"No niin, madame?" kysyi Winter, kun kuningatar oli lähettänyt pois
palvelijansa.
"Kuten aavistin, siten tosiaan kävi, mylord."
"Hän kieltäytyy?"
"Sitähän jo sanoin ennakolta."
"Kardinaali siis kieltäytyy vastaanottamasta kuningasta, Ranska epää
onnettomalta hallitsijalta vieraanvaraisuuden? Ensi kertaa tapahtuu
sellaista, madame."
"En syyttänyt Ranskaa, mylord, vaan puhuin kardinaalista, joka ei edes
ole ranskalainen."
"Mutta kuningatar -- oletteko tavannut häntä?"
"Turhaa", vastasi madame Henriette murheellisesti pudistaen päätänsä;
"kuningatar ei milloinkaan vastaa myöntävästi, kun kardinaali on
antanut hylkäävän päätöksen. Ettekö siis tiedä, että tuo italialainen
hallitsee kaikessa, sekä ulkoisissa että sisäisissä asioissa? Ja minä
palaan vielä jo sanomaani: minua ei ihmetyttäisi, jos Cromwell olisi
ehättänyt edellemme; Mazarin näytti olevan hämillään, puhellessaan
kanssani, ja kuitenkin oli hän vakaa kieltäytymisessään. Ettekö
sitäpaitsi huomannut Palais-Royalissa vallitsevaa kuhinaa, -- miten
siellä alituiseen liikkui joukko kiirehtiviä ihmisiä edes takaisin?
Lienevätköhän he saaneet joitakin tietoja, mylord?"
"Eivät mitenkään Englannista, madame; olen pitänyt niin suurta
kiirettä, että minun edelleni ei varmastikaan ole voitu päästä. Lähdin
matkalle kolme päivää takaperin, pujahdin kuin ihmeen avulla
puritaanien armeijan keskitse, käytin kyytihevosia Tony-palvelijani
kanssa ja ostin vasta Pariisissa ne hevoset, joilla ratsastamme. Olen
muuten varma siitä, että kuningas ei tahdo panna mitään alttiiksi
odottamatta teidän majesteettinne vastausta."
"Sanokaa hänelle, mylord", kehoitti kuningatar epätoivoisena, "että
minä en voi mitään, että olen kärsinyt yhtä paljon kuin hänkin, vieläpä
enemmän, olletikin kun minun on ollut pakko syödä maanpakolaisen leipää
ja vieraanvaraisuuden saamiseksi turvautua petollisiin ystäviin, jotka
nauravat kyynelilleni, ja että mitä hänen omaan kuninkaalliseen
persoonaansa tulee, täytyy hänen ylväästi uhrautua ja kuninkaana
kuolla. Minä lähden kuolemaan hänen vierellään."
"Madame, madame!" huudahti Winter. "Teidän majesteettinne antaa
miehuutensa lannistua; vielä on meillä kenties jotakin toivoa."
"Ei mitään ystäviä enää, mylord, ei ainoatakaan ystävää koko maailmassa
muuta kuin te! Voi, laupias Jumala!" huudahti madame Henriette
kohottaen silmänsä taivasta kohti, "oletko siis kutsunut takaisin
luoksesi kaikki jalot sydämet, joita oli maan päällä?"
"Toivoakseni ei", vastasi Winter aprikoiden; "puhuin teidän
majesteettinne kanssa neljästä miehestä."
"Mitä tahdotte tehdä neljällä miehellä, mylord?"
"Neljä harrasta miestä, joilla on miehuutta uhrata henkensä, pystyy
paljoon, -- olkaa vakuutettu siitä, madame; ja ne, joista puhun, saivat
siihen aikaan suuria toimeen."
"Missä sitten ovat nuo neljä miestä?"
"Sitä en tiedä, ikävä kyllä. En ole nähnyt heitä lähes kahteenkymmeneen
vuoteen, ja kuitenkin olen ajatellut heitä kaikissa tilaisuuksissa,
milloin olen nähnyt kuninkaan olevan vaarassa."
"Ja ne miehet olivat ystäviänne?"
"Eräällä heistä oli henkeni hallussaan, ja hän lahjoitti minulle sen.
En tiedä, onko hän jäänyt ystäväkseni, mutta minä ainakin olen siitä
hetkestä saakka ollut häneen kiintynyt."
"Ja ne miehet ovat Ranskassa, mylord?"
"Niin, ainakin luulen."
"Sanokaa minulle heidän nimensä; olen kenties jo kuullut heitä
mainittavankin, joten ehkä voisin avustaa teitä etsiskelyssänne."
