Miten toisinaan onnettomat pitävät sattumaa sallimana

"No niin, madame?" kysyi Winter, kun kuningatar oli lähettänyt pois

palvelijansa.

"Kuten aavistin, siten tosiaan kävi, mylord."

"Hän kieltäytyy?"

"Sitähän jo sanoin ennakolta."

"Kardinaali siis kieltäytyy vastaanottamasta kuningasta, Ranska epää

onnettomalta hallitsijalta vieraanvaraisuuden? Ensi kertaa tapahtuu

sellaista, madame."

"En syyttänyt Ranskaa, mylord, vaan puhuin kardinaalista, joka ei edes

ole ranskalainen."

"Mutta kuningatar -- oletteko tavannut häntä?"

"Turhaa", vastasi madame Henriette murheellisesti pudistaen päätänsä;

"kuningatar ei milloinkaan vastaa myöntävästi, kun kardinaali on

antanut hylkäävän päätöksen. Ettekö siis tiedä, että tuo italialainen

hallitsee kaikessa, sekä ulkoisissa että sisäisissä asioissa? Ja minä

palaan vielä jo sanomaani: minua ei ihmetyttäisi, jos Cromwell olisi

ehättänyt edellemme; Mazarin näytti olevan hämillään, puhellessaan

kanssani, ja kuitenkin oli hän vakaa kieltäytymisessään. Ettekö

sitäpaitsi huomannut Palais-Royalissa vallitsevaa kuhinaa, -- miten

siellä alituiseen liikkui joukko kiirehtiviä ihmisiä edes takaisin?

Lienevätköhän he saaneet joitakin tietoja, mylord?"

"Eivät mitenkään Englannista, madame; olen pitänyt niin suurta

kiirettä, että minun edelleni ei varmastikaan ole voitu päästä. Lähdin

matkalle kolme päivää takaperin, pujahdin kuin ihmeen avulla

puritaanien armeijan keskitse, käytin kyytihevosia Tony-palvelijani

kanssa ja ostin vasta Pariisissa ne hevoset, joilla ratsastamme. Olen

muuten varma siitä, että kuningas ei tahdo panna mitään alttiiksi

odottamatta teidän majesteettinne vastausta."

"Sanokaa hänelle, mylord", kehoitti kuningatar epätoivoisena, "että

minä en voi mitään, että olen kärsinyt yhtä paljon kuin hänkin, vieläpä

enemmän, olletikin kun minun on ollut pakko syödä maanpakolaisen leipää

ja vieraanvaraisuuden saamiseksi turvautua petollisiin ystäviin, jotka

nauravat kyynelilleni, ja että mitä hänen omaan kuninkaalliseen

persoonaansa tulee, täytyy hänen ylväästi uhrautua ja kuninkaana

kuolla. Minä lähden kuolemaan hänen vierellään."

"Madame, madame!" huudahti Winter. "Teidän majesteettinne antaa

miehuutensa lannistua; vielä on meillä kenties jotakin toivoa."

"Ei mitään ystäviä enää, mylord, ei ainoatakaan ystävää koko maailmassa

muuta kuin te! Voi, laupias Jumala!" huudahti madame Henriette

kohottaen silmänsä taivasta kohti, "oletko siis kutsunut takaisin

luoksesi kaikki jalot sydämet, joita oli maan päällä?"

"Toivoakseni ei", vastasi Winter aprikoiden; "puhuin teidän

majesteettinne kanssa neljästä miehestä."

"Mitä tahdotte tehdä neljällä miehellä, mylord?"

"Neljä harrasta miestä, joilla on miehuutta uhrata henkensä, pystyy

paljoon, -- olkaa vakuutettu siitä, madame; ja ne, joista puhun, saivat

siihen aikaan suuria toimeen."

"Missä sitten ovat nuo neljä miestä?"

"Sitä en tiedä, ikävä kyllä. En ole nähnyt heitä lähes kahteenkymmeneen

vuoteen, ja kuitenkin olen ajatellut heitä kaikissa tilaisuuksissa,

milloin olen nähnyt kuninkaan olevan vaarassa."

"Ja ne miehet olivat ystäviänne?"

"Eräällä heistä oli henkeni hallussaan, ja hän lahjoitti minulle sen.

En tiedä, onko hän jäänyt ystäväkseni, mutta minä ainakin olen siitä

hetkestä saakka ollut häneen kiintynyt."

"Ja ne miehet ovat Ranskassa, mylord?"

"Niin, ainakin luulen."

