Toivoaksemme ei lukija ole aivan kokonaan unohtanut nuorta matkailijaa,
jonka jätimme Flandriaan vievälle tielle.
Kun Raoul oli kadottanut näkyvistään suojelijansa, joka oli jäänyt
kuninkaallisen hautakirkon luo seisomaan katsellen nuorukaisen jälkeen,
kannusti hän hevostaan, osaksi tuskallisia ajatuksiaan karkoittaakseen,
osaksi Olivainilta salatakseen liikutusta, joka vääristi hänen
kasvonpiirteitään.
Tunnin nopea ratsastus hälvensi kuitenkin pian kaikki ne tummat
hattarat, jotka olivat synkistäneet nuoren miehen rikasta
mielikuvitusta. Tähän asti tuntemattomana nautintona vapaus, -- ja
tällähän on viehätyksensä niillekin, jotka eivät ole milloinkaan
kärsineet mistään riippuvaisuudesta, -- kultasi Raoulin silmissä sekä
taivaan että maan, mutta etenkin elämän kaukaisen sinihohteisen
näköpiirin, jota sanotaan tulevaisuudeksi.
Sitten hän huomasi, useasti yritettyään keskustelua Olivainin kanssa,
että monet siten vietetyt päivät kävisivät hänelle kovin ikäviksi, ja
kreivin miellyttävä, opettavainen ja hupainen haastelu muistui aina
hänen mieleensä kaupunkien ohi kuljettaessa, joista ei kukaan nyttemmin
voinut antaa yhtä luotettavia tietoja kuin hän olisi saanut Atokselta,
seuralaisista tietorikkaimmalta ja hauskimmalta.
Vielä toinenkin muisto teki Raoulin alakuloiseksi. Louvresiin
tullessaan hän oli erään poppelimetsikön takaa nähnyt pienen linnan,
joka oli niin elävästi johtanut hänen mieleensä La Vallièren, että hän
oli pysähtynyt ja katsellut sitä lähes kymmenen minuuttia; huoaten oli
hän sitten jatkanut matkaansa edes vastaamatta Olivainille, joka oli
kunnioittavasti kysynyt sellaisen huomaavaisuuden syytä. Ulkonaisten
esineiden silmääminen on salaperäinen ajatusten johtaja, joka
järkyttelee muistin jänteitä ja toisinaan panee ne väräjämään vastoin
tahtoamme. Tämä johtolanka kerran löydettynä vie meidät, kuten Ariadnen
rihma, ajatusten harhalinnaan, jossa eksyy seuratessaan tätä muistoksi
nimitettyä menneisyyden varjoa. Tuon rakennuksen näkeminen oli vienyt
Raoulin viidenkymmenen lieuen taipaleen takaisin länteen päin ja saanut
hänet katsastamaan taaksepäin koko elämänsä siitä hetkestä asti,
jolloin hän oli lausunut jäähyväiset pikku Louiselle, aina siihen
saakka kun hän oli tytön ensi kerran nähnyt, ja jokainen pieni
tammilehto, jokainoa liuskakaton harjalla kieppuva tuuliviiri muistutti
hänelle, että hän sen sijaan, että olisi palannut lapsuutensa ystävien
luokse nyt joka hetki yhä enemmän eteni heistä, niin että hän kenties
olikin jättänyt heidät ainiaaksi.
Paisuvin sydämin ja pää raskaana hän antoi käskyn Olivainille viedä
hevoset pieneen majataloon, jonka oli nähnyt tien varrella noin puolen
musketinkantaman päässä edempänä siitä paikasta, missä he olivat.
Itse hän laskeutui hevosen selästä, pysähtyi kauniin, kukkivan
kastanjaryhmän varjoon, missä surisi parvi mehiläisiä, ja käski
Olivainin toimittaa majatalon isännän tuomaan paperia ja mustetta
siellä olevalle pöydälle, joka näytti varsin mukavalta kirjoittamiseen.
Olivain teki työtä käskettyä ja pitkitti kulkuaan, sillävälin kun Raoul
istuutui kyynärpää pöytään nojattuna ja katse ilman päämäärää
harhaillen yli viehättävän maiseman, jossa vihreät niityt ja metsiköt
vaihtelivat; silloin tällöin hän karisti kiharoiltaan kukkasia, joita
lumisateen tavoin leijui hänen päähänsä.
