Noyonissa viivähdettiin vain tuokioksi; kaikki makasivat siellä
sikeässä unessa. Raoul oli käskenyt herättää hänet Grimaudin tullessa,
mutta tätäpä ei kuulunut.
Hevosetkin puolestaan pitivät epäilemättä arvossa sitä kahdeksan tunnin
häiriintymätöntä lepoa ja yltäkylläistä apetta, mikä niille suotiin.
Kreivi de Guichen herätti kello viisi aamulla Raoul, joka tuli
toivottamaan hyvää huomenta. Aamiainen syötiin kiireesti, ja kello
kuudelta oli jo katkaistu kahden lieuen taival.
Nuoren kreivin haastelu tuotti Raoulille mitä suurinta huvia. Hän
kuunteli sitä halukkaasti, ja nuori kreivi jutteli yhtämittaa. Hänet
oli kasvatettu Pariisissa, missä Raoul oli vain kerran käynyt, ja
hovissa, jota hänen nuori kumppaninsa ei ollut koskaan nähnyt. Niinpä
olikin hänellä mitä hauskinta kerrottavaa Raoulille hupaisista
seikkailuistaan hovipoikana ja kahdesta kaksintaistelustaan, joihin hän
oli saanut otetuksi osaa kaksintaistelukiellosta huolimatta ja
kasvattajansakin uhalla. Raoul oli Pariisissa vieraillut ainoastaan
Scarronin luona; hän luetteli de Guichelle, mitä henkilöitä hän oli
siellä tavannut. Guiche tunsi nämä kaikki: rouva de Neuillanin, neiti
d'Aubignén, de Scudéryn ja Pauletin, herttuatar de Chevreusen. Hän
lasketteli sukkeluuksia kaikkien kustannuksella, ja Raoulia vapisutti
pelko, että nuori kreivi kohdistaisi pilapuheensa madame de
Chevreuseenkin, joka oli hänessä herättänyt todellista ja syvää
myötätuntoa; mutta joko vaiston tai herttuatarta kohtaan tuntemansa
kiintymyksen johdosta virkkoikin hän vain kaikkea mahdollista hyvää
kuningattaren entisestä ystävättärestä. Tämä ylistys sai Raoulin yhä
hartaammin mieltymään kumppaniinsa.
Puhe kääntyi keimailuun ja rakkausseikkailuihin. Tästäkin aiheesta oli
Bragelonnella paljoa enemmän kuultavaa kuin sanottavaa. Hän jäi
senvuoksi kuuntelijaksi ja oli muutamista jokseenkin tajuttavista
seikkailuista huomaavinaan, että kreivillä oli sydämensä kätkössä
salaisuus kuten hänelläkin.
Kuten jo olemme maininneet, Guiche oli kasvatettu hovissa ja tunsi
kaikki sen vehkeet. Hovista oli Raoul peräti usein kuullut kreivi de la
Fèren puhuvan, mutta siellä oli paljon muuttunut siitä asti kun Atos
oli siellä oleskellut. Kreivin kertomuksissa oli sen vuoksi kaikki
uutta hänen matkakumppanilleen. Nuori kreivi oli sukkela ja leikkisä,
ja hän otti tarkastellakseen kaikkia arvohenkilöitä. Hän kuvasi madame
de Longuevillen rakkausseikkailua Colignyn kanssa ja tämän kohtalokasta
kaksintaistelua Place Royalella, jolloin madame de Longueville oli itse
ollut katselijana sälekaihtimen lomitse. Siitä hän siirtyi puhumaan
herttuattaren myöhemmästä lempijutusta Marcillacin ruhtinaan kanssa,
jota hän väitti niin mustasukkaiseksi, että ylimys muka tahtoi
ottaa hengiltä kaikki ihmiset, näihin luettuna hänen lemmittynsä
rippi-isäkin, abbé d'Herblay. Niinikään hän jutteli Walesin prinssin
seikkailusta Mademoisellen (kuninkaan tädin) kanssa, jolle annettiin
myöhemmin nimitykseksi _la grande Mademoiselle_, ennen kuin hän oli
tullut vielä kuuluisammaksi menemällä salaiseen avioliittoon Lauzunin
kanssa. Itse kuningatarkaan ei säästynyt, ja kardinaali Mazarinkin sai
osansa leikistä.
Päivä kului nopeasti kuin tunti. Kreivin kasvattaja, elämänhaluinen
maailmanmies ja rikkiviisas, kuten hänen oppilaansa sanoi, johdatti
Raoulin mieleen usein Atoksen perusteelliset tiedot ja purevan
leikkisyyden, mutta soreuden, hienotuntoisuuden ja ylvään esiintymisen
puolesta ei ketään voinut verrata kreivi de la Fèreen.