"Sanokaa minulle heidän nimensä; olen kenties jo kuullut heitä

mainittavankin, joten ehkä voisin avustaa teitä etsiskelyssänne."

"Muuan heistä oli chevalier d'Artagnan."

"Voi, mylord, ellen erehdy, chevalier d'Artagnan on muskettisoturien

luutnantti -- olen kuullut hänen nimensä; mutta huomatkaa: minä

pelkään, että se mies on täydellisesti kardinaalin puolella."

"Siinä olisi taas onnettomuus lisää", vastasi Winter, "ja silloin

tuntisin kiusausta uskoa, että me todellakin olemme Jumalan hylkäämiä."

"Mutta toiset", jatkoi kuningatar, joka tarttui tähän viimeiseen

toivoon niinkuin haaksirikkoiset ajalehteviin sirpaleihin, "toiset,

mylord?"

"Toisesta kuulin sattumalta erästä nimeä mainittavan, sillä ennen kuin

nuo neljä aatelismiestä ryhtyivät taisteluun kanssamme, sanoivat he

meille nimensä; hän oli kreivi de la Fère. Mutta mitä muihin kahteen

tulee, niin olen tullut unohtaneeksi heidän todelliset nimensä, kun

totuin puhuttelemaan heitä salanimillään."

"Voi, hyvä Jumala! Olisi kuitenkin peräti tärkeätä tavata heitä

uudestaan", sanoi kuningatar, "koska kerran luulette, että ne arvoisat

aatelismiehet voivat tuottaa hyötyä kuninkaalle."

"Niin kyllä", jatkoi Winter, "jos he ovat pysyneet entisellään.

Kuunnelkaahan, madame, ja ponnistakaa muistianne! Kenties olette

kuullut kerrottavan, että Itävallan Anna muinoin pelastui suurimmasta

vaarasta, missä yksikään kuningatar on koskaan ollut?"

"Kyllä, siihen aikaan kun hänellä oli rakkausjuttu Buckinghamin

herttuan kanssa; muistaakseni koski asia joitakuita timantteja."

"Aivan oikein, madame; nuo miehet ne pelastivat hänet, ja minä hymyilen

säälistä, kun ajattelen, että jos te ette tiedä noiden urhojen nimiä,

on syynä ainoastaan se, että kuningatar on unohtanut heidät, vaikka

hänen olisi pitänyt tehdä heistä valtakuntansa ensimmäisiä herroja."

"No niin, mylord, heistä tulee koettaa saada selko; mutta mihin

kykeneekään neljä miestä eli oikeammin kolme -- sillä sanon vieläkin,

että teidän ei sovi luottaa d'Artagnanin apuun?"

"Se merkitsisi yhden hyvän säilän vähennystä, madame, mutta

ne kolme muuta jäisivät kuitenkin jäljelle, minua lukuunottamatta;

neljä harrasta miestä kuninkaan lähellä, -- suojelemassa häntä

vihollisiltansa, ympäröimässä häntä taistelun tuoksinassa, auttamassa

häntä hyvillä neuvoilla, saattamassa häntä pakoretkellä, -- se ei

kylläkään riittäisi tekemään kuninkaasta voittajaa, mutta pelastamaan

hänet, jos hänet voitetaan, ja auttamaan hänet meren yli. Mazarin

sanokoon mitä hyvänsä, -- jos teidän kuninkaallinen puolisonne vain

tulisi ranskalaiselle maaperälle, tapaisi hän täältä yhtä monta

tyyssijaa ja suojapaikkaa kuin merilintu myrskysäällä."

"Etsikää, mylord, etsikää niitä aatelismiehiä, ja jos löydätte heidät,

jos he suostuvat lähtemään kanssanne Englantiin, annan minä heille sinä

päivänä, jona jälleen nousemme valtaistuimelle, kullekin herttuakunnan

ja lisäksi niin paljon kultaa kuin tarvittaisiin Whitehallin linnan

ostamiseen. Haeskelkaa heitä siis, mylord; tehkää se, minä vannotan

teitä."

"Etsisin kyllä, madame", vastasi Winter, "ja luultavasti löytäisinkin

heidät, mutta minulta puuttuu aikaa. Unohtaako teidän majesteettinne,

että kuningas odottaa vastausta -- ja tuskallisesti?"

"Voi, olemme siis hukassa!" huudahti kuningatar särkyvin sydämin.

Samassa avautui ovi, ja nuori Henriette astui huoneeseen. Sillä

ihmeellisellä voimalla, joka on äitien sankaruutena, tukahutti

kuningatar kyyneleensä sydämen syvyyteen ja viittasi Winteria

vaihtamaan puheenainetta.

