Entisten muskettisoturien toinen kohtaus ei ollut yhtä jäykkämuotoinen
ja uhkaava kuin edellinen. Atoksen ainiaan ilmenevä älyllinen ylemmyys
tajusi, että pöytä oli nopein ja täydellisin yhteenliittäjä, ja
juuri kun hänen ystävänsä pelkäilivät hänen arvokkuuttansa ja
kohtuullisuuttansa eivätkä rohjenneet muistuttaa mieliin muinaisia joko
Pomme du Pinissä tai Parpaillotissa nautittuja hyviä päivällisiänsä,
ehdotti hän itse, että he istuutuisivat kunnollisesti varustetun pöydän
ääreen ja ilman mitään pakkoa seuraisivat kukin taipumuksiansa ja
tapojansa, jollainen vapaus oli pitänyt voimassa heidän hyvää sopuansa
entiseen aikaan ja antanut heille eroittamattomien nimen.
Esitys miellytti kaikkia ja olletikin d'Artagnania. Tämä halusi
hartaasti tavata uudestaan sitä hyvää sävyä ja rattoisuutta, joka oli
vallinnut heidän nuoruutensa seurustelussa, sillä hänen hilpeä ja
herkkä mielensä oli jo kauan saanut varsin riittämätöntä tyydytystä,
kehnoa ravintoa, kuten hän itse lausui. Parooniksi pyrkivää Portosta
ihastutti tämä tilaisuus saada Atoksen ja Aramiin seurassa tutkia
hienon maailman esiintymistapoja. Aramis tahtoi d'Artagnanin ja
Portoksen välityksellä kuulustaa tietoja Palais-Royalista ja kaikkien
mahdollisuuksien varalle säilyttää puolellaan nämä niin uskolliset
ystävät, jotka olivat vanhaan aikaan tukeneet hänen kiistojaan
rivakoilla ja voittamattomilla miekoillaan.
Atos sitävastoin oli ainoa, jolla ei ollut mitään odotettavaa eikä
saatavaa toisilta; häntä johtivat ainoastaan jalot vaikuttimet ja
puhdas ystävyys.
Sovittiin siis, että kukin jättäisi kumppaneille tarkan osoitteensa ja
että he jonkun ystävyksen tarvitessa tapaisivat toisensa erään
kuuluisan ravintolanisännän luona Rue de la Monnaien varrella,
l'Ermitage-nimisessä majatalossa. Ensimmäinen kohtaus määrättiin
seuraavaksi keskiviikoksi täsmälleen kello kahdeksalta illalla.
Sinä päivänä saapuivatkin nuo neljä ystävystä säntillisesti
määräaikana, kukin omalta taholtaan. Portos oli koetellut uutta
hevosta, d'Artagnan tuli vartiovuorolta Louvresta, Aramis oli käynyt
ripittämässä erästä naisholhottiansa lähitienoolla, ja Guénégaud-kadun
varrelle majoittuneella Atoksella oli vain pikku matka kohtauspaikalle.
He hämmästyivätkin sen vuoksi, kun osuivat yhteen l'Ermitagen portilla,
Atos tullen Pont-Neufilta, Portos Roule-kadulta, d'Artagnan Rue des
Fossés-Saint-Germain-l'Auxerroisilta ja Aramis Béthisykadulta.
Ystävysten ensimmäiset lauselmat olivat hiukan väkinäisiä juuri sen
teennäisen herttaisuuden johdosta, jota kukin tavoitteli sävyssään ja
käyttäytymisessään; aterioiminen alkoi sentähden hieman jäykästi.
Näytti siltä, että d'Artagnan pakottausi nauramaan, Atos juomaan,
Aramis kertoilemaan ja Portos vaikenemaan. Atos huomasi tämän
hämillisyyden ja tilasi neljä pulloa samppanjaa, nopeasti
häivyttääkseen sen.
Gascognelaisen katsanto kirkastui, ja Portoksen otsarypyt silisivät
käskystä, jonka Atos antoi tyynesti kuten tavallista.
Aramis kummastui. Hän ei ainoastaan tiennyt, että Atos ei enää junnut,
vaan myöskin, että kreivissä herätti viini inhoakin.
