Heti aamulla oli Atos lähettänyt kirjeen Aramiille hänen
valmistautuakseen, viejänä Blaisois, ainoa hänen käytettäväkseen jäänyt
palvelija. Blaisois tapasi Bazinin juuri kun tämä veti ylleen
pedellinkaapua, sillä hänellä oli sinä päivänä palvelusvuoro
Notre-Damessa.
Atos oli käskenyt Blaisoisin yrittää päästä itse Aramiin puheille.
Yksinkertainen palvelija oli sokeasti totellut saamaansa määräystä ja
siis kysynyt abbé d'Herblayta, ja vaikka Bazin oli vakuutellut, että
hänen herransa ei ollut kotona, oli tavoittelija pysynyt niin
itsepintaisena, että Bazin kerrassaan ärtyi. Blaisois, joka näki
Bazinin kirkollisessa asussa, ei ollut millänsäkään tämän kiertelystä
ja pyrki kaikin mokomin sisälle, koska hän arveli, että hänen
puhuttelemallaan henkilöllä oli kaikki asuun kuuluvat hyveet, etenkin
kärsivällisyyttä ja kristillistä rakkautta.
Mutta Bazin oli aina muskettisoturin lakeija, kun hänen isot silmänsä
tulistuivat. Hän sieppasi luudan ja hosui tunkeutujaa sen varrella,
hokien:
"Sinä olet häväissyt kirkkoa, mies, olet häväissyt kirkkoa,"
Harvinainen melu sai Aramiin varovasti raottamaan makuuhuoneensa ovea.
Bazin asetti silloin kunnioittavasti luudan ylösalaisin pystyyn
niinkuin oli nähnyt Notre-Damessa sveitsiläissoturin menettelevän
piilukeihäällä, ja luoden nuhtelevan silmäyksen tähän kerberokseen otti
Blaisois kirjeen taskustaan ja ojensi sen Aramiille.
"Kreivi de la Fèreltä?" sanoi Aramis; "hyvä on."
Sitten hän vetäysi huoneeseensa edes kysymättä metelin syytä.
Blaisois palasi nolona Kaarle Suuren ravintolaan. Atos tiedusti
häneltä, miten hän oli suorittanut tehtävänsä, ja Blaisois kertoi
silloin seikkailunsa.
"Sinua nautaa", sanoi Atos nauraen, "et siis ilmoittanut tulleesi minun
lähettämänäni?"
"En, monsieur."
"No, mitä sanoi Bazin kuullessaan, että olit minun palveluksessani?"
"Ka, monsieur, hän pyyteli kaikin tavoin anteeksi ja pakotti minut
juomaan kaksi lasillista peräti hyvää muskattiviiniä, johon sain kastaa
kolme tai neljä oivallista korppua; mutta hiivatin raju hän kuitenkin
on. Sellainen pedelli! Hyi sentään!"
-- Hyvä, -- ajatteli Atos, -- kun Aramis kerran on saanut kirjeeni,
saapuu hän kyllä paikalle, olkoon hänellä kuinkakin paljon puuhia.
Ainiaan täsmällisenä oli Atos kello kymmeneltä Louvre-sillalla. Hän
tapasi siellä loordi Winterin, joka saapui samaan aikaan.
He odottivat kymmenisen minuuttia.
Loordi Winter alkoi pelätä, että Aramis ei tulisikaan.
"Kärsivällisyyttä", sanoi Atos, joka katseli Rue du Bacille päin;
"kärsivällisyyttä -- tuolla tulee abbé, joka hotaisee erästä miestä ja
tervehtii vallasnaista: siinä varmastikin on Aramis."
Hän se tosiaan oli; muuan nuori porvari, joka käveli taivastellen
pitkin katua, osui tielle ja räiskäytti katulokaa Aramiin päälle, joka
heti iski häntä nyrkillään niin lujasti, että hän poukkosi kymmenen
askeleen päähän. Samassa astui ohi muuan hänen naispuolisista
rippilapsistaan, ja koska tämä oli nuori ja kaunis, tervehti Aramis
häntä kaikkein herttaisimmalla hymyllään.