Raoul oli istunut siinä noin kymmenen minuutin ajan ja viisi minuuttia
haaveiluunsa vaipuneena, kun hän hajamielisen katseensa piirissä näki
punakan olennon, joka ruokaliina käsivarrella ja valkoinen latuskalakki
päässä lähestyi häntä, tuoden paperia, mustetta ja kynän.
"Kas vain", sanoi tulija, "kaikilla aatelismiehillä näyttää olevan
samat mielijohteet, sillä siitä ei ole neljännestuntiakaan, kun eräs
nuori herrasmies, hyvissä ratsastustamineissa ja ylhäisen näköinen
kuten tekin ja melkein teidän ikäisennekin, niinikään pysähtyi näiden
puiden siimekseen ja antoi kantaa tänne pöydän ja tämän tuolin. Täällä
hän vanhan herrasmiehen kanssa, joka näytti olevan hänen kasvattajansa,
söi piirakan, josta ei jäänyt muruakaan jäljelle, ja joi pullon vanhaa
macon-viiniä, josta ei myöskään jäänyt tilkkaakaan; mutta onneksi
meillä kuitenkin on vielä varastossa samaa viiniä ja piirakoita, ja jos
vain herra suvaitsee tehdä tilauksen, niin..."
"Ei, ystäväiseni", vastasi Raoul hymyillen, "minä kiitän teitä, mutta
tällähaavaa tarvitsen ainoastaan mitä jo olen pyytänyt. Olisin vain
peräti hyvilläni, jos muste olisi mustaa ja kynä kunnollinen; siinä
tapauksessa maksan kynästä viinipullon hinnan ja musteesta saman kuin
piirakasta."
"No hyvä, monsieur", jatkoi isäntä, "minä annan palvelijallenne piirakan
ja viinipullon; siten saatte kynän ja musteen kaupanpäälliseksi."
"Tehkää kuten haluatte", sanoi Raoul. Nuorukainen vasta aloitti
tutustumisensa tähän aivan erikoiseen yhteiskuntaluokkaan, joka silloin
kun vielä oli maantierosvoja, oli liitossa näiden kanssa, mutta nyt
heidän hävittyään oli menestyksellä asettunut sijalle.
Ansionhalussaan tyydytettynä isäntä laski pöydälle paperin, musteen ja
kynän. Kynä sattui olemaan välttävä, ja Raoul ryhtyi kirjoittamaan.
Isäntä oli jäänyt seisomaan hänen eteensä ja katseli ikäänkuin
väkisinkin ihaillen noita viehättäviä kasvoja, niin vakavia ja samalla
niin lempeitä. Kauneus on aina ollut ja on aina oleva valtias.
"Tämä vieras ei ole samanlainen kuin äskeinen", virkkoi isäntä
Olivainille, joka nyt tuli takaisin kuulemaan, tarvitsiko Raoul mitään
muuta; "teidän nuorella isännällänne ei ole ruokahalua, ei."
"Herrallani oli hyvä ruokahalu kolme päivää sitten, mutta mitä tehdä.
Hän menetti sen toissapäivänä."
Olivain ja isäntä menivät majataloon, ja kuten tavallisesti palvelijat,
jotka ovat tyytyväisiä asemaansa, Olivain kertoili isännälle nuoresta
aatelismiehestä kaikkea, mitä luuli voivansa jutella.
Raoul kirjoitti sillävälin seuraavasti:
Monsieur! Neljän tunnin ratsastuksen jälkeen pysähdyn
kirjoittaakseni teille, sillä minä kaipaan teitä joka hetki,
ja olen aina kääntämäisilläni päätäni kuin vastatakseni
puhutteluunne. Olin niin hämmennyksissäni teidän matkustuksestanne
ja niin suruissani erostamme, että sain ainoastaan heikosti
ilmaistuksi sitä rakkautta ja kiitollisuutta, jota tunnen teitä
kohtaan. Te suotte minulle varmaan anteeksi, monsieur, sillä
teidän sydämenne on niin jalo, että kyllä näitte, mitä sielussani
liikkui. Kirjoittakaa minulle, monsieur, minä pyydän, sillä
teidän neuvonne ovat osana elämästäni; sitäpaitsi, jos uskallan
teille sen sanoa, olen kovin levoton: minusta tuntui kuin
olisitte tekin valmistautunut jollekin vaaralliselle retkelle,
josta en rohjennut kysyä teiltä, kun ette itse puhunut siitä
minulle. Huomaatte siis, että minulla on suuri tarvis saada
tietoja teistä. Sen jälkeen kun ette enää ole ollut rinnallani
pelkään joka hetki hairahtuvani. Te olitte minulle niin voimakas
tuki, ja minä vakuutan, että tunnen itseni nyt hyvin yksinäiseksi.