Hevosia säästeltiin nyt enemmän kuin edellisenä päivänä, ja ne saivat
pysähtyä kello neljältä iltapäivällä Arrasissa. Oltiin jo lähestymässä
sotanäyttämöä, ja seurue päätti huomiseen asti viipyä tässä
kaupungissa, olletikin kun espanjalaiset sissijoukot toisinaan tekivät
yöllisiä retkeilyjä Arrasin seudulle asti.
Ranskalainen armeija ulottui Pont-à-Marcista aina Valenciennesiin
saakka, mistä se muodosti kulman Douain taholle. Itse prinssin
sanottiin oleskelevan Béthunessa.
Vihollisarmeija levisi Casselista Courtrayn kaupungin luo; se harjoitti
kaikenlaatuista rosvousta ja väkivaltaa, joten onneton rajaväestö jätti
yksinäiset asuntonsa ja turvautui linnoitettuihin kaupunkeihin,
saadakseen niistä suojaa. Arras oli täpösen täynnä pakolaisia.
Puheltiin taistelun olevan tulossa ja pääteltiin sitä ratkaisevaksi
koetukseksi, varsinkin kun hänen ylhäisyytensä prinssi oli tähän asti
tehnyt vain varovaisia liikkeitä, odottaessaan lisäväkeä, jota oli nyt
vihdoinkin saapunut. Molemmat nuoret miehet onnittelivat itseänsä
siitä, että tulivat niin otollisella hetkellä.
He illastivat yhdessä ja makasivat samassa huoneessa. Sillä iällä
solmitaan ystävyyssiteitä nopeasti, ja heistä tuntui kuin olisivat he
tunteneet toisensa syntymästään asti ja kuin olisi heidän mahdoton enää
koskaan eritä.
Ilta vietettiin haastelemalla sodasta. Palvelijat kiilloittivat heidän
aseitaan, nuoret miehet panostivat pistoolinsa kahakan varalta, ja
aamulla havahtuessaan olivat he epätoivoisia, koska molemmat olivat
nähneet unta, että he saapuivat liian myöhään perille, päästäkseen
ottamaan osaa taisteluun.
Aamulla levisi huhu, että Condén prinssi oli poistunut Béthunesta
peräytyäkseen Carviniin, jätettyään edelliseen kaupunkiin kuitenkin
varusmiehistön. Mutta kun tässä huhussa ei ollut mitään varmaa,
päättivät nuoret miehet pitkittää matkaansa Béthunea kohti, olletikin
kun he saattoivat taipaleella kääntyä oikealle ja ratsastaa Carviniin.
Kreivi de Guichen kasvattaja tunsi täydellisesti seudun. Hän ehdotti
senvuoksi lähdettäväksi syrjätietä myöten, joka kulki Lensin ja
Béthunen teiden keskitse. Ablainissa tiedusteltaisiin asemaa. Grimaudia
varten jätettiin majataloon matkasuunnitelma.
Kello seitsemältä aamulla lähdettiin ratsastamaan.
De Guiche, joka oli nuori ja vilkas, virkkoi Raoulille:
"Meitä on kolme isäntää ja kolme palvelijaa; palvelijamme ovat hyvin
aseistettuja, ja teidän miehenne näyttää olevan varsin terhakka."
"En ole milloinkaan nähnyt häntä koetuksessa", vastasi Raoul, "mutta
hän on bretagnelainen, ja se herättää hyviä toiveita."
"Niin, oikein", pitkitti de Guiche, "ja minä olen vakuuttunut siitä,
että hän laukaisee muskettinsa tarpeen tullen. Minulla taasen on kaksi
taattua miestä, jotka ovat olleet sotaretkellä isäni kanssa. Meitä on
siis kuusi soturia; jos kohtaisimme pikku sissijoukon, joka
lukumäärältään vastaisi meidän matkuettamme tai vaikkapa voittaisikin
meidät miesluvultaan, niin emmekö hyökkäisi heidän kimppuunsa, Raoul?"
"Totta kai", arveli varakreivi.
"Seis, nuoret herrat, seis!" puuttui nyt puheeseen kasvattaja. "Jopa te
olette yltiöpäitä. Entä minulle annetut ohjeet, herra kreivi?
Unohdatteko, että olen saanut määräyksen viedä teidät eheänä ja
turvallisesti hänen korkeutensa prinssin luo? Kerran armeijaan
päästyänne surmauttakaa itsenne, jos mielenne tekee; mutta siihen asti
täytyy minun muistuttaa teille, että minä kenraalina käsken peräytyä ja
käännän selkäni ensimmäisen kypärätöyhdön ilmestyessä näkyviin."
