Samalla hetkellä, jolloin madame Henriette lähti
karmeliittiluostarista, mennäkseen Palais-Royaliin, laskeutui muuan
ratsumies hevosensa selästä tämän kuninkaallisen asunnon portilla ja
ilmoitti vartiolle, että hänellä oli tärkeä sanoma kardinaali
Mazarinille.
Vaikka kardinaalia usein vaivasi pelko, oli hän kuitenkin vielä
useammin neuvojen ja tietojen tarpeessa, joten hänen puheilleen oli
helppo päästä. Ensimmäisestä ovesta ei ollut juuri ollenkaan vaikea
suoriutua; toinenkin avattiin jokseenkin vähällä, mutta kolmannen
ääressä valvoi vartion ja palvelijain lisäksi vielä uskollinen
Bernouin, -- ja hän oli kerberos, jota ei voitu hellyttää millään
sanoilla, ei lumota millään taikasauvalla, vaikka se olisi ollut
kultaakin.
Kolmannella ovella täytyi siis antautua suoranaiseen kuulusteluun sen,
joka anoi tai vaati puheillepääsyä.
Ratsastaja, joka oli sitonut hevosensa ristikkoporttiin, astui ylös
pääportaita ja virkkoi, ulompaan suojamaan asetettuihin kaartilaisiin
kääntyen:
"Herra kardinaali Mazarin?"
"Menkää vain", vastasivat kaartilaiset katsahtamattakaan puhujaan,
toiset kiintyneinä kortteihinsa, toiset arpanoppiinsa, ja kaikki
sitäpaitsi mielellään osoittaen, että heille ei kuulunut lakeijan
virka.
Ratsastaja eteni toiseen suojamaan. Sitä vartioitsivat muskettisoturit
ja palvelijat.
Vieras uudisti kysymyksensä.
"Onko teillä mitään kirjettä, joka oikeuttaa puheillepääsyyn?" tiedusti
muuan palvelija, astuen tulijaa vastaan.
"Kirje on, vaan ei kardinaali Mazarinilta."
"Astukaa sisälle ja kysykää herra Bernouinia", neuvoi palvelija.
Ja hän avasi kolmannen suojanaan oven.
Joko sattumalta tai tavallisella paikallaan ollen oli Bernouin seissyt
tämän oven takana ja kuullut kaikki.
"Etsitte minua, monsieur", hän sanoi. "Keneltä tuotte kirjeen hänen
ylhäisyydelleen?"
"Kenraali Oliver Cromwellilta", vastasi vieras. "Olkaa hyvä ja
ilmoittakaa se nimi hänen ylhäisyydellensä sekä sanokaa minulle sitten,
tahtooko hän ottaa minut vastaan vai eikö."
Hän piti yhä sen vakavan ja ylpeän ryhdin, joka oli puritaaneille
erikoinen.
Tutkivasti silmäiltyään nuorta miestä kiireestä kantapäähän astui
Bernouin kardinaalin työhuoneeseen ja kertoi tälle sanansaattajan
tervehdyksen.
"Mies, joka tuo kirjeen Oliver Cromwellilta?" kysyi Mazarin; "mitä
lajia miestä se on?"
"Aito englantilainen, monseigneur: tukka vaalea, punertava pikemmin
punainen kuin keltainen, sinisenharmaat silmät, kuitenkin enemmän
harmaat kuin siniset, -- muuten korskea ja jäykkä."
"Pyydä häntä jättämään kirje."
"Monseigneur pyytää saada kirjeen", sanoi Bernouin tullessaan
työhuoneesta takaisin eteishuoneeseen.
"Monseigneur ei saa nähdä kirjettä ilman sen tuojaa", vastasi nuori
mies; "mutta varmistuaksenne siitä, että todellakin tuon kirjeen,
katsokaa tätä!"
Bernouin silmäili sinettiä, ja nähdessään kirjeen tosiaan tulevan
kenraali Oliver Cromwellilta oli hän jälleen lähdössä Mazarinin luo.
"Lisätkää", sanoi nuori mies, "että minä en ole tavallinen
sanansaattaja, vaan erityinen lähettiläs."
Bernouin meni taas työhuoneeseen, palaten jonkun silmänräpäyksen
kuluttua.
"Astukaa sisälle, monsieur", hän sanoi avaten oven.
