Kaikki se kuhina, jonka madame Henriette oli huomannut, turhaan
aprikoiden sen aihetta, johtui Lensin luona saadusta voitosta, kun
hänen korkeutensa prinssi oli lähettänyt siinä kunniakkaasti
esiintyneen Châtillonin herttuan tuomaan siitä sanoman. Herttua oli
sitäpaitsi saanut toimekseen ripustuttaa Notre-Damen holveihin
kaksikolmatta lippua, jotka oli anastettu lotringilaisilta ja
espanjalaisilta.
Tämä viesti oli ratkaiseva; se katkaisi äkkiä hovin eduksi parlamentin
kanssa käydyn kiistan. Kaikki umpimähkäisesti vahvistetut rasitukset,
joita parlamentti vastusti, perustuivat aina Ranskan kunnian
puoltamisen välttämättömyyteen ja siihen epävarmaan toiveeseen, että
vihollinen joutuisi häviölle. Kun nyt oli Nördlingenin taistelusta
saakka koettu pelkkiä vastoinkäymisiä, oli parlamentilla ollut vapaa
tilaisuus tehdä Mazarinille välikysymyksiä aina luvatuista ja aina
viivästyvistä voitoista; mutta tällä kertaa oli vihdoinkin jouduttu
taisteluun ja saatu siinä täydellinen menestys. Kaikki olivatkin niin
hyvin oivaltaneet tuon ratkaisun hoville kaksinkertaiseksi voitoksi, --
voitoksi sekä ulkoisista että sisäisistä vihollisista, -- että nuori
kuningaskin oli huudahtanut kuullessaan suuren uutisen:
"Hei, parlamenttiherrat, saammepa nyt nähdä, mitä sanotte!"
Kuningatar painoi silloin sydäntään vasten kuninkaallisen lapsen, jonka
ylpeä ja lannistumaton luonne niin hyvin vastasi hänen omaansa. Samana
iltana pidettiin neuvottelu, johon oli kutsuttu marski de la Meilleraie
ja herra de Villeroy Mazarinin miehinä, Chavigny ja Seguier parlamentin
vihaajina sekä Guitaut ja Comminges kuningattaren ystävinä.
Tämän neuvottelun päätöksistä ei kuulunut mitään. Tiedettiin vain, että
seuraavana sunnuntaina veisattaisiin Notre-Damessa Te Deum Lensin
vastasaadun voiton johdosta.
Seuraavana sunnuntaina heräsivät siis pariisilaiset riemuun ja rattoon;
kiitosjumalanpalvelus oli siihen aikaan hyvinkin suurenmoinen
tilaisuus. Tätä hartausmenoa ei vielä silloin käytetty väärin, ja se
teki asianmukaisen tehonsa. Aurinkokin näytti puolestaan ottavan osaa
juhlaan ja oli noussut säihkyvänä kultaamaan kaupungin komeimman kirkon
tummia torneja, hartaussuojaman jo ollessa suunnattoman väenpaljouden
täyttämä. Keskikaupungin vähäpätöisimmätkin kadut olivat saaneet
juhlallisen näön, ja pitkin laitureita nähtiin loppumattomana jonona
porvareita, käsityöläisiä, naisia ja lapsia solumassa Notre-Dameen
tulvan tavoin, joka virtaa takaisin lähteeseensä.
Myymälät olivat tyhjillään, talot lukittuina; kaikki tahtoivat nähdä
nuoren kuninkaan, hänen äitinsä ja kuuluisan kardinaali Mazarinin, jota
vihattiin siinä määrin, ettei kukaan tahtonut jäädä osattomaksi hänen
katselemisestaan.
Mitä suurin vapaus vallitsi muuten tässä epälukuisessa
ihmispaljoudessa; kaikenlaisia mielipiteitä lausuttiin avoimesti ja
ikäänkuin soiteltiin siten katumeteliin, niinkuin Pariisin kaupungin
kaikkien kirkkojen tuhannet kellot kutsuivat kiitosjumalanpalvelukseen.
Kun järjestyksen säilyttäminen oli kaupungin omassa hallussa, ei mikään
uhannut häiritä yleisen vihan sopusointua tai jäähdyttää herjauksia.
Jo kello kahdeksan aamulla olivat kuningattaren kaartilaiset Guitautin
ja hänen sisarenpoikansa Commingesin johtamina lähteneet liikkeelle
rummuin ja torvin ja asettuneet eri osastoiksi säännöllisten
välimatkain päähän toisistaan, ulottuen siten Palais-Royalista
Notre-Dameen saakka. Sitä järjestäytymistä olivat pariisilaiset
katselleet levollisesti, halukkaina kuten aina kuulemaan sotilassoittoa
ja näkemään loistavia univormuja.
Vanha tuttavamme Friquet, pikku tarjoilija ja kuoripoika, oli
pyhäasussa, ja esimieheltään Bazinilta oli hän hankkinut lomaa koko
päiväksi paiseen perusteella, jonka hän oli tähän tarpeeseen muovannut
sullomalla toiseen suupieleensä tavattoman määrän kirsikansiemeniä.
Bazin oli aluksi evännyt, sillä hän oli pahalla tuulella ensiksikin
siitä, että Aramis oli lähtenyt matkalle sanomatta hänelle
päämääräänsä, ja toisekseen syystä, että hänen oli avustettava messun
toimittamisessa sellaisen voiton kunniaksi, joka ei ollut hänen
katsantokannalleen mieluinen. Muistettaneen, että Bazin oli
frondelainen, ja jos olisi ollut mitenkään mahdollista pedellin
pysytellä poissa tuollaisesta juhlallisuudesta kuten pelkän kuoripojan,
olisi Bazin varmaan esittänyt arkkipiispalle saman anomuksen, jonka
Friquet oli vastikään tehnyt hänelle. Hän oli, kuten sanottu, aluksi
evännyt kaiken vapautuksen, mutta ihan Bazinin omissa silmissä oli
Friquetin poski yhäti turvonnut siinä määrin, että hän oli vihdoin
nurkuen taipunut, jotta tuollainen rumentava piirre ei olisi häväissyt
kuoripoikien arvokkuutta. Kirkonoven ulkopuolella sylkäisi Friquet
paisumansa katuojaan ja omisti Bazinille tuollaisen eleen, joilla
pariisilainen vekara ylläpitää ylemmyyttänsä maailman kaikkiin muihin
katupoikiin verraten. Viinituvassa palvelemasta oli hän luonnollisesti
päässyt vapaaksi siten, että sanoi avustavansa Notre-Damen messussa.
