Raoulin herätti synkistä mietteistä isäntä, astuen hätäisesti
huoneeseen, missä vasta kertomamme kohtaus oli tapahtunut, ja huutaen:
"Espanjalaiset, espanjalaiset!"
Se hälytys oli kyllin tärkeä, häätääkseen kaikki muut ajatukset niiden
tieltä, joilla oli yhteyttä sen kanssa. Nuoret miehet kysyivät lähempiä
tietoja ja saivat kuulla, että vihollinen oli tosiaan tulossa Houdinin
ja Béthunen kautta.
Herra d'Arminges antoi käskyn laittaa lähtövalmiiksi hevoset, joita
parhaillaan ruokittiin. Sillävälin nuorukaiset nousivat talon
korkeimmalla sijaitseviin ikkunoihin, joista oli laaja näköala, ja
näkivät Marsinin ja Lensin taholta tosiaan vilahtelevan suuren joukon
jalka- ja ratsuväkeä. Tällä kertaa ei siellä liikkunut sissijoukkue,
vaan kokonainen armeija.
Ei siis voinut asettua muulle kannalle kuin noudattaa herra
d'Armingesin viisasta neuvoa ja peräytyä.
Nuoret miehet astuivat nopeasti alas. Herra d'Arminges istui jo
satulassa. Olivain piteli nuorten herrain hevosia, ja kreivi de Guichen
lakeijat vartioitsivat tarkoin espanjalaista vankia, joka istui häntä
varten ostetulla ratsulla. Varmuuden vuoksi oli häneltä sidottu kädet.
Pikku joukko lähti ravia Cambriniin päin, missä prinssin toivottiin
olevan tavattavissa. Mutta hän ei ollut oleksinut siellä edellisestä
illasta saakka, vaan vetäytynyt takaisin la Basséen tienoolle, syystä
että väärä tieto oli ilmoittanut vihollisen aikovan mennä Lys-virran
yli Estairen kohdalta.
Tämän ilmoituksen harhaannuttamana oli prinssi antanut joukkojensa
marssia Béthunesta ja keskittänyt koko voimansa Vieille-Chapellen ja la
Venthien välille. Käytyään marski de Grammontin kanssa tarkastamassa
koko rintamaa oli hänen korkeutensa vastikään palannut ja istuutunut
pöytään, kysellen upseereilta, jotka olivat saaneet sijan hänen
vieressään, missä määrin kukin oli onnistunut heille uskotuissa
tiedusteluissa; mutta kellään ei ollut mitään varmoja uutisia
kerrottavana. Vihollisarmeija oli ollut kaksi vuorokautta kadoksissa,
ja sitä ei tuntunut enää olevankaan.
Vihollisarmeija ei ole koskaan niin likellä ja niin vaarallinen kuin
tyyten kadottuansa. Prinssi oli senvuoksi vastoin tapaansa tyytymätön
ja huolestunut, kun muuan päivystäjäupseeri astui sisälle ja ilmoitti
marski de Grammontille, että joku halusi puhutella häntä.
Grammontin herttua sai katseella prinssin luvan ja lähti ulos.
Prinssi tähysti hänen jälkeensä, ja hänen silmänsä suuntautuivat
herkeämättä oveen. Kukaan ei rohjennut virkkaa mitään, peläten
häiritsevänsä hänen mietiskelyään.
Äkkiä kuului kumeata jymyä; prinssi nousi heti seisaalle ja ojensi
kätensä sille suunnalle, mistä ääni kuului. Se kaiku oli hänelle varsin
tuttu; se oli kanuunain pauketta.
Kaikki nousivat ylös kuten hänkin.
Samassa avautui ovi.
"Monseigneur", sanoi marski de Grammont säihkyvin silmin, "salliiko
teidän korkeutenne, että poikani, kreivi de Guiche ja hänen
matkakumppaninsa, varakreivi de Bragelonne, saapuvat antamaan tietoja
vihollisesta, jota me turhaan etsimme, ja jonka he ovat keksineet?"
"Mitä", huudahti prinssi vilkkaasti, "sallinko muka! En ainoastaan
salli, vaan haluankin. Tulkoot he sisälle."
Marski toi huoneeseen molemmat nuoret miehet, jotka nyt seisoivat
prinssin edessä.
