Tämän kamalan kohtauksen sattuessa loordi Winterin luona istui Atos
huoneensa ikkunan ääressä, kyynäspää pöytään tuettuna ja pää käden
varassa, ja kuunteli ja katseli Raoulia, kun tämä kertoili hänelle
matkaseikkailujaan ja taistelun yksityiskohtia.
Aatelismiehen jalot ja kauniit kasvot ilmaisivat sanomatonta onnea,
toisen kuvaillessa noita ensimmäisiä raikkaita ja puhtaita tunnelmia;
viehättyneenä kuunteli hän nuorekkaan äänen sointua, joka jo elähteli
ylväistä aatoksista niinkuin soitannon sävelmien säestämänä. Hän
unohti, mitä menneisyydessä oli synkkää ja tulevaisuudessa hämärää.
Olisi voinut luulla, että rakastetun nuorukaisen paluu oli vaihtanut
hänen pelkonsa toivoksi. Atos tunsi itsensä onnelliseksi,
onnellisemmaksi kuin oli koskaan ollut.
"Ja sinä olit apuna ja otit osaa siihen suureen taisteluun,
Bragelonne?" kysyi entinen muskettisoturi.
"Niin, kreivi."
"Ja se oli tuima, sanot?"
"Hänen korkeutensa prinssi hyökkäsi itse yksitoista kertaa."
"Hän on suuri soturi, Bragelonne."
"Hän on sankari, kreivi; en hetkeksikään kadottanut häntä näkyvistäni.
Voi, kylläpä on ihanaa olla nimeltään Condé ja siten kannatella
nimeänsä!"
"Rauhallinen ja säteilevä, eikö niin?"
"Rauhallinen kuin harjoituskentällä ja säteilevä kuin juhlassa. Me
ryntäsimme vihollista vastaan käymäjalkaa; meitä oli kielletty
ampumasta ensin, ja musketti lanteilla lähestyimme espanjalaisia, jotka
olivat ottaneet haltuunsa erään ylänteen. Tultuamme kolmenkymmenen
askeleen päähän heistä kääntyi prinssi sotureihin ja sanoi: 'Pojat,
teidän on kestettävä kamala tuiskahdus, mutta olkaa levollisia, sillä
sitten tulette helposti toimeen niiden kaikkien kanssa.' Oli syntynyt
niin syvä hiljaisuus, että ystävät kuten vihollisetkin kuulivat nämä
sanat. Senjälkeen hän kohotti miekkansa ja käski: 'Puhaltakaa
torviin!'"
"Hyvä, hyvä! Tilaisuuden tullen menettelisit sinä samaten, Raoul, vai
mitä?"
"Sitä epäilen, kreivi, sillä minä havaitsin sen niin suurenmoiseksi ja
hurmaavaksi. Kahdenkymmenen askeleen välimatkalle lähestyttyämme näimme
kaikkien muskettien alenevan ikäänkuin loistavana viiruna, sillä
aurinko heijastui luikkujen piippuihin. 'Käyden, lapsukaiset, käyden!'
sanoi prinssi; 'nyt on hetki käsissä'."
"Peloittiko sinua, Raoul?" kysyi kreivi.
"Kyllä, kreivi", vastasi nuori mies avomielisesti, "tunsin ikäänkuin
hyytävää vilua sydämessäni, ja kun vihollisen riveistä kajahti
espanjankielellä käsky ampua, ummistin silmäni ja ajattelin teitä."
"Oikeinko totta, Raoul?" kysyi Atos puristaen hänen kättänsä.
"Niin, kreivi. Samassa kuului sellainen jyminä, että olisi voinut
luulla hornan revenneen auki, ja ne, jotka eivät menettäneet henkeänsä,
tunsivat tulen kuumuuden. Avasin jälleen silmäni ja ihmettelin, etten
ollut kuollut tai ainakin haavoittunut; kolmannes osastoa virui maassa,
silvottuna ja verissään. Silloin kohtasin prinssin katseen; ajattelin
vain sitä, että hän silmäili minua. Kannustin ratsuani ja pian olin
vihollisten keskellä."