Friquet oli siis vapaa ja parhaimpiinsa pukeutunut, kuten jo olemme
kuulleet. Erityisenä ulkonaisena kaunistuksenaan hän käytti tuollaista
päähinettä, joita on mahdoton kuvata, keskiajan kypärilakkien ja Ludvig
XIII:n aikana sommiteltujen hattujen välimuotoa. Hänen äitinsä,
parlamenttineuvos Brousselin vanha emännöitsijä, oli hänelle
valmistanut tämän kummallisen päähineen, ja joko oikun takia tai
samanlaisen kankaan puutteessa ei hän ollut huolinut valita soveliaita
värejä, joten tämän seitsemännentoista vuosisadan hattutehtailun
mestarituote oli toiselta sivulta keltainen ja vihreä, toiselta valkea
ja punainen. Mutta Friquet oli aina pitänyt räikeistä väriyhtymistä ja
tunsi itsensä sitä ylpeämmäksi ja mahtavammaksi päähineensä johdosta.
Bazinin jätettyään juoksi Friquet minkä jaksoi Palais-Royalin luo,
saapuen perille juuri kun kaartilaiset lähtivät liikkeelle. Tulleena
ainoastaan nauttimaan heidän näkemisestään ja kuulemaan soittoa asettui
hän osaston etunenään, rummutti kahdella liuskakiven sirpaleella ja
siirtyi tästä harjoittelusta toitotukseen, matkien torven ääntä
suullaan samaan tapaan, jolla hän oli jo useasti ansainnut ylistystä
hyvän jäljittelyn harrastajilta.
Tätä huvia kesti Barrière-Sergentsistä aina Notre-Damen aukiolle asti,
ja Friquetillä oli hyvin hauskaa. Mutta kun rykmentti pysähtyi ja
komppaniat jakaantuivat, tunkeutuen ihan keskikaupungille ja ulottuen
Saint-Christophe-kadun päähän asti, lähelle Cocatrix-katua, jonka
varrella Broussel asui, silloin muisti Friquet, että hän ei ollut
murkinoinut. Hän mietti, mille taholle suuntaisi askeleensa
toteuttaakseen tämän tärkeän toimituksen, ja päätti tarkoin
harkittuaan, että Brousselin piti tällä kertaa kustantaa hänen
aamiaisensa.
Niinpä hän porhalsi täyteen juoksuun, säntäsi hengästyneenä
parlamenttineuvoksen ulko-ovelle ja kolkutti kiivaasti. Hänen äitinsä
tuli avaamaan.
"Mitä sinä täältä haet, epäkelpo", kysyi hän, "ja minkätähden et ole
Notre-Damessa?"
"Minä olin siellä, äiti Nanette", vastasi Friquet, "mutta näin siellä
sellaista hommaa, josta parlamenttineuvos Brousselin tulee saada tieto,
ja herra Bazinin luvalla -- tiedättehän herra Bazinin, pedellin, äiti
Nanette? -- tulen nyt puhuttelemaan herra Brousselia."
"Mitä pitäisi sinun sanoa herra Brousselille, senkin apina?"
"Tahdon puhutella häntä itseään."
"Se ei käy päinsä, hän tekee työtä."
"Sitten minä odotan", sanoi Friquet, jolle viivytys soveltui sitä
paremmin, kun hän kyllä tiesi osaavansa käyttää aikaa edukseen.
Hän nousi nopeasti ylös portaita, ja Nanette-muori seurasi hitaasti
perässä.
"Mutta sanohan minulle, mitä tahdot herra Brousselista?"
"Tahdon sanoa hänelle", kirkui Friquet täyttä kurkkua, "että koko
kaartilaisjoukko marssii tälle tienoolle. Ja kun olen kuullut
kaikkialla sanottavan, että hovilla on pahaa mielessä häntä kohtaan,
tulen ilmoittamaan hänelle, jotta hän tietää olla varuillaan."
Broussel kuuli nuoren jolpin huudon, ja ihastuksissaan tämän
erinomaisesta innosta tuli hän alas ensimmäiseen huonekertaan, sillä
hän oli tosiaan puuhaillut työhuoneessaan portaita ylempänä.
"Kuules, pikku mies", hän sanoi, "mitä tekemistä meillä on
kaartilaisten kanssa, ja etkö ole hupsu, kun pidät sellaista ääntä?
Etkö tiedä, että noiden herrain menettely on tavallista ja että
kaartilla on aina määränä asettua riveihin pitkin kuninkaan tietä?"
Friquet teeskenteli ihmettelyä ja hieroi uutta päähinettä käsiensä
välissä.
"Ei ole ihme, että te tiedätte sen, herra Broussel, te kun tiedätte
kaikki; mutta vannon hyvän Jumalan nimessä, että minä en tietänyt, vaan
luulin antavani teille hyvän neuvon. Hyvä on Broussel, älkää panko
pahaksenne."
"Päin vastoin, poikani, päin vastoin, olen hyvilläni harrastuksestasi.
Matami Nanette, hakekaa ne aprikoosit, jotka madame de Longueville
lähetti meille eilen Noisystä, ja antakaa pojallenne niistä puoli
tusinaa pehmeän leivänviipaleen keralla."
"Voi, kiitoksia, herra Broussel!" sanoi Friquet. "Kiitos, minä pidän
ihan erityisesti aprikooseista."
Broussel meni nyt vaimonsa luo ja pyysi aamiaistansa. Kello oli puoli
kymmenen aamupäivällä. Parlamenttineuvos asettui ikkunan ääreen. Katu
oli aivan tyhjillään, mutta etäältä kuului ikäänkuin tulvavirran kohua,
kun väkijoukon aallot soristen yhäti lisääntyivät Notre-Damen
ympärillä.