"Puhukaa, messieurs", kehoitti prinssi tervehtien heitä, "puhukaa
ensin; sitten suoriudumme kohteliaisuuksista. Tärkeintä meille kaikille
on nyt saada tietää, missä vihollinen oleksii ja mitä se puuhailee."
Kreivi de Guichen oli luonnollisesti esiinnyttävä puhujana; hän ei
ainoastaan ollut matkakumppaniansa vanhempi, vaan hänet oli sitäpaitsi
jo isänsä esitellyt prinssille. Hän muuten tunsikin jo pitkältä ajalta
prinssin, jonka Raoul nyt näki ensi kertaa.
Hän kertoi siis prinssille, mitä he olivat nähneet Mazingarben
majatalossa.
Sillaikaa katseli Raoul nuorta sotapäällikköä, joka jo oli tullut
peräti kuuluisaksi Rocroyn, Freiburgin ja Nördlingenin taisteluista.
Bourbonin Ludvig, prinssi de Condé, jolla isänsä Henrikin kuoltua oli
lyhyyden vuoksi ja sen ajan tavan mukaan puhuttelunimityksenään
_monsieur le prince_, oli tuskin kuuden- tai seitsemänkolmatta ikäinen
nuori mies. Hänellä oli kotkan katse, _a gl'occhi grifani_, kuten Dante
sanoo, kyömynenä, pitkä kiemuroiksi valuva tukka, keskimittainen,
mutta sorea vartalo. Hänessä yhtyivät suuren soturin kaikki
ominaisuudet, nimittäin salamannopea tajunta, rivakka päättäväisyys ja
uskomaton miehuus. Se ei kuitenkaan estänyt, että hän oli myöskin
loistelias ja nerokas mies. Paitsi sitä mullistusta, jonka hän oli
toimeenpanemillansa uusilla menetelmillä saanut aikaan sotataidossa,
oli hän tuottanut kumouksen Pariisissakin nuorten hoviherrain joukossa,
joiden luonnollisena johtajana hän oli; näillä oli nimityksenään
_petitsmaitres_ eroitukseksi vanhan hovin teikareista, joiden esikuvina
olivat olleet Bassompierre, Bellegarde ja Angoulêmen herttua.
Heti ensimmäisistä kreivi de Guichen virkkamista sanoista ja äskeisen
kanuunanjyskeen suunnasta oivalsi prinssi kaikki. Vihollinen oli
ilmeisesti tullut Lys-virran yli Saint-Venantin luona ja marssi nyt
Lensiä kohti, varmaankin vallatakseen tämän kaupungin ja katkaistakseen
ranskalaiselta armeijalta tien Ranskaan. Ne kanuunat, joiden jymy
toisinaan vaimensi muiden jyskeen, olivat järeitä pitkapiippuisia,
jotka vastasivat espanjalaiseen ja lotringilaiseen tykkituleen.
Mutta kuinka voimakas oli tuo joukko? Oliko se vihollisen huomiota
hairahduttamaan lähetetty osasto vai ryntäsikö siellä kokonainen
armeija?
Tämä oli prinssin viimeisenä kysymyksenä, ja siihen oli de Guichen
mahdoton vastata.
Kun se kuitenkin oli tärkein, olisi prinssi erityisesti juuri siitä
halunnut täsmällisen selvityksen.
Raoul tukahdutti silloin sen luonnollisen ujostelun tunteen, joka häntä
väkisinkin valtasi prinssin edessä, ja virkkoi lähestyen häntä:
"Salliiko monseigneur, että minä tässä asiassa rohkenen virkkaa
muutamia sanoja, jotka kenties voisivat auttaa teitä pulasta?"
Prinssi kääntyi katsomaan ja näytti yhdellä ainoalla silmäyksellä
käsittävän nuoren puhuttelijansa koko olemuksen; hän hymyili
havaitessaan tämän tuskin viisitoistavuotiaaksi nuorukaiseksi.
"Kyllä, monsieur, puhukaa vain", hän vastasi yrittäen lieventää jämeätä
ja terävää ääntänsä, ikäänkuin olisi tällä kertaa puhunut naiselle.
"Monseigneur", ehdotti Raoul punastuen, "voisi kuulustaa espanjalaista
vankia."
"Mitä! Oletteko te saaneet espanjalaisen vangiksi?" huudahti prinssi.
"Olemme, monseigneur."
