Grimaud jäi yksikseen pyövelin luo; isäntä oli lähtenyt hakemaan apua,
ja hänen vaimonsa rukoili.
Tovin kuluttua avasi haavoittunut jälleen silmänsä.
"Apua!" voihki hän; "apua! Voi, hyvä Jumala, enkö siis tässä maailmassa
voi tavata ainoatakaan ihmistä, joka auttaisi minua elämään tai
kuolemaan?"
Vaivaloisesti siirsi hän kätensä rinnalleen; se osui tikarin varteen.
"Haa!" äännähti hän kuin jotakin muistaen. Ja hän antoi kätensä pudota
jälleen alas.
"Miehuutta!" rohkaisi Grimaud; "apua on menty hakemaan."
"Kuka te olette?" kysyi haavoittunut, suurin silmin tuijottaen
viihdyttelijäänsä.
"Vanha tuttava", vastasi Grimaud.
"Te?"
Haavoittunut yritti muistuttaa mieleensä puhujan kasvonpiirteitä.
"Missä oloissa olemme tavanneet toisemme?" tiedusti hän.
"Eräänä yönä kaksikymmentä vuotta takaperin. Isäntäni oli noutanut
teidät Béthunesta ja toi teidät Armentièresiin."
"Jo tunnenkin", sanoi pyöveli; "te olitte niiden neljän palvelijan
joukossa."
"Niin."
"Mistä tulette?"
"Matkustin tätä tietä ja pysähdyin majataloon syöttämään hevostani.
Minulle kerrottiin, että Béthunen pyöveli makasi täällä pahasti
haavoittuneena, ja kuulin teidän huutavan kahdesti. Ensimmäisen huudon
jälkeen riensimme ovelle, toinen sai meidät iskemään sen auki."
"Entä munkki?" kysyi pyöveli; "oletteko nähnyt munkkia?"
"Mitä munkkia?"
"Munkkia, joka oli sulkeutunut tänne luokseni."
"En, hän ei enää ollut täällä. Hän on arvattavasti paennut tuosta
ikkunasta. Hänkö se työnsi rintaanne tikarin?"
"Niin", vastasi pyöveli.
Grimaud liikahti lähteäkseen ulos.
"Mitä aiotte tehdä?" hätääntyi haavoittunut.
"Meidän täytyy ajaa häntä takaa."
"Ei, varokaa sitä!"
"Minkätähden?"
"Hän kosti, ja siinä hän teki oikein. Nyt toivon Jumalan antavan
minulle anteeksi, sillä minä olen sovittanut rikokseni."
"Selittäkää lähemmin", kehoitti Grimaud.
"Se nainen, jonka teidän herranne ja te panitte minut surmaamaan..."
"Mylady?"
"Niin mylady; siksihän te häntä tosiaan puhuttelitte..."
"Mitä yhteyttä myladylla on munkin kanssa?"
Grimaud horjahti ja katseli kuolevaa synkällä, melkein sammuneella
silmäyksellä.
"Sen miehen äitikö?" hän kertasi.
"Niin, hänen äitinsä."
"Hän siis tietää sen salaisuuden?"
"Pidin häntä munkkina ja ilmaisin sen hänelle ripissäni."
"Onneton!" huudahti Grimaud, jonka otsalle sai kihoilemaan hikihelmiä
pelkkä ajatus, mitä seurauksia sellaisesta ilmitulosta saattoi koitua;
"onneton! Toivottavasti ette ole ilmaissut kenenkään nimeä?"
"En ilmaissut, kun en tuntenut joukostanne ainoatakaan. Hänen äitinsä
tyttönimen vain sanoin, ja siitä hän saikin selville asian. Mutta hän
tietää setänsä kuuluneen tuomareihin."
Hän vaipui taas voipuneena alas; Grimaud tahtoi auttaa häntä ja ojensi
kätensä tikarin vartta kohden.
