Kardinaali nousi seisaalle ja riensi vastaanottamaan Englannin
kuningatarta. Hän tuli tätä vastaan puolivälissä lehteriä, joka oli
lähinnä työhuonetta.
Hän osoitti sitä suurempaa kunnioitusta tätä saattueetonta ja
loistotonta kuningatarta kohtaan, kun tiesi todella olleensa
moitittavan itara ja sydämetön maanpakolaisen kohtelussa.
Mutta rukoilevat voivat antaa kasvoilleen kaikkinaisia ilmeitä: Henrik
IV:n tytär hymyili lähestyessään miestä, jota hän vihasi ja halveksi.
-- Kas, -- tuumi Mazarin itsekseen, -- onpa hän omaksunut herttaisen
sävyn! Tuleekohan hän lainaamaan minulta rahaa?
Hän loi levottoman silmäyksen kassakirstunsa kanteen ja käänsi
sisäänpäin sormukseensa kiinnitetyn komean timantin loisteellaan
kohdistamasta huomiota hänen käteensä, joka muuten oli hyvin valkoinen
ja siro. Valitettavasti ei tällä korulla ollut samaa ominaisuutta kuin
Gygeksen sormuksella, joka teki omistajansa näkymättömäksi, kun sitä
kierrettiin.
Mazarin olisi mielellään ollut näkymättömissä tällä hetkellä, sillä hän
arvasi, että madame Henriette tuli pyytämään häneltä jotakin; kun
kuningatar, jota hän oli siten kohdellut, näyttäysi katsannoltaan
hymyilevänä eikä uhkaavana, silloin tuli hän varmasti anojana.
"Herra kardinaali", lausui korkea vieras, "aioin ensin puhua kälyni,
kuningattaren, kanssa asiasta, joka on toimittanut minut luoksenne,
mutta tulin ajatelleeksi, että valtiolliset kysymykset oikeastaan
kuuluvat miehille."
"Madame", vastasi Mazarin, "olkaa vakuutettu siitä, että teidän
majesteettinne hämmennyttää minua näin suuren kunnian osoittamisella."
-- Hän on kovin kohtelias, -- ajatteli kuningatar; -- olisikohan hän
arvannut aikomukseni?
Nyt oli tultu kardinaalin työhuoneeseen. Hän pyysi kuningatarta
istuutumaan, ja tämän asetuttua hänen lepotuoliinsa virkkoi hän:
"Ilmoittakaa nyt käskynne kaikista palvelijoistanne
kunnioittavimmalle."
"Voi, monsieur", vastasi kuningatar, "minä olen vieraantunut
käskemisestä ja sen sijaan tottunut rukoilemaan. Tulen tännekin
rukoilemaan ja pidän itseäni hyvin onnellisena, jos kuulette minua."
"Minä kuuntelen, madame", sanoi Mazarin.
"Herra kardinaali, kysymys on sodasta, jota kuninkaallinen puolisoni
käy kapinallisia alamaisiaan vastaan. Ette kenties tiedä, että
Englannissa on kansalaissota puhjennut", jatkoi kuningatar synkästi
hymyillen, "ja että tätä sotaa tullaan piakkoin käymään vielä
ratkaisevammalla tavalla kuin tähän asti."
"Siitä olen ihan tietämätön, madame", vastasi kardinaali, samalla
keveästi kohauttaen olkapäitänsä. "Omat levottomuutemme, surullista
kyllä, vaativat niin paljon aikaa ja vaivaa sellaiselta heikolta ja
kehnolta ministeriltä kuin minä olen!"
"No niin, herra kardinaali", pitkitti kuningatar, "sanon siis teille,
että puolisoni, Kaarlo ensimmäinen, on aikeissa antautua ratkaisevaan
taisteluun. Jos siinä tulee häviö" -- Mazarin liikahti -- "niin, kaikki
on otettava lukuun ... jos siitä tulee tappio, niin hän haluaa paeta
Ranskaan ja elää täällä yksityisenä kansalaisena. Mitä te sanotte tästä
ehdotuksesta?"
Kardinaali kuunteli kuningatarta kasvojensa ainoankaan väreen
ilmaisematta puhujan sanojen vaikutusta; huulilla leikki yhäti sama
petollinen ja huoleton hymyily kuin tavallisesti, ja kuningattaren
lopetettua hän lausui maireimmalla äänensoinnullaan:
"Luuletteko siis, madame, että Ranska, niin järkkyneenä ja kuohuvana
kuin se on nykyhetkellä, voi soveltua valtaistuimelta syöstyn kuninkaan
mukavaksi turvapaikaksi? Kruunu ei nytkään ole kovin taattu Ludvig
neljännentoista päässä; miten hän siis voisi kestää kaksinkertaista
painoa?"