"Se on totta!" virkahti de Guiche; "sen unohdin."
"Se on varsin luonnollista, sillä kreivi hänet vangitsikin", huomautti
Raoul hymyillen.
Vanha marski kääntyi varakreiviin kiitollisena tästä pojalleen
suodusta ylistyksestä, prinssin huudahtaessa:
"Nuori mies on oikeassa; tuotakoon vanki tänne."
Sillävälin vei prinssi de Guichen syrjään ja kysyi häneltä, millä
tavoin vanki oli saatu ja kuka tuo nuori mies oli.
"Monsieur", lausui prinssi jälleen kääntyen Raouliin, "minä tiedän,
että teillä on kirje sisareltani, madame de Longuevilleltä; mutta
huomaankin teidän mieluummin tahtoneen suositella itseänne antamalla
minulle hyvän neuvon."
"Monseigneur", vastasi Raoul punastuen, "en tahtonut keskeyttää teidän
korkeuttanne, ollessanne niin tärkeässä keskustelussa kreivin kanssa.
Mutta tässä on kirje."
"Hyvä", virkkoi prinssi, "sen voitte jättää minulle sittemmin. Tuossa
tulee vanki; käykäämme käsiksi tärkeimpään."
Samassa tuotiinkin huoneeseen vanki. Hän oli niitä vielä tähän aikaan
käytettyjä palkkasotureita, jotka möivät verensä ostajille ja
kuluttivat koko ikänsä sotaharjoituksiin ja rosvouksiin. Kiinni
jouduttuaan hän ei ollut hiiskunut sanaakaan; siksipä ei edes tiedetty,
mihin kansallisuuteen hän kuului.
Prinssi katseli häntä peräti epäluuloisesti.
"Mikä sinä olet miehiäsi?" hän kysyi.
Vanki vastasi joitakuita sanoja vieraalla kielellä.
"Vai niin, hän kuulostaa espanjalaiselta. Puhutteko te espanjankieltä,
de Grammont?"
"Hyvin vähän, monseigneur",
"Ja minä en ollenkaan", ilmoitti prinssi nauraen. "Messieurs", hän
lisäsi ympäristöönsä kääntyen, "onko joukossanne ketään, joka puhuu
espanjankieltä ja tahtoo palvella tulkkinani?"
"Kyllä, monseigneur", vastasi Raoul.
"Kas, te puhutte espanjaa?"
"Luullakseni sen verran, että kykenen tässä tilaisuudessa täyttämään
teidän korkeutenne käskyn."
Kaiken aikaa oli vanki seissyt aivan hievahtamattomana, ikäänkuin hän
ei olisi vähääkään käsittänyt, mistä oli kysymys.
"Monseigneur tiedustaa kansallisuuttanne", virkkoi nuori mies mitä
puhtaimmalla kastilialaisella murteella.
"Ich bin ein deutscher"_, vastasi vanki.
"Mitä hittoa hän lasketteleekaan?" kummeksui prinssi; "mitä uutta
mongerrusta se on?"
"Hän sanoo olevansa saksalainen, monseigneur", selitti Raoul, "mutta
sitä epäilen, sillä hän ei äännä oikein."
"Puhutte siis saksaakin?" kysyi prinssi.
"Kyllä, monseigneur", vastasi Raoul.
"Sen verran, että voitte tutkia häntä sillä kielellä?"
"Kyllä, monseigneur."
"No, kuulustakaa häntä siis."
Raoul aloitti kuulustelun, mutta hänen oletuksensa osoittausi pian
oikeaksi. Vanki ei kuullut tai ollut kuulevinaan, mitä Raoul hänelle
sanoi; hänkään puolestaan ei kyennyt oikein ymmärtämään vangin
vastauksia, joissa flaamilainen ja elsassilainen murre sekaantuivat
toisiinsa.
Vaikka vanki kaikin mokomin yritti kiemurrella erilleen kunnollisesta
kuulustelusta, keksi Raoul kuitenkin hänen kansallisuutensa.
"_Non siete spagnuolo_", hän väitti, "_non siete tedesco, siete
italiano_."
Vanki säpsähti ja puri huultansa.
"Hei, tuon minä ymmärrän varsin hyvin", tokaisi Condén prinssi, "ja
koska hän on italialainen, niin pitkitänkin kuulustelua itse.