Mazarin oli tarvinnut kaikkia näitä valmistuksia tointuakseen
järkytyksestä, jota tieto tästä kirjeestä oli herättänyt hänen
mielessään; mutta niin älykäs kuin hän olikin, yritti hän turhaan
aprikoida selville, mikä oli voinut saada Cromwellin asettumaan
yhteyteen hänen kanssaan.
Nuori mies näyttäytyi nyt työhuoneen kynnyksellä; hän piteli hattua
toisessa kädessään ja kirjettä toisessa.
Mazarin nousi seisaalle.
"Teillä on puoltokirje minulle, monsieur?" hän virkkoi.
"Tässä se on, monseigneur", vastasi nuori mies.
Mazarin otti kirjeen, mursi sen auki ja luki:
Herra Mordaunt, kuuluen käsikirjureihini, jättää tämän
esittelykirjeen hänen ylhäisyydelleen kardinaali Mazarinille
Pariisissa; hän tuo sitäpaitsi toisen, tuttavallisen kirjeen
hänen ylhäisyydelleen.
"Hyvä, herra Mordaunt", virkkoi Mazarin; "antakaa minulle se toinenkin
kirje ja istuutukaa."
Nuori mies otti taskustaan toisen kirjeen, ojensi sen kardinaalille ja
istuutui.
Kokonaan omiin mietteisiinsä vaipuneena otti kardinaali kirjeen ja
käänteli sitä kädessään avaamattomana, samalla kun hän kuitenkin
tapansa mukaan alkoi urkkia selvyyttä sanansaattajalta, tehden hänelle
kysymyksiä; kokemus olikin saanut hänet vakuutetuksi siitä, että
harvojen ihmisten onnistui salata häneltä mitään, kun hän yhtaikaa
kuulusteli ja tähysti heitä.
"Te olette hyvin nuori, herra Mordaunt", hän sanoi, "vaikeaan
lähettilään ammattiin, jossa toisinaan vanhimmatkin valtiomiehet
menestyvät huonosti."
"Olen kolmenkolmatta vanha, monseigneur, mutta teidän ylhäisyytenne
erehtyy sanoessanne minua nuoreksi. Olen vanhempi teitä, vaikka minulla
ei ole teidän viisauttanne."
"Kuinka niin, monsieur?" kummeksui Mazarin; "en ymmärrä teitä."
"Tahdon sillä lausua, monseigneur, että onnettomuus tekee vuodet
kaksinkertaisiksi, ja kaksikymmentä vuotta olen ollut onneton."
"Oi, niin, minä käsitän", vastasi Mazarin; "varallisuuden puute. Te
olette köyhä, niinhän?"
Ja itsekseen hän lisäsi:
Nuo englantilaiset kapinoitsijat ovat kaikki kerjäläisiä ja heittiöitä.
"Monseigneur, minun olisi pitänyt joutua kuuden miljoonan omistajaksi,
mutta se omaisuus on riistetty minulta."
"Ette siis olekaan kansan miehiä?" kysyi Mazarin ihmetellen.
"Jos käyttäisin arvonimeäni, niin olisin loordi; jos kulkisin
sukunimelläni, niin olisitte kuullut erään koko Englannin
loistavimpia."
"Mikä siis onkaan nimenne?" tiedusti Mazarin.
"Nimeni on Mordaunt", vastasi nuori mies kumartaen.
Mazarin huomasi, että Cromwellin lähetti tahtoi pysyä tuntemattomana.
Hän vaikeni hetkiseksi, mutta silmäili vierasta tällävälin yhä
huomaavaisemmin.
Nuori mies pysyi hievahtamattomana.
"Hiton puritaanit!" jupisi Mazarinin aivan hiljaa; "ne ovat kuin
marmoripatsaita."
Sitten hän lisäsi kovaa:
"Mutta teillä on kai ainakin sukulaisia?"
"Kyllä, on yksi, monseigneur."
"Silloin hän varmaan auttaakin teitä?"
"Olen kolmasti käynyt hänen luonaan vetoamassa hänen apuunsa, ja
kolmasti on hän antanut palvelijainsa häätää minut ulos."
