Lukijamme suvaitkoot nyt seurata meitä Seine-virran yli,
Saint-Jacques-kadun varrella sijaitsevan karmeliittiluostarin portille.
Kello on yksitoista aamupäivällä, ja hurskaat sisaret ovat vastikään
päättäneet messun kuningas Kaarlo I:n aseitten menestykseksi.
Muuan vallasnainen ja nuori tyttö, molemmat puettuina mustiin -- toinen
leskenkuosiin, toinen orvon tavoin, -- ovat palanneet kirkosta
kammioonsa.
Vallasnainen on polvistunut puusta veistetylle rukousjakkaralle;
muutaman askeleen päässä hänestä seisoo nuori tyttö nojaten tuoliin ja
itkien. Vallasnainen on ollut kaunis, mutta hänestä näkee, että
kyyneleet ovat vanhentaneet häntä. Nuori tyttö on viehättävä, ja
kyyneleet kaunistavat häntä vielä enemmän. Edellinen näyttää olevan
neljänkymmenen vanha, jälkimmäinen neljäntoista.
"Laupias Jumala", anoi polvistunut rukoilija, "suojele miestäni,
poikaani, mutta ota oma surullinen ja viheliäinen elämäni!"
"Voi taivas", toivotti nuori tyttö, "säilytä äitini minulle!"
"Äitisi ei kykene enää tekemään hyväksesi mitään tässä maailmassa,
Henriette", sanoi murheellinen rukoilija, kääntyen tyttäreensä. "Ei ole
äidilläsi enää valtaistuinta, ei puolisoa, poikaa, varoja, ystäviä;
koko maailma on hylännyt äitisi, lapsirukka."
Ja vaipuen kannattajakseen rientäneen tyttären syliin antoi hän vapaan
vallan nyyhkytyksilleen.
"Miehuutta, äitini!" rohkaisi nuori tyttö.
"Voi, kuninkaat ovat kovaonnisia tänä vuonna", huudahti äiti nojaten
päätänsä tyttären olkapäähän, "ja tässä maassa ei kukaan ajattele
meitä; kaikilla on vain omat asiansa mielessään. Niin kauan kuin
veljesi oli luonamme, tuki hän meitä, mutta nyt on veljesi poissa; hän
ei nykyään voi antaa tietoja oloistaan minulle tai isälleenkään. Olen
pantannut viimeiset jalokiveni ja myynyt meidän molempien vaatteet
maksaakseni palkan niille palvelijoille, jotka kieltäysivät saattamasta
häntä, jollen tehnyt sitä uhrausta. Nyt on meidän pakko elää Herran
tyttärien kustannuksella. Me olemme köyhiä, jotka nautimme avustusta
Jumalalta."
"Mutta minkätähden ette vetoa kälyynne, kuningattareen?" kysyi nuori
tyttö.
"Voi", vastasi hädänalainen, "kälyni ei enää ole kuningatar, lapsonen;
toinen hallitsee hänen nimessään. Aikanaan sen kyllä ymmärrät."
"No, kääntykää sitten veljenpoikanne, kuninkaan puoleen. Tahdotteko,
että minä puhuttelen häntä? Tiedättehän, että hän pitää minusta, äiti?"
"Voi, veljenpoikani ei vielä ole kuningas, ja sinä tiedät, mitä Laporte
kahteenkinkymmeneen kertaan on sanonut meille, -- että hän itse kärsii
kaiken puutetta."
"Turvautukaamme siis Jumalaan", jatkoi nuori tyttö.
Ja hän polvistui äitinsä viereen.
Nämä kaksi naista, jotka siten rukoilivat samalla polvijakkaralla
olivat Henrik IV:n tytär ja tyttärentytär, Kaarlo I:n puoliso ja tytär.
He lopettivat yhteisen rukouksensa, juuri kun muuan nunna hiljaa
koputti kammion ovelle.
"Tulkaa sisälle, sisar", sanoi naisista vanhempi, nousten seisaalle ja
kuivaten kyyneleensä.