Kiitoksia, herra varakreivi", jatkoi prinssi nauraen; "nimitän teidät
tästä hetkestä alkaen tulkikseni."
Mutta vanki oli yhtä vähän halukas vastaamaan italiaksi kuin muillakaan
kielillä; hänen ainoana tarkoituksenaan oli vältellä kysymyksiä. Niinpä
hän ei tiennytkään mitään, ei vihollisen voimakkuutta, päälliköiden
nimiä tai armeijan aikeita.
"Vai niin", virkkoi prinssi, joka oivalsi tuon tietämättömyyden aiheen;
"mies siepattiin kiinni rosvouksesta ja murhasta, hän olisi voinut
pelastaa henkensä, jos olisi puhunut. Hän ei tahdo; viekää hänet pois
ja ampukaa."
Vanki kalpeni. Ne kaksi sotamiestä, jotka olivat tuoneet hänet sisälle,
tarttuivat häntä kumpaiseenkin käsivarteen ja taluttivat häntä ovelle
päin. Prinssi kääntyi marski de Grammontiin ja näytti jo unohtaneen
antamansa määräyksen.
Kynnykselle tultuaan vanki seisahtui. Ohjeitansa sokeasti tottelevat
sotamiehet tahtoivat pakottaa hänet astumaan eteenpäin.
"Malttakaa!" sanoi vanki ranskaksi, "olen valmis puhumaan,
monseigneur."
"Kas, kas", nauroi prinssi, "arvasinhan joutuvamme siihen. Tiedän
ihmeellisen keinon kielten kirvoittamiseen; käyttäkää tekin sitä,
messieurs, kun teille vuorostanne tulee päällikkyys."
"Mutta sillä ehdolla", pitkitti vanki, "että teidän korkeutenne vannoo
säästävänsä henkeni."
"Siitä annan aatelismiehen sanan", vakuutti prinssi.
"Kysykää minulta siis, monseigneur."
"Missä meni armeija Lysin yli?"
"Saint-Venantin ja Airen välillä."
"Kuka johtaa sitä?"
"Kreivi Fuonsaldagna, kenraali Beck ja itse arkkiherttua."
"Kuinka suuri se on?"
"Siihen kuuluu kahdeksantoistatuhatta miestä ja kuusineljättä
kanuunaa."
"Minne se marssii?"
"Lensiin."
"Kuuletteko sitä, messieurs?" virkkoi prinssi voitonriemuisesti
kääntyen marski de Grammontiin ja toisiin upseereihin.
"Kyllä, monseigneur", vastasi marski; "te olitte arvannut kaikki, mitä
oli ihmisjärjen oivallettavissa."
"Kutsukaa tänne Le Plessis, Bellièvre, Villequier ja d'Erlac", käski
prinssi. "Kutsukaa tänne kaikki joukot, mitä on Lysin tällä puolella,
jotta ne pysyttelevät ensi yön lähtövalmiina; luultavasti hyökkäämme
vihollisen kimppuun huomenna."
"Mutta, monseigneur", huomautti marski de Grammont, "muistakaa, että
jos yhdistäisimmekin koko käytettävissä olevan voimamme, on meillä
kuitenkaan tuskin kolmeatoistatuhatta miestä."
"Herra marski", vastasi prinssi, ja hänen silmissään välähti se
ihailtava katse, jollainen oli ainoastaan hänellä, "juuri pienillä
armeijoilla voitetaan usein suuria taisteluita."
Sitten hän kääntyi vankiin.
"Viekää pois tuo mies ja vartioitkaa häntä tarkoin. Hänen henkensä
riippuu niistä tiedoista, joita hän on meille antanut. Jos ne ovat
tosia, niin hän pääsee vapaaksi; jos hän valehteli, niin hänet
ammutaan."
Vanki korjattiin talteen.
"Kreivi de Guiche", pitkitti prinssi, "siitä on pitkä aika, kun
tapasitte isänne; jääkää hänen luokseen. Monsieur", hän jatkoi Raouliin
kääntyen, "ellette ole kovin väsyksissä, niin seuratkaa minua."
"Maailman ääriin asti, monseigneur", huudahti Raoul; hän tunsi sokeata
kiintymystä nuoreen kenraaliin, joka hänestä näytti täydellisesti
ansainneen loistavan maineensa.