Tahtoisitteko olla niin hyvä, monsieur, että jos saatte joitakin
tietoja Bloisista, mainitsette minulle jonkun sanan pikku
ystävättärestäni mademoiselle de la Vallièresta, jonka terveys
meidän matkustaessamme, kuten muistatte, saattoi hiukan
huolestuttaa? Te arvannette, jalo suojelijani, kuinka kalliita
ja häipymättömiä ovat minulle muistot siltä ajalta, minkä
vietin luonanne. Minä toivon, että tekin toisinaan ajattelette
minua; ja jos jolloinkin kaipaisitte minua, jos tuntisitte pikku
ikävän tapaista poissaoloni vuoksi, täyttyisi sydämeni ilosta
ajatellessani teidän huomanneen rakkauteni ja kiintymykseni
teihin ja voineeni saada sen teille tajutuksi, kun minulla oli
onni elää lähellänne.
Kirjeensä lopetettuaan tunsi Raoul itsensä rauhallisemmaksi; hän katsoi
tarkkaan, pitivätkö Olivain ja isäntä häntä silmällä, painoi suudelman
paperille, sanattomaksi ja liikuttavaksi hyväilyksi, jonka Atoksen
sydän kykeni aavistamaan hänen avatessaan kirjeen.
Sillävälin oli Olivain tyhjentänyt viinipullonsa ja syönyt piirakkansa;
hevoset olivat myös saaneet virkistäytyä. Raoul viittasi isännän
luokseen, heitti pöydälle écu'n, nousi ratsaille ja pani kirjeen
postiin Senlisissä.
Ratsastajien ja hevosten saama levähdys salli heidän pitkittää matkaa
pysähtymättä. Verberiessä käski Raoul Olivainin hankkia tietoja
nuoresta aatelismiehestä, joka matkusti heidän edellään. Hänen oli
nähty kulkevan ohitse tuskin kolmea neljännestuntia aikaisemmin; mutta
hänellä oli, kuten majatalon isäntä jo oli kertonut, hyvä juoksija,
jolla hän piti vinhan vauhdin.
"Koettakaamme tavoittaa tuo aatelismies", sanoi Raoul Olivainille; "hän
on matkalla armeijaan kuten mekin, ja hänestä voimme saada mieluisan
matkakumppanin."
Kello oli neljä iltapäivällä, kun Raoul saapui Compiègneen; hän söi
siellä päivällistä hyvällä ruokahalulla ja kyseli nuoresta
aatelismiehestä, joka ratsasti edellä. Tämäkin oli, kuten Raoul,
pysähtynyt "Kellon ja Pullon" majataloon, joka oli Compiègnen paras, ja
sitten ratsastanut edelleen, sanoen aikovansa yöpyä Noyonissa.
"Olkaamme mekin yötä Noyonissa", sanoi Raoul.
"Monsieur", esteli Olivain kunnioittavasti, "sallikaa minun huomauttaa,
että me jo aamupäivällä olemme varsin suuresti rasittaneet hevosiamme.
Luullakseni olisi parasta jäädä tänne yöksi ja aamulla varhain jatkaa
matkaa. Kahdeksantoista lieuen taival riittää ensimmäiseksi
päivämatkaksi."
"Kreivi de la Fère haluaa, että kiirehdin", vastasi Raoul, "ehtiäkseni
prinssin luo jo neljännen päivän aamuna. Ratsastakaamme senvuoksi
Noyoniin asti; siitä tulee yhtä pitkä päivämatka kuin rientäessämme
Bloisista Pariisiin. Saavumme sinne kello kahdeksan. Hevoset saavat
levätä koko yön, ja kello viisi aamulla lähdemme taas taipaleelle."
Olivain ei uskaltanut vastustaa tätä päätöstä, mutta hän seurasi
nurkuen.
"Mennään vain, mennään!" mutisi hän hampaittensa raosta; "tuhlatkaa
pois voimanne ensimmäisenä päivänä. Huomenna ei lyhenekään taival
kahdellakymmenellä lieuellä, vaan kymmenellä, ylihuomenna riittää
viisi, ja kolmen päivän päästä makaatte vuoteen omana. Silloin kyllä
lepäätte. Kaikki nuoret ihmiset ovat oikeita pöyhkyreitä."