Mutta hänen nopeasti häivytetty liikutuksensa ei silti välttynyt nuoren

prinsessan katseilta; tämä pysähtyi kynnykselle, huokasi ja sanoi

kuningattareen kääntyen:

"Minkätähden te alituiseen salailette minulta kyyneleitänne, äitini?"

Kuningatar hymyili sen sijaan että olisi vastannut hänelle.

"Kuulkaahan vain, Winter", hän virkkoi, "olen voittanut ainakin yhden

edun siitä, että olen ainoastaan puolittain kuningatar; lapseni

puhuttelevat minua nykyään madamen sijasta äidiksi."

Sitten hän jatkoi tyttäreensä kääntyen:

"Mitä tahdot, Henriette?"

"Äitini", vastasi nuori prinsessa, "muuan ritari saapui juuri Louvreen

ja pyytää nyt saada osoittaa teidän majesteetillenne kunnioitustansa.

Hän tulee armeijasta ja sanoo saaneensa kirjeen toimitettavaksi teille,

-- se on marski de Grammontilta, luullakseni."

"Ah", sanoi kuningatar Winterille, "se Grammont on uskollisia

ystäviäni, -- mutta ettekö nyt näe, mylord, kuinka niukka meillä on

palveluskunta, kun tyttäreni täytyy tuoda kävijöitä luokseni?"

"Säälikää minua, madame", sanoi Winter, "se on tuskallista."

"Kuka se ritari on, Henriette?" kysyi kuningatar.

"Näin hänet ikkunasta, madame; hän on nuori mies, näköjään tuskin

kuuttatoista täyttänyt, ja nimeltään varakreivi de Bragelonne."

Kuningatar taivutti hymyillen päätänsä, nuori prinsessa avasi jälleen

oven, ja Raoul näyttäysi kynnyksellä.

Hän astui muutaman askeleen kuningatarta kohti ja vaipui toisen

polvensa varaan.

"Madame", hän ilmoitti, "minä tuon teidän majesteetillenne kirjeen

ystävältäni, kreivi de Guicheltä, joka sanoo saaneensa kunnian olla

palveluksessanne; tämä kirje sisältää tärkeän sanoman ja ilmaisee hänen

syvää kunnioitustansa teitä kohtaan."

Kreivi de Guichen nimeä mainittaessa levisi nuoren prinsessan poskille

punehdus; kuningatar loi häneen vakavan silmäyksen.

"Sanoithan, Henriette, että kirje oli marski de Grammontilta?"

muistutti kuningatar.

"Sitä luulinkin, madame", sopersi nuori tyttö.

"Se on minun vikani, madame", tokaisi Raoul. "Ilmoittausin tosiaankin

marski de Grammontin sanansaattajana, mutta oikeaan käsivarteen

haavoittuneena ei hän voinut itse kirjoittaa; senvuoksi toimi kreivi de

Guiche hänen käsikirjurinansa."

"On siis taisteltu?" kysyi kuningatar antaen Raoulille merkin nousta.

"Niin, madame", vastasi nuori mies, ojentaessaan kirjeen loordi

Winterille, joka lähestyi ottamaan sitä ja sitten ojensi sen

kuningattarelle.

Tieto tapahtuneesta taistelusta avasi nuoren prinsessan suun

kysymykseen, joka epäilemättä jännitti hänen mieltänsä; mutta hän sulki

sen jälleen hiiskumatta sanaakaan, ruusujen vähitellen kadotessa hänen

poskiltaan.

Kuningatar näki kaikki nämä eleet, jotka hänen äidillinen sydämensä

varmaankin osasi tulkita, sillä hän sanoi kääntyen taas Raouliin:

"Ja mitään onnettomuutta ei ole tapahtunut nuorelle kreivi de

Guichelle? Sillä hän ei ainoastaan ole uskollisia palvelijoitamme,

kuten hän on sanonut teille, monsieur, vaan myöskin ystäviämme."

"Ei, madame", vastasi Raoul; "hän päinvastoin sai siitä päivästä

loistavaa kunniaa, ja hänelle tapahtui sellainen huomionosoitus, että

hänen korkeutensa prinssi syleili häntä itse taistelukentällä."

Nuori prinsessa löi kätensä yhteen, mutta häntä hävetti heti, että oli

viehättynyt sellaiseen riemastuksen ilmaukseen; hän kääntyi puolittain

ja kumartui ruusumaljakon yli ikäänkuin hengittämään kukkien tuoksua.

