Kaksi miestä makasi maassa, toinen liikkumattomana suullaan, kolmen
luodin lävistämänä ja verissään -- hän oli hengetön.
Toisen olivat lakeijat asettaneet istumaan selkä puunrunkoa vasten. Hän
kohotti silmänsä taivasta kohti ja rukoili hartaasti kädet ristissä.
Häneen osunut kuula oli musertanut reisiluun yläosan.
Molemmat nuoret miehet astuivat ensin kuolleen luo ja katsoivat
kummastuneina toisiinsa.
"Hän on pappi", virkkoi de Bragelonne, "hänen kiireensä on ajeltu. Haa,
niitä roistoja -- Herran palvelijoitakaan he eivät säästä?"
"Tulkaa tänne, monsieur", pyysi Urbain, vanha soturi, joka oli ollut
kaikilla kardinaaliherttuan sotaretkillä, "tulkaa tänne! Sille toiselle
ei voi mitään, mutta tämä kenties on pelastettavissa."
Haavoitettu hymyili surumielisesti.
"Minäkö pelastettavissa!" sanoi hän. "Ei, voitte ainoastaan auttaa
minua kuolemaan."
"Oletteko pappi?" kysyi Raoul.
"En, monsieur."
"Onneton kumppaninne näkyy olevan kirkon miehiä", jatkoi Raoul.
"Hän oli Béthunen kirkkoherra, monsieur. Hänen piti viedä varmaan
säilytyspaikkaan kirkon pyhät astiat ja rahasto, sillä hänen
korkeutensa prinssi lähti tänään kaupungistamme; espanjalaiset
tunkeutuvat sinne kenties huomenna. Kun tiedettiin, että vihollisen
sissijoukkoja kierteli tienoolla, joten tehtävä oli vaarallinen, ei
kukaan uskaltanut lähteä hänen saattajakseen; silloin tarjousin minä
mukaan."
"Ja nuo konnat ovat hyökänneet päällenne, ampuneet pappia!"
"Messieurs", sanoi haavoittunut silmäten ympärilleen, "tuskani ovat
tuimat, mutta kuitenkin haluaisin tulla viedyksi lähimpään taloon."
"Jotta teitä voitaisiin auttaa?"
"Ei, vaan tahtoisin saada ripitetyksi itseni."
"Mutta kenties ette olekaan niin vaarallisesti haavoittunut kuin
luulette?" arveli Raoul.
"Olen kyllä, uskokaa minua, monsieur", vakuutti haavoittunut. "Tässä ei
ole hetkeäkään hukattavana; kuula on rusentanut reisiluun ja
tunkeutunut sisuksiin."
"Oletteko lääkäri?" kysyi de Guiche.
"En", vastasi kuoleva, "mutta ymmärrän jonkun verran vammoja, ja minun
haavani on kuolettava. Yrittäkää senvuoksi toimittaa minut jonnekin,
missä voisin tavata papin, tai ottakaa vaivaksenne tuoda tänne
hengenmies. Jumala palkitsee teille sen siunauksellisen työn; sieluni
on pelastettava, sillä ruumiini on hukassa."
"Kuolla hyväntyön hetkenä -- mahdotonta! Kyllä Jumala auttaa teitä."
"Taivaan nimessä, messieurs", haastoi haavoittunut, ponnistaen kaikki
voimansa ikäänkuin noustakseen ylös, "älkäämme tuhlatko kallista aikaa
hyödyttömiin puheisiin. Auttakaa minut läheisimpään kylään tai vannokaa
minulle autuutenne kautta lähettävänne tänne ensimmäisen munkin,
ensimmäisen pastorin tai muun hengenmiehen, mitä tapaatte. Mutta",
lisäsi hän epätoivoisesti, "kenties ei kukaan uskallakaan tulla tänne,
kun tiedetään espanjalaisia kuljeskelevan seudulla, ja minä kuolen
ilman synninpäästöä. Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" tuskitteli hän niin
kauhistuneesti, että molempia nuoria miehiä värisytti, "sitähän ette
toki tahdo sallia? Ei, se olisi liian hirveätä!"
"Rauhoittukaa, monsieur", tyynnytti de Guiche; "minä vannon, että
teidän pitää saada anomanne lohdutus. Sanokaa meille vain, missä on
joku talo, josta voimme pyytää apua teille ja joku kylä, mistä voimme
noutaa papin."
