkkien sanojen aika mennyttä ja
toiminnan hetki tullut; jos te tahdotte, monseigneur, niin isäni on
kolmen päivän päästä vapaalla jalalla ja te kuuden kuukauden kuluttua
kardinaali."
Koadjutori hätkähti.
"Ka, puhukaamme avomielisesti", jatkoi Louvières, "ja kääntäkäämme
kortit pöydälle. Ei jaeta kolmeakymmentätuhatta écu'ta almuina,
kuten te olette tehnyt viimeisinä kuutena kuukautena, yksistään
kristillisestä armeliaisuudesta, sillä se olisi kerrassaan liian
kaunista. Te olette kunnianhimoinen, ja se on aivan luonnollista:
olettehan nerokas mies ja tunnette ansiokkuutenne. Minä puolestani
vihaan hovia ja haluan tällä hetkellä ainoastaan kostoa. Antakaa meille
papisto ja rahvas, jotka ovat teidän käskettävissänne, niin minä annan
teille porvariston ja parlamentin; näiden neljän aineksen avulla on
Pariisi kahdeksassa päivässä meidän, ja uskokaa minua, herra
koadjutori, hovi antaa pelosta, mitä se ei anna suosiosta."
Koadjutori silmäili vuorostaan Louvièresiä läpitunkevalla katseellaan.
"Mutta tiedättekö, herra Louvières, että te ehdotatte minulle
suorastaan kansalaissotaa?"
"Te olette valmistellut sitä niin kauan, monseigneur, että sen täytyy
nyt olla teille tervetullut."
"Vaikka vain", sanoi koadjutori, "mutta käsittänette kuitenkin, että
tämä vaatii mietintää?"
"Ja montako tuntia tarvitsette siihen?"
"Kaksitoista, monsieur. Onko se liikaa?"
"Nyt on puolipäivä; tulen luoksenne keskiyöllä."
"Ellen ole silloin palannut, niin odottakaa minua."
"Mainiota. Keskiyöllä, monseigneur."
"Keskiyöllä, hyvä herra Louvières."
Yksin jäätyään Gondy kutsui luokseen kaikki ne papit, joiden kanssa hän
oli jonkunlaisissa väleissä. Kahden tunnin kuluttua hän oli koonnut
asuntoonsa kolmekymmentä sielunpaimenta Pariisin väkirikkaimmista ja
siis levottomimmista seurakunnista.
Gondy kertoi heille, miten häntä oli häväisty Palais-Royalissa, ja
toisti de Beautinin, kreivi de Villeroyn ja marski de la Meilleraien
kokkapuheet. Pastorit kysyivät, mitä oli tehtävä.
"Seikka on selvä", vastasi koadjutori. "Te vallitsette omiatuntoja --
no niin: järkyttäkää niissä kuninkaitten pelkäämisen ja kunnioittamisen
viheliäinen ennakkoluulo; valaiskaa lampaillenne, että kuningatar on
tyranni, ja hokekaa kaikkien kuuluviin, että Ranskan onnettomuudet
johtuvat Mazarinista, hänen rakastajastaan ja turmelijastaan.
Aloittakaa työnne tänään, -- niin, nyt heti, ja kolmen päivän kuluessa
odotan tuloksia. Jos muuten jollakulla teistä on hyvä neuvo antaa
minulle, niin hän jääköön; minä kuuntelen sitä mielelläni."
Kolme pastoria jäi: Saint-Merrin, Saint-Sulpicen ja Saint-Eustachen
seurakuntien. Toiset poistuivat.
"Luulette siis kykenevänne auttamaan minua vielä tehokkaammin kuin
virkaveljenne?" kysyi Gondy.
"Niin toivomme", vastasivat papit.
"Antakaahan kuulua; aloittakaa te, Saint-Merrin herra pastori."
"Monseigneur, minun alueellani on mies, joka voisi tuottaa teille mitä
suurinta hyötyä."
"Kuka se on?"
"Muuan Rue des Lombardsin kauppias, jolla on hyvin suuri vaikutusvalta
seudun pikku elinkeinolaisiin."
"Mikä hänen nimensä on?"
"Planchet; hän aiheutti yksinään mellakan noin kuusi viikkoa sitten,
mutta kun häntä sen johdosta etsiskeltiin hirtettäväksi, katosi hän."
