Tapahtunut oli seuraavaa:
Olemme jo nähneet, että munkki ei ollut vapaaehtoisesti, vaan varsin
vastahakoisesti seurannut haavoitettua, joka oli niin kummallisella
tavalla uskottu hänen hengelliseen hoivaansa. Hän olisi kenties
yrittänyt päästä tehtävästä eroon, jos se olisi vain ollut mahdollista;
mutta noiden kahden nuoren ylimyksen uhkaukset, heidän saattueensa,
joka oli jäänyt majataloon heidän lähdettyään ja arvattavasti saanut
toimintaohjeita, toisin sanoen harkintasyyt olivat nähtävästi saaneet
munkin liian suurta vastustelua ilmaisematta loppuun asti näyttelemään
rippi-isän osaa. Heti kamariin tultuaan oli hän senvuoksi astunut
haavoittuneen päänalusen ääreen.
Ihmisillä, jotka tuntevat olevansa kuolemaisillaan ja joilla senvuoksi
ei ole hetkeäkään hukattavana, on nopea havaintokyky. Sellaisella
katseella tähysti pyöveli sen henkilön kasvoja, josta piti tulla hänen
hengellinen lohduttajansa; hän liikahti kummastuksesta ja sanoi:
"Te olette hyvin nuori, isä."
"Minun vaateparttani käyttävillä ei ole mitään määrättyä ikää", vastasi
munkki kuivakiskoisesti.
"Voi, puhukaa minulle lempeämmin, isä!" pyysi haavoittunut; "tarvitsen
ystävää viimeisinä hetkinäni."
"Teillä on suuret tuskat?" kysyi munkki.
"Niin on, mutta sieluni kärsii kahta kauheammin kuin ruumiini."
"Me pelastamme sielunne", vakuutti nuori mies. "Mutta oletteko tosiaan
Béthunen pyöveli, kuten nuo ihmiset väittivät?"
"Kyllähän olen ollut", vastasi haavoittunut, joka varmaankin pelkäsi,
että pyövelin nimi riistäisi häneltä viimeisen haluamansa avun, "mutta
en ole enää; siitä on nyt viisitoista vuotta, kun jätin palveluksen.
Olen vielä ollut saapuvilla teloituksissa, vaan en ole ottanut osaa
toimituksiin -- oi, en, en!"
"Kammoatte siis ammattianne?"
Pyöveli huokasi raskaasti.
"Niin kauan kuin teloitin ihmisiä ainoastaan lain ja oikeuden nimessä",
selitti hän, "salli ammattini minun nukkua rauhallisesti, olletikin kun
minulla oli oikeuden ja lain suoja; mutta siitä hirveästä yöstä asti,
jolloin olin yksityisen koston välikappaleena ja vihan vallassa kohotin
miekkani Jumalan luoman olennon pään menoksi ... siitä saakka..."
Pyöveli vaikeni, epätoivoisen näköisenä pudistaen päätänsä.
"Puhukaa", kehoitti munkki, joka oli istuutunut vuoteen jalkopäähän ja
näytti saavan mielenkiintoa kertomuksen kuulemiseen, tämän alettua niin
kummallisesti.
"Voi!" huudahti kuoleva, ja hänen äänessään purkausi kauan hillitty
tuska, "ja minä olen kuitenkin yrittänyt kahdenkymmenen vuoden
hurskaalla elämänlaadulla huumata omantunnon soimausta. Olen häätänyt
sielustani sen rajuuden, joka on veren vuodattajille luonnollinen;
kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa olen pannut henkeni alttiiksi,
pelastaakseni vaaran uhkaamia; olen maailmalle säilyttänyt useita
ihmisolentoja hyvitykseksi siitä, jonka tempasin pois. Eikä vielä sillä
hyvä: ammattini harjoittamisessa ansaitsemani omaisuuden olen jakanut
köyhille; olen ahkeraan käynyt kirkossa; ne jotka ennen kaihtoivat
minua, ovat tottuneet näkemään minua; kaikki ovat antaneet minulle
anteeksi, jotkut ovat minuun kiintyneetkin. Mutta kuitenkin luulen,
että Jumala ei ole minulle leppynyt, sillä tuon mestauksen muisto
vainoaa minua lakkaamatta, ja minä olen joka yö näkevinäni tuon naisen
haamun kohoavan eteeni."