Melu yltyi vielä enemmän, kun d'Artagnan toi komppanian
muskettisotureita ja asettui Notre-Damen portille, pitääkseen huolta
kirkon sisäpuolen vartioimisesta. Hän oli kehoittanut Portosta
käyttämään hyväkseen tilaisuutta juhlamenojen katselemiseen, ja Portos
olikin loistavimmassa asussaan noussut komeimman ratsunsa selkään ja
tullut mukaan kunniasoturiksi, jollaisena d'Artagnan oli entiseen
aikaan useasti esiintynyt. Tämän komppanian kersantti, Espanjan sodassa
koeteltu urho, tunsi vanhan kumppaninsa Portoksen ja kertoi pian
kaikille käskettävilleen, mitä merkillisiä urotöitä tämä jättiläinen
oli tehnyt ollessaan Trévillen entisten muskettisoturien merkkimiehiä.
Komppania kohteli Portosta senvuoksi ystävällisesti ja silmäili häntä
ihaillenkin.
Kello kymmenen ilmoittivat Louvren kanuunat, että kuningas lähti
sieltä. Niinkuin puiden latvat taipuvat ja huojuvat myrskypuuskan
tuivertamina, samaten nyt liikehti väkijoukko, joka tunkeili
kaartilaisten liikkumattomain muskettien takana. Vihdoin ilmestyivät
kuningas ja kuningatar näkyviin kauttaaltaan kullatuissa vaunuissa.
Kymmenen muuta ajoneuvoa tuli perässä, väkenänsä hovilaiset,
arvohenkilöt ja muut hovin jäsenet.
"Eläköön kuningas!" huudettiin joka taholta.
Nuori kuningas katsoi juhlallisesti vaununovesta, antoi näkyä
jokseenkin kiitollisen pikku hymyn, vieläpä alentui keveään
tervehdykseen, joka innostutti väkijoukon hurraamaan kahta huikeammin.
Kulkue eteni vitkallisesti ja tarvitsi lähes puoli tuntia ehtiäkseen
Louvresta Notre-Damen aukiolle. Sinne saavuttuaan se vähitellen astui
hämärän kirkon jättiläisholvin alle, ja jumalanpalvelus alkoi.
Samassa kun hovi asettui paikoilleen poistuivat Commingesin vaakunalla
koristetut vaunut hovivaunujen rivistä ja vierivät hiljalleen aivan
tyhjän Saint-Christophe-kadun päähän. Perille tultua astuivat
saattueena olleet neljä kaartilaista ja poliisikivalteri tuohon
raskaaseen koneeseen ja sulkivat nahkavarjostimet; sitten alkoi
kivalteri tähyillä pitkin Cocatrix-katua aukosta, joka oli varovasti
sovitettu kaihtimien väliin. Hän ikäänkuin odotti jotakuta saapuvaksi.
Kaikki ihmiset olivat kohdistaneet huomionsa juhlamenoihin, niin että
kukaan ei pannut merkille vaunuja tai niissä istuvien varokeinoja.
Friquet, jonka ainiaan vaaniva silmä yksin olisi voinut havaita tuon
kaiken, istui aprikoosejansa nauttimassa erään rakennuksen kivijalan
reunalla vastapäätä Notre-Damen porttia. Sieltä hän näki kuninkaan,
kuningattaren ja herra Mazarinin sekä kuuli messun yhtä hyvin kuin
olisi hän itse ollut sitä avustamassa.
Jumalanpalveluksen lopulla, kun kuningatar näki lähellään seisovan
Commingesin odottavan vahvistusta käskylle, jonka hän oli soturille
antanut ennen kuin lähti Louvresta, sanoi hän puoliääneen:
"Menkää, Comminges, ja Jumala olkoon kanssanne!"
Comminges lähti heti, astui ulos kirkosta ja poikkesi
Saint-Christophe-kadulle.
Friquet huomasi komean upseerin, jota saattoi kaksi kaartilaista. Häntä
huvitti lähteä mukaan, sitäkin enemmän, kun juhlamenot juuri samassa
päättyivät ja kuningas jälleen istuutui vaunuihinsa.
Heti kun kivalteri näki Commingesin tulevan Cocatrix-kadun alkupäässä,
virkkoi hän ajurille sanan, ja liikkeelle lähtien rämisivät vaunut
Brousselin ulko-ovelle.
Comminges kolkutti tälle ovelle juuri kun kaleesit pysähtyivät sen
edustalle.
Friquet odotti Commingesin takana oven avaamista.
"Mitä sinä täällä teet, roikale?" kysyi Comminges.
"Odotan pääsyä herra Brousselin luo, herra upseeri", vastasi Friquet
omaksuen sen mielistelevän sävyn, jota pariisilaispoika tarpeen tullen
osaa erinomaisesti käyttää.
"On siis varmaa, että hän asuu täällä?" kysyi Comminges.
"Kyllä, monsieur."
"Missä huonekerrassa hän asuu?"
"Hän asuu koko talossa", vastasi Friquet; "rakennus on hänen omansa."
"Mutta missä häntä yleensä tapaa?"
"Työskennellessään hän on toisessa huonekerrassa; aterioimaan hän tulee
ensimmäiseen ja tällähaavaa hän kai syökin puolipäivällistä, sillä
kello on kaksitoista."
"Hyvä!" sanoi Comminges.
Samassa avautui ovi. Upseeri kysyi palvelijalta ja sai kuulla, että
herra Broussel oli kotona, tosiaankin syömässä puolipäivällistä.
Comminges seurasi lakeijaa ja Friquet Commingesia.
Broussel istui pöydässä perheensä parissa; vastapäätä häntä istui hänen
puolisonsa, hänen vieressään molemmat tyttäret ja pöydän toisessa
päässä hänen poikansa, Louvières. Vanhus oli jo täydellisesti toipunut
ennenmainitusta tapaturmasta ja maisteli parhaillaan madame de
Longuevillen lähettämiä kauniita hedelmiä.
Comminges oli tarttunut palvelijan käsivarteen, kun tämä tahtoi avata
oven ilmoittaakseen hänet; hän avasi sen itse ja ilmestyi keskelle tätä
perhepiiriä.
Upseerin nähdessään tunsi Broussel hiukan levottomuutta, mutta kun tämä
tervehti kohteliaasti, nousi hänkin tervehtimään.
Tästä molemminpuolisesta kohteliaisuudesta huolimatta kuvastui naisten
kasvoilla rauhattomuutta. Louvières kävi hyvin kalpeaksi ja odotti
kärsimättömästi selitystä upseerilta.
"Monsieur", sanoi Comminges, "tuon kuninkaallisen määräyksen."
"Hyvä on, monsieur", vastasi Broussel. "Ja mitä se sisältää?"