"Ja voitteko te saada hänestä selon?"
"Niin toivon; en luule hänen joutuneen kiinni, ja hänen vaimonsa
rippi-isänä saan kyllä tietooni, missä hän on, jos vaimo sen tietää."
"Hyvä; etsikää käsiinne se mies, herra pastori, ja jos tapaatte, niin
tuokaa hänet minun luokseni."
"Mihin aikaan, monseigneur?"
"Kello kuudelta, jos teille sopii."
"Tulemme tänne kello kuusi, monseigneur."
"Menkää, hyvä pastori, menkää, ja Jumala olkoon kanssanne!"
Pappi lähti.
"Entä te, monsieur?" virkkoi Gondy Saint-Sulpicen pastoriin kääntyen.
"Minä, monseigneur", vastasi tämä, "tunnen miehen, joka on tehnyt
suuria palveluksia hyvin suositulle prinssille; hänestä tulisi
erinomainen päällikkö, ja hänet voin asettaa käytettäväksenne."
"Kuka se mies on?"
"Kreivi de Rochefort."
"Hänet tunnen minäkin; pahaksi onneksi ei hän ole Pariisissa."
"Monseigneur, hän asuu Cassette-kadun varrella."
"Mistä saakka?"
"Jo kolmatta päivää."
"Ja miksei hän ole pistäytynyt puheillani?"
"Hänelle oli sanottu ... monseigneur suonee minulle anteeksi..."
"Tietysti, puhukaa."
"Että monseigneur pyrki sopimukseen hovin kanssa."
Gondy puraisi huultansa.
"Häntä on petetty. Tuokaa hänet luokseni kello kahdeksalta, herra
pastori, ja Jumala teitä siunatkoon kuten minäkin!"
Toinen pappi kumarsi ja lähti.
"Nyt on teidän vuoronne, monsieur", virkkoi koadjutori kääntyen
viimeiseen vieraaseensa. "Onko teillä yhtä hyvää tarjottavaa minulle
kuin noilla kahdella herrasmiehellä, jotka ovat lähteneet täältä
viimeksi?"
"Parempaa, monseigneur."
"Jopa jotakin! Ajatelkaa, että siten sitoudutte varsin paljoon: toinen
tarjosi minulle kauppiaan, toinen kreivin -- teillä kai siis on prinssi
varalla?"
"Tarjoan teille kerjäläisen, monseigneur."
"Niin, aivan", virkahti Gondy miettivästi, "olette oikeassa, herra
pastori -- jonkun, joka kykenisi yllyttämään liikkeelle Pariisin
risteyksissä kuhisevan köyhälistön armeijan ja saamaan sen kirkumaan
koko Ranskan kuuluviin, että Mazarin heidät on mierolle toimittanut."
"Juuri sellaisen miehen tunnen."
"Hyvä! Ja kuka se on?"
"Pelkkä kerjäläinen, kuten jo sanoin, monseigneur; hän on kuuden vuoden
ajan anellut almuja, jakaessaan vihkivettä Saint-Eustachen kirkon
portailla."
"Ja te sanotte, että hänellä on suuri vaikutus vertaisiinsa?"
"Tiedättekö, monseigneur, että kerjäläiset ovat järjestyneet
yhdyskunnaksi, jonkunlaiseksi varattomien liitoksi omistavia luokkia
vastaan, ammattiseuraksi, jolle kukin suorittaa pikku jäsenmaksun ja
jota johtelee päällikkö!?"
"Kyllä olen kuullut sitä kerrottavan", vastasi koadjutori.
"No, tarjoamani mies on yhdyskunnan pää."
"Ja mitä tiedätte hänestä?"
"En mitään muuta, monseigneur, kuin että hänellä näyttää olevan
tunnonvaivoja."
"Mistä olette siihen käsitykseen johtunut?"
"Jokaisen kuukauden kahdeksantenakolmatta päivänä hän luetuttaa minulla
sielumessun jonkun puolesta, joka on saanut väkivaltaisen kuoleman;
viimeksi luin sen eilen."
"Ja häntä nimitetään?"
"Maillardiksi, mutta minä en luule, että se on hänen todellinen
nimensä."