"Kiitos, ja Jumala teille palkitkoon! Puolen lieuen päässä tämän tien
varrella on majatalo ja noin lieuen verran edempänä Greneyn kylä.
Ratsastakaa sinne ja tavoittakaa pastoria; jollei hän ole kotona, niin
käykää augustinilaisluostarissa, joka on kauppalan viimeinen talo
oikealla, ja tuokaa luokseni veljeskunnan jäsen. Munkki tai pastori,
sillä ei ole väliä, kunhan hän on vain saanut pyhältä kirkoltamme luvan
synninpäästön antamiseen _in articulo mortis_."
"Herra d'Arminges", sanoi de Guiche, "jääkää te tämän onnettoman luo ja
pitäkää huolta siitä, että hänet siirretään niin varovasti kuin
mahdollista. Teettäkää kantotuoli puunoksista ja levittäkää kaikki
viittamme aluseksi; kaksi palvelijaamme olkoot kantomiehinä, ja kolmas
pysytelköön varalla astumaan sijalle, kun jompikumpi uupuu. Varakreivi
ja minä noudamme papin."
"Tehkää niin, herra kreivi", myöntyi kasvattaja, "mutta Luojan tähden,
älkää antautuko vaaraan!"
"Olkaa huoletta. Olemmehan muuten turvassa täksi päivää; tunnettehan
sananparren: _Non bis in idem_."
"Miehuutta, monsieur!" virkkoi Raoul haavoittuneelle; "me lähdemme
täyttämään toivomustanne."
"Jumala teitä siunatkoon, hyvät herrat!" vastasi kuoleva sanomattoman
kiitollisena.
Nuoret miehet nelistivät neuvottuun suuntaan, kreivi de Guichen
kasvattajan ryhtyessä valmistuttamaan kantotuolia.
Kymmenen minuuttia ratsastettuaan saivat nuoret miehet näkyviinsä
majatalon.
Ratsailta laskeutumatta huusi Raoul esille isännän, ilmoitti hänelle,
että majataloon oltiin tuomassa haavoitettua, pyysi tätä sillävälin
laittamaan kuntoon kaikki, mitä voitiin tarvita hänen sitomisekseen,
nimittäin vuoteen, sidekaistoja ja liinanukkaa, ja sitoutui maksamaan
sanansaattajan palkkion, jos isäntä tunsi jonkun paikkakunnalla asuvan
lääkärin, haavurin tai sairaanhoitajan ja lähetti häntä hakemaan.
Havaitessaan puhuttelijoinansa kaksi nuorta, rikkaasti puettua
herrasmiestä lupasi isäntä toimittaa kaikki, mitä pyydettiin, ja
nähtyään vastaanottoa jo valmisteltavan lähtivät ratsastajamme jälleen
liikkeelle ja karauttivat vinhaa vauhtia Greneyn taholle.
He olivat edenneet runsaan lieuen verran ja eroittivat jo kylän
ensimmäiset talot, joiden punaiset tiilikatot pistivät silmään
ympäristönsä vihreiden puitten taustalta, kun näkivät muulilla
ratsastavan munkin tulevan vastaansa; leveälierisestä hatusta ja
harmaasta villakauhtanasta he päättelivät hänet augustiinilaisluostarin
veljeksi. Tällä kertaa näytti sattuma lähettävän heille, mitä he
hakivat. He ratsastivat munkin luo.
Tämä oli kahden- tai kolmenkolmatta ikäinen mies, mutta ulkonäöstään
päättäen oli hän ennen aikojaan vanhentunut hartaudenharjoitusten
voivuttamana. Hän oli valju, mutta verettömyys ei ollut sitä himmeää
kalpeutta, joka tekee kasvot kauneiksi, vaan kelmeyttä; lyhyt tukka
riippui tuskin sen kehän alapuolella, jonka hattu muodosti pään
ympärille, ja oli väriltään vaaleankeltainen; heleänsiniset silmät
näyttivät tyyten ilmeettömiltä.
"Monsieur", kysyi Raoul sävyltään kohteliaana kuten tavallisesti,
"kuulutteko hengelliseen säätyyn?"
"Miksi sitä kysytte?" vastasi vieras melkein säädyttömän
välinpitämättömästi.