Ja pian ilmestyi hän odottajien luo.
On arvattavissa, että hän ja loordi Winter nyt syleilivät toisiaan mitä
sydämellisimmin.
"Minne menemme?" tiedusti Aramis; "onko kysymys tappelemisesta, hitto
vieköön? Minulla ei tänä aamuna ole säilää mukana, mutta saanhan
haetuksi kotoa."
"Ei", vastasi Winter, "me lähdemme hänen majesteettinsa Englannin
kuningattaren puheille."
"Kas, sepä hauskaa!" virkkoi Aramis; "ja mikä on tämän käynnin
tarkoituksena?" kuiskasi hän Atokselle.
"Siitä ei minulla totisesti ole aavistustakaan; kenties pyydetään
meiltä jotakin todistusta."
"Olisikohan kenties nyt edessä se kirottu juttu?" tuumi Aramis. "Siinä
tapauksessa ei minulla ole erityistä halua lähteä sinne, sillä silloin
saisin kai kuulla nuhdesaarnan, ja sitten kun olen ruvennut pitämään
sellaisia muille, en mielelläni kuuntele niitä."
"Jos niin olisi asian laita", huomautti Atos, "niin ei loordi Winter
olisi viemässä meitä hänen majesteettinsa luo, sillä hänkin saisi siitä
osansa; olihan hän mukana."
"Se on totta. Menkäämme siis."
Heidän tultuansa Louvreen astui Winter ensimmäisenä sisälle; portilla
olikin vain yksi ainoa vahtisotilas. Atos, Aramis ja englantilainen
itse saivat nyt päivänvalolla tarkatuksi, kuinka kamalan rapistuneen
asunnon niukka armeliaisuus oli luovuttanut onnettomalle
kuningattarelle. Suuret suojamat aivan kalustamattomina, ränstyneet
seinät, joilla vielä paikotellen välkkyi hoidottomuudelta säilyneitä
kultakoristeitten rippeitä, ikkunat, joita ei enää voitu sulkea
ja joista oli ruutuja pirstoutunut, ei missään mattoja, ei
henkivartijoita, ei mitään palveluskuntaa, -- kaikki tuo oudostutti
heti Atosta, ja hän käänsi siihen myös hiljaa saattolaisensa huomion,
survaisten häntä kyynäspäällään ja osoitellen silmäniskuina hänelle
tätä kurjuutta.
"Mazarin asuu mukavammin", sanoi Aramis.
"Mazarin on melkein kuningas", virkkoi Atos, "ja madame Henriette ei
melkein enää ole kuningatar."
"Jos sinä tahtoisit alentua olemaan sukkela, Atos", kehaisi Aramis,
"niin luulenpa tosiaan, että siinä taidossa voittaisit herra
Voiture-paran."
Atos hymyili.
Kuningatar näytti odottavan kärsimättömästi, sillä heti kun hän kuuli
liikettä suojamasta makuuhuoneensa ulkopuolelta, näyttäysi hän
kynnyksellä, ottaakseen vastaan hovilaiset, jotka muistivat häntä
onnettomuudessa.
"Astukaa sisälle ja olkaa tervetulleita, hyvät herrat", hän tervehti.
Aatelismiehet astuivat huoneeseen ja jäivät seisomaan, mutta kun
kuningatar viittasi heitä istuutumaan, antoi Atos muille esimerkin
tottelevaisuudesta. Hän oli tyyni ja vakava, mutta Aramis
kuohuksissaan; tämä kuninkaallinen viheliäisyys katkeroitti häntä, ja
hänen katseensa kiintyi jokaiseen uuteen laiminlyönnin merkkiin, mitä
hän huomasi.
"Tarkastelette loistoani?" virkkoi madame Henriette luoden suruisen
silmäyksen ympärilleen.
"Madame", vastasi Aramis, "pyydän teidän majesteetiltanne anteeksi,
mutta minä en voi salata pahastustani, kun näen, millä tavoin Ranskan
hovissa kohdellaan Henrik neljännen tytärtä."