Kyllä näkee, ettei Olivain ollut kasvanut Planchetin ja Grimaudin
koulussa.
Raoul tunsi todellakin väsymystä, mutta hän tahtoi koetella voimiaan;
Atoksen periaatteiden mukaan kasvatettuna oli hän tuhansia kertoja
kuullut kreivin puhuvan kahdenkymmenenviiden lieuen päivämatkoista,
joten hän ei tahtonut jäädä jälkeen esikuvastaan. D'Artagnan, tuo
raudanluja mies, joka tuntui olevan pelkkiä jänterenä ja lihaksia, oli
hänessä aina herättänyt suurta ihailua.
Raoul pitkitti senvuoksi ratsastustaan, ja Olivainin vastaväitteistä
huolimatta hoputti hän yhä enemmän ja enemmän hevosen vauhtia. Hän
seurasi pientä, kaunista sivutietä, joka johti eräälle lautalle ja
lyhensi matkaa kokonaisella lieuellä, kuten hänelle oli vakuutettu.
Erään mäen päältä hän näki virran piankin edessään. Pikku ryhmä
ratsastajia näkyi rannalla, valmiina siirtymään lautalle. Raoul ei
epäillyt, että siellä oli aatelismies ja tämän seuralainen; hän huusi,
mutta oli vielä liian etäällä saadakseen ääntänsä kuuluviin. Vaikka
hevonen olikin uuvuksissa, pani Raoul sen laukkaamaan, mutta tiellä oli
notko, ja pian menetti hän matkustavaiset näkyvistään. Kun hän pääsi
uuden mäen päälle, oli lautta lähtenyt rannasta ja solui nyt toista
kohti.
Huomatessaan, ettei hän voinut ehtiä lautalle samalla kertaa kun
matkustavaiset, pysähtyi Raoul odottamaan Olivainia.
Samassa kuului kirkaus, joka tuntui tulevan virralta. Raoul kääntyi
sinne päin ja huudahti, varjostaessaan silmiään, joita huikaisivat
laskeutuvan auringon säteet:
"Olivaïn, mitä näenkään tuolla alhaalla?"
Uusi kirkaisu kuului, vielä vihlovampi kuin edellinen.
"Voi, monsieur", vastasi Olivain, "lauttaköysi on katkennut, ja lautta
painuu virran vietäväksi. Mutta mitä onkaan vedessä? Se liikkuu."
"Niin, epäilemättä", huudahti Raoul, suunnaten katseensa sille kohdalle
virtaa, mistä vedenpinta oli häikäisevän auringon loisteessa, "siellä
on hevonen ja ratsastaja."
"Ne vajoavat!" huusi Olivain vuorostaan.
Niin oli tosiaan asian laita; Raoulkin varmistui siitä, että
onnettomuus oli tapahtunut ja että ihminen oli hukkumaisillaan. Hän
hellitti ohjaksia ja iski kannukset hevosen kupeisiin; kivun
kiristämänä ja tuntien vapautuneensa pidätyksestä elukka hyppäsi
aidakkeen yli, joka ympäröi laituria, ja syöksyi veteen, loiskauttaen
ympärilleen vaahtoavia laineita.
"Voi, monsieur!" hätäili Olivain; "hyvä Jumala, mitä teettekään?"
Raoul ohjasi hevostaan tapaturman tavoittamaa kohti, jonka asema oli
arveluttava. Kasvaneena Loire-virran rannoilla oli nuorukainen
melkeinpä sen aalloilla tuuditeltu, satoja kertoja oli hän kulkenut
virran poikki ratsain ja tuhansia kertoja uinut sen yli. Pitäen
silmällä kreivin tulevaista sotilasuraa oli Atos tahtonut totuttaa
häntä sellaisiin koetuksiin.
"Taivaan tähden!" huusi Olivain epätoivoissaan, "mitä sanoisikaan
kreivi, jos näkisi teidät nyt?"
"Kreivi tekisi kuten minäkin", vastasi Raoul, kiivaasti hoputtaessaan
hevostaan.
"Mutta minä, minä!" valitteli Olivain kalpeana ja epätoivoisena
ratsastellessaan pitkin rantaa; "kuinka pääsen minä yli?"
"Hyppää, pelkuri!" huusi Raoul, hevosen uidessa eteenpäin.