"Ja prinssi oli tyytyväinen sinuun?"
"Niin hän ainakin sanoi, antaessaan toimekseni saattaa Pariisiin herra
de Châtillonia, joka on tullut tänne tuomaan kuningattarelle selonteon
taistelusta ja luovuttamaan vallatut liput. 'Matkustakaa', sanoi
prinssi minulle, 'vihollinen ei ehdi jälleen tointua kahteen viikkoon.
Siihen asti en teitä tarvitse. Matkustakaa syleilemään niitä, joita
rakastatte ja jotka rakastavat teitä, ja sanokaa sisarelleni, madame de
Longuevillelle, että minä kiitän häntä saamastani lahjasta, kun hän
lähetti minulle teidät.' Ja täällä nyt olen", lisäsi Raoul katsoen
kreiviin, huulillaan mitä hartainta rakkautta ilmaiseva myhäily, "sillä
minä arvelin, että mieltänne suuresti keventäisi nähdä minut jälleen."
Atos veti nuoren miehen luokseen ja suuteli häntä otsalle kuin olisi
nuorukainen ollut tyttönen.
"Sinä olet siis jo hyvällä tolalla, Raoul", hän lausui; "sinulla on
herttuoita ystävinäsi, valtakunnanmarski suojelijanasi, täysverinen
prinssi kenraalinasi, ja palatessasi olet yhden päivän kuluessa päässyt
kahden kuningattaren puheille: se on hyvää vauhtia alokkaalle."
"Oi, kreivi", huomautti Raoul pikaisesti, "te johdatte mieleeni seikan,
jonka unohdin ollessani innostunut kertomaan omia urotekojani: hänen
majesteettinsa Englannin kuningattaren luona tapasin aatelismiehen,
joka teidän nimeänne mainitessani huudahti hämmästyksestä ja
ilahduksesta. Hän sanoi olevansa ystäviänne, kysyi osoitettanne ja
aikoo tulla luoksenne."
"Mikä on hänen nimensä?"
"Sitä en rohjennut häneltä kysyä; mutta vaikka hän puhuu hyvin
sujuvasti ranskaa, huomasin hänen ääntämisestään kuitenkin, että hän
oli englantilainen."
"Vai niin!" äännähti Atos.
Hän laski alas päänsä ikäänkuin muistellakseen. Kun hän sitten jälleen
katsoi ylös, kohtasivat hänen katseensa miehen, joka seisoi
puoliavoimessa ovessa ja silmäili häntä liikuttuneen näköisenä.
"Loordi Winter!" huudahti kreivi.
"Atos, hyvä ystävä!"
Ystävykset syleilivät toisiaan; sitten tarttui Atos tulijan molempiin
käsiin ja sanoi häntä tähystellen:
"Mikä teitä vaivaa, mylord? Näytätte yhtä synkältä kuin minä olen
iloinen."
"Totta kyllä, ystävä, ja vieläpä voin sanoa, että teidän näkemisenne
lisää pelkoani."
Winter katsoi ympärilleen ikäänkuin ilmaistakseen toivomuksen jäädä
kahden kesken kreivin kanssa. Raoul oivalsi, että ystävyksillä oli
joitakin erityistä puheltavaa, ja poistui huomaamattomasti.
"Nyt, kun olemme yksiksemme", virkkoi Atos, "puhukaamme teistä."
"Rauhassa ollessamme puhukaamme meistä", vastasi Winter. "Hän on
täällä."
"Kuka?"
"Myladyn poika."
Jälleen tuon nimen kohtaamana, joka tuntui vainoavan häntä pahaenteisen
kaiun lailla, Atos epäröitsi hetkisen, rypisti hiukan silmäkulmiaan ja
sanoi sitten tyynesti:
"Tiedän sen jo."
"Tiedättekö sen?"
"Grimaud tapasi hänet Béthunen ja Arrasin välillä ja nelisti tänne
ilmoittamaan minulle hänen tulostaan."
"Grimaud siis tunsi hänet!"
"Ei, mutta hän auttoi kuolinvuoteen ääressä miestä, joka hänet tunsi."