"Tämä herrasmies ei ole soturi!" sanoi kuningatar loordi Winterille.
"Hän on abbé d'Herblay", vastasi Winter.
Aramis punastui.
"Madame", hän selitti, "olen kyllä abbé, mutta vastoin tahtoani. En ole
milloinkaan tuntenut kutsumusta papinkauluksen kantamiseen; kauhtanani
on vain yhdessä napissa, ja minä olen aina valmis lyöttäytymään jälleen
muskettisoturiksi. Tänä aamuna, kun en vielä tiennyt saavani kunniaa
joutua teidän majesteettinne puheille, vedin ylleni nämä vaatteet,
mutta silti havaitsee teidän majesteettinne minut hartaimmaksi
palvelijaksenne, mitä hyvänsä teidän majesteettinne suvaitsee käskeä."
"Chevalier d'Herblay", pitkitti Winter, "on niitä kuningas Ludvig
kolmannentoista urheita muskettisotureita, joista jo olen puhunut
teidän majesteetillenne."
Sitten hän lisäsi Atokseen kääntyen:
"Tämä herrasmies on jalo kreivi de la Fère, jonka loistava maine on
teidän majesteetillenne niin tuttu."
"Hyvät herrat!" lausui kuningatar, "minulla oli joitakuita vuosia
sitten käytettävissäni aatelismiehiä, aarteita ja armeijoita; käteni
viittausta odottaen oli se kaikki varallani. Mutta tänään -- katselkaa
ympärillenne, ja teitä varmaankin hämmästyttää, että minulla henkeni
pelastusta koskevan suunnitelman toteuttamiseen on ainoastaan loordi
Winter, kahdenkymmenen vuoden aikana koeteltu ystävä, ja te kaksi,
messieurs, jotka näen ensi kertaa ja ainoastaan tunnen maanmiehikseni."
"Siinä on kylliksi, madame", vastasi Atos kumartaen syvään, "mikäli
kolmen ihmisen henki kykenee pelastamaan omanne."
"Kiitos, hyvät herrat! Mutta kuulkaa minua", jatkoi hän. "Minä en
ainoastaan ole kuningattarista surkuteltavin, vaan myöskin äideistä
onnettomin, puolisoista epätoivoisin: lapseni, ainakin kaksi, -- Yorkin
herttua ja prinsessa Charlotte, ovat kaukana luotani, alttiina
kunnianhimoisten vehkeilijäin ja vihollisten vainolle; mieheni,
kuningas, viettää Englannissa niin säälittävää elämää, että minä sanon
teille liian vähän kun vakuutan, että hän tavoittelee kuolemaa
toivottavana päämääränä. Katsokaa tässä, messieurs, tämän kirjeen hän
lähetti minulle loordi Winterin myötä. Lukekaa!"
Atos ja Aramis estelivät.
"Lukekaa", toisti kuningatar.
Atos luki ääneen jo tuntemamme kirjeen, jossa Kaarlo-kuningas kysyi,
suotaisiinko hänelle Ranskassa vieraanvaraisuutta.
"No niin?" kysyi Atos lopetettuaan lukemisen.
"Hän on kieltäytynyt", sanoi kuningatar.
Ystävykset vaihtoivat keskenään halveksivan hymyn.
"Ja mitä pitää meidän nyt tehdä, madame?" kysyi Atos.
"Tunnetteko mitään sääliä näin raskaan kohtalon johdosta?" sanoi
kuningatar liikuttuneena.
"Minulla on kunnia kysyä teidän majesteetiltanne, mitä toivotte, herra
d'Herblayn ja minun tekevän palvelukseksenne; me olemme valmiit."
"Voi, monsieur, teillä on tosiaan jalo sydän!" huudahti kuningatar
kiihkeän kiitollisesti, loordi Winterin katseen näyttäessä lausuvan
hänelle: "Enkö mennyt takuuseen heistä?"
"Mutta te, monsieur?" virkkoi kuningatar Aramiille.