"Se paino ei ole ollut kovinkaan raskas, ainakaan mitä minuun tulee",
keskeytti kuningatar tuskallisesti hymyillen, "ja minä en pyydä, että
puolisoni hyväksi tehtäisiin enemmän kuin minunkaan. Huomaattehan siis,
että me olemme hyvin vaatimattomia kuninkaallisia henkilöitä,
monsieur?"
"Teidän asemanne, madame", kiirehti kardinaali vastaamaan,
keskeyttääkseen lyhyeen kaikki aavistamansa selitykset, "teidän
asemanne on aivan toinen; Henrik neljännen tytär, tuon suuren, ylvään
ja kunniakkaan kuninkaan..."
"Mikä ei kuitenkaan estä teitä epäämästä hänen vävyltään
vieraanvaraisuutta, niinkö, monsieur? Teidän tulisi kuitenkin muistaa,
että tuo suuri ylväs ja kunniakas kuningas maanpakolaisena, jollaiseksi
minunkin puolisoni kenties pian joutuu, kerran pyysi apua Englannilta
ja että Englanti auttoi häntä; tosin ei kuningatar Elisabet ollut hänen
veljentyttärensä."
"_Peccato_!" virkahti Mazarin tuon selkeän päätelmän typerryttämänä.
"Teidän majesteettinne ei ymmärrä minua; te käsitätte väärin aikeeni,
luultavasti syystä että minä tulkitsen ajatuksiani niin kehnosti
ranskankielellä."
"Puhukaa siis italiankieltä, monsieur; äitimme, kuningatar Maria dei
Medici, opetti meille sitä kieltä, ennen kuin teidän edeltäjänne
lähetti hänet maanpakoon kuolemaan. Jos suuri, ylväs ja kunniakas
Henrik-kuningas, josta juuri puhuitte, kuulee meitä, niin hän
varmaankin suuresti ihmettelee teidän ilmaisemaanne suurta ihailua
häntä kohtaan, kun samalla osoitatte niin vähäistä sääliä hänen
suvulleen."
Hiki herui suurina pisaroina Mazarinin otsalle.
"Se ihailuni on päinvastoin niin suuri ja todellinen, madame", vastasi
Mazarin omaksumatta kuningattaren ehdotusta puhekielen muuttamisesta,
"että jos kuningas Kaarlo ensimmäinen, jota Jumala kaikilta
onnettomuuksilta varjelkoon, saapuisi Ranskaan, tarjoaisin minä hänelle
oman taloni, -- mutta voi, se olisi hyvin epävarma turvapaikka! Ihmiset
sytyttävät vielä tuleen tämän rakennuksen, niinkuin polttivat marski
d'Ancren talon. Concino Concini-parka! Hän ei kuitenkaan halunnut
mitään muuta kuin Ranskan parasta."
"Niin, monseigneur, kuten tekin", huomautti kuningatar ivallisesti.
Mazarin ei ollut oivaltavinaan oman lauselmansa kaksimielisyyttä ja
säälitteli yhä Concino Concinin kohtaloa.
"Mutta sanokaahan siis, herra kardinaali", virkkoi kuningatar
kärsimättömästi, "mitä vastaatte minulle?"
"Madame", huudahti Mazarin yhä enemmän liikuttuneena, "salliiko teidän
majesteettinne minun antaa teille neuvon? Tietysti, ennenkuin sitä
rohkenen, asetan teidän majesteettinne jalkojen juureen kaikki, mitä
teidän majesteettinne voi toivoa minulta."
"Puhukaa, herra kardinaali", vastasi kuningatar; "noin viisaan miehen
neuvon täytyy olla hyvä."
"Uskokaa minua, madame, kuninkaan pitää puolustautua viimeiseen asti."
"Sen on hän tehnyt, monsieur, ja kun hän nyt aikoo ryhtyä lopulliseen
kamppailuun paljoa vähäisemmin voimin kuin hänen vihollisillaan on
käytettävissä, on se todistuksena siitä, että hän ei taivu antautumaan
vastarinnatta. Mutta jos hän joutuu tappiolle...?"
"No niin, madame, siinä tapauksessa on neuvonani... Tiedän hyvin,
kuinka rohkeata minun on pyrkiä neuvomaan teidän majesteettianne ...
mutta neuvonani on, että kuninkaan ei sopisi peräytyä valtakunnastaan.