"Älkää koskeko minuun", kielsi pyöveli, "jos vetäisitte ulos tikarin,
niin kuolisin heti."
Grimaud seisoi käsi koholla; sitten hän äkkiä löi nyrkillään otsaansa.
"Haa! Jos se mies koskaan tietää, keitä ne toiset olivat, niin herrani
on hukassa."
"Rientäkää, rientäkää!" huudahti pyöveli; "varoittakaa häntä, jos hän
vielä elää. Varoittakaa hänen ystäviänsä. Uskokaa, mitä teille sanon:
minun kuolemani ei ole tämän hirveän seikkailun loppuna."
"Minne hän lähti?" kysyi Grimaud.
"Pariisiin."
"Kuka hänet teidän luoksenne toi?"
"Kaksi nuorta aatelismiestä, jotka olivat menossa armeijaan. Toinen oli
varakreivi de Bragelonne; kuulin hänen kumppaninsa puhuttelevan häntä
siksi."
"Ja se nuori mies toi munkin luoksenne?"
"Niin."
Grimaud loi katseensa ylöspäin.
"Se oli siis Jumalan tahto!" hän sanoi.
"Epäilemättä", vahvisti haavoitettu.
"Se olisi kamalaa", mutisi Grimaud; "ja kuitenkin oli tuo nainen
ansainnut kohtalonsa. Ettekö tekin ole sitä mieltä?"
"Kuoleman hetkellä", vastasi pyöveli, "ihminen huomaa muiden rikokset
omiensa rinnalla vähäpätöisiksi."
Ja hän ummisti jälleen voipuneena silmänsä.
Sääli kielsi vanhaa palvelijaa jättämästä miestä avuttomaksi, kun
taasen pelko velvoitti häntä viivyttelemättä viemään kreivi de la
Fèrelle tiedon tapahtuneesta. Epäröidessään kuuli Grimaud melua
käytävästä ja näki isännän astuvan jälleen sisälle, kintereillään
haavuri, joka oli vihdoinkin saatu käsiin.
Uteliaisuus oli houkutellut heidän mukaansa useita ihmisiä, sillä tästä
harvinaisesta tapauksesta oli huhu jo alkanut levitä.
Haavuri lähestyi kuolevaa, joka näytti pyörtyneen.
"Ensin täytyy meidän vetää teräs hänen rinnastaan", hän sanoi
merkitsevästi pudistaen päätänsä.
Grimaud muisti haavoittuneen lausuman ennustuksen ja käänsi pois
kasvonsa.
Haavuri avasi hoidettavaltaan takin, repi rikki paidan ja paljasti
rinnan.
Tikari oli tunkeutunut ruumiiseen vartta myöten, kuten jo olemme
maininneet.
Haavuri tarttui sen päähän; sikäli kuin hän veti pois tikaria
avautuivat haavoittuneen silmät hirveään tuijotukseen. Terän tultua
kokonaan vedetyksi pois haavasta kuohahti hänen suupieliinsä punertavaa
vaahtoa, ja samassa kun hän hengähti, puhkesi haavasta verivirta
valumaan. Kuoleva tähtäsi kreivin luottamusmieheen katseen, jossa
kuvastui mitä kummallisin ilme, ja heitti henkensä heti jälkeenpäin
kumeaan korinaan.
Silloin otti Grimaud tikarin, josta veri kaikkien kauhuksi tippui
lattialle, ja viittasi isäntää mukaansa. Hän suoritti laskunsa niin
anteliaasti, että se olisi vastannut hänen isäntänsäkin arvoa, ja nousi
jälleen ratsaille.