"Madame", vastasi tämä, "kaikkialle, minne kreivi menee, vaikkapa
kuolemaan, seuraan minä häntä syytä kysymättä, mutta kun on palveltava
teidän majesteettianne", lisäsi hän katsahtaen kuningattareen kaiken
nuoruudenaikaisen viehättelynsä saaneena, "silloin riennän kreivin
edelle."
"No niin, messieurs", puheli kuningatar, "koska todellakin tahdotte
omistaa palveluksenne koko maailman hylkäämälle onnettomalle
valtiattarelle, niin kuulkaa, mitä voitte tehdä hyväkseni. Kuningas on
muutamien aatelismiesten kanssa, jotka hän joka päivä pelkää
menettävänsä, avuttomana skotlantilaisten keskellä, joita hän epäilee,
vaikka hän itse on skotlantilainen. Loordi Winterin lähdettyä hänen
luotansa en saa rahtuakaan rauhaa, messieurs. No niin, pyydän paljon,
kenties liikaa, sillä minulla ei ole oikeutta pyytää yhtään mitään:
lähtekää Englantiin, yhtykää kuninkaaseen, ruvetkaa hänen ystävikseen,
suojelusvartiokseen, -- seuratkaa häntä taistelussa, ympäröikää häntä
kotona, missä väijytykset joka päivä uhkaavat häntä paljoa
vaarallisempina kuin kaikki sodan vaihtelut, ja tekemänne uhrauksen
hyvitykseksi en lupaa palkita teitä, sillä se sana luullakseni tuntuisi
teistä loukkaavalta, vaan rakastaa teitä kuin veljiä ja pitää teitä
kaikkein suurimmassa arvossa puolisoni ja lasteni jälkeen, sen vannon
kautta taivaan!"
Ja kuningatar kohotti hitaasti ja juhlallisesti katseensa taivasta
kohti.
"Madame", sanoi Atos, "milloin lähdemme?"
"Te siis suostutte!?" huudahti kuningatar ilahtuen.
"Niin, madame. Minusta vain tuntuu, että teidän majesteettinne menee
liian pitkälle, luvatessanne meille suosiollisuutta niin paljon yli
sen, mitä ansaitsemme. Me palvelemme Jumalaa, madame, kun palvelemme
niin kovaonnista hallitsijaa ja niin ylvästä kuningatarta. Madame, me
kuulumme teille ruumiinemme ja sieluinemme."
"Oi, messieurs", huudahti kuningatar kyyneliin heltyneenä, "tämä on
ensimmäinen ilon ja toivon hetki mitä olen saanut kokea viiteen
vuoteen. Niin, te palvelette Jumalaa, ja kun minun valtani on liiaksi
rajoitettu voidakseni palkita sellaista palvelusta, antaakin teille
hyvityksen Hän, joka sydämestäni lukee, kuinka kiitollinen olen Hänelle
ja teille. Pelastakaa mieheni, pelastakaa kuningas, ja vaikka te ette
pidä väliä palkinnolla, mikä saattaa tulla osaksenne maan päällä siitä
jalosta teosta, niin sallikaa minun kuitenkin elää siinä toivossa, että
kerran näen teidät jälleen, voidakseni itse kiittää teitä. Sitä päivää
odottaen jään tänne. Onko teillä mitään pyydettävää minulta? Olen tästä
hetkestä saakka ystävänne, ja kun omistatte minulle palveluksenne,
pitää minunkin vuorostani palvella teitä."
"Madame", sanoi Atos, "minä en pyydä mitään muuta kuin että teidän
majesteettinne suvaitsee muistaa minua rukouksissanne."
"Ja minä", virkkoi Aramis, "olen yksinäni maailmassa, ilman muuta
palveltavaa kuin teidän majesteettinne."