Hän ojensi kätensä.
"Olen saanut toimekseni ottaa huostaani teidät, monsieur", ilmoitti
Comminges yhäti yhtä tyynesti ja kohteliaasti; "ja jos noudatatte minun
neuvoani, niin ette turhaan vaivaudu lukemalla pitkää kirjettä, vaan
seuraatte minua heti."
Jos salama olisi iskenyt näiden hiljaisten ja rauhallisesti
kokoontuneiden ihmisten keskelle, ei se olisi aiheuttanut suurempaa
järkkymystä. Broussel hätkähti vapisten taaksepäin. Siihen aikaan oli
kamalaa joutua vangituksi kuninkaallisen epäsuosion johdosta. Louvières
liikahti ikäänkuin juostakseen sieppaamaan miekkansa, joka oli tuolilla
huoneen etäisimmässä sopessa, mutta hurjamielisen aikeen pidätti
katseellaan vanha Broussel, joka yllätettynäkään ei menettänyt
malttiansa. Rouva Broussel, jonka eroitti miehestään pöydän leveys,
niiskutti haikeasti, ja molemmat nuoret tytöt syleilivät isäänsä.
"Kas niin, monsieur", sanoi Comminges, "kiirehtikäämme! Kuningasta on
toteltava."
"Monsieur", vastasi Broussel, "olen huonovointinen enkä saata tässä
tilassa antautua vangiksi; pyydän lykkäystä."
"Mahdotonta", epäsi Comminges; "määräys on selvä ja heti
toimeenpantava."
"Mahdotontako!" huudahti Louvières; "varokaa ahdistamasta meitä
epätoivoon, monsieur!"
"Mahdotontako!" kirkaisi kimakka ääni huoneen perältä.
Comminges kääntyi katsomaan ja näki muori Nanetten vihasta hehkuvat
silmät, tämän seistessä varsiluuta ojolla.
"Hyvä Nanette, pysykää rauhallisena", sanoi Broussel, "minä pyydän."
"Minäkö pysyisin rauhallisena, kun isäntäni vangitaan, -- köyhän kansan
tuki, vapauttaja ja isä! Kyllä kai! Hyvin te minut tunnettekin...
Menettekö tiehenne?" hän tiuskasi Commingesille.
Comminges hymyili.
"Kuulkaa nyt, monsieur", hän virkkoi Brousseliin kääntyen, "vaientakaa
tuo nainen ja seuratkaa minua."
"Minutko vaiennettaisiin! minut!" ärjyi Nanette; "jopa jotakin! Siihen
tarvittaisiin toisenlainen lintu kuin tuollainen hovihippiäinen!
Saattepa nähdä."
Ja muori Nanette ryntäsi ikkunaan, avasi sen ja kirkui niin vihlovalla
äänellä, että se kuului Notre-Dameen asti:
"Apua! Isäntäni vangitaan -- parlamenttineuvos Broussel vangitaan!
Apua!"
"Monsieur", tiukkasi Comminges, "selittäkää heti kantanne: totteletteko
vai aiotteko vastustaa kuningasta?"
"Tottelen, tottelen, monsieur", huudahti Broussel yrittäen irroittautua
tyttäriensä syleilystä ja katseellaan pidätellä poikaansa, joka oli
hädin hallittavissa.
"Siinä tapauksessa pakottakaa akka sulkemaan suunsa", vaati Comminges.
"Vai akka!" tulistui Nanette ja sydäntyi kiljumaan kaikin voimin,
pidellen kiinni ikkunan puitteista:
"Auttakaa! auttakaa! Herra Broussel vangitaan kansan puolustajana!
Auttakaa!"
Comminges sieppasi palkollista vyötäisiltä ja tahtoi kiskaista hänet
taamma, mutta samassa kuului alemmasta huonekerrasta vinkuvaa
luikkausta:
"Murhaa! tulipalo! salamurhaajia! Herra Broussel tapetaan! herra
Broussel kuristetaan!"
Se oli Friquetin ääni. Havaitessaan saaneensa kannatusta alkoi muori
Nanette uusin voimin säestää häntä.
Ikkunoissa näkyi jo uteliaita päitä. Kadun päähän puikahtaneita ihmisiä
riensi paikalle, ensin joitakuita, sitten ryhminä ja viimein sankkana
parvena; kuultiin huudot, nähtiin vaunut, mutta asemaa ei oivallettu.
Friquet hyppäsi välikerrasta vaunujen katolle.
"Ne tahtovat vangita herra Brousselin!" huikkasi hän; "vaunuissa on
kaartilaisia, ja upseeri on yläkerrassa."
Väkijoukko alkoi nurista ja lähestyi hevosia. Ne kaksi kaartilaista,
jotka olivat jääneet ovikäytävään, kiirehtivät ylös Commingesin avuksi,
kaleeseissa istuvat avasivat vaunuovet ja laskivat peitsensä tanaan.
"Näettekö niitä?" kirkui Friquet; "näettekö niitä? Siinä ne ovat!"
Ajaja kääntyi päin ja hotaisi poikaa ruoskalla, niin että tämä kiljahti
kivusta.
"Sinua ajajan paholaista!" ärjäisi Friquet; "sekaannutko sinäkin
jupakkaan! Maltahan!"
Ja hän loikkasi takaisin välikertaan, mistä alkoi pommitella ajajaa
kaikilla käsiinsä osuvilla kapineilla.
Kaartilaisten vihamielisestä asennosta huolimatta ja kenties juuri sen
johdosta alkoi väkijoukko uhkaavasti murista, yhä läheten hevosia.
Kaartilaiset torjuivat pahimpia tungettelijoita kiivailla peisten
survaisuilla.
Meteli yltyi taukoomatta; kadulle eivät enää mahtuneet kaikkialta
tulvivat katselijat, ja ahdinko anasti tilan, jonka kaartilaisten
peloittavat peitset olivat muodostaneet vaunujen ympärille. Sotamiehet
työnnettiin takaisin ikäänkuin elävien muurien likistäminä, ja he
olivat rusentua kuoliaiksi pyörännapoja ja vaununkehystä vasten.
