Loordi Winterin hevonen ja lakeija odottivat portilla. Mietteissään ja
tuon tuostakin kääntyen silmäilemään Louvren hiljaista ja synkkää
julkipuolta lähti Winter nyt asuntoonsa. Silloin näki hän ratsumiehen
ikäänkuin irtautuvan muurista ja alkavan seurata jonkun matkan päässä;
hän muisti huomanneensa melkein samanlaisen varjon, ratsastaessaan ulos
Palais-Royalista.
Loordi Winterin lakeija, joka tuli muutamaa askelta taampana, katseli
myös ratsastajaa levottomasti.
"Tony!" sanoi loordi antaen palvelijalle merkin lähestyä.
"Tässä olen, mylord."
Ja lakeija ratsasti nyt ihan herransa vieressä.
"Oletko pitänyt silmällä tuota miestä, joka seuraa meitä?"
"Kyllä, mylord."
"Kuka hän on?"
"En tiedä, mutta hän on pysytellyt teidän armollisuutenne jäljillä
Palais-Royalista asti; hän pysähtyi Louvren luo ja odotti, kunnes
teidän armollisuutenne tuli ulos, jolloin hän lähti sieltäkin
saattamaan teitä."
-- Joku kardinaalin kätyri, -- virkkoi Winter itsekseen; -- enpä ole
huomaavinanikaan hänen vakoiluansa.
Hän kannusti hevostaan ja tunkeusi niiden katujen sokkeloon, jotka
johtivat hänen hotelliinsa. Se sijaitsi le Maraisin kaupunginosassa;
kun loordi Winter oli kauan asunut Place Royalen varrella, oli hän
luonnollisesti nytkin majoittunut vanhan asuntonsa läheisyyteen.
Tuntematon hoputti hevosensa laukkaan.
Winter laskeusi ratsailta hotellin edustalla ja meni huoneisiinsa,
päättäen pitää valppaasti silmällä vakoojaa. Mutta juuri kun hän laski
sormikkaansa ja hattunsa pöydälle, näki hän vastapäisen seinän
kuvastimesta, että joku seisoi kynnyksellä.
Hän käännähti, ja Mordaunt oli hänen edessään.
Winter kalpeni ja seisoi kuin naulittu; Mordaunt pysyi paikallaan
oviaukossa, kylmäkiskoisena, uhkaavana ja Don Juanin kauhuksi
ilmestynyttä haamupatsasta muistuttavana.
Kotvasen tähystivät miehet toisiaan sanaakaan hiiskumatta.
"Monsieur", aloitti sitten Winter, "minä luulin jo antaneeni teidän
ymmärtää, että kiusaamisenne vaivaa minua; menkää siis, -- muutoin
huudan väkeäni ajamaan teidät tiehenne kuten Lontoossa. Minä en ole
setänne, en tunne teitä."
"Te erehdytte, setä", vastasi Mordaunt raa'asti ja ivallisesti. "Tällä
kertaa ette karkoita minua, niinkuin teitte Lontoossa; ette uskalla. Ja
ennen kuin kiellätte, että olen veljenne poika, ajatelkaa kuitenkin
kahdesti, sillä nyt olen saanut tietää paljon, mistä olin vuosi sitten
tietämätön."
"Mitä teidän tietonne minuun kuuluvat?" sanoi Winter.
"Ne koskevat teitä hyvinkin läheisesti, setä, siitä olen varma, ja pian
olette kyllä tekin samaa mieltä", lisäsi hän, huulillaan hymy, joka sai
puhutellun värähtämään. "Ensi kertaa saapuessani luoksenne Lontoossa
tahdoin kysyä, mihin omaisuuteni oli joutunut; seuraavalla kerralla
tulin tiedustamaan, mikä oli tahrannut nimeni. Nyt teen teille vielä
kamalamman kysymyksen kuin edelliset olivat, tulin sanomaan teille
niinkuin Jumala lausui ensimmäiselle murhaajalle: 'Kain, kussa on Abel,
sinun veljesi?' Mylord, mitä olette tehnyt kälyllenne, joka oli minun
äitini?"
Hänen leimuava katseensa sai Winterin kavahtamaan taaksepäin.
"Äitinne?" hän sanoi.
"Niin, äitini, mylord!" vastasi nuori mies, pontevasti nyökäten.
Winter hillitsi järkkymystänsä lujalla ponnistuksella, muistutteli
mieleensä entisiä päiviä vihansa elvyttämiseksi ja huudahti:
"Ottakaa selko siitä, mihin hän on joutunut, onneton, ja kysykää sitä
hornasta, -- kenties sieltä vastataan teille."
Nuori mies lähestyi nyt, kunnes hän seisoi kasvoista kasvoihin loordi
Winterin edessä, ja laski käsivartensa rinnalle ristiin.
"Olen kysynyt sitä Béthunen pyöveliltä", vastasi Mordaunt kumealla
äänellä ja kasvot tummansinervinä tuskasta ja vimmasta, "ja Béthunen
pyöveli vastasi minulle."
Winter lysähti tuolille kuin salaman iskemä ja yritti turhaan vastata.
"Niin, eikö totta?" jatkoi nuori mies; "se sana selittää kaikki, se
avain aukaisee hornan. Äitini oli saanut periä miehensä ja te
murhasitte äitini. Nimeni takasi minulle isänperinnön, mutta te
riistitte sen minulta. Ottaessanne minulta nimen veitte minulta
omaisuudenkin. Nyt ei minua ihmetytä, että te ette tunnustanut minua
sukulaiseksenne, -- että te kieltäysitte tuntemasta minua. Rosvon ei
ole hauska sanoa uhriansa veljenpojaksi; murhaaja ei halua nimittää
äidin mukaan miestä, jonka on tehnyt orvoksi."