"Katsotaanpa siis, mitä kreivi kirjoittaa", virkkoi kuningatar.

"Minulla on ollut kunnia sanoa teidän majesteetillenne, että hän

kirjoitti isänsä nimessä."

"Aivan, monsieur."

Kuningatar mursi sinetin ja luki:

Madame ja korkea kuningatar!

Kun minulla oikeaan käsivarteen saamani haavan johdosta ei voi

itselläni olla kunnia kirjoittaa teille, teen sen poikani,

kreivi de Guichen välityksellä, jonka tiedätte yhtä hartaaksi

palvelijaksenne kuin minäkin olen, ilmoittaakseni teille, että

me olemme voittaneet taistelussa Lensin luona ja että tämä

voitto ei voi olla antamatta kardinaali Mazarinille ja

kuningattarelle suurta vaikutusvaltaa Euroopan yleiseen asemaan.

Käyttäköön siis teidän majesteettinne, jos suvaitsette noudattaa

neuvoani, tätä hetkeä yrittääksenne saada kuninkaallisen

hallituksen toimimaan korkean puolisonne hyväksi. Varakreivi de

Bragelonne, jolla on kunnia tuoda teille tämä kirje, on poikani

ystävä ja pelasti kaiken todennäköisyyden mukaan äskettäin hänen

henkensäkin; hän on aatelismies, johon teidän majesteettinne voi

täydellisesti luottaa siltä varalta, että tahdotte lähettää

minulle jonkun suullisen tai kirjallisen käskyn.

Minulla on armo pysyä kunnioittaen j.n.e.

marski de Gramont.

Silloin kun mainittiin palveluksesta, jonka Raoul oli tehnyt kreiville,

ei sanansaattaja voinut pidättyä kääntämästä päätänsä nuoreen

prinsessaan päin, ja hän luki tämän silmistä ääretöntä kiitollisuutta

kohtaansa. Ei ollut enää epäilystäkään: kuningas Kaarlo I:n tytär

rakasti hänen ystäväänsä.

"Taistelu Lensin luona on siis ollut voitto!" huudahti kuningatar.

"Täällä ollaan onnellisia, voitetaan taisteluita. Niin, marski de

Grammont on oikeassa; se muuttaa aseman täällä, mutta minä pelkään

suuresti, että se ei vaikuta mitään meidän hyväksemme, vaan kenties

vahingoittaakin meitä. Tämä tieto on aivan veres monsieur", jatkoi

kuningatar; "minä kiitän teitä siitä, että olette kiirehtinyt tuomaan

sen minulle, -- ilman teitä ja tätä kirjettä olisin vasta huomenna tai

kenties ylihuomenna, Pariisin asukkaista viimeisenä, kuullut sen."

"Madame", vastasi Raoul. "Louvre on järjestyksessä toinen paikka, mihin

tämä tieto on saapunut; vielä ei kellään ole siitä vihiä, ja minä

vannoin kreivi de Guichelle jättäväni tämän kirjeen teidän

majesteettinne käsiin ennen kuin edes syleilisin holhoojaani."

"Holhoojaanne -- onko hän Bragelonne kuten tekin?" kysyi loordi Winter.

"Tunsin entiseen aikaan erään Bragelonnen; elääkö hän vielä?"

"Ei, monsieur, hän on kuollut, ja häneltä holhoojani, joka luullakseni

on jokseenkin likeinen sukulainen, onkin perinyt kartanon, jonka nimeä

kannan."

"Ja holhoojanne, monsieur", kysyi kuningatar, jonka harrastusta kaunis

nuorukainen ei voinut olla melkoisesti herättämättä, "mikä hän on

nimeltään?"

"Kreivi de la Fère, madame", vastasi nuorukainen kumartaen.

Winter hätkähti hämmästyen, kuningatar katsoi häneen säihkyvin silmin.

Winter ei ollut uskoa korviaan.

"Kreivi de la Fère!" hän huudahti; "ettekö maininnut juuri sitä nimeä

minulle?"

"Kreivi de la Fère!" huudahti hänkin vuorostaan. "Olkaa hyvä ja sanokaa

minulle, monsieur, eikö kreivi de la Fère ole urhoollinen ja ylväs

aatelismies, joka palveli Ludvig kolmannentoista muskettiväessä ja

saattaa nyt olla seitsemän- tai kahdeksanneljättä vuoden ikäinen?"

"Kyllä, monsieur, tuo kyllä soveltuu häneen."

"Ja hän palveli salanimellä?"