"Saadaksemme tietää sen", selitti kreivi de Guiche korskeasti.
Vieras hoputti muuliansa korollaan ja pitkitti matkaansa.
De Guiche siirrähti yhdellä hyppäyksellä hänen eteensä ja sulki häneltä
tien.
"Vastatkaa, monsieur", tiukkasi hän; "me kysyimme teiltä kohteliaasti,
ja jokainen kysymys ansaitsee vastauksen."
"Luullakseni on minulla vapaus sanoa tai olla sanomatta, kuka olen,
kahdelle uppo-oudolle henkilölle, joiden päähän pälkähtää minua
kuulustella."
De Guichen oli kovin työläs hillitä voimakasta haluansa munkin
kurittamiseksi.
"Ensiksikään", virkkoi hän väkisinkin malttaen mielensä, "emme me ole
uppo-outoja; tämä ystäväni on varakreivi de Bragelonne, ja minä olen
kreivi de Guiche. Toisekseen emme tee kysymystämme minkään päähänpiston
vuoksi, sillä muuan haavoitettu ja kuoleva ihminen pyytää kirkon apua.
Jos te olette pappi, niin kehoitan teitä ihmisyyden nimessä seuraamaan
minua sen miehen auttajaksi; jos ette ole, niin asia on toinen. Silloin
varoitan teitä, että minä säädyllisyyden nimessä, josta te näytte
olevan aivan tietämätön, aion kurittaa teitä hävyttömyydestänne."
Munkin vaaleat kasvot saivat nyt mustansinervän synkkyyden, ja hän
hymyili niin kummallisesti, että Raoul kiinteästi pitäessään häntä
silmällä havaitsi tuon myhäilyn yhtä julkeaksi kuin loukkauksen.
"Hän on joku espanjalainen tai flaamilainen vakooja", virkahti hän
kouraisten pistoolinsa perää.
Salaman tavoin leimahtaen oli uhkaava katse vastauksena Raoulille.
"No niin, monsieur", tiukkasi de Guiche, "suvaitsetteko vastata?"
"Olen pappi, messieurs", ilmoitti nuori mies.
Hänen kasvonsa saivat sitten takaisin tavallisen järkähtämättömyytensä.
"Siinä tapauksessa, arvoisa isä", sanoi Raoul, pistäen tuppeen
pistoolinsa ja antaen sanoilleen kunnioittavan sävyn, joka ei
kuitenkaan tullut sydämestä, "jos olette pappi, niin saatte tilaisuuden
harjoittaa kutsumustanne, kuten ystäväni jo on sanonut: me jätimme
vastikään onnettoman haavoittuneen, joka kannetaan lähimpään
majataloon. Hän pyytää Herran palvelijan apua; palvelijamme saattavat
häntä."
"Lähden sinne", vastasi munkki.
Ja hän kannusti taas muuliansa korollaan.
"Jos ette lopulta lähdekään sinne, monsieur", lisäsi de Guiche, "niin
olkaa varma siitä, että meillä on kyllin hyvät ratsut tavoittaaksemme
muulinne ja kylliksi vaikutusvaltaa otattaaksemme teidät kiinni, missä
ja milloin teidät tavattaneenkin; ja minä vannon, että juttunne silloin
päättyy lyhyeen: puun ja narun löytää missä hyvänsä."
Munkin silmät salamoitsivat taas, mutta siinä kaikki; hän uudisti
huomautuksensa: "lähden sinne", ja poistui sitten.
"Seuratkaamme häntä", esitti de Guiche; "se olisi varmempaa."
"Samaa juuri aioin ehdottaa", vahvisti de Bragelonne.
Molemmat nuoret miehet lähtivät nyt jälleen liikkeelle ja sovittivat
vauhtinsa munkin kulun mukaan, saatellen häntä pistoolinkantaman
päässä.
Viiden minuutin kuluttua kääntyi munkki katsomaan, pidettiinkö häntä
silmällä.
"Näetkös, -- oikein teimme!" sanoi Raoul.
"Kuinka ilkeät kasvot tuolla munkilla onkaan!" huudahti kreivi de
Guiche.
"Niin on", vastasi Raoul, "ja millainen katsanto! Keltainen tukka,
synkät silmät, huulet, jotka vääntyvät hänen virkkaessaan sanankaan..."