"Béthunen pyöveliä!" huudahti Winter.
"Te siis tiedätte sen?" kummeksui Atos vuorostaan..
"Mies lähti luotani vastikään", kertoi Winter; "hän ilmaisi minulle
kaikki. Voi, hyvä ystävä, sepä oli kamala kohtaus! Miksemme surmanneet
häntä lapsena äitinsä kanssa!"
Kaikkien jalojen luonteiden tavoin tahtoi Atos muilta salata ikäviä
vaikutelmiaan; sulkien ne omaan poveensa hän päinvastoin antoi toisille
toiveita ja lohtua. Oli kuin olisi hänen omakohtainen tuskansa
muuttunut iloksi muille, tunkeutuessaan esiin hänen sielustaan.
"Mitä pelkäätte?" virkkoi hän harkinnalla halliten aluksi tuntemaansa
vaistomaista säikkyä; "emmekö me kykene puolustautumaan? Onko se mies
ammatillinen murhaaja, kylmäverinen konna? Hän saattoi raivostuksensa
purkauksessa surmata Béthunen pyövelin, mutta nyt on hänen vimmansa
talttunut."
Winter hymyili synkästi ja pudisti päätänsä.
"Ette siis enää tunne sitä sukujuurta?" hän sanoi.
"Joutavia!" tuumi Atos yrittäen hänkin hymyillä; "se on toisessa
polvessa menettänyt julmuutensa. Onhan muuten kaitselmus varoittanut
meitä, hyvä ystävä, ollaksemme varuillamme. Emme voi tehdä muuta kuin
varrota asiain kehitystä. Odottakaamme. Mutta puhukaamme teistä, kuten
jo äsken esitin. Mikä teidät on Pariisiin tuonut?"
"Muutamat tärkeät asiat, joista puhun sittemmin. Mutta mitä kuulinkaan
hänen majesteettinsa Englannin kuningattaren luona? Herra d'Artagnan
kuuluu Mazarinin puolueeseen? Suokaa anteeksi suoruuteni, hyvä ystävä:
minä en vihaa enkä moiti kardinaalia, ja teidän mielipidettänne
pidän aina arvossa -- kuuluisitteko sattumalta tekin sen miehen
kannattajiin!"
"Herra d'Artagnan on palveluksessa", vastasi Atos, "hän on soturi,
hänen on toteltava esivaltaa. Herra d'Artagnan ei ole rikas, ja hänen
on elettävä luutnantinpalkallaan. Teidänlaisenne miljoonamiehet,
mylord, ovat harvinaisia Ranskassa."
"Voi", huudahti Winter, "minä olen nyt yhtä köyhä ja köyhempikin kuin
hän! Mutta palatkaamme teihin."
"No niin, te tahdotte tietää, olenko Mazarinin miehiä. En, tuhanteen
kertaan en! Suokaa tekin anteeksi minun suoruuteni, mylord."
Winter nousi seisaalle ja syleili Atosta.
"Kiitos, kreivi!" hän sanoi; "kiitos tästä riemullisesta tiedosta!
Näette minut nyt onnellisena ja nuortuneena. Oi, te ette siis ole
mazarinilainen -- sepä onni! Ja eihän se ollut mahdollistakaan. Mutta
sallikaa minun vielä kysyä: oletteko vapaa?"
"Mitä tarkoitatte vapaalla?"
"Ettehän liene naimisissa?"
"En, en suinkaan", vastasi Atos hymyillen.
"Minä luulin, että tuo nuorukainen, niin kaunis, niin loistava ja
miellyttävä..."
"Hän on kasvattini eikä edes tunne isäänsä."
"Oivallista, te olette siis aina sama hyvä Atos, aina suuri ja jalo."
"Sanokaa siis, mylord, mitä pyydätte minulta?"
"Teillä on vielä ystävinänne Portos ja Aramis?"
"Ja lisätkää d'Artagnan, mylord. Me neljä olemme yhäti ystävyksiä,
toisiimme yhtä hartaasti kiintyneitä kuin ennenkin; mutta kun on
kysymys kardinaalin palvelemisesta tai vastustamisesta, Mazarinin tai
frondelaisten kannattamisesta, silloin on meitä ainoastaan kaksi."