Tämä ihmetys lisääntyi, kun hän näki Atoksen täyttävän lasinsa ihan
reunoja myöten ja tyhjentävän sen yhtä innostuneesti kuin entiseenkin
aikaan. D'Artagnan täytti ja tyhjensi myös heti omansa. Portos ja
Aramis kilistivät laseja keskenään. Tuossa tuokiossa olivat nuo neljä
pulloa tyhjentyneet. Olisi voinut luulla, että vierailla oli kiire
huuhtoa salatut ajatuksensa alas.
Hetkisen kuluttua olikin tämä oivallinen keino hälventänyt
vähäisimmänkin sumun, mitä vielä oli saattanut jäädä heidän sydämensä
pohjukkoihin. Ystävykset alkoivat haastella äänekkäämmin, puuttuvat
kursailematta toistensa puheisiin ja heittäysivät kukin pöydän ääressä
mieliasentoonsa. Ja pianpa Aramis -- ihmeellistä sanoa -- avasi kaksi
nauhasolmua ihokkaastaan; sen nähdessään Portos purki auki kaikki
omansa.
Heidän entiset tappelunsa, pitkät matkansa, saamansa ja antamansa
miekaniskut olivat ensimmäisinä puheenaineina. Sitten siirryttiin
tarinoimaan niistä salaisista kamppailuista, joita he olivat kestäneet
nyt suureksi kardinaaliksi nimitettyä mahtimiestä vastaan.
"Kautta kunniani", sanoi Aramis nauraen, "emmeköhän jo olekin kylliksi
kiitelleet vainajia; panetelkaamme nyt hiukan eläviä. Mieleni tekisi
puhua pikkuisen pahaa Mazarinista. Onko se sallittua?"
"Aina", myöntyi d'Artagnan, purskahtaen nauruun, "aina; kerrohan
juttusi, ja jos se on hyvä, niin taputan käsiäni."
"Muuan kuuluisa ruhtinas", kertoi Aramis, "jonka kanssa Mazarin halusi
päästä väleihin, sai jälkimmäiseltä kehoituksen lähettää hänelle
kirjallisesti ehdot, joiden pohjalla hän myöntyisi suomaan
kardinaalille kunnian seurustella hänen kanssaan. Ruhtinas oli
vastahakoinen rupeamaan tekemisiin sellaisen myyrän kanssa; hän laati
kuitenkin, vaikka varsin väkinäisesti, pyydetyn kirjoitelman ja lähetti
sen hänelle. Tässä luettelossa oli kolme ehtoa, jotka eivät
miellyttäneet Mazarinia; siksi hän tiedusti ruhtinaalta, eikö tämä
kymmenentuhannen écun korvausta vastaan luopuisi niistä."
"Ha, ha, ha!" huudahtivat kuulijat, "sepä ei ollut kallista, -- hänen
ei tarvinnut pelätä joutuvansa kiinni sanoistaan. Mitä teki ruhtinas?"
"Ruhtinas lähetti heti viisikymmentätuhatta livreä Mazarinille ja pyysi
häntä olemaan enää koskaan kirjoittamatta hänelle; lisäksi tarjosi hän
tälle kaksikymmentätuhatta livreä, jos hän sitoutuisi pidättymään enää
koskaan puhuttelemastakaan ruhtinasta."
"Mitä teki Mazarin?"
"Hän kai pahastui?" arveli Atos.
"Ruoskitti varmaankin sanansaattajan?" oletti Portos.
"Hän arvattavasti otti vastaan rahat?" virkkoi d'Artagnan.
"Sinä arvasit oikein, d'Artagnan", sanoi Aramis.
Kaikki remahtivat nauramaan niin jyrisevästi, että isäntä ilmestyi
paikalle ja kysyi, tarvitsivatko herrat mitään.
Hän luuli seurueen joutuneen käsirysyyn.
Vihdoin vaimeni heidän iloisuutensa.
"Saako letkauttaa herra de Beaufortia?" kysyi d'Artagnan; "minulla on
siihen hyvä halu."
"Kyllä, puhu pois", vastasi Aramis. Hän tunsi perinpohjin tuon älykkään
ja reippaan gascognelaisen luonteen, joka ei koskaan perääntynyt
askeltakaan, liikkuipa hän millä maaperällä tahansa.
"Entä sinä, Atos?" kysyi d'Artagnan.
"Vannon aateliskunniani nimessä, että me nauramme, jos kaskusi on
hauska", vastasi Atos.