"Muuan heistä oli chevalier d'Artagnan."
"Voi, mylord, ellen erehdy, chevalier d'Artagnan on muskettisoturien
luutnantti -- olen kuullut hänen nimensä; mutta huomatkaa: minä
pelkään, että se mies on täydellisesti kardinaalin puolella."
"Siinä olisi taas onnettomuus lisää", vastasi Winter, "ja silloin
tuntisin kiusausta uskoa, että me todellakin olemme Jumalan hylkäämiä."
"Mutta toiset", jatkoi kuningatar, joka tarttui tähän viimeiseen
toivoon niinkuin haaksirikkoiset ajalehteviin sirpaleihin, "toiset,
mylord?"
"Toisesta kuulin sattumalta erästä nimeä mainittavan, sillä ennen kuin
nuo neljä aatelismiestä ryhtyivät taisteluun kanssamme, sanoivat he
meille nimensä; hän oli kreivi de la Fère. Mutta mitä muihin kahteen
tulee, niin olen tullut unohtaneeksi heidän todelliset nimensä, kun
totuin puhuttelemaan heitä salanimillään."
"Voi, hyvä Jumala! Olisi kuitenkin peräti tärkeätä tavata heitä
uudestaan", sanoi kuningatar, "koska kerran luulette, että ne arvoisat
aatelismiehet voivat tuottaa hyötyä kuninkaalle."
"Niin kyllä", jatkoi Winter, "jos he ovat pysyneet entisellään.
Kuunnelkaahan, madame, ja ponnistakaa muistianne! Kenties olette
kuullut kerrottavan, että Itävallan Anna muinoin pelastui suurimmasta
vaarasta, missä yksikään kuningatar on koskaan ollut?"
"Kyllä, siihen aikaan kun hänellä oli rakkausjuttu Buckinghamin
herttuan kanssa; muistaakseni koski asia joitakuita timantteja."
"Aivan oikein, madame; nuo miehet ne pelastivat hänet, ja minä hymyilen
säälistä, kun ajattelen, että jos te ette tiedä noiden urhojen nimiä,
on syynä ainoastaan se, että kuningatar on unohtanut heidät, vaikka
hänen olisi pitänyt tehdä heistä valtakuntansa ensimmäisiä herroja."
"No niin, mylord, heistä tulee koettaa saada selko; mutta mihin
kykeneekään neljä miestä eli oikeammin kolme -- sillä sanon vieläkin,
että teidän ei sovi luottaa d'Artagnanin apuun?"
"Se merkitsisi yhden hyvän säilän vähennystä, madame, mutta
ne kolme muuta jäisivät kuitenkin jäljelle, minua lukuunottamatta;
neljä harrasta miestä kuninkaan lähellä, -- suojelemassa häntä
vihollisiltansa, ympäröimässä häntä taistelun tuoksinassa, auttamassa
häntä hyvillä neuvoilla, saattamassa häntä pakoretkellä, -- se ei
kylläkään riittäisi tekemään kuninkaasta voittajaa, mutta pelastamaan
hänet, jos hänet voitetaan, ja auttamaan hänet meren yli. Mazarin
sanokoon mitä hyvänsä, -- jos teidän kuninkaallinen puolisonne vain
tulisi ranskalaiselle maaperälle, tapaisi hän täältä yhtä monta
tyyssijaa ja suojapaikkaa kuin merilintu myrskysäällä."
"Etsikää, mylord, etsikää niitä aatelismiehiä, ja jos löydätte heidät,
jos he suostuvat lähtemään kanssanne Englantiin, annan minä heille sinä
päivänä, jona jälleen nousemme valtaistuimelle, kullekin herttuakunnan
ja lisäksi niin paljon kultaa kuin tarvittaisiin Whitehallin linnan
ostamiseen. Haeskelkaa heitä siis, mylord; tehkää se, minä vannotan
teitä."
"Etsisin kyllä, madame", vastasi Winter, "ja luultavasti löytäisinkin
heidät, mutta minulta puuttuu aikaa. Unohtaako teidän majesteettinne,
että kuningas odottaa vastausta -- ja tuskallisesti?"
"Voi, olemme siis hukassa!" huudahti kuningatar särkyvin sydämin.
Samassa avautui ovi, ja nuori Henriette astui huoneeseen. Sillä
ihmeellisellä voimalla, joka on äitien sankaruutena, tukahutti
kuningatar kyyneleensä sydämen syvyyteen ja viittasi Winteria
vaihtamaan puheenainetta.