"Voi, hyvä Jumala, parahin herra Mordaunt", sanoi Mazarin, joka toivoi
näennäisellä osanotollaan voivansa houkutella nuoren miehen johonkin
ansaan, "hyvä Jumala, kertomuksennehan on peräti liikuttava! Ette siis
tunne syntyperäänne?"
"Olen tuntenut sen vasta vähän aikaa."
"Ja sitä ennen..."
"Sitä ennen pidin itseäni hyljättynä lapsena."
"Ette siis ole koskaan nähnyt äitiänne?"
"Kyllä, monseigneur. Lapsuudessani hän tuli kolmasti hoitajattareni
luo; viimeisen kerran muistan yhtä elävästi kuin olisi se tapahtunut
tänään."
"Teillä on hyvä muisti", jatkoi Mazarin.
"On, monseigneur", vahvisti nuori mies niin kummallisella
äänensoinnulla, että kardinaali tunsi kylmiä väreitä selkäpiissään.
"Kuka siis kasvatti teidät?" urkki Mazarin.
"Ranskalainen imettäjätär, joka lähetti minut pois viisivuotiaana, kun
ei enää saanut maksua, ja silloin hän ilmoitti minulle sen sukulaisen
nimen, josta äitini oli usein puhellut hänelle."
"Mihin sitten jouduitte?"
"Minä itkin ja kerjäsin maanteillä. Viimein otti minut hoivaan muuan
pappi Kingstonissa, opetti minulle kalvinilaisuutta, antoi minulle
kaikki tiedot, mitä hänellä itselläänkin oli, ja auttoi minua
sukututkimuksissani."
"Ja ne tutkimukset..."
"Olivat hyödyttömiä; sattuma paljasti kaikki."
"Te saitte selville, miten äitinne oli käynyt?"
"Sain kuulla, että hänet oli murhannut tuo sukulainen neljän ystävänsä
avustamana; mutta jo ennestään tiesin, että kuningas Kaarlo ensimmäinen
oli riistänyt minulta aateluuteni ja kaiken perintöni."
"Ahaa, nyt ymmärrän, minkätähden palvelette Cromwellia! Te vihaatte
kuningasta."
"Niin, monseigneur, minä vihaan häntä", vastasi nuori mies.
Mazarin näki ihmeekseen sen pirullisen ilmeen, johon nuoren miehen
kasvot synkistyivät hänen lausuessaan nuo sanat; niinkuin tavallisia
kasvoja värittää veri, sai sappi hänen kasvonsa tummansinisiksi.
"Se oli kamala juttu, herra Mordaunt, ja se tekee minuun syvän
vaikutuksen; mutta onneksenne palvelette kaikkivaltiasta miestä. Hän
kyllä auttaa teitä tutkimuksissanne. Meillä on niin monia keinoja
tiedonhankinnassa, meillä korkeassa asemassa olevilla."
"Monseigneur, hyvärotuiselle koiralle tarvitsee vain näyttää jäljet,
jotta hän pian etsii esille saaliin."
"Mutta mitä mainitsemaanne sukulaiseen tulee, niin tahdotteko, että
puhuttelen häntä?" kysyi Mazarin, joka halusi saada Cromwellin
ympäristöstä ystävän.
"Kiitos, monseigneur, puhuttelen häntä kyllä itse."
"Mutta sanoittehan, että hän kohteli teitä pahoin?"
"Kyllä hän kohtelee minua paremmin ensi kerralla tavatessamme."
"Teillä on siis joku keino hänen hellyttämisekseen?"
"Minulla on keino hänen peloittamisekseen."
Mazarin tähysteli yhä tiukemmin nuorta miestä, mutta kun tämän silmistä
leimahti salama, painoi hän alas päänsä, ja ikäänkuin tuntien tukalaksi
pitkittää tuollaista keskustelua hän avasi Cromwellin kirjeen.
Vähitellen kävivät nuoren miehen silmät yhtä himmeiksi ja lasittuneiksi
kuin tavallista, ja hän vaipui syviin mietteisiin. Silmättyään kirjeen
ensimmäiset rivit yritti Mazarin syrjäkatseella saada selville, eikö
Mordaunt vakoillut hänen kasvojaan, mutta havaitessaan vieraansa
välinpitämättömyyden hän virkkoi itsekseen, huomaamattomasti kohauttaen
olkapäitänsä:
-- Kyllä kannattaa jättää asiansa hoidettavaksi henkilöille, jotka
samalla kertaa pitävät huolta omistaan! Katsokaamme, mitä tämä kirje
sisältää.