Nunna avasi kunnioittavasti oven puolitiehen.
"Teidän majesteettinne suvaitkoon antaa anteeksi, että häiritsen
hartauttanne", hän lausui, "mutta vastaanottohuoneessa odottaa vieras
herrasmies, joka tulee Englannista ja pyytää kunniaa saada toimittaa
teidän majesteetillenne kirjeen."
"Oi, kirje! Kenties kuninkaalta! Luultavasti tietoja isältäsi!
Kuuletko, Henriette?"
"Kyllä, minä kuulen ja toivon."
"Mutta sanokaa, kuka onkaan se herrasmies?"
"Viidenneljättä tai viidenkymmenen ikäinen aatelismies."
"Hänen nimensä? Sanoiko hän sitä?"
"Loordi Winter."
"Loordi Winter!" huudahti kuningatar; "mieheni ystävä! Voi, antakaa
hänen tulla, antakaa hänen tulla!"
Kuningatar astui lähettiä vastaan ja tarttui innokkaasti hänen
käteensä.
Kammioon astuessaan polvistui loordi Winter ja ojensi kuningattarelle
kirjeen, joka oli kierretty kultakoteloon.
"Voi, mylord", huudahti kuningatar, "te tuotte meille kolme lahjaa,
jollaisia emme ole nähneet pitkään aikaan: kultaa, uskollisen ystävän
ja kirjeen kuninkaalta, herraltamme ja puolisoltamme!"
Winter kumarsi jälleen, mutta oli niin liikuttunut, ettei kyennyt
vastaamaan.
"Mylord", pitkitti kuningatar näyttäen kirjettä, "oivallattehan, että
olen kiihkeä tietämään, mitä tämä sisältää?"
"Minä vetäydyn syrjään, madame", vastasi Winter.
"Ei, jääkää tänne", pyysi kuningatar; "me luemme sen teidän
läsnäollessanne. Ettekö ymmärrä, että minulla on tuhansia kysymyksiä
tehtävänä teille?"
Winter peräytyi muutamia askeleita ja seisoi äänettömänä.
Äiti ja tytär siirtyivät ikkunakomeroon; tytär nojautui äidin
käsivarteen, ja mitä jännittyneimmän tarkkaavasti lukivat he seuraavan
kirjeen:
Madame ja rakastettu puoliso!
Nyt olemme joutuneet loppuun. Kaikki apukeinot, mitä Jumala on
vielä jättänyt minulle, ovat nyt koolla täällä Nasebyn leirissä,
mistä suurimmassa kiireessä kirjoitan teille. Täällä odotan
kapinallisten alamaisteni armeijaa ja käyn heitä vastaan viimeiseen
taisteluuni. Voittajaksi joutuen täydentäisin menestykseni; jos
häviän, niin olen kerrassaan hukassa. Jälkimmäisessä tapauksessa
-- voi, näin pitkälle koettuansa täytyy olla valmistautunut
kaikkeen! -- aion pyrkiä Ranskan rannikolle. Mutta voidaanko ja
tahdotaanko siellä vastaanottaa onnetonta kuningasta, joka
antaa niin surkean esimerkin jo ennestään sisäisten kiistojen
häiritsemälle maalle? Teidän järkevyytenne ja kiintymyksenne
olkoot oppainani. Tämän kirjeen tuoja ilmoittaa teille, madame,
mitä minä en ole rohjennut panna julkisuuden vaaraan mahdollisen
tapaturman tähden. Hän selittää, mitä toimenpiteitä odotan teiltä.
Jätän hänen tehtäväkseen myös tuoda siunaukseni lapsilleni ja
tulkita sydämeni kaikkia tunteita teille, madame ja rakastettu
puoliso.
Kirjeen allekirjoituksena ei ollut: "Kaarlo, kuningas", vaan "Kaarlo,
vielä kuningas."