Kuningatar ojensi heille kätensä, jota he suutelivat, ja huomautti
hiljaa Winterille:
"Jos tarvitsette rahaa, niin älkää empikö hetkeäkään. Hajoittakaa
teille jättämäni kalleudet, irroittakaa timantit ja myykää ne
jollekulle juutalaiselle. Saatte niistä viisi- tai kuusikymmentätuhatta
livreä; käyttäkää ne, mikäli tarvitaan, mutta etusijassa kohdeltakoon
näitä aatelismiehiä niinkuin he ansaitsevat, nimittäin kuten
kuninkaita."
Kuningattarella oli valmiina kaksi kirjettä, toinen hänen omaa
käsialaansa, toinen prinsessa Henrietten. Molemmat olivat osoitetut
Kaarlo-kuninkaalle. Hän luovutti toisen Atokselle ja toisen Aramiille,
jotta heillä olisi esittelykirje kuninkaalle siinäkin tapauksessa, että
sattuma eroittaisi heidät. Sitten he poistuivat.
Portaiden alapäässä pysähtyi Winter.
"Nyt lähdemme eri tahoille, messieurs", hän esitti, "jottemme
herättäisi epäluuloja; ja tavatkaamme toisemme kello yhdeksältä illalla
Saint-Denisin tulliportilla. Ratsastamme minun hevosillani niin
pitkälle kuin ne jaksavat; sitten käytämme kievarikyytiä. Vielä kerran
kiitos, hyvät ystävät! Kiitän teitä omassa ja kuningattaren nimessä."
Aatelismiehet puristivat toistensa kättä; loordi Winter lähti
Saint-Honoré-katua pitkin, Atos ja Aramis jäivät kahden kesken.
"No niin", virkkoi nyt Aramis, "mitä sanot tästä asiasta, kreivi hyvä?"
"Tukala, hyvin tukala asia", vastasi Atos.
"Mutta sinä otit sen kuitenkin innostuneena ajettavaksesi?"
"Niinkuin aina otan puolustaakseni tähdellistä periaatetta, hyvä
d'Herblay. Kuninkaat eivät voi olla mahtavia muutoin kuin aatelin
avulla, mutta aatelissäätykään ei voi loistaa ilman kuninkaita.
Tukekaamme senvuoksi yksinvaltiutta, sillä siten kannattelemme
itseämme."
"Me lähdemme murhauttamaan itsemme tuonne meren taa", sanoi Aramis.
"Minä vihaan englantilaisia, he ovat raakimuksia niinkuin kaikki
oluenjuojat."
"Olisiko siis parempi jäädä tänne", muistutti Atos, "ja joutua
kyyditetyksi Bastiljiin tai Vincennesin vankitorniin, koska olemme
avustaneet herra de Beaufortin pakoa? Ei, hiisi vieköön, usko minua,
Aramis, siinä ei ole mitään katumista. Me vältämme vankilan ja toimimme
sankareina; valinta on helppo."
"Totta kyllä, mutta silti on minun palattava pääkysymykseen, jonka
tiedän ylen yksinkertaiseksi, mutta samalla tuiki tarpeelliseksi,
veikkonen: onko sinulla rahoja?"
"Suunnilleen sata pistolia, jotka vuokraajani lähetti minulle päivää
ennen lähtöäni Bragelonnesta. Mutta siitä on minun jätettävä
viitisenkymmentä Raoulille: nuoren aatelismiehen on elettävä arvonsa
mukaisesti. Minulla on siis käyttövaroja ainoastaan viidenkymmenen
pistolin vaiheille. Entä sinulla?"
"Olen varma siitä, että jos käännän kaikki taskuni nurin ja kopeloitsen
kaikki laatikkoni, en löydä kokoon kymmentä louisdoria. Onneksi on
loordi Winter rikas."
"Loordi Winter on joutunut häviöön, sillä Cromwell kantaa hänen
tulonsa."
"Nyt olisi parooni Portos hyvä olemassa", toivotti Aramis.
"Nyt kaipaan d'Artagnania", sanoi Atos.
"Niin pullea massi!"
"Niin osuva säilä!"
"Houkutelkaamme heidät mukaan!"