De Guiche ja Raoul iskivät hymyillen silmää toisilleen. Tienoo kävi
jokseenkin metsäiseksi; tuon tuostakin tuli vastaan pieniä
maalaisryhmiä, jotka peräytyivät uhatulta alueelta, kaahaten karjaansa
edellään ja kuljettaen kalleinta irtaintansa kärryillä tai kantamuksina
selässään.
Seikkailutta saavuttiin Ablainiin. Kuulustelemalla saatiin nyt
vahvistetuksi, että prinssi oli todellakin lähtenyt Béthunesta ja
oleskeli Cambrinin ja la Venthien välillä. Grimaudin varalle jätettiin
taaskin matkasuunnitelma ja siirryttiin oikotielle, joka puolessa
tunnissa johti pikku matkueen Lys-virtaan laskevan pienen joen
rannalle.
Seutu oli kaunis ja smaragdivihreiden laaksojen halkoma. Tuolloin
tällöin pistäysi tie pikku metsikköön. Tällaisiin tiheikköihin antoi
väijytystä varova kasvattaja kreivin kahden palvelijan ratsastaa edellä
jonkunlaisena etujoukkona. Kasvattaja ja molemmat nuoret miehet
edustivat pääosastoa, ja jälkijoukkona oli Olivain, ratsupyssy polvella
ja silmä valppaasti vaanivana.
Jokseenkin tiheä metsä oli tuokion ollut näkyvissä taivaanrannalla.
Sadan askeleen päähän tästä metsästä saavuttuaan ryhtyi herra
d'Arminges tavallisiin varokeinoihinsa ja lähetti kreivin kaksi
lakeijaa edeltäpäin liikkeelle.
Nämä olivat kadonneet puiden joukkoon, nuoret miehet ja kasvattaja
seurasivat naureskellen ja jutellen noin sataa askelta taampana.
Olivain pysytteli yhtä pitkän matkan päässä heidän takanaan, kun äkkiä
pamahti viisi tai kuusi musketin laukausta. Kasvattaja käski seisahtua,
nuoret miehet tottelivat ja pidättivät ratsunsa. Samassa nähtiin
lakeijain palaavan täyttä neliä.
Maltittomina tietämään muskettitulen aihetta kiirehtivät molemmat
nuoret miehet palvelijoita vastaan. Kasvattaja seurasi heitä.
"Onko teidät pysäytetty?" kysyivät vilkkaasti nuorukaiset.
"Ei", vastasivat lakeijat. "Onpa luultavaa, että meitä ei ole edes
nähty. Laukaukset ammuttiin sadan askeleen päässä edellämme, jokseenkin
tiheimmässä paikassa metsää, ja me palasimme kysymään toimintaohjeita."
"Minun neuvonani", sanoi herra d'Arminges, "ja tarpeen tullen
vaatimuksenakin on, että heti peräydymme; tässä metsässä voi olla
väijytys tekeillä."
"Ettekö siis ole nähneet mitään?" kysyi kreivi lakeijoilta.
"Minä olin näkevinäni keltapukuisia ratsumiehiä hiipimässä joen
rannalla", vastasi toinen.
"Siinäpä se", virkkoi kasvattaja, "me olemme osuneet espanjalaisen
joukkueen tielle. Takaisin, hyvät herrat, takaisin!"
Nuoret miehet neuvottelivat keskenään syrjäsilmäyksin; samassa kuului
pistoolinlaukaus, jota seurasi pari kolme avunhuutoa.
Vieläkin vilkaistuaan toisiinsa olivat molemmat nuorukaiset selvillä
siitä, että heistä ei kumpainenkaan halunnut peräytyä, ja kasvattajan
jo käännettyä hevosensa ratsastivat he molemmat eteenpäin, Raoulin
huutaessa: "Seuraa minua, Olivain!" samalla kun kreivi de Guiche käski:
"Mukaan, Urbain ja Blanchet!"
Ennenkuin kasvattaja tointui hämmästyksestään, olivat he jo kadonneet
metsään.
Ratsujansa kannustaessaan olivat nuoret miehet myöskin siepanneet
pistoolin käteensä.
Viiden minuutin kuluttua he saapuivat paikalle, mistä hälytys tuntui
tulleen. He pidättelivät nyt hevosiansa ja lähestyivät varovasti.
"Hiljaa!" varoitti de Guiche, "ratsumiehiä."
"Niin, kolme satulassa ja kolme ratsailta laskeutunutta."
"Mitä he tekevät? Näetkö sinä?"
"Luullakseni he rosvoavat miestä, joka on haavoittunut tai kuollut."
"Siinä on joku kurja murha tapahtumassa", arveli de Guiche.
"He ovat kuitenkin sotureita", huomautti de Bragelonne.