Prinssi hymyili; hän halveksi imartelijoita, mutta piti hehkuvaa
innostusta suuressa arvossa.
"Hyvä on, monsieur", hän virkkoi; "te olette taitava neuvonantaja, sen
olemme jo nähneet; huomenna saamme tarkastaa, miten käyttäydytte
ottelussa."
"Entä minä, monseigneur", kysyi marski, "mitä on minun tehtävä?"
"Jääkää tänne vastaanottamaan joukkoja. Joko palaan itse noutamaan ne
tai lähetän pikaviestin, jotta te tuotte ne luokseni. Saattueekseni en
tarvitse enempää kuin kaksikymmentä kaartilaista vantterain ratsujen
selässä."
"Se on kovin vähän", huomautti marski.
"Se riittää", vakuutti prinssi. "Onko teillä hyvä hevonen, herra de
Bragelonne?"
"Hevoseni surmattiin aamulla, monseigneur, ja toistaiseksi käytän
palvelijani ratsua."
"Pyytäkää ja valitkaa itse tallistani hevonen, joka soveltuu teille. Ei
mitään väärää kainoutta! Ottakaa se, josta pidätte parhaiten. Joudutte
kenties tänä iltana tarvitsemaan sitä, varmasti ainakin huomenna."
Raoul ei odottanut toista käskyä; hän tiesi, että esimiehiä ja etenkin
prinssejä kohtaan ollaan parhaiten säädyllisiä, jos totellaan heti ja
vastaan väittämättä. Hän meni senvuoksi alas talliin, valitsi
andalusialaisen hiirakon, satuloitsi ja suitsitti sen itse, sillä Atos
oli varoittanut häntä uskomasta vaaran hetkinä noita tärkeitä hommia
kellekään muulle. Sitten hän palasi prinssin luo, joka samassa nousi
ratsaille.
"Nyt, monsieur", hän virkkoi Raoulille, "jättänette minulle tuomanne
kirjeen."
Raoul ojensi prinssille lähetyksensä.
"Pysytelkää ihan lähelläni, monsieur", käski prinssi.
Hän iski molemmat kannukset hevosensa kupeisiin, kiinnitti ohjakset
satulanuppiin, kuten hänellä oli tapana silloin kun tahtoi pitää
kätensä vapaina, mursi auki madame de Longuevillen kirjeen ja nelisti
pitkin tietä Lensiin päin. Häntä saattoi Raoul ja pikku vartioväki,
samalla kun ne lähetit, joiden piti kutsua koolle joukot, karauttivat
eri suunnille.
Prinssi luki ratsastaessaan.
"Monsieur", hän sanoi tuokion kuluttua, "teistä puhutaan hyvin
suotuisasti. Minun on vain sanottava teille, että vähäisen näkemäni ja
kuulemani jälkeen ajattelen teistä vielä suotuisammin kuin kirjeessä
lausutaan."
Raoul kumarsi.
Mitä lähemmäksi pikku joukkue pääsi Lensiä, sitä selvemmin kumahtelivat
kanuunat. Prinssin katse tähtäsi jymyä kohti kiinteästi kuin
petolinnun. Olisi luullut hänen kykenevän lävistämään silmäyksellään ne
puitten esiriput, jotka levisivät hänen edessään näköpiiriä
rajoittamassa.
Prinssin sieraimet laajenivat kuin hän olisi kaivannut ruudinsavun
hengittämistä, ja hän huohotti kuin hevosensa.
Vihdoin kuuluivat kanuunanlaukaukset niin likeltä, että he ilmeisesti
eivät voineet olla etäämpänä kuin lieuen päässä taistelukentältä. Tien
käänteestä ilmestyikin näkyviin pieni Aunayn kylä.
Talonpojat olivat joutuneet suunnattomaan sekasortoon. Espanjalaisten
julmuudesta levinnyt huhu oli herättänyt yleistä kauhua. Naiset olivat
jo paenneet Vitryn taholle; vain joitakuita miehiä oli jäljellä.
Prinssin nähdessään ryntäsivät he esille; muuan tunsi hänet.
"Voi, monseigneur", hän sanoi, "tuletteko karkoittamaan pois kaikki nuo
kurjat espanjalaiset ja lotringilaiset rosvot?"
"Tulen", vastasi prinssi, "jos sinä rupeat oppaakseni."