Mutta hänen nopeasti häivytetty liikutuksensa ei silti välttynyt nuoren
prinsessan katseilta; tämä pysähtyi kynnykselle, huokasi ja sanoi
kuningattareen kääntyen:
"Minkätähden te alituiseen salailette minulta kyyneleitänne, äitini?"
Kuningatar hymyili sen sijaan että olisi vastannut hänelle.
"Kuulkaahan vain, Winter", hän virkkoi, "olen voittanut ainakin yhden
edun siitä, että olen ainoastaan puolittain kuningatar; lapseni
puhuttelevat minua nykyään madamen sijasta äidiksi."
Sitten hän jatkoi tyttäreensä kääntyen:
"Mitä tahdot, Henriette?"
"Äitini", vastasi nuori prinsessa, "muuan ritari saapui juuri Louvreen
ja pyytää nyt saada osoittaa teidän majesteetillenne kunnioitustansa.
Hän tulee armeijasta ja sanoo saaneensa kirjeen toimitettavaksi teille,
-- se on marski de Grammontilta, luullakseni."
"Ah", sanoi kuningatar Winterille, "se Grammont on uskollisia
ystäviäni, -- mutta ettekö nyt näe, mylord, kuinka niukka meillä on
palveluskunta, kun tyttäreni täytyy tuoda kävijöitä luokseni?"
"Säälikää minua, madame", sanoi Winter, "se on tuskallista."
"Kuka se ritari on, Henriette?" kysyi kuningatar.
"Näin hänet ikkunasta, madame; hän on nuori mies, näköjään tuskin
kuuttatoista täyttänyt, ja nimeltään varakreivi de Bragelonne."
Kuningatar taivutti hymyillen päätänsä, nuori prinsessa avasi jälleen
oven, ja Raoul näyttäysi kynnyksellä.
Hän astui muutaman askeleen kuningatarta kohti ja vaipui toisen
polvensa varaan.
"Madame", hän ilmoitti, "minä tuon teidän majesteetillenne kirjeen
ystävältäni, kreivi de Guicheltä, joka sanoo saaneensa kunnian olla
palveluksessanne; tämä kirje sisältää tärkeän sanoman ja ilmaisee hänen
syvää kunnioitustansa teitä kohtaan."
Kreivi de Guichen nimeä mainittaessa levisi nuoren prinsessan poskille
punehdus; kuningatar loi häneen vakavan silmäyksen.
"Sanoithan, Henriette, että kirje oli marski de Grammontilta?"
muistutti kuningatar.
"Sitä luulinkin, madame", sopersi nuori tyttö.
"Se on minun vikani, madame", tokaisi Raoul. "Ilmoittausin tosiaankin
marski de Grammontin sanansaattajana, mutta oikeaan käsivarteen
haavoittuneena ei hän voinut itse kirjoittaa; senvuoksi toimi kreivi de
Guiche hänen käsikirjurinansa."
"On siis taisteltu?" kysyi kuningatar antaen Raoulille merkin nousta.
"Niin, madame", vastasi nuori mies, ojentaessaan kirjeen loordi
Winterille, joka lähestyi ottamaan sitä ja sitten ojensi sen
kuningattarelle.
Tieto tapahtuneesta taistelusta avasi nuoren prinsessan suun
kysymykseen, joka epäilemättä jännitti hänen mieltänsä; mutta hän sulki
sen jälleen hiiskumatta sanaakaan, ruusujen vähitellen kadotessa hänen
poskiltaan.
Kuningatar näki kaikki nämä eleet, jotka hänen äidillinen sydämensä
varmaankin osasi tulkita, sillä hän sanoi kääntyen taas Raouliin:
"Ja mitään onnettomuutta ei ole tapahtunut nuorelle kreivi de
Guichelle? Sillä hän ei ainoastaan ole uskollisia palvelijoitamme,
kuten hän on sanonut teille, monsieur, vaan myöskin ystäviämme."
"Ei, madame", vastasi Raoul; "hän päinvastoin sai siitä päivästä
loistavaa kunniaa, ja hänelle tapahtui sellainen huomionosoitus, että
hänen korkeutensa prinssi syleili häntä itse taistelukentällä."
Nuori prinsessa löi kätensä yhteen, mutta häntä hävetti heti, että oli
viehättynyt sellaiseen riemastuksen ilmaukseen; hän kääntyi puolittain
ja kumartui ruusumaljakon yli ikäänkuin hengittämään kukkien tuoksua.