"Herra Aramis on siis d'Artagnanin kannalla?" kysyi loordi Winter.
"Ei", vastasi Atos, "herra Aramis on kunnioittanut minua yhtymällä
käsityksiini."
"Voitteko toimittaa minut väleihin tuon herttaisen ja nerokkaan
ystävänne kanssa?"
"Kyllä, milloin vain haluatte."
"Onko hän yhtään muuttunut?"
"Hänestä on tullut abbé, siinä kaikki."
"Te peloitatte minua; hänen säätynsä on siis kaiketi saanut hänet
luopumaan kaikista suurista yrityksistä?"
"Päinvastoin", kertoi Atos hymyillen, "hän ei ole koskaan ollut enempää
muskettisoturi kuin abbéksi tultuaan, ja te tapaatte hänessä todellisen
Galaorin. Tahdotteko, että lähetän Raoulin kutsumaan häntä?"
"Ei, kiitos, kreivi! Tähän aikaan hän ei varmaankaan ole kotosalla.
Mutta kun luulette voivanne vastata hänestä..."
"Kyllä, niinkuin itsestäni."
"Voitteko luvata tuoda hänet mukananne huomenna kello kymmenen
Louvre-sillalle?"
"Ahaa", huomautti Atos hymyillen, "teillä on kaksintaistelu?"
"Niin, kreivi, varsin kunniakas kaksintaistelu, johon toivon teidänkin
ottavan osaa."
"Minne lähdemme, mylord?"
"Hänen majesteettinsa Englannin kuningattaren luo, joka on pyytänyt
minua esittelemään teidät asunnossaan, kreivi."
"Hänen majesteettinsa siis tuntee minut?"
"Minä tunnen teidät, minä."
"Arvoitus kerrassaan!" virkkoi Atos; "mutta mitäpä siitä, -- koska te
tiedätte ratkaisun, en huoli asiasta sen enempää. Suvaitsetteko
illastaa kanssani, mylord?"
"Ei, kiitos, kreivi!" kieltäysi Winter; "tunnustan, että tuon nuoren
miehen vierailu on vienyt ruokahaluni ja luultavasti riistää unenikin.
Mikä yritys on hänet houkutellut Pariisiin? Minua tavatakseen ei hän
tänne tullut, sillä hän ei tiennyt matkastani mitään. Tuo nuori mies
kammoksuttaa minua, kreivi, -- hän ennustaa meille veristä
tulevaisuutta."
"Mitä hän Englannissa hommailee?"
"Hän on Oliver Cromwellin innokkaimpia puoluelaisia."
"Mikä onkaan voinut saada hänet yhtymään siihen puolueeseen? Sekä hänen
äitinsä että isänsä olivat luullakseni katolilaisia."
"Hän vihaa kuningasta."
"Kuningastako?"
"Niin, kuningas on selittänyt hänet aviottomaksi lapseksi, otattanut
häneltä omaisuuden ja kieltänyt hänet käyttämästä Winterin nimeä."
"Mikä hänellä siis nyt on nimenään?"
"Mordaunt."
"Puritaani ja kuitenkin munkin valepuvussa matkustellessaan yksinään
Ranskassa."
"Munkin valepuvussa, sanotte?"
"Niin, ettekö sitä tiedä?"
"En tiedä sen enempää kuin hän minulle sanoi."
"Siitä syystä ja sattumalta -- Jumala minulle antakoon anteeksi, jos
tulen puhuneeksi syntisesti -- hän joutui ripittämään Béthunen
pyöveliä."
"Silloin arvaankin kaikki -- hän on Cromwellin lähettämä."
"Kenen luo?"
"Mazarinin; kuningatar arvasi oikein: meidän edellemme on ehditty --
kaikki on minulle nyt selvillä. Hyvästi kreivi, huomiseen!"
"Mutta yö on hyvin pimeä", sanoi Atos nähdessään loordi Winterin olevan
levottomamman kuin tämä halusi ilmaista, "ja teillä ei kenties ole
lakeijoita saattueenanne?"