Sitten hän sanoi vieraalle, joka kahdenkymmenen askeleen päässä hänestä
taisteli kaikin voimin pysytelläkseen pinnalla:
"Rohkeutta, monsieur, rohkeutta, täältä tulee apua!"
Olivain ratsasti eteenpäin, peräytyi, pakotti hevosen kohoamaan
takajaloilleen ja antoi sen taas kääntyä takaisin; häpeän ahdistamana
karautti hänkin viimein veteen, mutta hoki samalla:
"Minä kuolen, me olemme tuhon omia!"
Sillävälin etääntyi lautta nopeasti virran kuljettamana, ja sen mukana
ajelehtivain huudot kajahtelivat hätäisinä.
Harmaapäinen mies oli heittäytynyt lautalta virtaan ja ui kaikin voimin
hukkuvaa kohti; mutta matka edistyi hitaasti, sillä hänen oli
rynnistettävä vastavirtaan.
Raoul pitkitti kulkuansa ja silminnähtävästi läheni päämääräänsä, mutta
sekä hevonen että ratsastaja, joita hän ei ollut päästänyt näkyvistään,
vajosivat yhä enemmän ja enemmän. Hevosella oli vain sieraimet veden
pinnan yläpuolella, ratsastaja oli päästänyt ohjakset ponnistellessaan,
kohotti kätensä ja antoi päänsä painua taaksepäin. Hetki vielä, niin
kaikki olisi ollut lopussa.
"Rohkeutta!" huusi Raoul, "rohkeutta!"
"Myöhäistä!" mutisi nuori mies, "myöhäistä jo!"
Vesi nousi jo yli hänen päänsä ja tukehdutti äänen.
Raoul heittäysi hevosensa selästä ja jätti sen oman onnensa nojaan.
Kolmella tai neljällä uintiliikkeellä hän pääsi aivan lähelle
aatelismiestä. Heti tarttui hän hevosen päitsiin ja kohotti
sen pään veden pinnalle; hevonen hengitti vapaammin ja ponnisti
kaksinkertaisesti, kuin olisi se käsittänyt, että apu oli saapunut.
Samassa sieppasi Raoul nuorta miestä toisesta kädestä ja vei sen
hevosenharjalle, johon tämä tarttui kiinni hukkuvan lujalla
kouraisulla. Varmana siitä, ettei ratsastaja hellittäisi otettaan,
puuhaili Raoul nyt vain hevosen kanssa, jota hän alkoi ohjata
vastakkaiselle rannalle, auttaen eläintä veden halkomisella ja koettaen
elvyttää sitä maiskutuksilla.
Äkkiä tapasi hevonen matalikon ja sai jalkansa hiekkapohjalle.
"Pelastettu!" huudahti harmaatukkainen mies, kun hänkin tapasi kovan
pohjan.
"Pelastettu!" mutisi aatelismies koneellisesti, samassa kun käsi
irtautui hevosen harjasta, ja hän luisui satulasta Raoulin syliin.
Raoul oli ainoastaan kymmenen askeleen päässä rannasta; hän kantoi
sinne taintuneen aatelismiehen, laskien hänet ruohopenkereelle, avasi
hänen kaulahuivinsa ja päästi ihokkaan napit auki.
Hetkisen kuluttua oli harmaatukkainenkin mies hänen vieressään.
Monet ristinmerkit tehtyään oli myös Olivain vihdoin päässyt rannalle,
ja lautturit sauvoivat parastaan pannen maata kohti, lautalla
sattumalta olleen seipään avulla.
Raoulin ja sen henkilön vaalimana, joka seurasi nuorta ratsastajaa,
palasi vähitellen veri kalmankalpeille poskille; hän avasi silmänsä,
jotka aluksi näyttivät hämmentyneiltä, mutta pian kohdistuivat
pelastajaansa.
"Voi, monsieur, teitä minä katseellani etsin; ilman teitä olisin
kuollut, moneen kertaan kuollut."
"Mutta, kuten huomaatte, monsieur, teidät on herätetty henkiin; me
pääsimme kaikin jutusta kylvyllä."
"Hyväinen aika, monsieur, missä kiitollisuudenvelassa olemmekaan
teille!" huudahti harmaatukkainen mies.
"Kas, tekö siinä, hyvä d'Arminges! Pelästytin teidät kai pahasti, vai
mitä? Mutta se oli teidän oma syynne. Te olitte opettajani; miksi ette
opettanut minua paremmin uimaan?"