"Luuletteko tapaavanne hänet paikallaan tällä hetkellä?"
"Varmasti."
"Lähtekäämme katsomaan kerjäläistänne, herra pastori, ja jos hän on
sellainen kuin sanotte, olette tosiaan keksinyt aarteen."
Gondy pukeutui herrasmieheksi, painoi leveälierisen punatöyhtöisen
hatun päähänsä, kiinnitti vyötäisilleen pitkän miekan ja saappaisiinsa
kannukset, kietoutui väljään viittaan ja seurasi pastoria.
Edetessään kaikkia niitä katuja myöten, jotka johtivat arkkipiispan
talolta Saint-Eustachen kirkolle, koadjutori ja hänen saattolaisensa
tutkivat tarkoin kansan mielialaa. Väki oli kiihdyksissään, mutta
näytti säikytetyn mehiläisparven tavoin olevan ymmällä, mihin asettua,
ja oli ilmeistä, että kaikki päättyisi pelkkään surinaan, jollei
joukoille saataisi johtajia.
Heidän saapuessaan Rue des Prouvairesille pastori ojensi kätensä kirkon
edustaa kohti.
"Kas, tuolla hän on asemapaikallaan", hän virkkoi.
Gondy tähysti osoitetulle paikalle ja näki ryysyläisen, joka istui
tuolilla, selkä seinäkoristetta vasten, hänellä oli vieressään pikku
allas ja kädessään pirskoitushuiska.
"Oleskeleeko hän tuolla jonkun etuoikeuden perusteella?" kysyi Gondy.
"Ei, monseigneur", vastasi pappi; "hän on edeltäjältään ostanut tämän
vihkivesi-jakopaikan."
"Ostanut?"
"Niin, nämä paikat ovat liike-etuja; tuo mies on maksanut hyvinkin sata
pistolia tästä edusta."
"Se heittiö on siis varakas?"
"Jotkut tuollaiset jättävät kuollessaan kaksikymmentä-,
viisikolmatta- ja kolmekinkymmentätuhatta livreä, vieläpä siitäkin
yli."
"Hm", tuumi Gondy nauraen, "enpä luullut tallettavani almujani niin
hyvin."
He olivat sillävälin lähestyneet kirkkoa; pastorin ja koadjutorin
laskiessa jalkansa ensimmäiselle porrasaskelmalle nousi kerjäläinen
seisaalle ja ojensi huiskansa.
Hän oli lyhytkasvuinen, jokseenkin tanakka, kuudesta
kahdeksaanseitsemättä iältään; tukka oli harmaa, silmät vaaleanruskeat.
Kasvot ilmaisivat kahden vastakkaisen vaikuttimen taistelua, -- häijyn
luonteen, jota taltutti tahto, kenties katumus.
Nähdessään pappia saattavan herrasmiehen hän hiukan säpsähti ja katseli
tätä hämmästyneenä.
Pastori ja koadjutori koskettivat vihkihuiskaa sormenpäällä ja tekivät
ristinmerkin; koadjutori heitti hopealantin hattuun, joka oli laskettu
portaille.
"Maillard", sanoi pastori, "monsieur ja minä olemme tulleet
haastelemaan hetkisen sinun kanssasi."
"Minun kanssani?" vastasi kerjäläinen; "se on liian suuri kunnia
köyhälle vihkiveden jakelijalle."
Kerjäläisen äänessä oli ivallinen sointu, jota hän ei kyennyt kokonaan
pidättämään, ja se ihmetytti koadjutoria.
"Niin", pitkitti pastori, joka näytti olevan tottunut tähän sävyyn,
"tahtoisimme tietää, mitä sinä ajattelet tämänpäiväisistä tapauksista
ja mitä olet kuullut kirkossakävijäin virkkavan niistä."
Kerjäläinen pudisti päätänsä.
"Ne ovat surkeita tapauksia, herra pastori, ja köyhää kansaa ne
kohtaavat nyt kuten aina. Mitäkö niistä sanotaan? No, kaikki ovat
tyytymättömiä, kaikki haikailevat, mutta kaikki on samaa kuin ei
kukaan."
"Selittäkää käskystänne, hyvä mies", pyysi koadjutori.