"Naisen! Siis olettekin naisen murhannut!" huudahti munkki.
"Tekin", voihkaisi pyöveli, "tekin käytätte sitä sanaa, joka ainiaan
kaikuu korvissani: murhannut! Olen siis murhannut, enkä mestannut --
olen siis murhamies, enkä oikeuden toimeenpanija!"
Hän ummisti silmänsä, huokaisten syvään. Munkki nähtävästi pelkäsi
hänen kuolevan kertomustansa jatkamatta, sillä hän huomautti
vilkkaasti:
"Jatkakaa, minä en tiedä mitään; kun olette lopettanut kertomuksenne,
tuomitsemme Jumala ja minä asiassanne."
"Voi, hyvä isä!" pitkitti pyöveli silmiänsä avaamatta, ikäänkuin hän
olisi pelännyt näkevänsä jonkun hirveän ilmestyksen; "etenkin pimeässä
ja jonkun virran yli mennessäni tämä minulle voittamaton kauhu yltyy
kaksinkertaiseksi. Silloin tuntuu minusta käteni tulevan yhtä raskaaksi
kuin pitelisi se vieläkin miekkaa, vesi kuvastuu veripunaisena, ja
kaikki luonnon äänet -- puitten humina, tuulen kohina, aaltojen loiske
-- yltyvät itkeväksi, epätoivoiseksi, hirveäksi ääneksi, joka huutaa
minulle: Tapahtukoon Jumalan oikeus!"
"Hän hourii!" mutisi munkki päätänsä pudistaen.
Pyöveli avasi silmänsä, liikahti kääntyäkseen nuoreen mieheen päin ja
tarttui häntä käsivarteen.
"Hourin", hän toisti, "hourin, sanotte? Ei, ei, sillä illalla minä
heitin hänen ruumiinsa virtaan, ja nuo sanat, joita tunnontuska hokee
minulle, lausuin silloin röyhkeydessäni; oltuani inhimillisen oikeuden
välikappaleena luulin tulleeni jumalallisenkin tahdon täyttäjäksi."
"Mutta sanokaahan siis, miten se kävi. Puhukaa!" käski munkki.
"Se tapahtui illalla; muuan mies tuli noutamaan minua, näyttäen
määräyksen. Seurasin häntä. Neljä muuta herrasmiestä odotti minua.
He veivät minut mukanaan naamioituna. Pidätin itselleni kuitenkin
oikeuden kieltäytyä, jos minulta vaadittu tehtävä näyttäisi väärältä.
Ratsastimme viiden tai kuuden lieuen matkan, vaiteliaina, synkkinä,
tuskin sanaakaan vaihtaen. Vihdoin he osoittivat minulle pienen mökin
ikkunasta naista, joka istui kyynäspää pöytään tuettuna, ja he sanoivat
minulle: 'Tuossa on se, joka teidän tulee mestata.'"
"Hirveätä!" huudahti munkki. "Ja te tottelitte käskyä?"
"Pyhä isä, se nainen oli epäsikiö; hänen väitettiin myrkyttäneen
toisen miehensä, yrittäneen murhata lankonsa, joka oli nyt
mukana saattolaisteni joukossa; hän oli äskettäin myrkyttänyt
kilpailijattarekseen katsomansa nuoren naisen, ja hyvällä syyllä
epäiltiin, että hän oli ennen Englannista lähtöään murhauttanut
kuninkaan suosikin."
"Buckinghamin?" huudahti munkki.
"Niin, Buckingham oli hänen nimensä."
"Se nainen oli siis englannitar?"