Näillä sanoilla oli aivan toisenlainen vaikutus kuin Mordaunt oli
odottanut. Winter muisti nyt, mikä epäsikiö mylady oli ollut; hän nousi
tyynenä ja vakavana, ankaralla silmäyksellä lannistaen nuoren miehen
hehkuvan katseen.
"Te tahdotte tunkeutua siihen hirveään salaisuuteen?" lausui Winter.
"No, olkoon menneeksi! Tietäkää siis, mitä lajia naista se oli, josta
nyt vaaditte minulta tiliä. Se nainen oli kaiken todennäköisyyden
mukaan surmannut veljeni, ja minut periäkseen hän aikoi murhata
minutkin, -- siitä on minulla todistuksia. Mitä siitä sanotte?"
"Minä sanon, että hän oli äitini!"
"Ranskaan palattuansa hän myrkytti Béthunen augustinilaisluostarissa
nuoren naisen, jota eräs hänen vihollisensa rakasti. Eikö se rikos saa
teitä vakuutetuksi hänen rangaistuksensa oikeudellisuudesta? Siitäkin
teosta on minulla todistukset."
"Hän oli äitini!" huudahti nuori mies yhä voimakkaammin.
"Verenvian raskauttamana, irstaisuuteen vaipuneena, kaikkien vihaamana,
mutta silti yhä uhkaavana kuin verenhimoinen pantteri, hän lopulta
sortui miesten tieltä, jotka hän oli pakottanut äärimmäisiin keinoihin,
vaikka he eivät olleet milloinkaan tuottaneet hänelle vähäisintäkään
vahinkoa. Hänen kohtalonsa ratkaisivat tuomarit, jotka hän oli
nostattanut esiin kamalilla rikoksillaan, -- ja se pyöveli, jonka te
olette tavannut ja joka on väitteenne mukaan kertonut teille kaikki, se
pyöveli on kai myös sanonut teille, että hän vapisi ilosta, saadessaan
tuomitulle kostaa veljensä häväistyksen ja itsemurhan. Ollen
turmeltunut tyttönä, uskoton puolisona, luonnoton käly, murhaajatar ja
myrkynsekoittaja, kaikkien inhoama, jotka hänet tunsivat, niiden
kansallisuuksien kammoama, jotka olivat suoneet hänelle turvapaikan,
kuoli hän taivaan ja maan kiroamana. Kas sellainen se nainen oli!"
Mordauntin luja tahto ei kyennyt pidättämään nyyhkytystä, joka puhkesi
hänen rinnastaan ja säväytti veren hänen sinertäviin kasvoihinsa. Hän
puristi kätensä nyrkkiin, ja hiestyneenä, hiukset harillaan
otsanrajassa kuin Hamletilla, huudahti hän raivosta vapisten:
"Vaietkaa, hän oli äitini! Minä en tunne hänen huikenteluaan,
paheitaan, rikoksiaan. Mutta sen tiedän, että minulla oli äiti, että
viisi miestä, jotka olivat tehneet salaliiton yhtä naista vastaan,
murhasi hänet salassa ja mitä julmimmalla tavalla, kurjien konnien
tavoin. Sen tiedän, että te olitte yksi joukosta, setä, ja että te
muiden tavoin, vieläpä kumppaneitanne äänekkäimmin sanoitte: _Hänen
täytyy kuolla_! Sanon teille senvuoksi, -- ja kuunnelkaa tarkoin
sanojani ja painakaa ne mieleenne unohtumattomiksi: siitä murhasta,
joka on riistänyt minulta kaikki, -- murhasta, joka on tehnyt minusta
nimettömän, tehnyt keppikerjäläisen, tehnyt turmeltuneen, häijyn,
leppymättömän, siitä murhasta toimitan minä ensin tilille teidät ja
sitten rikoskumppaninne, niin pian kuin saan heistä selon."
Silmät vihasta leimuavina, suupielet vaahdossa, nyrkkiään puistaen
astahti Mordaunt lähemmäksi, tehden hirveän ja uhkaavan liikkeen
Winteria kohti.
Tämä kouraisi miekkansa kahvaa ja hymyili kuten mies, joka on
kolmekymmentä vuotta leikkinyt kuoleman kanssa.
"Tahdotteko surmata minut?" hän ivasi. "Silloin tunnustan teidät
veljenpojakseni, sillä silloin olette äitinne aito sikiö."
"En", vastasi Mordaunt pakottaen kasvonsa kaikki piirteet ja ruumiinsa
kaikki lihakset tavalliseen asentoonsa ja väkisinkin tyynnyttäytyen,
"en surmaa teitä ainakaan tällä hetkellä, sillä ilman teitä en voisi
keksiä noita toisia. Mutta saatuani heistä tiedon vapiskaa! Tapoin
Béthunen pyövelin tikariniskulla, tapoin hänet säälittä, armotta, -- ja
hän oli kuitenkin vähimmin rikollinen teistä kaikista."
Näin sanoen poistui nuori mies ja meni alas portaita niin
rauhallisesti, ettei hänen esiintymisensä herättänyt huomiota.
Alimmalle sillakkeelle tultuaan hän astui Tonyn ohi, joka seisoi
kaidepuuhun nojaten ja odotti vain herransa kutsua, rientääkseen hänen
luokseen.
Mutta Winter ei huutanut; musertuneena ja voimattomana seisoi hän vielä
heristäen korviaan. Vasta kuultuaan ratsumiehen karauttavan matkoihinsa
vaipui hän lepotuoliin ja huokasi:
"Armias Jumala, minä kiitän sinua, että hän ei tunne ketään muuta kuin
minut!"