"Aloitan siis", sanoi d'Artagnan. "Herra de Beaufort puheli kerran
erään _monsieur le princen_ ystävän kanssa ja sanoi tälle, että hän oli
Mazarinin ensimmäisten parlamenttiriitojen johdosta joutunut kiistaan
herra de Chavignyn kanssa, ja huomatessaan tämän olevan uuden
kardinaalin miehiä hän oli kelpo lailla _suominut_ herra de Chavignyä,
koska hän monestakin syystä piti arvossa edellistä kardinaalia.
"Mainittu ystävä tunsi herra de Beaufortin hyvin kuumaveriseksi eikä
suurestikaan ihmetellyt tapausta, mutta meni heti kertomaan sen hänen
korkeudelleen prinssille. Asia tuli yleiseen tunnetuksi, ja tuttavat
alkoivat syrjiä herra de Chavignyä. Tämä koetti saada selitystä
kylmäkiskoisuuteen, jota hänelle yleisesti osoitettiin. Sen aihetta
epäröitiin ilmaista hänelle: viimein rohkeni kuitenkin joku huomauttaa
kaikkien kummastelevan, että hän oli antanut herra de Beaufortin
_suomia_ itseänsä, vaikka tämä kyllä olikin prinssi.
"'Kuka sanoo, että prinssi on _suominut_ minua?' kysyi de Chavigny.
"'Prinssi itse', vastasi ystävä.
"Huhun lähdettä tutkitaan, ja saadaan selko henkilöstä, jolle prinssi
on väitteensä lausunut. Kunniansa kautta kehoitettuna puhumaan totta
hän toistaa ja vahvistaa sen.
"Epätoivoisena tuollaisesta panettelusta, josta hän ei mitään
käsittänyt, selitti de Chavigny ystävilleen tahtovansa mieluummin
kuolla kuin sietää sellaista häväistystä. Niinpä hän lähetti kaksi
todistajaa kysymään prinssiltä, oliko hän todellakin sanonut
_suomineensa_ herra de Chavignyä.
"'Kyllä, sen olen sanonut, ja sanassani pysyn', vastasi prinssi, 'sillä
se on silkkaa totta'.
"'Monseigneur', vastasi silloin toinen de Chavignyn sekundanteista,
'sallikaa minun sanoa teidän korkeudellenne, että aatelismiehelle
annettu kuritus halventaa yhtä suuresti antajaa kuin saajaakin.
Kuningas Ludvig kolmastoista ei tahtonut ottaa kamaripalvelijoita
säätyläisperheistä, ollakseen oikeutettu tarpeen tullen ojentamaan
heitä ruumiillisella rangaistuksella.'
"'Mutta', kysyi herra de Beaufort ihmeissään, 'kuka tässä onkaan saanut
kuritusta ja kuka puhuu ruumiillisesta rangaistuksesta?'
"'Te, monseigneur, joka väitätte ruoskineenne...'
"'Ketä?'
"'Herra de Chavignyä.'
"'Minäkö?'
"'Ettekö te ole suominut herra de Chavignyä, ainakin omien sanojenne
mukaan, monseigneur?'
"'Kyllä.'
"'No niin, hän kieltää sen.'
"'Onko se mahdollista?' kummeksui prinssi. 'Ja kuitenkin olen suominut
häntä oikein kunnollisesti. Omat sanani kuuluivat näin', selitti herra
de Beaufort niin arvokkaasti kuin tiedätte hänen parhaimmillaan
kykenevän:
"-- Hyvä Chavigny, on kovin väärin, että annatte kannatusta sellaiselle
mokomalle kuin tuolle Mazarinille.
"'Voi, monseigneur', huudahti toinen sekundantti, 'nyt ymmärrän! Te
tahdoitte sanoa _soimanneenne_ häntä.'
"'_Soimannut_ tai _suominut_, onko tuossa nyt erikoisempaa eroa? tuumi
prinssi. 'Eikö se ole samaa? Kylläpä totisesti ovat sanaseppämme kovin
tyystiä jokaisesta äänestä!'"
Tämä herra de Beaufortin kieliopillinen hairahdus herätti paljon
naurua; sellaiset prinssin kompastukset alkoivatkin tulla
puheenparsiksi. Nyt sovittiin, että puoluehenki oli tästälähtein
ainiaaksi kielletty näistä ystävällisistä kohtauksista, -- d'Artagnanin
ja Portoksen piti saada lasketella leikkiä prinsseistä sillä ehdolla,
että Atos ja Aramis saisivat _suomia_ Mazarinia.