Hyvinkin kahteenkymmeneen kertaan hoki poliisikivalteri huutoansa:
"kuninkaan nimessä!" -- mutta se ei ollenkaan säikyttänyt tätä valtavaa
väenpaljoutta, vaan näytti vain kiihdyttävän sitä yhä enemmän. Mutta
huutojen johdosta kiirehti muuan ratsumies paikalle ja nähdessään
sotureita hätyytettävän ryntäsi mylläkkään miekka kädessä, tuoden
odottamatonta apua kaartilaisille.
Ratsastaja oli nuori mies, tuskin viiden- tai kuudentoista ikäinen, ja
hän oli vaalea suuttumuksesta. Hän laskeusi ratsailta kuten
kaartilaisetkin nyt ponnistelivat jalkaisin, asettui selin aisaa
vasten, sijoitti hevosensa etuvarustuksekseen, veti satulakoteloista
pistoolit esille ja pisti ne vyöhönsä sekä alkoi heilutella
lyömämiekkaansa miehen tavoin, jolle sen aseen käyttö on tuttua.
Kymmenen minuutin ajan pidätteli nuori mies yksinään koko joukon
yrityksiä.
Silloin nähtiin Commingesin ilmestyvän, työntäen Brousselia edellään.
"Särkekäämme vaunut!" kiljuttiin väkijoukosta.
"Apua!" kirkui vanha palkoillinen.
"Murhaa!" luikkasi Friquet, yhä viskellen kaartilaisia kaikella
heltiävällä.
"Kuninkaan nimessä!" karjui Comminges.
"Ensimmäinen, joka lähestyy, on kuoleman oma!" uhkasi Raoul;
tuntiessaan olevansa liiaksi puserruksissa hän kutkutti miekkansa
kärjellä erästä jättiläistä, joka oli ollut vähällä likistää hänet
kuoliaaksi ja nyt haavoittuessaan kavahti ulvoen taaksepäin.
Raoul se tosiaan oli kreivi de la Fèrelle antamansa lupauksen
mukaisesti palannut Bloisista, viisi päivää poissa oltuaan, ja tahtonut
pikimältään katsastaa juhlamenoja. Ratsastaessaan pitkin katuja, jotka
johtivat lyhyintä tietä Notre-Damen luo, hän oli Cocatrix-kadun
lähistölle tultuaan joutunut väenvirtaukseen ja kuullut huudeltavan:
"kuninkaan nimessä!" Hän oli silloin muistanut Atoksen sanat: "palvele
kuningasta" ja rientänyt taistelemaan kuninkaan puolesta, jonka
kaartilaisia rääkättiin.
Comminges ikäänkuin viskasi vaunuihin Brousselin ja hyppäsi hänen
perässään ylös. Samassa pamahti kiväärinlaukaus; luoti lävisti
Commingesin hatun ja mursi eräältä kaartilaiselta käsivarren. Comminges
kohotti päätänsä ja näki ruudinsavun keskeltä Louvièresin uhkaavat
kasvot toisen huonekerran ikkunassa.
"Hyvä on, monsieur", äännähti Comminges, "saatte kuulla minusta!"
"Samoin te, monsieur", vastasi Louvières, "ja silloin näemme, kumpiko
puhuu äänekkäämmin."
Friquet ja Nanette kiljuivat yhäti; huudot, laukaus ja ainiaan
päihdyttävä ruudinsavu tekivät tehonsa.
"Kuolema upseereille! kuolema!" karjui väkijoukko.
Syntyi raju sekasorto.
"Vielä askel", huusi Comminges työntäen sivulle nahkasuojustimet, jotta
vaunuihin voitiin nähdä, ja asettaen miekkansa Brousselin rintaa
vasten, "vielä askel, niin minä surmaan vangin! Minulla on käsky tuoda
hänet elävänä tai kuolleena -- vien hänet kuolleena, siinä kaikki!"
Kajahti kamala kirkaus. Brousselin vaimo ja tyttäret ojensivat kätensä
rukoilevasti metelöitsijöitä kohti.
Väkijoukko oivalsi, että kalpea, mutta sävyltään jyrkän päättäväinen
upseeri aikoi menetellä sanojensa mukaan; uhkailtiin, mutta
vetäydyttiin pois tieltä.
Comminges antoi haavoittuneen kaartilaisen nousta luokseen vaunuihin ja
käski toisten sulkea vaununovet.
"Aja palatsiin", sanoi hän ajajalle, joka oli enemmän kuollut kuin
elävä.
Tämä ruoski hevosia, jotka avasivat leveän tien väkijoukkoon; mutta
rantakadulla oli pysähdyttävä. Vaunut kaatuivat, tungos valtasi,
tukehdutti ja rusensi hevoset. Raoul oli kulkenut mukana jalkaisin,
sillä hän ei ollut saanut aikaa nousta jälleen ratsaille; hän väsyi
jakelemaan iskuja miekkansa lappeella, niinkuin kaartilaiset peitsien
reunoilla, ja alkoi käyttää kärkeä kuten nyt hekin. Mutta tämä kamala
ja viimeinen keino vain ärsytti joukkoa. Alettiin nähdä siellä täällä
väenpaljoudessakin musketinpiipun tai säilänterän välkkyvän; pamahti
joitakuita laukauksia, epäilemättä ilmaan ammuttuja, mutta niiden kaiku
kuohutti kuitenkin mieliä; heittoaseita sateli yhä ikkunoista. Kuultiin
ääniä, joita kaikuu vain kapinapäivinä; nähtiin kasvoja, joita ilmestyy
esille ainoastaan veren vuotaessa. Huudot: "kuolema, kuolema
kaartilaisille! Seine-virtaan upseeri!" pauhasivat yli kaiken tämän
melun, niin huumaavaa kuin se olikin. Revityin hatuin ja verisin
kasvoin tunsi Raoul, että häneltä alkoi loppua sekä voimat että
tajunta; hänen silmissään häämötti punertavaa usmaa, jonka läpi hän
näki satojen käsivarsien kurottautuvan uhkaavasti, valmiina tarttumaan
häneen uhrinsa kaatuessa. Kumoutuneissa vaunuissa repi Comminges
raivoissaan tukkaansa. Kaartilaiset eivät kyenneet auttamaan ketään,
kun kullakin oli täysi työ omassa puolustautumisessaan. Kaikki oli
hukassa: vaunut, hevoset, kaartilaiset ja kenties vankikin olivat tulla
revityiksi, kun äkkiä kuului Raoulille tuttu ääni, ja ilmassa välähti
pitkä miekka; samassa avautui väkijoukko, sivulle työnnettynä, kumoon
survaistuna tai kasaan iskettynä; muskettisoturien upseeri, joka huitoi
ja sohi oikealle ja vasemmalle, riensi Raoulin luo ja kaappasi hänet
syliinsä juuri kun nuorukainen oli lyyhistymäisillään.