"Niin, Atoksena hänet tunnettiin. Kuulin ihan äskettäin erään hänen

ystävänsä, herra d'Artagnanin, puhuttelevan häntä sillä nimellä."

"Hän on sama, madame, selvästi sama. Taivas olkoon kiitetty! Ja hän on

Pariisissa?" jatkoi loordi Raouliin kääntyen, mutta lisäsi samassa

kuningattarelle: "Toivokaa vielä, toivokaa, madame! Sallima suosii

meitä, koska olen näin ihmeellisellä tavalla saanut jälleen selon siitä

urheasta ylimyksestä. Missä hän asuu, monsieur? Olkaa hyvä ja sanokaa

minulle se."

"Kreivi de la Fère asuu Guénégaud-kadun varrella Kaarlo Suuren

hotellissa."

"Kiitos ilmoituksestanne, monsieur! Huomauttakaa arvoisalle

ystävällenne, jotta hän pysyy kotona; lähden hetimiten syleilemään

häntä."

"Monsieur, täytän toivomuksenne mitä mieluisimmin, jos hänen

majesteettinsa sallii minun poistua."

"Menkää, varakreivi de Bragelonne", vastasi kuningatar, "menkää ja

olkaa varma suosiollisuudestamme."

Raoul kumarsi kunnioittavasti molemmille valtiattarille, tervehti

Winteria ja poistui huoneesta.

Winter ja kuningatar pitkittivät keskustelua tuokion matalalla äänellä,

jotta nuori prinsessa ei kuulisi heitä; mutta tämä varovaisuus oli

tarpeeton, sillä hän oli kokonaan omien ajatustensa vallassa.

Kun Winter sitten teki lähtöä, sanoi kuningatar:

"Kuulkaa, mylord, -- olen säilyttänyt tämän timanttiristin, jonka sain

äidiltäni, ja Pyhän Mikaelin ritarikunnan rintatähden, jonka sain

puolisoltani; ne ovat arvoltaan noin viisikymmentätuhatta livreä. Olin

vannonut ennen kuolevani nälkään kuin menettäväni nämä kalliit muistot;

mutta nyt, kun näistä kahdesta korusta voi olla hyötyä hänelle tai

hänen puolustajilleen, täytyy kaikki uhrata tämän toivon tähden.

Ottakaa ne, ja jos yritykseenne tarvitaan rahoja, niin myykää ne

empimättä, mylord. Mutta jos keksitte keinon niiden säilyttämiseksi,

niin muistakaa, että minä katson teidän tehneen minulle suurimman

palveluksen, mitä aatelismies voi tehdä kuningattarelleen, ja että minä

ja lapseni siunaamme sitä, joka onnellisempina päivinä palauttaa

minulle tämän rintatähden ja ristin."

"Madame", vastasi Winter, "teidän majesteettianne palvelee herrasmies.

Kiirehdin tallettamaan turvalliseen paikkaan nämä kaksi kalleutta,

joita en ottaisi vastaan, jos minulla olisi vielä mitään jäljellä

entisestä varallisuudestani; mutta tilukseni on valtio tuominnut

takavarikkoon, käteiset ovat käytetyt, ja minunkin on ollut pakko myydä

kaikki, mitä minulla oli. Tunnin kuluttua lähden kreivi de la Fèren

luo, ja huomenna teidän majesteettinne saa ratkaisevan vastauksen."

Kuningatar ojensi loordi Winterille kätensä, jota tämä kunnioittavasti

suuteli, ja sanoi tyttäreensä kääntyen:

"Mylord, teillähän oli tehtävänä tuoda tälle lapselle jotakin hänen

isänsä puolesta?"

Winter seisoi ihmeissään; hän ei tiennyt, mitä kuningatar tarkoitti.

Nuori Henriette lähestyi hymyillen ja punastellen ja ojensi otsansa

aatelismiehelle.

"Sanokaa isälleni", virkkoi nuori prinsessa, "että olkoon hän

kuninkaana tai pakolaisena, voittajana tai voitettuna, rikkaana tai

köyhänä, minä olen kuitenkin hänen kuuliainen ja rakastava tyttärensä."

"Siitä olen varma, madame", vastasi Winter, huulillaan koskettaen

Henrietten otsaa.

Sitten hän poistui ja meni saattamattomana avarien, autioitten ja

pimeitten huoneiden läpi, pyyhkien kyyneleitä, joita hän ei

viisikymmenvuotisenkaan hovielämän terästämänä kyennyt pidättämään,

nähdessään tämän ylvään kuningasperheen suuria onnettomuuksia.

Myladyn poika: Historiallinen romaani · 第 90 / 201 题