Tämä surullinen kirje, jonka vaikutelmat Winter luki kuningattaren
kasvoista, sytytti hänen silmissään kuitenkin toivonsäteen.
"Vaikkapa hän ei olisikaan enää kuningas", huudahti uskollinen puoliso,
"tulkoon hän voitetuksikin, maanpakolaiseksi, kulkuriksi, kunhan hän
vain saa pitää henkensä! Voi, valtaistuin on nykyään liian vaarallinen
paikka minun toivoakseni sen pysyvän hänellä! Mutta sanokaa minulle
kaikki, mylord", jatkoi kuningatar, "älkää salatko minulta mitään.
Miten jaksaa kuningas? Onko hänen asemansa tosiaankin niin epätoivoinen
kuin hän itse luulee?"
"Valitettavasti vielä toivottomampi, madame, kuin hän itse olettaa.
Hänen majesteetillaan on niin jalo sydän, että se ei voi käsittää
vihaa, -- niin rehellinen, että se ei epäile kavallusta. Englannin on
vallannut hourio, jonka pelkään olevan ainoastaan verellä
vaimennettavissa."
"Mutta loordi Montrose?" pitkitti kuningatar. "Olen kuullut kerrottavan
suurista ja nopeista menestyksistä, -- Inverlochyn, Auldearnin,
Alfondin ja Kilsythin voitokkaista taisteluista. Olen kuullut
sanottavan, että hän marssi rajaa kohti, yhtyäkseen kuninkaaseensa."
"Kyllä, madame, mutta rajalla hän kohtasi Leslien. Hän oli monilla
yli-inhimillisillä yrityksillä uuvuttanut Voitottaren, joka senvuoksi
hylkäsi hänet. Montrose joutui tappiolle Philiphaughin luona; hänen
täytyi lähettää hajalle armeijansa jäännös ja lakeijaksi pukeutuneena
lähteä pakosalle. Hän on nyt Bergenissä Norjassa."
"Jumala häntä suojelkoon!" toivotti kuningatar. "On ainakin lohdutus
tietää, että ne, jotka ovat niin usein panneet henkensä alttiiksi
meidän tähtemme, ovat turvassa. Ja nyt, mylord, kun näen kuninkaan
aseman sellaisena kuin se todella on, nimittäin epätoivoisena, sanokaa
minulle, mitä kuninkaallinen puolisoni on jättänyt suullisesti
ilmoitettavaksenne."
"No niin, madame", vastasi Winter, "kuningas haluaa, että yritätte
tiedustella, mikä on Ranskan kuninkaan ja kuningattaren kanta hänen
suhteensa."
"Voi", huokasi kuningatar, "tiedättehän, että kuningas on vasta lapsi,
että kuningatar on heikko nainen, ja hyvinkin heikko! Mazarin on kaikki
kaikessa."
"Tahtoisiko hän siis Ranskassa näytellä samaa osaa kuin Cromwell
Englannissa?"
"Ei toki, hän on vain näppärä ja ovela italialainen, joka kenties voi
ajatella rikosta, vaan ei koskaan rohkene tehdä sitä; päin vastoin kuin
Cromwell, joka käskee koko parlamenttia, on Mazarin saanut
taistelussaan tuekseen ainoastaan kuningattaren."
"Silloin on hänellä sitä suurempi syy suojella sellaista kuningasta,
jota parlamentti vainoaa."
Peräti suruissaan pudisti kuningatar päätänsä.
"Jos minun on pääteltävä sen mukaan kuin olen jo kuullut, mylord", hän
sanoi, "niin kardinaali ei tee mitään; kenties hän esiintyy meitä
vastaankin. Minun ja tyttäreni oleskelu Ranskassa on jo vastenmielinen
hänelle; kuninkaan asettuminen tänne pahastuttaisi häntä siis yhä
enemmän. Mylord", lisäsi Henriette alakuloisesti hymyillen, "sitä on
surkea, melkein häpeäkin mainita, mutta me olemme Louvressa viettäneet
talven rahattomina, ilman liinavaatteita, melkein leivättöminä, ja
usein emme tulen puutteessa päässeet nousemaan makuulta."