"Ei, hän oli ranskatar, mutta hän oli mennyt naimisiin Englannissa."
Munkki vaaleni, pyyhki otsaansa ja meni lukitsemaan oven. Pyöveli luuli
tulevansa hylätyksi ja vaipui huoaten taaksepäin vuoteelleen.
"Ei, ei tässä minä olen", huomautti munkki, nopeasti palaten hänen
luokseen. "Jatkakaa, -- keitä olivat ne miehet?"
"Yksi oli ulkomaalainen, luullakseni englantilainen. Muut neljä olivat
ranskalaisia ja käyttivät muskettisoturin univormua."
"Heidän nimensä?" kysyi munkki.
"En tuntenut heitä. Tiedän vain, että nuo neljä muuta herrasmiestä
puhuttelivat englantilaista mylordiksi."
"Oliko hän kaunis, tuo nainen?"
"Oli, nuori ja kaunis, -- voi, hyvin kaunis! Näen hänet vieläkin, kun
hän polvilleen vaipuneena ja pää taaksepäin painuneena rukoili
jalkojeni juuressa. En ole sen koommin kyennyt käsittämään, kuinka
hennoin hakata poikki niin ihanan ja kalpean pään."
Munkkia näytti eriskummainen liikutus järkyttelevän. Hän vapisi joka
jäsenessään; näköjään tahtoi hän tehdä kysymyksen, muttei rohjennut.
Viimein virkkoi hän rajusti ponnistaen:
"Mikä oli se nainen nimeltään?"
"Sitä en tiedä. Niinkuin jo sanoin, hän lienee ollut kahdesti
naimisissa, ensin Ranskassa ja sitten Englannissa."
"Hän oli nuori, sanotte?"
"Viidenkolmatta vanha."
"Kaunis?"
"Viehättävä."
"Vaaleaverinen?"
"Niin."
"Hänellä oli pitkä tukka, joka valui alas hartioille?"
"Niin oli."
"Silmissä ihailtava ilme?"
"Milloin hän tahtoi. Voi, aivan niin!"
"Hänen äänellään oli ihmeellisen suloinen sointu?"
"Kuinka te sen tiedätte?"
Pyöveli nojasi kyynärpäähänsä ja kohdisti hirmustuneen katseensa
munkkiin, jonka kasvot olivat kamalasti synkistyneet.
"Ja te surmasitte hänet!" sanoi munkki; "te antausitte välikappaleeksi
noille roistoille, jotka eivät itse uskaltaneet murhata häntä! Teissä
ei herättänyt sääliä hänen nuoruutensa, kauneutensa, heikkoutensa! Te
tapoitte sen naisen!"
"Voi, olenhan jo sanonut teille, pyhä isä", puolustausi pyöveli, "että
siinä naisessa piileksi viehättävän pinnan alla turman henki, ja
nähdessäni hänet, -- muistaessani, mitä kaikkea pahaa hän oli tuottanut
minulle itselleni..."
"Teillekö? Mitä pahaa hän oli saattanut teille aiheuttaa? Sanokaa!"
"Hän oli vietellyt ja syössyt tuhoon veljeni, joka oli pappi! Hän oli
houkutellut veljeni karkaamaan luostarista."
"Kanssansako?"
"Niin. Veljeni oli hänen ensimmäinen rakastajansa; hän aiheutti veljeni
kuoleman. Voi, pyhä isä, älkää katsoko minuun tuolla tavoin! Voi,
olenko siis suurestikin rikollinen? Oi, ettekö siis anna minulle
anteeksi?"
Munkki pakotti kasvonpiirteensä lauhkeammiksi.
"Kyllä, kyllä", hän vastasi, "annan teille anteeksi, jos sanotte
kaikki."
"Kyllä", huudahti pyöveli, "kaikki, kaikki, kaikki!"
"Vastatkaa minulle siis! Jos hän vietteli veljenne ... sanoittehan
hänen vietelleen?"