Grimaud aikoi ensin heti pyörtää takaisin Pariisiin. Mutta hän tuli
ajatelleeksi, mitä levottomuutta hänen pitkällisempi poissaolonsa
tuottaisi Raoulille. Hän muisti tämän olevan ainoastaan parin lieuen
päässä. Neljännestunnissa saattoi ehtiä hänen luokseen, ja sekä meno
että paluu selityksineen ei vaatisi tuntiakaan. Hän kannusti senvuoksi
hevosensa laukkaan, ja kymmentä minuuttia myöhemmin hän laskeusi
ratsailta Mazingarben ainoan ravintolan "Seppelöidyn muulin" edustalla.
Jo ensimmäisistä sanoista, jotka hän vaihtoi isännän kanssa, sai hän
selville, että etsitty oleskeli siellä.
Raoul istui pöydässä kreivi de Guichen ja herra d'Armingesin kanssa,
mutta aamupäivän kamala seikkailu oli jättänyt heidän nuorille
otsilleen synkkyyden, jota ei kyennyt hilpeydellään haihduttamaan
kasvattajakaan, niin paljoa paremmin kuin hän kykenikin järkeilemään
tuollaisten näytelmien auttamattomuudesta, ollen sellaisiin tottunut.
Äkkiä avautui ovi, ja Grimaud näyttäysi kalpeana, pölyttyneenä,
onnettoman haavoittuneen vereen vieläkin tahriutuneena.
"Grimaud, kelpo Grimaud", huudahti Raoul, "vihdoinkin olet täällä!
Suokaa anteeksi, messieurs, -- hän ei ole palkollinen, vaan ystävä."
Hän nousi seisaalle ja riensi tulijan luo.
"Kuinka jaksaa kreivi?" pitkitti Raoul; "kaipaako hän minua joskus?
Oletko tavannut häntä sen jälkeen kun me erosimme? Vastaahan, --
minulla on kovin paljon sanottavaa sinulle. Kolmena päivänä on sattunut
monia tapauksia. Mutta mikä sinua vaivaa? Kuinka kalpea oletkaan!
Verta! Mistä tuo veri?"
"Niin, se on tosiaan verta", sanoi kreivi nousten.
"Oletko haavoittunut, hyvä mies?"
"En, monsieur", vastasi Grimaud; "se ei ole minun vertani."
"Kenen sitten?" kysyi Raoul.
"Sen onnettoman, jonka jätitte majataloon; hän kuoli syliini."
"Kuoliko hän sinun syliisi! Tiedätkö, kuka hän olikaan?"
"Kyllä", vastasi Grimaud.
"Hänhän oli Béthunen entinen pyöveli."
"Sen tiedän."
"Sinä tunsit hänet?"
"Niin, tunsin."
"Ja hän on kuollut?"
"Niin."
Molemmat nuoret miehet katsoivat toisiinsa.
"No, mitäpä siitä sen enempää, messieurs!" huomautti d'Arminges; "se on
kaikille yhteinen laki, josta ei vapaudu, vaikka on ollut pyövelinäkin.
Päättelin hänen haavastaan heti pahinta, ja tiedättehän hänen
ajatelleen itse samaa, koska halusi lohduttajakseen munkkia."
Munkkia mainittaessa Grimaud yhäti kalpeni.
"Käykäämme nyt jälleen pöytään", jatkoi d'Arminges, joka sen ajan
miesten ja varsinkin ikäistensä tavoin oli vastahakoinen sietämään
mitään tunnepurkauksia aterian aikana.
"Niin, te olette oikeassa, monsieur", myönsi Raoul. "Pyydä sinäkin
ruokaa, Grimaud; tilaa, käske, ja kunnolleen levähdettyäsi saamme
puhella."
"Ei, herra varakreivi, ei", epäsi Grimaud, "minä en voi viipyä
hetkeäkään -- minun on heti palattava Pariisiin."
"Mitä! Pariisiinko? Sinä erehdyt, hyvä mies. Olivain lähtee, ja sinä
jäät."
"Ei, Olivain jää, ja minä lähden. Tulin tänne vain sanomaan teille
sen."
"Mutta mistä tämä muutos?"