"Mielelläni, monseigneur; minne tahtoo teidän korkeutenne minua
näyttämään teille tietä?"
"Jollekulle ylänteelle, mistä voin nähdä Lensin ympäristöineen."
"Sepä onkin sitten helposti tehty."
"Voinhan luottaa sinuun -- olethan kunnon ranskalainen?"
"Olen vanha Rocroyn soturi, monseigneur."
"Kas tuossa", sanoi prinssi ojentaen hänelle kukkaronsa, "tuossa
Rocroyn tähden. Tahdotko nyt hevosen vai tuletko mieluummin kävellen?"
"Kävellen, monsieur, kävellen, -- olen aina palvellut jalkaväessä. Aion
muuten viedä teidän korkeutenne sellaisia teitä myöten, missä on
pakostakin laskeuduttava ratsailta."
"Tulehan siis", sanoi prinssi, "älkäämme hukatko aikaa."
Talonpoika juoksi prinssin hevosen edellä; sadan askeleen päässä
kylästä hän poikkesi kapealle tielle, joka johti kauniiseen laaksoon.
Puolen lieuen verran pitkitettiin ratsastusta metsän halki, ja kanuunat
jymisivät niin lähellä, että jokaisen laukauksen pamahtaessa odotti
kuulevansa kuulan viuhuvan. Vihdoin tultiin polulle, joka vei tieltä
suoraan ylös vuoren rinnettä. Talonpoika poikkesi polulle ja pyysi
prinssiä mukaan. Tämä hyppäsi maahan, käskien Raoulin ja erään
ajutanttinsa tehdä samaten; muiden piti odottaa hänen määräyksiään,
ollen varuillaan ja pitäen tarkoin silmällä ympäristöä. Sitten hän
alkoi kavuta ylös polkua.
Kymmenen minuutin kuluttua saavuttiin vanhan linnan raunioille; nämä
sijaitsivat huipulla, mistä oli laaja näköala yli tienoon. Tuskin
neljänneslieuen päässä näkyi Lens, sortumaisillaan, ja kaupungin
edustalla koko vihollisarmeija.
Yhdellä ainoalla silmäyksellä käsitti prinssi koko aseman, joka
levittäysi hänen katseilleen Lensistä Vimyyn asti. Silmänräpäyksessä
laati hän päässään koko suunnitelman taistelua varten, joka seuraavana
päivänä toistamiseen pelasti vihollisten maahanryntäykseltä Ranskan.
Hän otti lyijykynän, repäisi lehden muistikirjastaan ja kirjoitti:
Hyvä marski!
Tunnin kuluttua on Lens vihollisen hallussa. Tulkaa yhtymään
minuun ja tuokaa mukananne koko armeija. Menen Vendiniin,
järjestääkseni sen kuntoon. Huomenna valloitamme takaisin
Lensin ja hajoitamme vihollisen.
Sitten hän sanoi Raouliin kääntyen:
"Kiirehtikää, monsieur, ratsastakaa täyttä vauhtia viemään tämä herra
de Grammontille."
Raoul kumarsi, otti kirjeen, riensi alas rinnettä, hyppäsi ratsunsa
selkään ja karautti taipaleelle.
Neljännestunnin kuluttua hän oli marskin luona.
Osa joukkoja oli jo saapunut, toisia odotettiin joka hetki. Marski de
Grammont asettui kaikkien käytettävissään olevien jalkaväki- ja
ratsujoukkojen etunenään sekä suuntasi kulkunsa Vendiniin, jätettyään
Châtillonin herttuan odottamaan loppuja osastoja ja tulemaan niiden
kanssa perästäpäin.
Koko tykkiväestö oli valmiina heti lähtemään liikkeelle, joten se
aloittikin marssin.
Kello oli seitsemän illalla, kun marski saapui määräpaikalle, missä
prinssi häntä odotti. Kuten tämä oli ennakolta oivaltanut, oli Lens
melkein heti Raoulin lähdettyä joutunut vihollisen valtaan.
Kanuunatulen taukoaminen olikin muuten ilmoittanut tämän tapauksen
kaikille.
Varrottiin yötä. Pimeän lisääntyessä saapuivat vähitellen prinssin
kutsumat joukot. Niitä oli kielletty pärryttämästä rumpujaan tai
toitottamasta torviaan.