Poissaolevat kuninkaat unohtuvat pian; jos hän tulee Ranskaan, niin
hänen asiansa on hukassa."
"Mutta", vastasi kuningatar, "jos annatte tämän neuvon ja todellakin
tunnette jotakin harrastusta häntä kohtaan, niin lähettäkää hänelle
toki hiukan apua -- miehiä ja rahaa, sillä minä en voi tehdä enää
mitään hänen hyväkseen. Häntä auttaakseni olen myynyt kalleuteni
viimeiseen timanttiin asti; tiedätte, ettei minulla enää ole mitään, --
tiedätte paremmin kuin kukaan, monsieur. Jos minulla olisi ollut mitään
koruja jäljellä, niin olisin niillä ostanut polttopuita, voidakseni nyt
kuluneena talvena pitää huonetta lämpimänä itselleni ja tyttärelleni."
"Voi, madame", pahoitteli Mazarin, "teidän majesteettinne ei tiedä,
mitä teidän majesteettinne minulta pyytää. Siitä päivästä saakka,
jolloin kuninkaan täytyy käyttää vierasta apua päästäkseen jälleen
valtaistuimelle, on hän itse tunnustanut, että hänellä ei ole enää
mitään apua odotettavana alamaistensa rakkaudelta."
"Asiaan, herra kardinaali", sanoi kuningatar kyllästyneenä seuraamaan
kekseliästä valtiomiestä siinä sanojen sokkelossa, johon tämä aina
pyrki pujahtamaan, "asiaan! Vastatkaa minulle myöntäen tai kieltäen!
Jos kuningas pysyy päätöksessään jäädä Englantiin, niin lähetättekö
hänelle silloin hiukan apua? Jos hän tulee Ranskaan, niin suotteko
hänelle silloin vieraanvaraisuutta?"
"Madame", vastasi kardinaali mitä suurinta vilpittömyyttä
teeskennellen, "toivon saavani teidän majesteettinne vakuutetuksi
siitä, kuinka suuresti harrastan asiaanne ja kuinka hartaasti haluan
noudattaa toivomuksianne hankkeessa, joka on teille niin rakas; sitten
ei teidän majesteettinne toivoakseni epäile intoani teidän
palvelemisessanne."
Kuningatar puraisi huultansa ja liikahteli maltittomasti
lepotuolissaan.
"No, mitä siis aiotte tehdä?" kysyi hän viimein; "puhukaa!"
"Aion lähteä heti neuvottelemaan kuningattaren kanssa, ja me jätämme
asian kiireimmiten parlamentin ratkaistavaksi."
"Jonka kanssa te olette julkisessa kiistassa, eikö niin? Te jätätte
Brousselin tehtäväksi asian esittelemisen! Riittää, herra kardinaali,
riittää! Minä ymmärrän teidät, tai oikeastaan olen väärässä; vedotkaa
tosiaankin parlamenttiin, sillä siltä kuninkaille vihamieliseltä
parlamentilta suuren, ylvään ja kunniakkaan Henrik neljännen --
suuresti ihailemanne hallitsijan -- tytär sai ainoan avun, joka esti
häntä talvella menehtymästä nälkään ja viluun."
Näin sanoen kuningatar nousi, ja hänen kasvonsa kuvastivat arvokasta
pahastusta.
Kardinaali ojensi häntä kohti ristiinliitetyt kätensä.
"Voi, madame, madame! Hyvä Jumala, kuinka väärin te tulkitsette minua!"
Mutta edes kääntymättä noiden ulkokultaisten kyynelten pusertajaan
lähestyi kuningatar Henriette ovea ja avasi sen itse. Hänen
ylhäisyytensä lukuisan vartion keskitse, niiden hovilaisten välitse,
jotka olivat pyrkimässä kardinaalin puheille, ja luomatta mitään
huomiota kuningasvallan komeuden kanssa kilpailevaan loistokkuuteen
astui hän nyt eteenpäin ja tarttui erillään seisovan loordi Winterin
käteen, -- kukistunut kuningatar-poloinen, jolle seurasääntöjen
johdosta vielä kaikki kumarsivat, mutta jolla todellisuudessa oli vain
yksi ainoa käsivarsi tukenaan!
"Olipa menneeksi", virkkoi Mazarin jäätyään yksikseen, "se oli kiperä
juttu; minulla oli vaikea osa näyteltävänä. Mutta minä en ole sanonut
mitään toiselle sen enempää kuin toisellekaan. Hm, Cromwell on
kovakourainen kuningasvihaaja; surkuttelen hänen ministereitään, jos
hän koskaan hankkii itselleen sellaisia. Bernouin!"