"Niin, niin", sanoi de Guiche, joka oli vähemmin kuin Raoul tarkannut
kaikkia näitä yksityiskohtia, syystä että Raoul silmäili munkkia de
Guichen puhellessa hänen kanssaan; "niin, kovin kummalliset kasvot --
mutta nuo munkit viettävät pakosta niin turmiollista elämää: paastot
kalventavat heitä, ankara kirkkokuri tekee heistä ulkokultaisia, ja
heidän silmänsä sumenevat siitä, että he surevat elämän hyvyyttä, jonka
ovat menettäneet, meidän saadessamme sitä nauttia."
"Vihdoinkin saa mies-poloinen papin", jatkoi Raoul; "mutta kautta
taivaan, näyttääpä ripitettävällä olevan vähemmin huono omatunto kuin
hänen rippi-isällään! Minä puolestani olen tottunut näkemään papit ihan
toisenlaisiksi kuin tuo on, sen sanon."
"Kas", virkkoi de Guiche, "etkö nähnyt, että tämä on tuollainen
kuljeksiva luostariveli, jotka kiertelevät kerjäämässä maanteillä,
kunnes heille putoaa joku leipäpala taivaasta? He ovat enimmäkseen
ulkomaalaisia, skotlantilaisia, irlantilaisia, tanskalaisia. Minulle on
toisinaan osoitettu sellaisia."
"Niin kolkko kuin tuo?"
"Ei, mutta sentään melkoisen rumia."
"Kuinka surkeata onkaan miesrukan joutua kuolemaan tuollaisen munkin
käsissä!"
"Pyh!" vähitteli de Guiche, "synninpäästö ei tule sen lausujalta, vaan
Jumalalta. Mutta sanonko sinulle totuuden? No niin, minä tahtoisin
mieluummin heittää henkeni ripittämättömänä kuin joutua tekemisiin
tuollaisen rippi-isän kanssa. Olethan samaa mieltä, varakreivi? Ja minä
näinkin sinun kopeloivan pistooliasi, niinkuin olisit tuntenut
kiusausta rusentaa häneltä pään."
"Niin, kreivi, se oli kummallista, ja vielä enemmän ihmetyttänee sinua,
että tuon miehen katseleminen herätti minussa kuvaamatonta kauhua.
Oletko milloinkaan tavannut käärmettä tielläsi?"
"En koskaan", vastasi de Guiche.
"No, sellaista on sattunut minulle Blaisois-metsissämme, ja minä
muistan, miten ensimmäisen käärmeen nähdessäni, joka tähysti minua
sameilla silmillään kiemurrellessaan ja heilutellessaan päätänsä
vipajavin kielin, pysähdyin hievahtamattomaksi, kalpeana ja ikäänkuin
lumottuna aina siihen hetkeen saakka, jolloin kreivi de la Fère..."
"Isäsi?" kysyi de Guiche.
"Ei, holhoojani", vastasi Raoul punastuen.
"Vai niin."
"Aina siihen hetkeen saakka", pitkitti Raoul, "jolloin kreivi de la
Fère sanoi minulle: No niin, Bragelonne, iskehän! Vasta silloin juoksin
käärmeen luo ja sivalsin sen kahtia, samassa kun se sähisten kohoutui
pyrstölleen, itse heittäytyäkseen minun kimppuuni. No, minä vannon
kokeneeni ihan samaa tunnetta, katsellessani tuota miestä, kun hän
sanoi: _Miksi sitä kysytte_? ja silmäili minua."
"Sinua siis kaduttaa, ettet sivaltanut häntä kahtia, kuten teit
käärmeelle?"
"Niinpä melkein", myönsi Raoul.
Tällöin oli tultu niin pitkälle, että pikku majatalo oli näkyvissä, ja
sen toiselta puolen läheni nyt haavoittunutta kuljettava saattue herra
d'Armingesin johtamana. Kaksi miestä kantoi kuolevaa, kolmannen
taluttaessa hevosia.
Nuoret miehet kannustivat ratsujaan.
"Tuolla tuodaankin haavoitettua", virkkoi de Guiche ratsastaessaan
augustinilaismunkin ohi; "suvaitkaa kiirehtiä hiukan, herra munkki."