"Taivaan vallat!" huudahti upseeri; "ovatko ne murhanneet hänet? Siinä
tapauksessa heidät paha perii!"
Ja hän kääntyi ahdistajiin niin hirmuisen voimallisena, vimmastuneena
ja uhkaavana, että hurjimmatkin kapinoitsijat säntäsivät toistensa yli
pakosalle, ja muutamia kierähti alas virtaankin.
"Herra d'Artagnan!" mutisi Raoul.
"Niin, kautta taivaan, minä omassa persoonassani, ja parahiksi sinulle,
kuten näyttää, nuori ystäväni! Kas niin, tänne te toiset!" huusi hän
kohottautuen jalustimissa ja nostaen korkealle miekkansa, sekä äänellä
että eleellä kutsuakseen paikalle ne muskettisoturit, jotka eivät
olleet pysyneet hänen nopean ratsastuksensa tasalla. "Muistakaakin
lakaista pois kaikki tuo! Tarttukaa musketteihin! Valmiiksi asentoon!
Tähdätkää..."
Se käskysana sai kasautuneet laumat hajautumaan niin kiireesti, että
d'Artagnan ei voinut olla remahtamatta nauruun.
"Kiitos, d'Artagnan!" sanoi Comminges puolittain kumartuen ulos
kumoutuneiden vaunujen ovesta; "kiitos, nuori aatelismies! Nimenne,
ilmoittaakseni sen kuningattarelle?"
Raoul oli vastaamaisillaan, kun d'Artagnan kallisti päänsä hänen
korvansa lähelle.
"Vaikene", hän neuvoi, "ja anna minun vastata."
Sitten hän kääntyi Commingesiin.
"Älkää menettäkö aikaa, Comminges", hän sanoi; "astukaa ulos vaunuista,
jos voitte, ja hankkikaa tänne toiset ajoneuvot."
"Mutta mitkä?"
"Hitto, ensimmäiset, mitä Pont-Neufillä näette! Siellä ajelevat ovat
luullakseni onnellisia, jos saavat luovuttaa vaununsa kuninkaan
palvelukseen."
"Hm", arveli Comminges, "ties hänet."
"Kiirehtikää toki, muutoin nuo rähisijät tulevat kaikki viiden minuutin
kuluttua takaisin miekoin ja musketein. Teidät surmataan, ja vankinne
vapautetaan. Menkää! Kas, tuolla alhaalla juuri tuleekin vaunut."
Ja jälleen Raoulin puoleen kumartuen hän kuiskasi:
"Älä millään ehdolla ilmaise nimeäsi!"
Nuori mies katseli häntä ihmeissään.
"Hyvä, minä juoksen", päätti Comminges, "ja jos he palaavat, niin
ampukaa."
"Ei, ei", vastasi d'Artagnan; "päin vastoin, älköön ainoakaan
hievahtako! Yksi tällä hetkellä ammuttu laukaus olisi huomenna liian
kalliisti maksettava."
Comminges otti neljä kaartilaistansa ja yhtä monta muskettisoturia ja
kiirehti vaunujen luo. Hän pakotti niissä istuvat herrasmiehet astumaan
ulos ja toi heidät mukanaan kumoutuneiden vaunujen lähelle.
Mutta kun hänen piti siirrättää Broussel rikkoutuneista kaleeseista
toisiin, huomasi väkijoukko miehen, jota se sanoi vapauttajakseen,
puhkesi hurjiin huutoihin ja ryntäsi jälleen paikalle.
"Lähtekää!" käski d'Artagnan. "Ottakaa kymmenen muskettisoturia
saattueeksenne, minä pidän kaksikymmentä väkijoukon hallitsemiseksi;
lähtekää minuuttiakaan siekailematta! Kymmenen miestä herra de
Commingesin matkaan!"
Määrätty ryhmä erosi muusta joukosta, saarsi uudet vaunut ja karautti
liikkeelle.
Vaunujen lähtiessä yltyi pauhina kahta hullummaksi; runsaasti kymmenen
tuhatta ihmistä sulloutui laiturille, sulkien Pont-Neufin ja likeiset
kadut.
Pamahti joitakuita laukauksia. Muuan muskettisoturi haavoittui.
"Eteenpäin!" karjaisi d'Artagnan äärimmäisyyteen häädettynä ja
pureskellen viiksiään.
Ja hän teki kahdenkymmenen miehensä etunenässä hyökkäyksen koko tätä
väenpaljoutta vastaan, joka pelästyen tulvahti taaksepäin. Yksi ainoa
mies jäi paikalleen, musketti kädessä.
"Haa!" huudahti mies; "sinä se jo kerran tahdoit surmata hänet!
Maltahan!"
Ja hän alensi muskettinsa d'Artagnania kohti, joka täyttä neliä läheni
häntä.
D'Artagnan paiskautui hevosensa kaulalle, nuori mies laukaisi, ja luoti
katkaisi hänen hatustaan töyhdön.
Esiin ryntäävä hevonen survaisi seinää vasten yltiöpään, joka oli
yksinään yrittänyt pidättää myrskyä.
D'Artagnan pysähdytti äkisti hevosensa, ja muskettisoturiensa
pitkittäessä rynnäkköä hän palasi miekka koholla miestä kohti, jonka
oli ratsastanut nurin.
"Voi, monsieur", huudahti Raoul, joka tunsi nuoren miehen, nähtyään
hänet Cocatrix-kadulla, "säästäkää häntä -- hän on vangitun poika!"
D'Artagnan pidätti käsivartensa, joka oli ollut survaisemaisillaan.
"Kas, vai hänen poikansa!" hän sanoi; "se muuttaa asian."
"Monsieur, minä antaudun", virkkoi Louvières ojentaen laukaistun
muskettinsa upseerille.
"Älkää toki! Hiisi vieköön, älkää antautuko! Livistäkää, päin vastoin,
ja heti; jos minä nappaan teidät, niin joudutte hirteen."