"Niin."
"Jos hän aiheutti veljenne kuoleman ... sanoittehan niin tapahtuneen?"
"Sanoin", toisti pyöveli.
"Silloin täytyy teidän myöskin tietää hänen tyttönimensä."
"Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!" vaikersi pyöveli; "luulen kuolevani
tähän paikkaan. Synninpäästö, pyhä isä, synninpäästö!"
"Sanokaa minulle hänen nimensä", tiukkasi munkki, "niin annan sen
teille."
"Hänen nimensä oli ... laupias taivas, armahda minua!" mutisi pyöveli
vaipuen hervottomana vuoteelleen, kalpeana ja vapisten kuin viimeistä
hetkeänsä lähenevä.
"Hänen nimensä!" vaati munkki kumartuen pyövelin yli ikäänkuin
pakottaakseen tämän lausumaan sen, jos hän tahtoi vastustaa; "hänen
nimensä? ... Sanokaa se, muutoin ei mitään synninpäästöä!"
Kuoleva näytti keräävän kaikki voimansa. Munkin silmät salamoitsivat.
"Anne de Bueil", jupisi haavoittunut.
"Anne de Bueil!" huudahti munkki, nousten seisaalle ja kohottaen
kätensä taivasta kohti; "Anne de Bueil! Sanoit Anne de Bueil? Niinhän?"
"Niin, niin, se oli hänen nimensä. Antakaa minulle nyt synninpäästö,
sillä minä kuolen!"
"Minäkö antaisin sinulle synninpäästön?" huudahti munkki, ja hänen
ivanaurunsa sai kuolevan hiukset nousemaan pystyyn; "vai synninpäästön!
En ole mikään pappi."
"Ettekö olekaan pappi!" kauhistui pyöveli; "kuka te sitten olette?"
"Sen sanon sinulle vuorostani, konna!"
"Voi, taivasten tekijä!"
"Olen John Francis Winter."
"En tunne teitä", voihkaisi pyöveli.
"Odota, odota, kyllä pian tulet tuntemaan minut: olen John Francis
Winter", hän toisti, "ja se nainen..."
"No, se nainen?"
"Oli äitini!"
Silloin puhkesi pyövelin rinnasta hänen ensimmäinen huutonsa, se kamala
kirkaisu, joka oli hätkähdyttänyt kuulijoita.
"Voi, antakaa anteeksi, antakaa anteeksi", vaikeroi hän, "jollette
Jumalan, niin ainakin omassa nimessänne, -- jollette pappina, niin toki
poikana!"
"Sinulleko anteeksi!" huudahti munkiksi tekeytynyt; "vai niin! Jumala
kenties antaa sinulle anteeksi, mutta en ikinä minä."
"Armeliaisuudesta!" rukoili pyöveli ja ojensi kätensä häntä kohti.
"Ei mitään armeliaisuutta sitä kohtaan, joka ei itse ollut armelias!
Kuole ripittämättömänä, epätoivoisena, kuole ja ole kirottu!" Hän
sieppasi tikarin ja survaisi sen avuttoman rintaan. "Tuossa", hän
sanoi, "tuossa synninpäästösi!"
Silloin kuului edellämainittu heikompi parkaisu, jota seurasi
pitkällinen korina.
Pyöveli oli noussut koholle, mutta painui nyt jälleen taaksepäin
vuoteelleen. Tempaamatta tikaria haavasta riensi munkki ikkunan luo,
avasi sen, hyppäsi alas pikku puutarhan kukkalavojen keskelle, hiipi
talliin, otti muulinsa, ratsasti ulos takaveräjästä ja kiirehti
lähimpään metsikköön. Siellä hän viskasi pois munkinpukunsa, otti
matkalaukustaan täydellisen herrasmiehen asun ylleen ja lähti jalkaisin
lähimmälle kyytiasemalle, missä hän hankki itselleen hevosen ja
pitkitti mitä joutuisimmin matkaansa Pariisiin.