Raoul sitävastoin etääntyi munkista niin loitos kuin saattoi tien
toiselle reunalle ja pitkitti ratsastustaan, samalla kun hän inhoten
käänsi pois kasvonsa.
Nuoret miehet riensivät nyt munkin edellä, sen sijaan että olisivat
häntä seuranneet. He saapuivat haavoittuneen luo ja ilmoittivat hänelle
ilahduttavan sanoman. Mies kohoutui katsomaan mainitulle suunnalle,
näki munkin, joka hoputti muulinsa kulkua, ja vaipui takaisin
kantotuolissaan, mielihyvän kirkastaessa hänen kasvojaan.
"Nyt", huomauttivat nuorukaiset, "olemme tehneet hyväksenne kaiken
voitavamme, ja kun meillä on kiire prinssin armeijaan, täytyy meidän
pitkittää matkaamme; suonettehan anteeksi, monsieur? Sanotaan taistelun
olevan tulossa, ja me emme tahdo päätyä perille päivääkään
myöhästyneinä."
"Kiirehtikää, hyvät nuoret herrat", vastasi haavoittunut; "Jumala teitä
sääliväisyydestänne siunatkoon! Te olette tosiaan, kuten sanoitte,
tehnyt hyväkseni kaiken voitavanne; saatan sanoa teille vain vielä
kerran: Jumala teitä varjelkoon ja niitä, jotka ovat teille rakkaita!"
"Monsieur", huomautti de Guiche kasvattajalleen, "me ratsastamme
edeltä, ja te tulette perästämme Cambrinin tietä."
Isäntä seisoi ovella, laitettuaan kuntoon kaikki valmistukset
haavoittuneen vastaanotoksi; muuan tallirenki oli lähtenyt Lensiin,
lähimpään kaupunkiin, noutamaan lääkäriä.
"Hyvä", sanoi isäntä, "me toimimme toivomustenne mukaan; mutta ettekö
te jää sidottamaan vammaanne?" lisäsi hän de Bragelonneen päin
kääntyen.
"Ka, haavani on vähäpätöinen", vastasi varakreivi. "Lähimmässä
pysähdyspaikassa ehdin kyllä pitää huolta siitä. Mutta jos näette
ratsumiehen, joka kysyy ruodikolla ratsastavaa ja lakeijan saattamaa
nuorta miestä, niin olkaa hyvä ja sanokaa hänelle, että olette
minut kyllä tavannut, mutta että pitkitin matkaani ja aion syödä
päivällistä Mazingarbessa ja yöpyä Cambriniin. Se ratsumies on minun
palveluksessani."
"Eikö olisi parempi ja varmempi minun tiedustaa hänen nimeään ja sanoa
hänelle omanne?" ehdotti isäntä.
"Liiallisestakaan varovaisuudesta ei ole haittaa", arveli Raoul. "Olen
varakreivi de Bragelonne, ja hänen nimensä on Grimaud."
Samassa saapui haavoitettu toiselta puolelta ja munkki toiselta.
Molemmat nuoret miehet peräytyivät suodakseen tilaa kantotuolille;
munkki puolestaan laskeusi muulin selästä ja käski panna sen talliin
riisumatta siltä satulaa.
"Herra munkki", virkkoi de Guiche, "ripittäkää kunnollisesti tuo kelpo
mies älkääkä huolehtiko omista ja muulinne kuluista, kaikki on
maksettu."
"Kiitos, monsieur!" vastasi munkki, huulet jälleen hymyssä, joka oli
värisyttänyt de Bragelonnea.
"Tule, kreivi", sanoi Raoul, jonka vaisto ei näyttänyt kykenevän
sietämään augustinilaismunkin läsnäoloa; "tule, voin täällä pahoin."
"Vielä kerran kiitos, kunnon nuoret herrat", sanoi haavoitettu,
"älkääkä unohtako minua rukouksissanne."
"Emme suinkaan", vastasi de Guiche kannustaen hevostaan, saavuttaakseen
de Bragelonnen, joka oli ehtinyt jo parikymmentä askelta edelle.
Tällöin kantoivat molemmat palvelijat taakkansa sisälle taloon. Isäntä
ja hänen niinikään esille rientänyt vaimonsa seisoivat portailla.
Onneton väijytyksen uhri näytti kärsivän kovia tuskia; kuitenkaan ei
hän mitään muuta ajatellut kuin saada tietää, seurasiko munkki häntä.