Tätä ei tarvinnut nuorelle miehelle kahdesti sanoa; hän livahti hevosen
kaulan alitse ja katosi Guénégaud-kadun kulmasta.
"Kautta sieluni", sanoi d'Artagnan Raoulille, "jopa olikin aika sinun
pysähdyttää käsivarteni! Hän oli kuoleman oma, ja olisin totisesti
katunut hänen loppuansa, kun olisin sitten kuullut, kuka hän oli."
"Voi, monsieur", vastasi Raoul, "sallikaa minun kiittää teitä sekä
nuorukais-paran puolesta että omastani! Minäkin, monsieur, olin lähellä
kuolemaa teidän tullessanne."
"Maltas, maltas, nuori mies, äläkä väsytä itseäsi puhumisella." Hän
otti toisesta pistoolikotelostaan täysinäisen pullollisen espanjalaista
viiniä. "Juo tästä pari kulausta", hän sanoi.
Raoul joi ja tahtoi palata kiitoksiinsa.
"Ystäväiseni", esti d'Artagnan, "siitä asiasta puhumme toisella
kertaa."
Nähdessään nyt, että muskettisoturit olivat puhdistaneet laiturin
Pont-Neufiltä Saint-Michelin laiturille asti ja että he olivat jo
tulossa takaisin, hän kohotti säilänsä, jotta he jouduttaisivat
kulkuaan.
Muskettisoturit saapuivat ravia; samassa tuli myös laiturin toiselta
puolelta se kymmenmiehinen saattue, jonka d'Artagnan oli antanut
Commingesille.
"Hoi!" huusi d'Artagnan näille; "onko mitään uutta tapahtunut?"
"Ka, monsieur", vastasi kersantti, "niiltä meni vaunut vielä kerran
hajalle; ihan se on kirottu peli."
D'Artagnan kohautti olkapäitänsä.
"Niitä patuksia!" sanoi hän; "vaunuja valitessa on katsottava, että ne
ovat tukevat -- sellaisten vaunujen, joissa viedään Brousselia
vankilaan, pitää kantaa kymmenenkintuhatta ihmistä."
"Mitä käskette, herra luutnantti?"
"Ottakaa osaston johto ja viekää se kasarmiin."
"Te siis lähdette kotiin yksin?"
"Tietenkin. Ettehän luulle, että minä tarvitsen saattuetta?"
"Mutta..."
"Menkää!"
Muskettisoturit ratsastivat pois, ja d'Artagnan jäi kahden kesken
Raoulin kanssa.
"Tunnetko kipua?" hän kysyi tältä.
"Kyllä tunnen, monsieur -- päätäni jumottaa ja kuumottaa."
"Mikä siis onkaan päähän tullut?" sanoi d'Artagnan, kohottaen hattua.
"Kas vain, ruhjevamma!"
"Niin, taisin saada kukkaruukun takaraivooni."
"Senkin riiviöt!" tuumi d'Artagnan. "Mutta sinulla on kannukset --
tulitko siis ratsain?"
"Tulin, mutta laskeusin maahan puolustamaan herra de Commingesia, ja
hevoseni on viety. Kas, tuolla se onkin!"
Samassa ilmestyikin näkyviin Raoulin hevonen, ratsastajanaan Friquet,
joka karautti neliä ohitse, heilutellen neliväristä lakkiaan ja
luikaten:
"Broussel! Broussel!"
"Hei! Seis, vintiö!" huusi d'Artagnan; "tänne se hevonen!"
Friquet kuuli kyllä, mutta hän ei ollut kuulevinaan, vaan yritti
pitkittää ratsastustansa.
D'Artagnanin teki ensi hetkenä mieli karauttaa veitikan perässä, mutta
hän ei tahtonut jättää Raoulia yksikseen; hän tyytyi senvuoksi
sieppaamaan kotelostansa pistoolin ja virittämään hanan.
Friquetilla oli nopea katse ja tarkka korva; hän näki d'Artagnanin
liikkeen, kuuli hanan napsahduksen ja pysähdytti äkkiä ratsunsa.
"Kas, tekö siinä, herra upseeri!" hän huudahti lähestyen d'Artagnania;
"olipa hyvä, että tapasin teidät."
D'Artagnan tähysti veitikkaa tiukasti ja tunsi hänet pikku
tarjoilijaksi Rue de la Calandren varrelta.
"Vai niin, sinäkö se oletkin, vekkuli", hän virkkoi; "tules tänne."
"Niin, minä se olen, herra upseeri", vastasi Friquet mielistelevästi.
"Olet siis vaihtanut ammattia? Et ole enää kuoripoika tai
tarjoilijakaan? Sinusta on tullut hevosvaras?"
"Voi, herra upseeri, mitä te sanottekaan!" huudahti Friquet. "Hain
aatelismiestä, jolle tämä hevonen kuuluu, -- komeata nuorta ritaria,
urhoollista kuin Caesar..."
Nyt hän vasta oli huomaavinansa Raoulin.
"Hei, mutta ellen erehdy", hän jatkoi, "hän onkin tuossa! Monsieur,
ettehän unohda poikaa?"
Raoul pisti käden taskuunsa.
"Mitä aiot tehdä?" kysyi d'Artagnan.
"Antaa kymmenen livreä kelpo pojalle", vastasi Raoul ottaen taskustaan
kultarahan.
"Kymmenen potkua hän ansaitsee", sanoi d'Artagnan. "Tiehesi, lurjus,
äläkä unohda, että minulla on osoitteesi!"
Friquet ei ollut odottanut pääsevänsä niin vähällä; hän poukkosi
yhdellä ainoalla harppauksella laiturilta Dauphine-kadulle ja katosi
sinne. Raoul nousi jälleen satulaan, ja käymäjalkaa ratsastaen
suuntasivat molemmat kulkunsa Tiquetonne-kadulle, d'Artagnanin
suojellessa nuorta miestä kuin omaa poikaansa.
Pitkin matkaa kuului kyllä kumeata sorinaa ja etäisiä uhkauksia; mutta
kun nähtiin tämä sotilaallisen ryhdikäs upseeri ja hankkilukseen
ripustettu vankka säilä ranteen vieressä heilumassa, väistyttiin aina
tieltä, ja mitään vakavaa hyökkäystä ei tehty noita kahta ratsumiestä
vastaan.
Seikkailuitta siis saavuttiin la Chevrette-hotelliin.