"Niin kyllä, mutta sissejä, toisin sanoen maantierosvoja."
"Eteenpäin!" sanoi Raoul.
"Eteenpäin!" toisti de Guiche.
"Hyvät herrat", huusi kasvattaja-parka, "Luojan tähden, hyvät,
herrat..."
Mutta nuoret miehet eivät kuunnelleet. He ratsastivat kilpaa ja
kasvattajan huuto tehosi vain varoituksena espanjalaisille.
Ratsailla istuvat kolme sissiä hyökkäsivät heti nuoria miehiä vastaan,
kolmen muun yhä rosvotessa molempia matkustavaisia, sillä lähestyessään
huomasivat nuorukaiset kaksi ruumista makaamassa pitkin pituuttaan
maassa, luultuaan rosvojen käsiin vain yhden uhrin joutuneen.
Kymmenen askeleen matkalta ampui de Guiche ensimmäisenä, ja harhaan.
Raoulia vastaan ratsastava espanjalainen ampui myös, ja Raoul tunsi
vasemmassa käsivarressaan piiskan sivallusta muistuttavaa kipua. Neljän
askeleen päästä laukaisi hän; espanjalainen sai luodin rintaansa,
ojensi käsivartensa ja kaatui taaksepäin hevosen päälle, joka pyörsi
takaisin ja vei hänet mukanaan.
Samassa näki Raoul ikäänkuin pilven läpi musketinpiipun suuntautuvan
vastaansa. Hän muisti silloin Atoksen kehoituksen; nopeasti kuin salama
pakotti hän hevosensa nousemaan takajaloilleen, juuri kun laukaus
pamahti.
Hevonen hypähti syrjään, horjui ja keikahti seuraavassa
silmänräpäyksessä nurin, likistäen Raoulin säären allensa.
Espanjalainen tarttui muskettinsa piippuun ja ryntäsi esiin, perällä
musertaakseen Raoulilta pään.
Asennossaan ei Raoul kovaksi onneksi kyennyt vetämään miekkaansa
huotrasta tai ottamaan pistoolia kotelosta. Hän näki musketinperän
heilahtavan päänsä yli ja sulki väkisinkin silmänsä. Mutta samassa
karautti de Guiche yhdellä hyppäyksellä espanjalaisen kohdalle ja
asetti pistoolinsa hänen rintaansa vasten.
"Antautukaa", hän sanoi, "tai olette kuoleman oma!"
Musketti heltisi soturin kädestä; hän mukautui heti.
De Guiche huusi paikalle toisen palvelijansa, jätti hänen talteensa
vangin, joka oli ammuttava, jos hän tekisi vähäisintäkään paon
yritystä, ja hyppäsi sitten ratsailta, kiirehtien Raoulin apuun.
"Tosiaankin, hyvä ystävä", sanoi Raoul hymyillen, vaikka hänen
kalpeutensa ilmaisi ensimmäisen ottelun ehdotonta järkytystä, "sinäpä
olet joutuisa maksamaan velkasi ja vapautumaan sitoumuksistasi minulle.
Ilman sinua", lisäsi hän toistaen kreivin sanat, "olisin kuollut,
moneen kertaan kuollut."
"Minun viholliseni kapaisi pakoon", selitti de Guiche, "joten minun oli
peräti helppo tulla auttamaan sinua. Mutta sanohan, oletko
vaarallisesti haavoittunut -- sinusta näkyy vuotavan verta?"
"Lienen saanut pikku nirhaman käsivarteeni", vastasi Raoul. "Auta minut
vain irti hevosestani, niin ei toivoakseni mikään estä meitä
pitkittämästä matkaamme."
Herra d'Arminges ja Olivain olivat jo laskeutuneet ratsailta ja
kohottivat nyt hevosta, joka taisteli henkitoreissaan. Raoul sai
vedetyksi jalkansa jalustimesta ja säärensä hevosen alta, kohoutuen
heti seisaalle.
"Etkö ole saanut pahempaa vammaa?" kysyi de Guiche.
"En, Jumalan kiitos!" vastasi Raoul. "Mutta miten kävi niiden
onnettomien, jotka joutuivat roistojen valtaan?"
"Me tulimme liian myöhään. Luulen rosvojen surmanneen heidät ja
paenneen saaliinensa; molemmat palvelijat seisovat tuolla murhattujen
vieressä."
"Menkää katsomaan, ovatko he ihan hengettömiä ja eikö heille voi antaa
mitään apua", sanoi Raoul. "Olivain, me olemme perineet kaksi hevosta,
mutta minä olen menettänyt omani; ota sinä parempi noista kahdesta
itsellesi ja anna minulle hevosesi."
He lähestyivät nyt paikkaa, missä uhrit viruivat.