Me julkaisemme sen kirjaimellisesti:
Hänen ylhäisyydelleen
monseigneur kardinaali Mazarinille.
Olen halunnut tutustua teidän mielipiteisiinne Englannin
nykyisistä oloista, monseigneur. Molemmat valtakunnat ovat niin
likekkäin, että Ranska luonnollisesti pitää silmällä meidän
asemaamme niinkuin mekin puolestamme Ranskan. Melkein kaikki
englantilaiset ovat yhtyneet taistelemaan Kaarlo-kuninkaan ja
hänen kannattajiensa hirmuvaltaa vastaan. Yleisen luottamuksen
asettamana tämän liikkeen etunenään osaankin paremmin kuin kukaan
arvostella sen luonnetta ja seurauksia. Nykyhetkellä varustaudun
taisteluun ja pakotan Kaarlo-kuninkaan ratkaisevaan voimien
koetukseen. Minä voitan siinä, sillä kansan toivo ja Herran henki
tukevat minua. Tämän taistelun menetettyään ei kuninkaalla ole
enää mitään apulähteitä Englannissa tai Skotlannissa, ja jollei
hän joudu vangiksi tai menetä henkeään, yrittää hän tulla Ranskaan
pestaamaan sotureita ja uudestaan hankkimaan aseita ja rahoja.
Ranska on jo ottanut vastaan kuningatar Henrietten ja --
luultavasti tahtomattaan -- pitänyt vireillä kansalaissodan
liekkejä isänmaassani; mutta madame Henriette on ranskalaisen
kuninkaan tytär, ja Ranskalla oli vieraanvaraisuuden velvollisuus
häntä kohtaan. Mutta toisin on Kaarlo-kuninkaan laita. Jos Ranska
vastaanottaisi hänet ja kannattaisi häntä, paheksuisi se siten
avoimesti Englannin kansan menettelyä ja vahingoittaisi siinä
määrin Englantia, -- olletikin sitä hallitusta, jonka se aikoo
itselleen antaa, -- että sellainen tapaus olisi samaa kuin
julkisten vihollisuuksien aloittaminen.
Hyvin rauhattomana kirjeen saamasta käänteestä keskeytti Mazarin
jälleen lukemisensa ja silmäili vaivihkaa nuorta miestä.
Tämä on yhä vaipunut syvään aprikoimiseensa.
Mazarin pitkitti lukemistansa.
On senvuoksi perin tärkeätä, monseigneur, minun saada tietää,
mitä minun tulee ajatella Ranskan aikeista. Molempien valtakuntain
edut ovat vastakkaisiin suuntiinkin johdettuina kuitenkin lähempänä
toisiaan kuin luulisi. Englanti tarvitsee sisäistä rauhaa
voidakseen täydentää kuninkaansa karkoittamisen; Ranska tarvitsee
tätä rauhaa voidakseen lujittaa nuoren hallitsijansa valtaistuimen.
Te tarvitsette yhtä kipeästi kuin mekin tätä sisäistä tyventä,
jonka me hallituksemme voimakkuuden johdosta jo olemmekin
saavuttamaisillamme.
Kiistanne parlamentin kanssa, meluisat riitanne prinssien kanssa,
jotka tänään taistelevat puolestanne ja huomenna vastaanne, kansan
uppiniskaisuus, jota johtelee koadjutori, presidentti Blancmesnil
ja parlamenttineuvos Broussel, -- sanalla sanoen valtioruumiin
kaikissa osissa kuohuva epäjärjestys ehdottomasti saanee teidät
levottomasti ajattelemaan ulkomaisen sodan mahdollisuutta,
sillä uusien aatteiden voiman elvyttämä ja innostama Englanti
liittoutuisi silloin Espanjan kanssa, joka jo tavoittelee tätä
yhtymistä. Tuntien teidän varovaisuutenne, monseigneur, ja sen
kokonaan henkilöllisen aseman, johon tapaukset ovat nykyisin
toimittaneet teidät, olen siis arvellut, että te mieluummin
tahtoisitte vahvistaa valtaanne Ranskassa ja antaa Englannin
uuden hallituksen edistyä häiritsemättömästi ladullaan. Tämä
puolueettomuus edellyttää vain, että Kaarlo-kuningas torjutaan
Ranskan alueelta ja että tätä maallenne vento vierasta
hallitsijaa ei auteta aseilla, rahoilla tai miehillä.