"Minä sanon, että kaikki nuo huudot, kaikki tuo surkeilu, kaikki
sadatukset saavat aikaan vain jyrinää ja leimahtelua, mutta salama ei
iske alas ennenkuin on johtaja ohjaamassa sitä."
"Ystäväiseni", sanoi Gondy, "te näytätte minusta keinokkaalta mieheltä.
Olisitteko taipuvainen ottamaan osaa pikku kansalaissotaan, jos
sellainen syttyisi, ja asettamaan tuon johtajan käytettäväksi, jos
sellaisen keksimme, omakohtaisen kykynne ja sen vaikutusvallan, joka
teillä on tovereihinne?"
"Kyllä, monsieur, kunhan sen sodan hyväksyy kirkko, jotta se voisi
johtaa tavoittamaani päämäärään, nimittäin syntieni anteeksisaamiseen."
"Tätä sotaa ei kirkko ainoastaan hyväksy, vaan se ohjaileekin sitä.
Mitä synninpäästöönne tulee, niin meillä on puolellamme Pariisin
arkkipiispa, joka on saanut Rooman hovilta täydet valtuudet, ja myöskin
koadjutori, jolla on täydellinen aneoikeus; kehoittaisimme teitä
kääntymään hänen puoleensa."
"Muista, Maillard", sanoi pastori, "että minä olen suositellut sinua
tälle herrasmiehelle, joka on mahtimies, ja tavallaan mennyt vastuuseen
sinusta."
"Minä tiedän, herra pastori", vastasi kerjäläinen, "että te olette aina
ollut varsin hyväntahtoinen minua kohtaan, ja minä olenkin puolestani
hyvin halukas tekemään mieliksenne."
"Ja arveletteko tosiaan olevanne niin vaikutusvaltainen
ammattiveljienne keskuudessa kuin herra pastori minulle äsken
vakuutti?"
"Luulen heidän pitävän minua jossakin arvossa", vastasi kerjäläinen
ylpeästi; "he eivät ainoastaan tehne kaikkea, mitä annan heille
toimeksi, vaan seurannevatkin minua kaikkialle, minne menen."
"Voitteko hankkia viisikymmentä rivakkaa miestä, oikeita häliseviä
tyhjäntoimittajia, kiljujia, jotka kykenisivät luhistuttamaan
Palais-Royalin seinät huutamalla alas Mazarinia, niinkuin muinoin
Jerikon muurit sortuivat?"
"Luullakseni sietää minulle antaa vaikeampiakin ja tärkeämpiä tehtäviä
kuin se", vastasi kerjäläinen.
"Vai niin!" sanoi Gondy. "Ottaisitte siis ehkä rakennuttaaksenne
yhdessä yössä kymmenkunnan katusulkua?"
"Ottaisin viisikinkymmentä ja päivän tullen puolustaakseni niitä."
"Kautta taivaan", huudahti Gondy, "te puhutte miellyttävän varmasti, ja
koska herra pastori vastaa teistä..."
"Kyllä vastaan", vahvisti pastori.
"Kas, tässä kukkaro, joka sisältää viisisataa kultapistolia: tehkää
kaikki valmistuksenne ja sanokaa, missä voin tavata teidät tänä iltana
kello kymmenen."
"Sen pitäisi tapahtua jollakulla ylänteellä, mistä saa merkin näkymään
kaikkiin Pariisin osiin."
"Annanko sinulle kirjallisesti pari sanaa Saint-Jacques-la-Boucherien
kappalaista varten, jotta hän päästää sinut johonkin tornin kammioon?"
esitti pastori.
"Se sopii", vastasi kerjäläinen.
"Illalla kello kymmenen siis", lopetti koadjutori; "ja jos olen teihin
tyytyväinen, saatte viisisataa pistolia lisää."
Kerjäläisen silmissä leimahti ahneus, mutta hän tukahdutti sen tunteen.
"Tänä iltana, monsieur", hän vastasi, "tulee kaikki kuntoon."
Hän kantoi tuolinsa kirkkoon, asetti tuolin viereen altaansa ja
pirskoitushuiskansa, meni ottamaan vettä kirkon vihkivesiastiasta
ikäänkuin ei olisi luottanut omaansa ja poistui sitten.