"Tämä salaisuus ei ole meidän, Aramis; usko minua, meidän ei sovi ottaa
ketään luottamukseemme. Ja näyttäisimmekin muuten epäilevän itseämme,
jos sen tekisimme. Kaivatkaamme heitä keskenämme, mutta älkäämme puhuko
siitä."
"Olet oikeassa. Mitä teet iltaan asti? Minun on pakko lykätä kaksi
hommaa."
"Ovatko ne mahdollisia lykätä?"
"Hitto, täytyyhän!"
"Mitä puuhia ne ovat?"
"Ensiksikin miekanpisto koadjutorille; tapasin hänet eilen illalla
madame de Rambouilletin luona, ja hän tuntui omaksuvan minua kohtaan
kummallisen sävyn."
"Uh, toki! Kiista pappien kesken! Kaksintaistelu liittolaisten
välillä!"
"Niin, mikäs auttaa, veikkonen? Hän on rehentelijä, ja minä samaten.
Hän juoksentelee lempiseikkailussa, ja minä myös. Hänen kauhtanansa
tuntuu kantajastaan kiusalliselta, ja minäkin lienen kyllästynyt
omaani; toisinaan kuvittelen, että hän on Aramis ja minä koadjutori --
niin suuresti olemme toistemme kaltaisia. Tuo toinen minäni
ikävystyttää minua kerrassaan ja toimittaa minut varjoon; muuten hän on
rettelöitsijä, joka vielä tuottaa tuhon puolueellemme. Olen vakuutettu
siitä, että jos antaisin hänelle korvapuustin, kuten aamupäivällä pikku
porvarille, joka räiskytti lokaa päälleni, niin se saisi yleisen aseman
näyttämään toiselta."
"Ja minä luulen, hyvä Aramis", huomautti Atos tyynesti, "että se saisi
vain herra de Retzin näyttämään toiselta. Luota siis minuun, jätä
mieluummin kaikki silleen; sitäpaitsi ette enää kumpainenkaan ole ihan
itsenäisiä toimimaan. Sinä kuulut Englannin kuningattarelle ja hän
frondelle. Jos siis toinenkaan homma, jonka laiminlyömistä pahoittelet,
ei ole edellistä tärkeämpi..."
"Kyllä se on hyvin tärkeä."
"Suoriudu siitä siis heti."
"Valitettavasti ei minun vallassani ole toimittaa sitä millä hetkellä
hyvänsä. Sen täytyy tapahtua illalla, myöhään illalla."
"Ymmärrän", sanoi Atos hymyillen, "keskiyöllä."
"Jokseenkin."
"No, veikkonen, voidaanhan sellaisiakin hommia siirtää tuonnemmaksi,
ja se sinun on tehtävä, olletikin kun sinulla palatessasi on hyvä
puolustus esitettävänä."
"Niin, jos palaan."
"Ka, jos jäät sille tielle, niin mitä se sinua sitten liikuttaakaan?
Ole toki hieman järkevä. Kuulehan, Aramis, sinä et ole enää
kaksikymmenvuotias, veikkonen."
"Lempo soikoon, sen kyllä tiedän suureksi surukseni; voi jospa
olisinkin!"
"Niin", sanoi Atos, "silloin sinä kait hulluttelisit peräti
teikarimaisesti. Mutta nyt on meidän erittävä. Minulla puolestani on
pari vieraskäyntiä tehtävänä ja kirje kyhättävänä. Tule hakemaan minua
kahdeksalta, vai onko sinulle mieluisampaa, että odotan sinua
illalliselle kello seitsemäksi?"
"Se käy laatuun; minulla taasen", vastasi Aramis, "on kaksikymmentä
vieraskäyntiä huolenani ja yhtä monta kirjettä lähetettävänä."
Niin sanoen he erosivat toisistaan. Atos meni pistäytymään madame de
Vendômen luona, käski merkitä nimensä madame de Chevreusen
käyntikirjaan ja kyhäsi näin kuuluvan kirjelipun d'Artagnanille:
Hyvä ystävä! Matkustan pois Aramiin kanssa tärkeälle asialle.