"Katsotaanpa siis, mitä kreivi kirjoittaa", virkkoi kuningatar.
"Minulla on ollut kunnia sanoa teidän majesteetillenne, että hän
kirjoitti isänsä nimessä."
"Aivan, monsieur."
Kuningatar mursi sinetin ja luki:
Madame ja korkea kuningatar!
Kun minulla oikeaan käsivarteen saamani haavan johdosta ei voi
itselläni olla kunnia kirjoittaa teille, teen sen poikani,
kreivi de Guichen välityksellä, jonka tiedätte yhtä hartaaksi
palvelijaksenne kuin minäkin olen, ilmoittaakseni teille, että
me olemme voittaneet taistelussa Lensin luona ja että tämä
voitto ei voi olla antamatta kardinaali Mazarinille ja
kuningattarelle suurta vaikutusvaltaa Euroopan yleiseen asemaan.
Käyttäköön siis teidän majesteettinne, jos suvaitsette noudattaa
neuvoani, tätä hetkeä yrittääksenne saada kuninkaallisen
hallituksen toimimaan korkean puolisonne hyväksi. Varakreivi de
Bragelonne, jolla on kunnia tuoda teille tämä kirje, on poikani
ystävä ja pelasti kaiken todennäköisyyden mukaan äskettäin hänen
henkensäkin; hän on aatelismies, johon teidän majesteettinne voi
täydellisesti luottaa siltä varalta, että tahdotte lähettää
minulle jonkun suullisen tai kirjallisen käskyn.
Minulla on armo pysyä kunnioittaen j.n.e.
marski de Gramont.
Silloin kun mainittiin palveluksesta, jonka Raoul oli tehnyt kreiville,
ei sanansaattaja voinut pidättyä kääntämästä päätänsä nuoreen
prinsessaan päin, ja hän luki tämän silmistä ääretöntä kiitollisuutta
kohtaansa. Ei ollut enää epäilystäkään: kuningas Kaarlo I:n tytär
rakasti hänen ystäväänsä.
"Taistelu Lensin luona on siis ollut voitto!" huudahti kuningatar.
"Täällä ollaan onnellisia, voitetaan taisteluita. Niin, marski de
Grammont on oikeassa; se muuttaa aseman täällä, mutta minä pelkään
suuresti, että se ei vaikuta mitään meidän hyväksemme, vaan kenties
vahingoittaakin meitä. Tämä tieto on aivan veres monsieur", jatkoi
kuningatar; "minä kiitän teitä siitä, että olette kiirehtinyt tuomaan
sen minulle, -- ilman teitä ja tätä kirjettä olisin vasta huomenna tai
kenties ylihuomenna, Pariisin asukkaista viimeisenä, kuullut sen."
"Madame", vastasi Raoul. "Louvre on järjestyksessä toinen paikka, mihin
tämä tieto on saapunut; vielä ei kellään ole siitä vihiä, ja minä
vannoin kreivi de Guichelle jättäväni tämän kirjeen teidän
majesteettinne käsiin ennen kuin edes syleilisin holhoojaani."
"Holhoojaanne -- onko hän Bragelonne kuten tekin?" kysyi loordi Winter.
"Tunsin entiseen aikaan erään Bragelonnen; elääkö hän vielä?"
"Ei, monsieur, hän on kuollut, ja häneltä holhoojani, joka luullakseni
on jokseenkin likeinen sukulainen, onkin perinyt kartanon, jonka nimeä
kannan."
"Ja holhoojanne, monsieur", kysyi kuningatar, jonka harrastusta kaunis
nuorukainen ei voinut olla melkoisesti herättämättä, "mikä hän on
nimeltään?"
"Kreivi de la Fère, madame", vastasi nuorukainen kumartaen.
Winter hätkähti hämmästyen, kuningatar katsoi häneen säihkyvin silmin.
Winter ei ollut uskoa korviaan.
"Kreivi de la Fère!" hän huudahti; "ettekö maininnut juuri sitä nimeä
minulle?"
"Kreivi de la Fère!" huudahti hänkin vuorostaan. "Olkaa hyvä ja sanokaa
minulle, monsieur, eikö kreivi de la Fère ole urhoollinen ja ylväs
aatelismies, joka palveli Ludvig kolmannentoista muskettiväessä ja
saattaa nyt olla seitsemän- tai kahdeksanneljättä vuoden ikäinen?"
"Kyllä, monsieur, tuo kyllä soveltuu häneen."
"Ja hän palveli salanimellä?"