"Voi, herra kreivi", vastasi vanhus, "jos onnettomuus olisi teitä
kohdannut, niin en olisi milloinkaan uskaltanut näyttäytyä marskille."
"Mutta miten se oikeastaan sattui?" kysyi Raoul.
"No, mitä yksinkertaisimmin", selitti kreiviksi puhuteltu. "Olimme
kulkeneet kolmanneksen joen leveyttä, kun hinausköysi katkesi.
Lautturien kesken syntynyttä liikettä ja hälinää säikkyen hevoseni
hyppäsi veteen. Minä olen huono uimari, enkä uskaltanut heittäytyä
virtaan. Sen sijaan, että olisin helpottanut hevosen liikkeitä,
vaikeutin niitä, ja olin hukkumaisillani juuri kun te tulitte parahiksi
vetämään minut ylös vedestä. Jos suvaitsette, monsieur, niin olemme
tästälähtein ystävyksiä elämässä ja kuolemassa."
"Monsieur", vastasi Raoul kumartaen, "olen valmis palvelemaan teitä,
sen vakuutan."
"Minä olen kreivi de Guiche", jatkoi nuori mies, "isäni on marski de
Grammont. Ja nyt, kun tiedätte, kuka olen, pyydän saada kunnian kuulla
myöskin teidän nimenne."
"Olen varakreivi de Bragelonne", sanoi Raoul punastuen, kun ei voinut
ilmoittaa isänsä nimeä, kuten kreivi de Guiche oli tehnyt.
"Varakreivi, teidän kasvonne, jalo sydämenne ja rohkeutenne vetää minua
puoleenne; kiitollisuuteni te olette jo ansainnut. Syleilkäämme
toisiamme, ja sallikaa minun pyytää ystävyyttänne."
"Monsieur", virkkoi Raoul, vastatessaan kreivin syleilyyn, "pidän
teistä jo kaikesta sydämestäni, ja pyydän sentähden saada lukeutua
uskollisiin ystäviinne."
"Minne olette nyt menossa varakreivi?" kysyi de Guiche.
"Hänen ylhäisyytensä prinssin armeijaan, kreivi."
"Sinne minäkin!" huudahti nuori mies ilahtuen. "Sitä parempi, saamme
siis yhdessä ampua ensimmäisen pistoolinlaukauksen."
"Oikein! Rakastakaa toisianne!" haastoi kasvattaja; "te olette nuoria
molemmat, sama tähti kenties johtaa kohtaloltanne, niin että teidän on
täytynyt yhtyä toisiinne."
Molemmat nuorukaiset hymyilivät nuoruuden itseluottamusta.
"Ja nyt pitää teidän vaihtaa vaatteenne", jatkoi kasvattaja;
"lakeijanne, joille annoin heti käskyn, kun maihin tulivat, ovat jo
varmaan saapuneet majataloon, -- liinavaatteenne ja viini ovat
lämpiämässä, tulkaa."
Tätä ehdotusta eivät nuorukaiset vastustaneet; päinvastoin pitivät he
sitä varsin oivallisena. He nousivat siis heti ratsaille, silmäillen
toisiaan molemminpuolisen ihailun valtaamina. He olivatkin uljas
ritaripari, pitkä ja solakka; heillä oli molemmilla jalot
kasvonpiirteet ja avoin otsa, lempeä, ylpeä katse ja vilpitön,
miellyttävä hymy. De Guiche oli noin kahdeksantoista ikäinen, mutta
tuskin pitempi Raoulia, joka oli ainoastaan viidentoista.
Sisäisen taipumuksen johdosta ojentaen käden toisilleen he kannustivat
hevosiaan ja ratsastivat rinnatusten koko matkan virralta majataloon,
toinen tuntien elämän, jonka hän äsken oli ollut menettämäisillään,
ihanaksi ja hymyileväksi, toisen kiittäessä Jumalaa, joka oli antanut
hänen elää kyllin kauan, hänen voidakseen tehdä jotakin, mistä
suojelijansa saattaisi iloita.
Olivain oli ainoa, joka ei ollut täysin tyytyväinen herransa jaloon
urotyöhön. Hän kiersi vettä mekkonsa hihoista ja liepeistä, miettien,
että jos he olisivat pysähtyneet Compiègneen, olisi hän säästynyt siitä
vaarasta, mistä hän nyt oli hädin suoriutunut, sekä hengenahdistuksesta
ja luuvalosta, joiden täytyi koitua siitä seurauksiksi.