"Minulla on Tony, rehellinen, mutta yksinkertainen nuorukainen"
"Kuulkaahan, Olivain, Grimaud, Blaisois -- ottakaa muskettinne ja
kutsukaa tänne varakreivi."
Blaisois oli se vanttera nuori mies, puolittain lakeija ja puolittain
talonpoika, jonka olemme jo nähneet Bragelonnen linnassa, kun hän tuli
ilmoittamaan, että päivällispöytä oli katettu; Atos oli antanut hänelle
nimen sen maakunnan mukaan, missä hän oli syntynyt.
Viiden minuutin kuluttua astui huoneeseen Raoul.
"Varakreivi", sanoi Atos, "sinä saatat mylordia hänen asuntoonsa etkä
salli kenenkään lähestyä häntä."
"Voi, kreivi", sanoi Winter, "miksi luulettekaan minua?"
"Muukalaiseksi, joka ei ollenkaan tunne Pariisia", vastasi Atos, "ja
jolle varakreivi saa näyttää tietä."
Winter puristi hänen kättänsä.
"Grimaud", käski Atos, "asetu joukkueen etunenään ja varo munkkia."
Grimaud hätkähti, nyökäytti päätänsä ja odotti lähtöä, vaiteliaan
kaunopuheisesti sivellen muskettinsa perää.
"Huomiseen, kreivi", sanoi Winter.
"Niin, mylord."
Pikku osasto lähti liikkeelle Saint-Louis-kadulle päin. Olivainia
vapisutti jokainen epäilyttävä valontuikahdus, Blaisois oli jokseenkin
miehuullinen, hän kun ei tiennyt mitään vaaraa olevan uhkaamassa, Tony
vilkui oikealle ja vasemmalle, vaan ei kyennyt virkkamaan sanaakaan
siitä pätevästä syystä, että hän ei osannut ranskaa.
Winter ja Raoul astelivat vierekkäin ja puhelivat keskenään.
Grimaud käveli Atoksen määräyksen mukaan kulkueen etunenässä, soihtu
toisessa kädessä ja musketti toisessa. Hän saapui Winterin asunnolle,
kolkutti portille ja avaamaan tultaessa kumarsi mylordille äänettömänä.
He palasivat samassa järjestyksessä, ja Grimaudin terävät katseet eivät
keksineet mitään epäilyttävää; jonkunlainen varjo vain näytti väijyvän
Guénégaud-kadun ja laiturin kulmassa. Grimaud luuli jo menomatkalla
nähneensä tämän yöllisen vaanijan, joka nyt herätti hänen huomiotansa.
Hän riensi urkkijaa kohti, mutta ennen kuin hän ehti paikalle, oli
varjo vilahtanut syrjäkujaan, johon Grimaud ei pitänyt turvallisena
tunkeutua. Atokselle ilmoitettiin yrityksen onnellisesta päättymisestä,
ja kun kello oli jo kymmenen illalla, vetäysi kukin huoneeseensa.
Seuraavana päivänä oli kreivin vuoro nähdä Raoul päänalusensa ääressä,
kun hän avasi silmänsä. Nuori mies oli täysissä pukeissa ja lueskeli
vastikään ilmestynyttä Chapelainin teosta.
"Jo jalkeilla, Raoul?" sanoi kreivi.
"Niin, kreivi", vastasi nuori mies hieman empien. "En ole nukkunut
hyvin."
"Sinäkö, Raoul, et ole nukkunut hyvin! Jokin siis painoi mieltäsi?"
kysyi Atos.
"Te varmaankin sanotte, kreivi, että minulla on kovin kiire jättää
teidät, kun olen juuri vasta tullut, mutta..."
"Sinulla on siis ainoastaan kahden päivän loma, Raoul?"
"Ei, ei suinkaan, kreivi, sain kymmenen päivää. Ja leiriin en haluakaan
nyt lähteä."
Atos hymyili.