"Niin, Atoksena hänet tunnettiin. Kuulin ihan äskettäin erään hänen
ystävänsä, herra d'Artagnanin, puhuttelevan häntä sillä nimellä."
"Hän on sama, madame, selvästi sama. Taivas olkoon kiitetty! Ja hän on
Pariisissa?" jatkoi loordi Raouliin kääntyen, mutta lisäsi samassa
kuningattarelle: "Toivokaa vielä, toivokaa, madame! Sallima suosii
meitä, koska olen näin ihmeellisellä tavalla saanut jälleen selon siitä
urheasta ylimyksestä. Missä hän asuu, monsieur? Olkaa hyvä ja sanokaa
minulle se."
"Kreivi de la Fère asuu Guénégaud-kadun varrella Kaarlo Suuren
hotellissa."
"Kiitos ilmoituksestanne, monsieur! Huomauttakaa arvoisalle
ystävällenne, jotta hän pysyy kotona; lähden hetimiten syleilemään
häntä."
"Monsieur, täytän toivomuksenne mitä mieluisimmin, jos hänen
majesteettinsa sallii minun poistua."
"Menkää, varakreivi de Bragelonne", vastasi kuningatar, "menkää ja
olkaa varma suosiollisuudestamme."
Raoul kumarsi kunnioittavasti molemmille valtiattarille, tervehti
Winteria ja poistui huoneesta.
Winter ja kuningatar pitkittivät keskustelua tuokion matalalla äänellä,
jotta nuori prinsessa ei kuulisi heitä; mutta tämä varovaisuus oli
tarpeeton, sillä hän oli kokonaan omien ajatustensa vallassa.
Kun Winter sitten teki lähtöä, sanoi kuningatar:
"Kuulkaa, mylord, -- olen säilyttänyt tämän timanttiristin, jonka sain
äidiltäni, ja Pyhän Mikaelin ritarikunnan rintatähden, jonka sain
puolisoltani; ne ovat arvoltaan noin viisikymmentätuhatta livreä. Olin
vannonut ennen kuolevani nälkään kuin menettäväni nämä kalliit muistot;
mutta nyt, kun näistä kahdesta korusta voi olla hyötyä hänelle tai
hänen puolustajilleen, täytyy kaikki uhrata tämän toivon tähden.
Ottakaa ne, ja jos yritykseenne tarvitaan rahoja, niin myykää ne
empimättä, mylord. Mutta jos keksitte keinon niiden säilyttämiseksi,
niin muistakaa, että minä katson teidän tehneen minulle suurimman
palveluksen, mitä aatelismies voi tehdä kuningattarelleen, ja että minä
ja lapseni siunaamme sitä, joka onnellisempina päivinä palauttaa
minulle tämän rintatähden ja ristin."
"Madame", vastasi Winter, "teidän majesteettianne palvelee herrasmies.
Kiirehdin tallettamaan turvalliseen paikkaan nämä kaksi kalleutta,
joita en ottaisi vastaan, jos minulla olisi vielä mitään jäljellä
entisestä varallisuudestani; mutta tilukseni on valtio tuominnut
takavarikkoon, käteiset ovat käytetyt, ja minunkin on ollut pakko myydä
kaikki, mitä minulla oli. Tunnin kuluttua lähden kreivi de la Fèren
luo, ja huomenna teidän majesteettinne saa ratkaisevan vastauksen."
Kuningatar ojensi loordi Winterille kätensä, jota tämä kunnioittavasti
suuteli, ja sanoi tyttäreensä kääntyen:
"Mylord, teillähän oli tehtävänä tuoda tälle lapselle jotakin hänen
isänsä puolesta?"
Winter seisoi ihmeissään; hän ei tiennyt, mitä kuningatar tarkoitti.
Nuori Henriette lähestyi hymyillen ja punastellen ja ojensi otsansa
aatelismiehelle.
"Sanokaa isälleni", virkkoi nuori prinsessa, "että olkoon hän
kuninkaana tai pakolaisena, voittajana tai voitettuna, rikkaana tai
köyhänä, minä olen kuitenkin hänen kuuliainen ja rakastava tyttärensä."
"Siitä olen varma, madame", vastasi Winter, huulillaan koskettaen
Henrietten otsaa.
Sitten hän poistui ja meni saattamattomana avarien, autioitten ja
pimeitten huoneiden läpi, pyyhkien kyyneleitä, joita hän ei
viisikymmenvuotisenkaan hovielämän terästämänä kyennyt pidättämään,
nähdessään tämän ylvään kuningasperheen suuria onnettomuuksia.