Kävisin mielelläni jättämässä sinulle hyvästi; mutta siihen ei
minulla ole aikaa. Älä unohda, että kirjoitan lausuakseni
sinulle vielä kerran, kuinka hartaasti olen kiintynyt sinuun.
Raoul on mennyt Bloisin tienoolle eikä tiedä lähdöstäni. Pidä
häntä poissaollessani silmällä niin paljon kuin voit, ja jollet
kuule minusta kolmeen kuukauteen, niin käske hänen avata omalla
osoitteellaan varustettu sinetöity käärö, jonka hän löytää
pronssilippaastani kotikartanossa; avaimen lähetän tässä
sinulle.
Syleile Portosta Aramiin ja minun puolestani. Hyvästi näkemiin
asti tai kenties ainiaaksi!
Blaisois sai viedäkseen kirjeen.
Aramis saapui määrähetkellä. Hän oli pukeutunut ritariksi, kupeellaan
vanha säilänsä, jonka hän oli niin usein paljastanut ja jota hän oli
nyt kiihkeämmin kuin koskaan halukas väläyttelemään.
"Mutta luulen kuitenkin ehdottomasti", sanoi hän, "että me teemme
väärin lähtiessämme taipaleelle tällä tavoin, jättämättä ainoatakaan
hyvästelyn sanaa Portokselle ja d'Artagnanille."
"Se on jo suoritettu, veikkonen", vastasi Atos. "Olen pitänyt huolta
siitä asiasta ja syleillyt kumpaistakin meidän molempien puolesta."
"Sinä olet ihailtava, kreiviseni", kiitti Aramis; "ajattelet kaikkea."
"No niin, oletko tehnyt päätöksesi matkasta?"
"Täydellisesti, ja nyt paremmin harkittuani olen varsia tyytyväinenkin
siitä, että tulen poistuneeksi Pariisista."
"Minä samaten", virkkoi Atos. "Olen vain pahoillani, että sain
ainoastaan kirjallisesti syleillyksi d'Artagnania, mutta se veitikka on
niin ovela, että hän olisi arvannut aikeemme."
Illallisen loppupuolella palasi Blaisois.
"Monsieur", hän ilmoitti, "tässä on vastaus herra d'Artagnanilta."
"Mutta enhän sanonut, että siihen piti tulla vastaus, senkin tyhmyri!"
ärähti Atos.
"Tieheni minä läksinkin sitä odottamatta, mutta hän kutsutti minut
takaisin ja antoi minulle tämän."
Ja hän ojensi Atokselle nahkakukkaron, joka oli hyvinkin pullea ja
helisi käsissä.
Atos avasi sen ja otti ensiksi esiin kirjelmän, joka kuului
seuraavasti:
Hyvä kreivi!
Kun ihminen lähtee matkalle, varsinkin kolmeksi kuukaudeksi,
ei hänellä koskaan ole kylliksi rahaa. Muistan entisen pulailumme
ja lähetän sinulle tässä puolet kukkarollisestani; ne rahat olen
saanut puserretuksi Mazarinista. Älä siis käytä niitä aivan
pahoin, minä pyydän.
Mitä siihen tulee, ettemme muka kenties enää tapaisi toisiamme,
niin sitä en usko hetkeksikään; sinun uljuudellasi ja miekallasi
suoriutuu kaikesta.
Näkemiin siis, eikä ainiaaksi hyvästi.
On sanomattakin selvää, että olen rakastanut Raoulia kuin omaa
poikaani siitä päivästä asti, kun hänet ensi kerran näin; ole
sentään vakuutettu siitä, että vilpittömästi rukoilen Jumalaa
säästämään minua hänen isyydestään, niin ylpeä kuin olisinkin
sellaisesta pojasta.
Veikkosi d'Artagnan.
J.K. -- Tietysti kuuluvat lähettämäni viisikymmentä louisdoria
sinulle kuten Aramiillekin, Aramiille kuten sinullekin.