"Totta tosiaan", huomautti d'Artagnan molemmille ystävilleen, "syytä
onkin teillä kantaa kaunaa Mazarinia kohtaan, sillä vakuutanpa, että
hän puolestaan ei suinkaan ajattele teille hyvää."
"Niinkö?" virkkoi Atos. "Jos luulisin, että se lurjus tuntee nimeni,
niin ottaisin toisen, jottei minulla arveltaisi olevan mitään
tuttavuutta hänen kanssaan."
"Hän ei tunne sinua niineltäsi, mutta hän on kuullut urotöistäsi. Hän
tietää kahden aatelismiehen erikoisesti auttaneen herra de Beaufortin
pakoa, ja heitä nyt innokkaasti tavoituttaakin kiinni."
"Kenen välityksellä?"
"Minun."
"Mitä! Sinullako se on toimena?"
"Niin, tänä aamunakin hän kutsutti minut luoksensa ja kysyi oliko
minulla mitään tietoja."
"Niistä kahdesta aatelismiehestä?"
"Niin."
"Ja mitä vastasit hänelle?"
"Että minä en ollut vielä kuullut heistä, mutta sanoin aikovani syödä
päivällistä kahden henkilön kanssa, jotka kenties voivat antaa minulle
tietoja."
"Niinkö vastasit hänelle?" sanoi Portos, ja hänen leveille kasvoilleen
levittäysi järeä hymy äärestä toiseen. "Hyvä! Ja sinä et säiky, Atos?"
"En", vastasi tämä, "Mazarinin vaanimista en pelkää."
"Sinäkö pelkäisit?" virkkoi Aramis. "Pelkäätkö siis mitään?"
"En ainakaan minkään nykyisen takia, se on kyllä totta."
"Menneisyydenkö siis?" kysyi Portos.
"Menneisyys on toista", vastasi Atos huoaten; "menneen ja tulevaisen
takia."
"Oletko kenties peloissasi nuoren Raoulin tähden?" tiedusti Aramis.
"Kah", sanoi d'Artagnan, "mies ei koskaan kaadu ensimmäisessä
taistelussaan."
"Eikä toisessakaan", lisäsi Aramis.
"Ei vielä kolmannessakaan", täydensi Portos. "Ja surmattunakin tulee
kummitelleeksi uudestaan jalkeilla; todistuksena siitä olemme nyt
täällä."
"Ei", lausui Atos, "ei minulle myöskään Raoul tuota huolia, sillä minä
toivon hänen käyttäytyvän kuten aatelismies, ja jos hän kaatuu, niin se
tapahtuu kunniakkaasti. Mutta katsokaas, jos hänelle se onnettomuus
sattuisi, niin...."
Atos pyyhkäisi kalpeata otsaansa kädellään.
"No?" kysyi Aramis.
"Silloin minä pitäisin tätä onnettomuutta sovintouhrina."
"Ahaa", tokaisi d'Artagnan, "kyllä ymmärrän, mitä tahdot sanoa."
"Minä myös", puuttui puheeseen Aramis; "mutta älähän huoli ajatella
sitä asiaa, Atos, -- mennyttä ei kutsu takaisin."
"Minä puolestani en käsitä", sanoi Portos.
"Armentièresin tapaus", valaisi d'Artagnan hiljaa.
"Armentièresin tapaus?" kummasteli Portos. "Mylady..."
"Kas", vastasi Portos, "se on totta, olin unohtanut."
Atos tähtäsi häneen syvän katseensa.
"Sen olit sinä unohtanut, Portos?" hän sanoi.
"Niin, toden totta!" vakuutti Portos. "Siitä on niin pitkä aika."
"Se asia ei siis paina omaatuntoasi?"
"Ei, ei lainkaan", vastasi Portos.
"Entä sinun Aramis?"
"Ajattelen sitä toisinaan", ilmoitti tämä, "sellaisena
omantunnonkysymyksenä, joka mitä parhaiten soveltuu tutkisteltavaksi."
"Ja sinun, d'Artagnan?"
"Minä puolestani tunnustan, että tuota kamalaa aikaa ajatellessani en
muistele muuta kuin rouva Bonacieux-paran kuolemaa. Niin", jupisi hän,
"olen usein tuntenut karvasta surua uhrin tähden, vaan en milloinkaan
tunnonvaivoja murhaajattaren kohtalosta."