"Kauheata!" huudahti Winter. "Henrik neljännen tytär, Kaarlo-kuninkaan
puoliso! Minkätähden ette sitten vedonnut kehen tahansa meistä?"
"Sellaista vieraanvaraisuutta täällä kuningatar saa osakseen
ministeriltä, jolta kuningaskin nyt tahtoo sitä pyytää."
"Mutta minä kuulin puhuttavan hänen korkeutensa Walesin prinssin ja
Orleansin prinsessan kihlauksesta", sanoi Winter.
"Niin, minäkin toivoin sitä vähän aikaa. Nuoret rakastivat toisiansa,
ja kuningatar oli ensimmältä suosiollinen sellaiselle liitolle, mutta
joutui sittemmin toiselle kannalle; ja vaikka Orleansin herttuakin oli
alussa edistänyt heidän tuttavallisuuttaan, kielsi hän myöhemmällä
tyttärensä enää ajattelemasta tätä naimasopimusta. Voi, mylord",
pitkitti kuningatar huolimatta edes pyyhkiä pois kyyneleitään, "parempi
on silloin taistella, kuten kuningas on ponnistellut, ja kuolla, kuten
hänelle kenties tapahtuu, kuin minun tavallani elää kerjäläisenä."
"Rohkeutta, madame!" kehoitti Winter, "rohkeutta! Älkää antautuko
epätoivoon! Ranskan kruunun edut, jotka tällähaavaa ovat niin pahasti
uhattuja, vaativat vastustamaan naapurikansan kapinoitsemista. Mazarin
on valtiomies, ja hän kyllä älyää sen välttämättömäksi."
"Mutta oletteko varma siitä, että teidän edellenne ei ole ehditty?"
kysyi kuningatar epäilevästi.
"Kuka sen olisi tehnyt?" tiedusti Winter.
"Joku Joyce, Pridge tai Cromwell."
"Räätäli, ajuri, oluenpanija! Ei, madame, toivoakseni ei kardinaali
lyöttäydy liittoon sellaisten miesten kanssa."
"Mutta mitä on hän itsekään?" kysyi madame Henriette.
"Mutta kuninkaan ja kuningattaren vuoksi..."
"No, toivokaamme, että hän tekee jotakin heidän kunniansa vuoksi",
vastasi madame Henriette. "Ystävän sanat ovat niin kaunopuheisia,
mylord, että te todellakin tyynnytätte mieltäni. Ojentakaa minulle
kätenne, ja käykäämme ministerin puheilla."
"Madame", sanoi Winter kumartuen, "tulen ihan hämilleni tästä
kunniasta."
"Mutta ajatelkaahan, jos hän epäisi anomuksemme ja kuningas menettäisi
taistelun!" huudahti madame Henriette.
"Silloin pakenisi hänen majesteettinsa Hollantiin, missä olen kuullut
hänen korkeutensa Walesin prinssin oleskelevan."
"Ja voisiko hänen majesteettinsa odottaa pakoonsa montakaan sellaista
luotettavaa auttajaa kuin te olette?"
"Kovaksi onneksi ei, madame", vastasi Winter, "mutta me olemme ottaneet
lukuun tämän tapauksen, ja minä tulin Ranskaan hankkimaan
liittolaisia."
"Liittolaisia!" toisti kuningatar päätänsä pudistaen.
"Madame", jatkoi Winter, "jos saan käsiini muutamia entisiä ystäviäni,
niin vastaan kaikesta."
"No, niin, mylord", toivotti kuningatar äänessään tuskallinen epäily
kuten ainakin ihmisellä, joka on kauan ollut onneton, "kuulkoon teitä
Jumala!"
Kuningatar nousi vaunuihinsa, ja kahden lakeijan saattamana ratsasti
Winter vaununoven vieressä.