Kirjeeni on siten aivan tuttavallinen, joten lähetänkin sen
tuojaksi miehen, jolla on erityinen luottamukseni; aiheen siihen
voi teidän ylhäisyytenne helposti käsittää, ja vastauksesta
riippuu, mihin toimenpiteisiin saatan katsoa tarpeelliseksi
ryhtyä. Oliver Cromwell on arvellut, että järkisyyt helpommin
saavuttaisivat ymmärrystä Mazarinin kaltaisen älykkään miehen
punnitsemina kuin tosin terävyydestään ihaillulle, mutta
syntyperän ja jumalallisen vallan ennakkoluulojen liiaksi
hallitsemalle kuningattarelle esitettyinä.
Hyvästi, monseigneur! Ellen neljäntoista päivän kuluessa saa
vastausta, niin katson kirjeeni joutuneen hukkateille.
Oliver Cromwell.
"Herra Mordaunt", sanoi kardinaali korottaen ääntänsä ikäänkuin
havahduttaakseen mietiskelijän, "vastaukseni tulee sitä tyydyttävämpi
kenraali Cromwellille, mitä varmempi voin olla siitä, että
kukaan ei saa tietää kirjoittaneeni hänelle. Lähtekää senvuoksi
Boulogne-sur-Meriin, odottakaa vastaustani ja luvatkaa matkustaa jo
huomenna varhain."
"Sen lupaan, monseigneur", vastasi Mordaunt; "mutta montako päivää
antaa teidän ylhäisyytenne minun varrota vastausta?"
"Jollette saa sitä kymmenen päivän kuluessa, niin voitte lähteä
matkallenne."
Mordaunt kumarsi.
"Siinä ei ole kuitenkaan vielä kaikki, monsieur", jatkoi Mazarin.
"Yksityiset asianne ovat herättäneet minussa suurta myötätuntoa; herra
Cromwellin kirjekin antaa minulle edullisen käsityksen teistä
lähettiläänä. Kysyn teiltä vielä kerran: mitä voin tehdä hyväksenne?"
Mordaunt mietti tuokion, ja ilmeisesti epäröityään aikoi hän juuri
avata suunsa puhuakseen, kun Bernouin astui kiivaasti sisälle, kumartui
kardinaalin korvan lähelle ja virkkoi hänelle hiljaa:
"Monseigneur, kuningatar Henriette saapui juuri nyt Palais-Royaliin
erään englantilaisen ylimyksen saattamana."
Mazarin hätkähti tuolillaan; nuori mies huomasi sen, ja se havainto
pidätti luottamuksen, jota hän nähtävästi aikoi osoittaa kardinaalille.
"Monsieur", sanoi kardinaali, "kuulittehan mitä sanoin? Valitsin
Boulognen siinä käsityksessä, että kaikki Ranskan kaupungit soveltuvat
oleskeluunne yhtä hyvin. Jos pidätte jotakin muuta kaupunkia
mukavampana, niin mainitkaa se; mutta te oivallatte kyllä, että minä
kaikenlaisten vaikutusten saartamana, joita kykenen karttelemaan
ainoastaan mitä suurimmalla varovaisuudella, haluan kaikilta salata
oleskelunne Pariisissa."
"Minä matkustan, monsieur", vastasi Mordaunt lähestyen samaa ovea,
josta oli tullutkin.
"Ei, minä pyydän, ei sitä tietä!" pidätti kardinaali vilkkaasti; "olkaa
hyvä ja menkää tuon käytävän kautta, josta sitten tulette eteiseen. En
tahdo kenenkään näkevän lähtöänne; keskustelumme tulee pysyä salassa."
Mordaunt seurasi Bernouinia, joka vei hänet läheiseen suojamaan ja
jätti hänet palvelijan haltuun osoittaen hänelle, mistä ovesta hänen
oli mentävä ulos.
Sitten hän palasi kiireesti herransa luo, viedäkseen hänen puheilleen
kuningatar Henrietten, joka jo asteli lasiovisen lehterin yli.