Atos pudisti epäilevästi päätänsä.
"Sinun tulee oivaltaa", haastoi Aramis, "että jos hyväksytään todeksi
jumalallisen oikeuden olemassaolo ja sen sekaantuminen maailman
tapahtumiin, niin tuo nainenhan sai rangaistuksensa Jumalan tahdosta.
Me olimme välikappaleina, siinä kaikki."
"Entä vapaa tahto, Aramis?"
"Mitä tekee tuomari? Hänelläkin on vapaa tahtonsa, ja hän tuomitsee
pelotta. Mitä tekee pyöveli? Hän vallitsee käsivarttansa, ja kuitenkin
hän mestaa tunnonvaivoitta."
"Pyöveli..." mutisi Atos; näkyi, että hän kiintyi siihen muistoon.
"Hirveätä se kyllä on", puheli d'Artagnan; "mutta kun otan huomioon,
että me olemme surmanneet englantilaisia, La Rochellen asukkaita,
espanjalaisia, vieläpä ranskalaisia, jotka eivät ole milloinkaan
tehneet meille muuta pahaa kuin että ovat tähdänneet meihin ja ampuneet
ohi, tai tuottaneet meille muuta vahinkoa kuin että ovat mitelleet
miekkoja kanssamme eivätkä ole kyenneet väistämään kyllin nopeasti,
silloin minäkin totisesti pidän puolustettavana osallisuuteni sen
naisen kuolemaan."
"Minä", tokaisi Portos, "näen nyt jälleen, -- sitten kun sinä, Atos
muistutit sitä minulle, -- koko kohtauksen edessäni niinkuin olisin
itse paikalla. Mylady istui, missä nyt sinä" -- Atos kalpeni --
"minulla oli d'Artagnanin nykyinen sija, -- kupeellani oli miekka
terävä kuin damaskolainen säilä, -- senhän muistanetkin, Aramis,
sillä sinä nimitit sitä Balizardeksi? No niin, vannon teille
kaikille kolmelle, että jollei Béthunen pyöveli olisi ollut
siellä... Béthunestahan hänet tuotiin? ... niin, hitto, Béthunesta
varmastikin! ... olisin minä katkaissut kaulan siltä pahantekijältä
katumatta, vieläpä vaikka minun olisi täytynyt katuakin. Hän oli
kunnoton nainen."
"Mitä muuten hyödyttääkään hautoa tuota kaikkea?" sanoi Aramis
huolettomaan järkeilevään tapaansa, jonka hän oli omaksunut tultuansa
kirkon mieheksi ja jossa oli paljon enemmän epäuskoisuutta kuin
kristillisyyttä. "Tehty kuin tehty. Kuolemamme hetkellä esiintyy se
toimenpide ripissämme, ja Jumala tuomitsee paremmin kuin me, oliko se
rikos, virhe vai ansiokas teko. Katuisinko? En millään muotoa. Kautta
kunniani ja pyhän ristin, minua kaduttaa ainoastaan se, että hän oli
nainen!"
"Viihdyttävintä tässä kaikessa on se, että menneisyys ei ole jättänyt
mitään jälkiä", huomautti d'Artagnan.
"Hänellä oli poika", muistutti Atos.
"Niin, sen kyllä tiedän", vastasi d'Artagnan, "ja sinä sen minulle
sanoitkin; mutta kuka tietää, miten hänen on käynyt? Käärmeen
heittäessä henkensä kuolee sen sikiökin. Luuletko, että hänen setänsä,
Winter, on ottanut kasvattaakseen mokomaa kyynpoikasta? Winter on kyllä
tuominnut pojan kuten äidinkin."
"Voi silloin Winteriä!" sanoi Atos, "lapsi ei ollut mitään pahaa
tehnyt."
"Hiisi minut periköön, ellei se lapsi ole kuollut!" vannoi Portos.
"Siinä kelvottomassa maassa on niin turkasen sumuista, ainakin mikäli
d'Artagnan väittää..."
Samassa kun tämä Portoksen johtopäätös olisi kenties saanut
palautetuksi hilpeyden kaikille noille enemmän tai vähemmän
synkistyneille kasvoille, kuului portailta askelten kopinaa, ja ovelle
koputettiin.
"Sisälle", sanoi Atos.
"Messieurs", ilmoitti isäntä, "muuan mies, jolla on hyvin kiire, pyytää
saada puhutella erästä teistä."