"Minne siis -- ellei se ole salaisuus, varakreivi?" hän tiedusti. "Sinä
olet nyt melkein jo mies, Raoul, suoritettuasi ensimmäiset asetyösi, ja
niillä olet hankkinut itsellesi oikeuden liikkua vapaasti, minulle
mitään sanomatta."
"En koskaan, kreivi", vastasi Raoul; "niin kauan kuin minulla on onni
pitää teitä suojelijanani, en katso saaneeni oikeutta välttää holhuuta,
joka on minulle niin rakas. Toivoisin vain saavani viettää päivän
Bloisissa. Te katselette minua ja aiotte nauraa minulle?"
"En suinkaan", kielsi Atos tukahuttaen huokauksensa; "en, minä en
naura, varakreivi. Ikävöitset nähdä jälleen kotiseutua, mutta sehän on
aivan luonnollista."
"Sallitte sen siis?" huudahti Raoul ilahtuneena.
"Tietysti, Raoul."
"Ettekö ole ollenkaan tyytymätön siitä itseksenne, kreivi?"
"En millään muotoa. Minkätähden olisin tyytymätön siitä, mikä tuottaa
sinulle iloa?"
"Voi, kuinka hyvä te olette, kreivi!" huudahti nuori mies, ja hän
liikahti syleilläkseen Atosta, mutta kunnioitus pidätti häntä.
Atos avasi hänelle sylinsä.
"Saan siis lähteä heti?"
"Milloin tahdot, Raoul."
Raoul astui kolme askelta ovelle päin.
"Olen ajatellut erästä seikkaa, kreivi", virkkoi hän sitten pysähtyen,
"nimittäin, että minun on kiitettävä hänen korkeudelleen prinssille
tuomastani suosituksesta Chevreusen herttuatarta, joka on ollut niin
suopea minua kohtaan."
"Ja sinä pidät velvollisuutenasi käydä kiittämässä häntä, vai mitä,
Raoul?"
"Siltä minusta tuntuu, kreivi; sen saatte kuitenkin te päättää."
"Poikkea ohimennessäsi Hôtel de Luynesiin, Raoul, kysymään, ottaako
herttuatar vastaan. Kuulen hyvillä mielin, että sinä et unohda
säädyllisyyden vaatimuksia. Mukaasi otat Grimaudin ja Olivainin."
"Molemmatko, kreivi?" kummeksui Raoul.
Toisen nyökätessä hän kumarsi ja lähti.
Atos huokasi nähdessään hänen sulkevan oven ja kuullessaan hänen
huutavan palvelijoita iloisella ja väräjävällä äänellään.
"Hyvinpä joutuin hän sentään jättää minut", hän ajatteli päätänsä
pudistaen; "mutta hän tottelee yleistä lakia. Sellainen on ihmisen
luonto; se katsoo eteenpäin. Hän rakastaa ilmeisesti tuota nuorta
tyttöä, mutta rakastaako hän minua vähemmin sen johdosta, että hänellä
on muuta rakkautta?"
Ja Atos tunnusti itselleen, että hän ei ollut laisinkaan ottanut lukuun
näin äkillistä lähtöä. Mutta Raoul oli niin onnellinen, että Atos sitä
ajatellessaan unohti kaiken muun.
Kello kymmeneksi oli kaikki valmista matkaa varten.
Kun Atos näki Raoulin nousevan ratsaille, tuli lakeija tuomaan madame
de Chevreusen tervehdyksen. Hän oli saanut toimekseen ilmoittaa kreivi
de la Fèrelle, että hän oli kuullut nuoren suojattinsa palanneen
suuresti kunnostautuneena taistelusta ja halusi onnitella häntä.
"Sanokaa herttuattarelle", vastasi Atos, "että herra varakreivi juuri
nyt nousi satulaan, tullakseen Hôtel de Luynesiin."
Annettuaan vielä joitakuita ohjeita Grimaudille viittasi Atos kädellään
Raoulille, että tämän sopi lähteä liikkeelle.
Tarkemmin ajatellessaan arveli Atos sitäpaitsi, ettei kenties ollutkaan
hullumpaa Raoulin poistua tällä haavaa Pariisista.