Bernouin ilmestyi esille.
"Katsohan, onko se mustanuttuinen keropää nuori mies, jonka äsken toit
luokseni, vielä täällä palatsissa."
Bernouin astui ulos. Kardinaali huvitteli hänen poissaollessaan
kääntämällä sormuksensa korun ulospäin, hieromalla timanttia kirkkaaksi
ja ihailemalla sen hohtoa, ja kun hänen silmissään vielä muuan kyynel
hämärsi näköä, pudisti hän päätänsä, tipauttaakseen sen pois.
Bernouin saapui jälleen, mukanaan Comminges, jolla oli päivystysvuoro.
"Monseigneur", ilmoitti Comminges, "kun saatoin sitä nuorta miestä,
jota teidän ylhäisyytenne kysyy, lähestyi hän lehterin lasiovea ja
silmäili hyvin ihmeissään jotakin esinettä, luultavasti Rafaelin
kaunista taulua, joka riippui vastapäätä ovea; sitten hän seisoi
kotvasen mietteissään ja astui alas portaita. Olin näkevinäni hänen
nousevan harmaan hevosen selkään ja ratsastavan ulos linnanpihalta;
mutta eikö monseigneur aio lähteä kuningattaren luo?"
"Mitä varten?"
"Enoni, herra de Guitaut, sanoi minulle äsken, että hänen
majesteettinsa on saanut tietoja armeijasta."
"Vai niin, sitten kiirehdinkin hänen puheilleen."
Samassa saapui herra de Villequier juuri kuningattaren puolesta
tavoittamaan kardinaalia.
Comminges oli nähnyt aivan oikein; Mordaunt oli tosiaan menetellyt
kuten hän oli kertonut. Astuessaan pitkin käytävää suuren lasiovisen
lehterin vieritse oli hän huomannut Winterin, joka odotti kuningattaren
puhuttelun päättymistä.
Se havainto sai nuoren miehen pysähtymään äkkiä, ei ihailemaan Rafaelin
taulua, vaan ikäänkuin jonkun hirveän ilmestyksen kahlitsemana. Hänen
silmänsä laajenivat, koko ruumista puistatti väristys. Olisi voinut
luulla, että hän tahtoi murtaa lasiseinän, joka eroitti hänet
vihollisestaan; sillä jos Comminges olisi nähnyt, kuinka vimmaisesti
nuoren miehen katseet suuntautuivat Winteriin, ei hän olisi hetkeäkään
epäillyt, että tuo englantilainen oli hänen verivihollisensa.
Mutta hän pidättyi kuitenkin, nähtävästi harkiten paremmin, sillä
vaikka hänen ensimmäisenä tunteenaan oli ollut lähteä suoraan loordi
Winterin luo, laskeusikin hän verkalleen alas portaita, poistui pää
kumarassa palatsista ja nousi satulaan. Hän ohjasi hevosensa
Richelieukadun kulmaan ja piti tiukasti silmällä ristikkoporttia,
odottaen näkevänsä kuningattaren vaunujen vierivän esille
linnanpihalta.
Hänen ei tarvinnutkaan varrota pitkää aikaa, sillä kuningatar viipyi
Mazarinin luona tuskin neljännestuntiakaan; mutta sekin tuokio tuntui
odottajasta vuosisadalta. Vihdoin jymisi ulos ristikkoportista se
raskas koneisto, jota siihen aikaan sanottiin vaunuiksi, ja hevosensa
selässä istuen kumartui Winter jälleen vaununoveen päin, haastellakseen
hänen majesteettinsa kanssa.
Hevoset saivat juosta ravia Louvreen päin, jonka pihalle
vaunut ajoivat. Ennen kuin madame Henriette oli lähtenyt
karmeliittiluostarista, oli hän käskenyt tyttärensä odottaa palatsissa,
jossa kuningatar oli asunut kauan, muuttaakseen sieltä vain sentähden,
että heidän hätänsä oli noissa kullatuissa suojamissa tuntunut hänestä
yhä painostavammalta.
Mordaunt seurasi vaunuja. Nähtyään niiden vierivän synkkään
holvikäytävään ratsasti hän erään muurin juurelle, joka oli varjossa,
ja pysyi siellä hievahtamattomana Jean Goujonin koruveistoksien
keskellä kuin ratsumiestä esittävä korkokuva.
Hän odotteli, kuten oli jo tehnyt Palais-Royalin edustalla.