"Ketä?" kysyivät ystävykset.
"Kreivi de la Fèreä."
"Se olen minä", vastasi Atos. "Mikä se mies on nimeltään?"
"Grimaud."
"Mitä!" huudahti Atos kalveten; "jo palannut? Mitä onkaan siis
tapahtunut Bragelonnelle!"
"Tulkoon hän sisälle", sanoi d'Artagnan, "tulkoon sisälle."
Grimaud oli jo noussut portaat ja odotti ulkopuolella; hän ryntäsi nyt
huoneeseen ja antoi isännälle merkin poistua.
Isäntä sulki jälleen oven, ystävykset jäivät jännittyneeseen
odotukseen. Grimaudin mielenkuohu, hänen kalpeutensa, kasvojen
hiestyminen, vaatteitten pölyisyys -- kaikki ilmaisi, että hänellä oli
joku tärkeä ja kamala viesti.
"Messieurs", hän sanoi, "sillä naisella oli lapsi, -- lapsesta on
tullut mies; naarastiikerillä oli penikka, -- tiikeri on jäljillä. Se
etsii teitä, pitäkää varanne!"
Atos katsoi ystäviinsä raskasmielisesti hymyillen. Portos hapuili
kupeeltaan miekkaa, joka riippui seinällä, Aramis tempasi veitsen ja
d'Artagnan kavahti seisaalle.
"Mitä tarkoitat, Grimaud?" huudahti viimeksimainittu.
"Että myladyn poika on lähtenyt Englannista, -- että hän on Ranskassa,
tulossa Pariisiin, jollei hän jo olekin täällä."
"Perhana, oletko varma siitä?" kysyi Portos.
"Varma olen", vakuutti Grimaud.
Ilmoitusta seurasi pitkällinen äänettömyys. Grimaud oli niin
hengästynyt ja uuvuksissa, että hän vaipui tuolille.
Atos täytti lasillisen samppanjaa ja vei hänelle.
"No, olkoon niinkin", tuumi d'Artagnan, "jos hän elääkin ja tulee
Pariisiin, niin me olemme pahempaakin kohdanneet. Tulkoon vain."
"Niin", matki Portos, luoden hyväilevän katseen seinälle ripustamaansa
miekkaan, "me odotamme häntä; tulkoon vain!"
"Hänhän muuten onkin pelkkä lapsukainen", huomautti Aramis.
Grimaud nousi.
"Lapsukainen!" hän toisti; "tiedättekö, mitä se lapsukainen on tehnyt?
Munkiksi pukeutuneena sai hän ilmi koko jutun, ripittäessään Béthunen
pyöveliä, ja kun tämä oli ilmaissut hänelle kaikki, survaisi hän
synninpäästöksi tämän tikarin ripitettävänsä sydämeen. Katsokaa, se on
vielä punainen ja kostea verestä, sillä siitä ei ole kolmeakaankymmentä
tuntia, kun se vedettiin haavasta."
Grimaud heitti pöydälle tikarin, jonka munkki oli jättänyt pyövelin
haavaan.
D'Artagnan, Portos ja Aramis kavahtivat liikkeelle ja riensivät saman
tunteen ajamina käsiksi miekkoihinsa.
Atos yksinään istui paikallaan, tyynenä ja mietteissään.
"Ja sinä sanot, että hän on pukeutunut munkiksi, Grimaud?"
"Niin, augustinilaismunkiksi."
"Minkä näköinen hän on?"
"Hän on minun mittaiseni, mikäli ravintolanisäntä kertoi, -- laiha,
kelmeä, silmät vaaleansiniset ja tukka keltainen."
"Eihän hän lienee nähnyt Raoulia?" kysyi Atos.
"Päinvastoin, he ovat tavanneet toisensa; juuri varakreivi itse vei
hänet kuolinvuoteen ääreen."
Atos nousi seisaalle sanaakaan virkkamatta ja meni hänkin vuorostaan
ottamaan miekkansa.
"Hm, messieurs", sanoi d'Artagnan yrittäen nauraa, "tiedättekös, me
käyttäydymme raukkojen lailla! Me neljä miestä, jotka olemme silmää
räväyttämättä pitäneet puoliamme kokonaisia armeijoita vastaan, me
vapisemme nyt lapsen takia!"
"Niin", väitti Atos, "mutta se lapsi tulee Jumalan nimessä."
Ja he kiirehtivät pois ravintolasta.