Valjun ja verisen miehen nähdessään tarttui emäntä miestänsä kiivaasti
käsivarteen.
"No, mitä nyt?" kysyi jälkimmäinen. "Käännytkö sairaaksi?"
"En, mutta katsohan", vastasi emäntä, viitaten haavoitettuun.
"Niin", myönsi mies, "hänen tilansa näyttää pahalta."
"Sitä en aikonut sanoa", jatkoi vaimo vapisten; "kysyn etkö tunne
häntä."
"Tuota miestäkö? Maltas..."
"Voi, nyt näen, että tunnet hänet", sanoi vaimo, "sillä sinäkin
kalpenet."
"Oikeassa olet", huudahti isäntä; "voi taloani! Hän on Béthunen entinen
pyöveli."
"Béthunen entinen pyöveli!" jupisi nuori munkki hätkähtäen taaksepäin,
kasvojensa ilmaistessa hänen ripitettävänsä herättämää inhoa.
Ovelle seisomaan jäänyt herra d'Arminges huomasi hänen epäröimisensä.
"Herra munkki", hän sanoi, "jos tuo onneton onkin tai on ollut pyöveli,
niin hän on silti ihminen. Tehkää hänelle siis se viimeinen palvelus,
jota hän teiltä pyytää, ja työnne on sitä ansiollisempi."
Munkki ei vastannut, vaan lähti vaiteliaana astelemaan siihen alakerran
huoneeseen, jonne palvelijat olivat kuolevan jo laskeneet vuoteelle.
Nähdessään hengenmiehen lähestyvän haavoittuneen päänalusta poistuivat
palvelijat ja sulkivat oven, jättäen munkin ja hänen ripitettävänsä
kahden kesken.
D'Arminges ja Olivain odottivat heitä. Kaikki nousivat taas ratsaille
ja laskettivat ravia eteenpäin seuraten samaa tietä, jota myöten Raoul
oli kadonnut matkakumppaninsa keralla.
Juuri kun kasvattaja ja hänen saattueensa vuorostaan hävisivät
näkyvistä, pysähtyi uusi matkustavainen ravintolan portille.
"Mitä herra haluaa?" kysyi isäntä vielä kalpeana ja tutisevana
äskeisestä havainnostaan.
Matkustavainen teki juomista ilmaisevan merkin, hyppäsi maahan,
viittasi hevoseensa ja oli hierovinaan kädellään.
"Hitto", tuumi isäntä itsekseen, "tuo näyttää olevan mykkä! Missä
sitten tahdotte juoda?" hän kysyi.
"Täällä", vastasi matkustavainen, osoittaen likeistä pöytää.
"Minä erehdyin", oikaisi isäntä arveluaan, "hän ei ole aivan mykkä."
Hän kumarsi ja kävi noutamassa pullon viiniä ja korppuja, jotka asetti
harvasanaisen vieraansa eteen.
"Haluaako herra mitään muuta?" hän kysyi.
"Kyllä", vastasi matkustavainen.
"Mitä herra haluaa?"
"Tietää, oletteko nähnyt viisitoistavuotiaan aatelismiehen ratsastavan
tästä ohi raudikolla ja lakeijan saattamana."
"Varakreivi de Bragelonnen?" tiedusti isäntä.
"Aivan."
"Te olette siis herra Grimaud?"
Matkustavainen nyökkäsi.
"No niin", jatkoi isäntä, "nuori herranne oli täällä vasta
neljännestunti takaperin. Hän syö päivällistä Mazingarbessa ja pysähtyy
yöksi Cambriniin."
"Pitkäkö matka täältä on Mazingarbeen?"
"Puolenkolmatta lieuen verran."
"Kiitos!"
Tietäessään jo illaksi tapaavansa nuoren herransa näytti Grimaud nyt
tyynemmältä. Hän pyyhki otsaansa ja kaatoi itselleen lasillisen viiniä,
tyhjentäen sen äänettömänä.
Hän oli vastikään laskenut lasin pöydälle ja laittausi täyttämään sen
toistamiseen, kun hirvittävä kirkaisu tunkeusi huoneesta, missä munkki
ja kuoleva olivat.
Grimaud kavahti seisaalle.