Atos hymyili, ja hänen kauniit silmänsä kyyneltyivät. D'Artagnan, josta
hän on aina sydämellisesti pitänyt, oli siis yhäti kiintynyt häneen,
Mazarinin puoluelaisenakin.
"Kautta kunniani, viisikymmentä louisdoria tosiaan", sanoi Aramis
tyhjentäen pöydälle kukkaron, "kaikki Ludvig kolmannentoista
rintakuvalla leimattuja. No, mitä teet näillä rahoilla, kreivi? Pidätkö
ne vai lähetätkö takaisin?"
"Minä pidän ne, Aramis, ja pitäisin, vaikken niitä tarvitsisikaan. Mitä
hyvästä sydämestä tarjotaan, se on aina sydämellisesti otettava
vastaan. Ota sinä viisikolmatta, Aramis, ja anna loput minulle."
"Kas sillä tavalla; minua ilahduttaa, että olemme yhtä mieltä. No,
lähdemmekö nyt matkalle?"
"Milloin vain haluat; mutta eikö sinulla olekaan lakeijaa?"
"Ei, kun tuo Bazin epatto on tyhmyyksissään ruvennut pedelliksi,
niinkuin tiedät, joten hän ei enää pääse irti Notre-Damesta."
"Hyvä, otatkin siis Blaisoisin, jota en osaa mihinkään toimittaa, kun
minulla jo on Grimaud."
"Oivallista", vastasi Aramis.
Samassa ilmestyi Grimaud ovelle.
"Valmista", hän virkahti harvasanaisena kuten tavallisesti.
"Taipaleelle siis", sanoi Atos.
Hevoset olivat jo satuloidut. Ystävykset nousivat ratsaille, ja
lakeijat noudattivat esimerkkiä.
Laiturin kulmassa he kohtasivat Bazinin, joka juoksi hengästyneenä
vastaan.
"Voi, monsieur", huohotti Bazin. "Jumalan kiitos, että ehdin perille
ajoissa!"
"Mikä on hätänä?"
"Herra Portos kävi meillä äsken ja jätti tämän teitä varten sanoen
olevan hyvin tärkeätä, että se toimitettaisiin käsiinne ennen
lähtöänne."
"Hyvä!" sanoi Aramis ottaen Bazinin ojentaman kukkaron; "mitä tämä
merkitsee?"
"Malttakaa, herra abbé, minulla on myös kirje."
"Olenhan jo sanonut sinulle, että jos puhuttelet minua muuksi kuin
ritariksi, niin ruhjon sinulta raajat. Katsotaanpa siis kirjettä."
"Kuinka voit nyt lukea?" kysyi Atos. "Onhan pimeä kuin säkissä."
"Odottakaa hiukan", sanoi Bazin.
Ja hän iski tulta ja viritti vahapuikon, jolla hänellä oli tapana
sytyttää kynttilöitänsä.
Vahapuikon loimussa luki Aramis:
Hyvä d'Herblay!
Kuulin d'Artagnanilta, joka on syleillyt minua sinun ja kreivi
de la Fèren puolesta, että sinä lähdet kahdesta kolmeen kuukauteen
kestävälle seikkailumatkalle. Kun tiedän, että sinä et mielelläsi
lainaa ystäviltäsi, tarjoan sinulle nämä kaksisataa pistolia,
vapaasti käytettäväksesi ja tilaisuuden tullen maksettavaksesi
takaisin. Älä pelkää, että toimitan itseni pulaan, sillä jos
tarvitsen rahoja, käsken lähettää niitä itselleni jostakin
linnastani: yksistään Bracieuxissa on minulla kaksikymmentätuhatta
livreä kullassa. Enemmänkin lähettäisin sinulle, ellen pelkäisi,
että sinä et huolisi suuremmasta erästä.
Käännyn sinun puoleesi, sillä tiedäthän, että kreivi de la Fère
väkisinkin herättää minussa aina erityistä kunnioitusta, vaikka
pidän hänestä hartaasti. Mutta se on selvä seikka, että mitä
tarjoan sinulle, tarjoan hänellekin.