"Sitä en voi teille mainita."
"Selitä toki."
"En voi selittää."
"Mutta mitä pilantekoa tämä on?"
"Herra kreivi tietää, että minä en milloinkaan laske leikkiä."
"Kyllä, mutta tiedän myöskin kreivi de la Fèren sanoneen, että sinä
jäät luokseni ja Olivain palaa Pariisiin. Minä menettelen kreivin
käskyn mukaan."
"Ette tässä tapauksessa, herra varakreivi."
"Osoittautuisitko kenties tottelemattomaksi minua kohtaan?"
"Kyllä, herra varakreivi, minun ei auta muu."
"Pysyt siis itsepintaisena?"
"Niin, minä lähden matkalle; seuratkoon onni teitä, herra varakreivi!"
Grimaud kumarsi ja kääntyi ovea kohti, tehden lähtöä. Sekä suuttuneena
että levottomana riensi Raoul hänen jälkeensä ja tarttui häntä
käsivarteen.
"Grimaud", huudahti Raoul, "pysähdy, minä tahdon!"
"Sitten tahdotte myös, että sallin surmata kreivin", sanoi Grimaud.
Hän kumarsi jälleen ja hankkiutui poistumaan.
"Grimaud, hyvä mies", huusi varakreivi, "noin et saa mennä; sinä et saa
jättää minua niin ahdistavaan huolestukseen. Puhu, Grimaud, taivaan
tähden, puhu!"
Raoul horjui ja vaipui nojatuoliin.
"Voin sanoa teille vain yhden seikan, herra varakreivi, sillä minun ei
ole salaisuus, jota pyydätte saada tietää. Tehän tapasitte erään
munkin?"
"Niin."
Molemmat nuoret miehet katsoivat toisiinsa säikähtäen.
"Veitte hänet haavoittuneen luo?"
"Niin."
"Silloin teillä arvatenkin myös oli tilaisuutta katsella häntä?"
"Oli kyllä."
"Ja kenties tuntisitte hänet jälleen, jos vastedes kohtaisitte hänet?"
"Kyllä, sen vannon", vastasi Raoul.
"Minä myös", vakuutti de Guiche.
"No niin", jatkoi Grimaud, "jos koskaan tapaatte hänet, tapahtukoon se
missä hyvänsä, -- maantiellä, kadulla, kirkossa, -- kaikkialla, missä
hän on ja te olette, polkekaa hänet maahan ja rusentakaa hänet armotta
ja säälittä, niinkuin musertaisitte kyykäärmeen. Niin, murskatkaa
hänet, älkääkä päästäkö häntä ennenkuin hän on hengetön, sillä niin
kauan kuin hän elää, olen minä epävarma viiden ihmisen hengestä."
Sen enempää virkkamatta käytti Grimaud hyväkseen kuulijainsa
kummastusta ja säikähdystä, syöksyäkseen suoraa päätä ulos huoneesta.
"Kas, kreivi", virkkoi Raoul Guicheen kääntyen, "enkö sanonut sinulle,
että munkki vaikutti minuun samaten kuin käärme?"
Kahta minuuttia myöhemmin kuultiin hevosen laukkaavan tiellä. Raoul
kiirehti ikkunaan.
Grimaud siellä teki paluuta Pariisiin. Hattuansa heilauttaen tervehti
hän varakreiviä ja katosi heti jälkeenpäin tienmutkan taakse.
Kerran taipaleelle päästyään otti Grimaud huomioon kaksi seikkaa:
ensiksikään hänen hevosensa ei voinut kestää kymmenen lieuen kiidätystä
pitemmälle nykyisellä vauhdilla, ja toisekseen hän oli rahaton. Jos
Grimaud puhuikin vähän, niin hän ajatteli sitä enemmän.
Ensimmäisellä kyytiasemalla hän möi hevosensa; siitä saamillansa
rahoilla hän alkoi käyttää kievarihevosia.