"Mitä tuo on?" hän kysyi; "mistä kuului huuto?"
"Haavoitetun kamarista", vastasi isäntä.
"Minkä haavoitetun?" tiedusti Grimaud.
"Béthunen entisen pyövelin, joka joutui espanjalaisten soturien käsiin.
Hänet on kannettu tänne, ja häntä ripittää nyt muuan augustinilaisveli;
pahasti haavoittunut hän näytti olevan."
"Béthunen entinen pyöveli", mutisi Grimaud, yrittäen koota muistojaan.
"Viidenkuudetta ja kuudenkymmenen ikävuoden väliltä, pitkä, vanttera,
tummaihoinen mies, hiukset ja parta tummat?"
"Aivan niin, paitsi että parta on harmaantunut ja tukka valjennut.
Tunnetteko hänet?" kysyi isäntä.
"Olen kerran nähnyt hänet", vastasi Grimaud, ja hänen kasvojaan
synkistytti kuva, jonka tuo muisto loihti hänen eteensä.
Vapiseva emäntä riensi paikalle.
"Kuulitko sinä?" hän kysyi mieheltään.
"Kuulin", vastasi isäntä, levottomasti silmäillen ovelle päin.
Samassa kajahti taas huuto, vähemmin vihlova kuin äsken, mutta sitä
seurasi pitkällinen voihkaus.
Kaikki kolme kuuntelijaa silmäilivät toisiaan hirmustuneina.
"Meidän täytyy katsoa, mikä siellä on hätänä", virkkoi Grimaud.
"Voisi luulla miestä siellä murhattavan", murisi isäntä.
"Jeesus!" huudahti emäntä, tehden ristinmerkin.
Jos Grimaud puhuikin niukasti, niin tiedetään vanhastaan, että hän
toimi sitä enemmän. Hän ryntäsi ovelle ja jyskytti sitä kiivaasti,
mutta se oli lukittu sisäpuolelta.
"Avatkaa", kirkui isäntä, "avatkaa, herra munkki, heti!"
Ei vastausta.
"Ovi auki, tai lyön sen säpäleiksi!" huusi Grimaud.
Sama hiljaisuus.
Grimaud vilkaisi ympärilleen ja huomasi rautakangen, joka oli
sattumalta jätetty nurkkaan. Hän syöksähti soppeen, tempasi käsiinsä
aseen ja survaisi oven auki, ennenkuin isäntä ehti asettua hänen
aikomustansa vastaan.
Lattia oli patjalta virtaavan veren tahrima. Haavoitettu ei enää
puhunut, hän korisi; munkki oli kadonnut.
"Munkki? Missä on munkki?" huusi isäntä.
Grimaud säntäsi avoimen ikkunan ääreen, joka oli pihan puolella.
"Hän on paennut tästä", huudahti Grimaud.
"Niinkö luulette?" sanoi tyrmistynyt isäntä.
"Tarjoilija, katsokaa, onko munkin muuli tallissa."
"Ei ole muulia siellä!" huusi mies, jolle käsky oli annettu.
Grimaud rypisti silmäkulmiaan, isäntä pani kätensä ristiin ja katseli
epäluuloisesti ympärilleen. Hänen vaimonsa ei ollut uskaltanut tulla
huoneeseen, vaan seisoi säikkyneenä ovella.
Grimaud lähestyi haavoitettua ja katseli tämän teräväpiirteisiä
kasvoja, jotka hänessä herättivät niin kamalan muiston.
Vaiteliaana ja synkkänä tovin tarkasteltuaan kuolevaa hän sanoi
viimein:
"Ei enää epäilystäkään; hän se on."
"Elääkö hän vielä?" kysyi isäntä.
Vastaamatta avasi Grimaud hänen takkinsa tunnustellakseen, sykkikö
sydän, samalla kun isäntäkin lähestyi. Mutta molemmat kavahtivat
taaksepäin, isännän huudahtaessa kauhistuneena ja Grimaudin kalvetessa.
Tikari oli vartta myöten tunkeutuneena pyövelin rintaan vasemmalle
puolelle.
"Kiirehtikää hankkimaan apua", sanoi Grimaud; "minä jään hänen
luokseen."
Isäntä lähti huoneesta aivan sekaannuksissa; hänen vaimonsa oli paennut
kuullessaan miehensä huudahduksen.