Kello yhdeksältä alkoi täysi yö. Kuitenkin valaisi tasankoa vielä
hämärän häivä. Lähdettiin hiljaa liikkeelle, ja prinssi johti kolonnaa.
Aunayn toiselle puolelle tultuaan sai armeija näkyviinsä Lensin. Pari
kolme taloa paloi, ja soturien korviin tunkeusi kumeata kohua, joka
ilmaisi väkirynnäköllä vallatun kaupungin kuolonvoihketta.
Prinssi osoitti kullekin paikan. Marski de Grammontin piti komentaa
vasenta siipeä ja nojautua Méricourtiin, Châtillonin herttua johti
keskustaa, ja oikean siiven etunenässä seisoi prinssi Aunayn edustalla.
Seuraavan päivän taistelujärjestyksen piti olla sama kuin armeijan
edellisenä iltana omaksuma asento. Kunkin tuli herätessään olla sillä
alalla, missä hän oli saanut määräyksen toimia.
Järjestely tapahtui mitä hiljaisimmin ja täsmällisimmin. Kello kymmenen
illalla oli jokainen asettuneena paikalleen. Puoli yhdeltätoista
tarkasti prinssi asemat ja antoi määräyksensä seuraavaa päivää varten.
Päälliköt olivat ennen kaikkea saaneet tehtäväkseen pitää varmaa huolta
siitä, että soturit tarkoin noudattivat kolmea ohjetta. Ensiksikin piti
eri osastojen huolellisesti tarkata toistensa marssijärjestystä, jotta
ratsuväki ja jalkaväki saattoivat pysytellä samassa rintamassa,
säilyttäen yhtä suuria aukkoja välissään.
Toiseksi oli hyökkäys aloitettava vain käyden.
Kolmanneksi oli vihollisen annettava ampua ensin.
Prinssi uskoi kreivi de Guichen hänen isänsä huostaan ja piti de
Bragelonnen luonansa; mutta nuoret miehet pyysivät saada viettää yön
yhdessä, ja se myönnettiin heille.
Ystävyksille pystytettiin teltta ihan lähelle marskin makuusijaa.
Vaikka päivä oli ollut väsyttävä, ei kumpainenkaan tuntenut nukkumisen
tarvetta.
Sitäpaitsi on taistelun aattoilta vanhoillekin sotureille vakava ja
juhlallinen; mitä sitten näille kahdelle nuorukaiselle, jotka nyt
olivat ensi kertaa joutumassa esiintymään tuollaisessa hirveässä
näytelmässä!
Taistelun aattoiltana ajatellaan tuhansia asioita, jotka unohduksissa
oltuaan palajavat silloin mieleen. Taistelun aattoiltana tulee
vieraista ihmisistä ystäviämme ja ystävistä veljiämme.
Siten on luonnollista, että jos ihmisellä on sydämensä syvyydessä joku
hellempi tunne, tämä silloin kohoaa korkeimpaan innostukseen.
Luultavasti koki kumpainenkin noista nuorista miehistä jotakin
sellaista mielenliikutusta, sillä tovin kuluttua istuutui kumpainenkin
eri soppeen telttaa ja alkoi kirjoittaa polveansa vasten.
Kirjeistä tuli pitkät; postiarkin neljä sivua täyttyivät vähitellen
hienoilla ja tiheillä kirjaimilla. Tuolloin tällöin katsahtivat nuoret
miehet toisiinsa hymyillen. He ymmärsivät toisiansa mitään virkkamatta;
nämä kaksi henkevää ja keskenään myötätuntoista luonnetta haastoivat
toisilleen sanojen välityksettä.
Kun kirjeet olivat valmiit, pani kumpainenkin omansa kaksinkertaiseen
koteloon, niin että kukaan ei voinut lukea osoitetta, ennen kuin
ulkokuori oli reväisty pois. Sitten he lähestyivät toisiansa ja
vaihtoivat kirjeensä hymyhuulin.
"Jos joku onnettomuus sattuu minulle..." virkahti de Bragelonne.
"Jos kaadun..." sanoi de Guiche.
"Ole huoletta", takasivat molemmat.
He syleilivät toisiansa kuin veljekset, kääriytyivät viittoihinsa ja
vaipuivat siihen keveään ja mieluisaan uneen, joka on suotu linnuille,
kukkasille ja lapsille.