Sievä Madeleine ilmoitti d'Artagnanille, että Planchet oli palannut ja
tuonut mukanaan Mousquetonin, joka oli sankarillisesti kestänyt luodin
poistamisen ja jaksoi niin hyvin kuin hänen tilansa vain salli.
D'Artagnan käski silloin kutsua Planchetin, mutta mihinkään huhuiluun
ei Planchet vastannut: hän oli kadoksissa.
"No, tuokaa viiniä!" käski d'Artagnan.
Viinin tultua, ja jäätyään Raoulin kanssa kahden kesken d'Artagnan
silmäili nuorukaista vakavasti ja virkkoi:
"Olet kai hyvin tyytyväinen itseesi, vai mitä?"
"Olen toki", vastasi Raoul; "nähdäkseni olen tehnyt velvollisuuteni.
Enkö ole puoltanut kuningasta?"
"Ja kuka on sanonut, että sinun pitää puoltaa kuningasta?"
"No, kreivi de la Fère itse."
"Niin, kuningasta kylläkin; mutta tänään et ole puoltanut kuningasta,
vaan Mazarinia, mikä on aivan toista."
"Mutta, monsieur..."
"Sinä olet kompastunut pahasti, nuori mies; olet sekaantunut asioihin,
jotka eivät sinuun kuuluneet."
"Kuitenkin te itse..."
"Oh, minun laitani on toisin; minun on toteltava kapteenini määräyksiä.
Sinun päällikkösi on hänen korkeutensa prinssi. Paina se mieleesi, --
sinulla ei ole muuta esivaltaa. Onko nähtykään moista huimapäätä, joka
tekeytyy mazarinilaiseksi ja auttaa Brousselin vangitsemisessa! Älä
toki hiisku tästä sanaakaan; muutoin kreivi de la Fère raivostuisi."
"Luuletteko, että kreivi pahastuisi minulle?"
"Luulenko muka! Olen varma siitä. Muutoin kiittäisin sinua, sillä
olethan toiminut meidän hyväksemme. Torun sinua nyt hänen sijaisenaan;
usko minua, myrsky pauhaa täten lievempänä. Käytänkin, poikaseni",
lisäsi d'Artagnan, "etuoikeutta, jonka holhoojasi on minulle suonut."
"En käsitä teitä, monsieur", sanoi Raoul.
D'Artagnan nousi, astui kirjoituspöytänsä ääreen, haki kirjeen ja
ojensi sen Raoulille.
Nuorukaisen katseet sumenivat hänen silmättyänsä sisällön.
"Voi, hyvä Jumala", hän virkahti luoden d'Artagnaniin kauniit,
kyynelten kostuttamat silmänsä, "kreivi on siis lähtenyt Pariisista
minua tapaamatta?"
"Hän matkusti neljä päivää sitten", ilmoitti d'Artagnan.
"Mutta hänen kirjeensä tuntuu ilmaisevan, että hän antautuu
hengenvaaraan."
"Mitä vielä, hänkö hengenvaaraan! Ei, ole huoletta: hän matkustaa
liikeasioissa ja tulee tuotapikaa takaisin; toivoakseni et ole
vastahakoinen sillävälin tunnustamaan minua holhoojaksesi?"
"Oi, en, herra d'Artagnan", vakuutti Raoul; "te olette niin urhea
aatelismies, ja kreivi de la Fère pitää teistä kovin paljon!"
"No, taivaan nimessä, pidä sinäkin minusta; enpä juuri kiusaa sinua,
kunhan lyöttäydyt frondelaiseksi, nuori ystäväni, ja oikein
innokkaaksi."
"Mutta voinko edelleenkin käydä madame de Chevreusen luona?"
"Sen uskon hiton hyvin! Ja herra koadjutorinkin sekä madame de
Longuevillen; ja jos täällä olisi kunnon Broussel, jonka vangitsemista
niin päätäpahkaa autoit, niin sanoisin sinulle: Pyydä heti anteeksi
herra Brousselilta ja suutele häntä molemmille poskille."
"Hyvä, monsieur, minä tottelen teitä, vaikken ymmärräkään."
"Turha sinun onkaan ymmärtää. Kas", jatkoi d'Artagnan kääntyen
avautuvaa ovea kohti, "tässäpä tulee herra du Vallon ihan revityin
vaattein."
"Niin kyllä", sanoi Portos hikisenä ja tomuisena, "mutta vastavuoroon
olen repinyt monelta nahan. Eivätkös vain tahtoneet ne hylyt riistää
minulta miekkaani! Hitto, mikä mylläkkä!" pitkitti jättiläinen
rauhallisesti: "mutta runsaasti kaksikymmentä minä nitistin Balizarden
nupilla... Tilkka viiniä, d'Artagnan!"
"Sen sinusta kyllä uskon", sanoi gascognelainen täyttäen Portoksen
lasin reunoja myöten; "mutta juotuasi kysyn mielipidettäsi."
Portos tyhjensi lasin yhtenä siemauksena; laskettuaan sen pöydälle ja
pyyhittyään viiksensä hän kysyi:
"Mistä niin?"
"No, katsohan", selitti d'Artagnan, "tässä on herra de Bragelonne, joka
tahtoi kaikin voimin auttaa Brousselin vangitsemisessa, ja hädin sain
hänet pidätetyksi puolustamasta herra de Commingesia!"
"Hiisi vieköön!" virkkoi Portos; "mitä sanoisikaan sen kuullessaan
holhooja?"
"Siinä kuulet!" keskeytti d'Artagnan; "frondeile, ystäväiseni,
frondeile, ja muista tulleeni kaikin puolin kreivin sijaiseksi."
Ja hän helisytti kukkaroansa.
Sitten hän virkkoi kumppaniinsa kääntyen:
"Tuletko mukaan, Portos?"
"Minne sitten?" kysyi Portos, kaataen itselleen toisen lasillisen
viiniä.
"Osoittamaan alamaisuuttamme kardinaalille."
Portos tyhjensi toisen lasillisen yhtä levollisesti kuin
ensimmäisenkin, otti hattunsa, jonka oli laskenut tuolille, ja seurasi
d'Artagnania.
Raoul jäi ihan hämmennyksiinsä näkemästänsä; d'Artagnan oli kieltänyt
häntä lähtemästä huoneesta ennen kuin mieltenkuohu oli kokonaan
laannut.